Voi elänä näitä psykologeja. Nyt sen olen kokenut, että "hoidosta huolimatta terve" voi olla psykologin jäljiltä. Miehellä ilmeni syvä henkinen viidenkympin kriisi. Kävi kriisikeskuksessa juttelemassa, rakastui deittipalstan venakkoon, joka kieli pitkällä odottaa että pääsisi naimisiin luvattuun maahan. Niinpä mies päättää hylätä vaimon, kolme lasta, talon, tontin ja sijoitusosakkeen sekä kaikki sukulaisensa.
Olimme yhdessä samaisessa keskuksessa miehen kanssa ja miten ollakaan. Matalalla kuiskausäänellä puhuva psykologi mietti, että olettepa todella eri vaiheessa tässä eroprosessissa. Kyllä nyt olisi hyvä panna eropaperi postiin, olla erillään ja katsoa että maistuisko se perhe-elämä sitten taas. Mihin on kadonnut, hyvät ammattiauttajat, moraali, perhekeskeinen ajattelu, molempien tunteiden ja tilanteen huomioiminen, elämän realiteetit, lapset? Miten ensimmäinen neuvo kolmen lapsen isälle voi olla, että eroapa nyt niin voit itse sitten paremmin?
Olimme yhdessä samaisessa keskuksessa miehen kanssa ja miten ollakaan. Matalalla kuiskausäänellä puhuva psykologi mietti, että olettepa todella eri vaiheessa tässä eroprosessissa. Kyllä nyt olisi hyvä panna eropaperi postiin, olla erillään ja katsoa että maistuisko se perhe-elämä sitten taas. Mihin on kadonnut, hyvät ammattiauttajat, moraali, perhekeskeinen ajattelu, molempien tunteiden ja tilanteen huomioiminen, elämän realiteetit, lapset? Miten ensimmäinen neuvo kolmen lapsen isälle voi olla, että eroapa nyt niin voit itse sitten paremmin?
Vastaukset 23
Vanhimmat
kenties yh? Tulitko tarkistaneeksi/kysyneeksi taustoja?
"Oliko se psykologi kenties YH?"
Ihan yhtä fiksua kuin että syöpälääkärillä pitäisi olla itselläänkin kasvain jotta olisi pätevä kliiniseen potilastyöhön.. hohhoijaa ja äly älä jätä...
Ja missä kohtaa tuli esiin, että yh olisi oikea henkilö????????????????????????????????
Kerta kaikkinen puuaivo olet!
Niin siellä parikeskusteluissa ja terapioissa tulee juuri tuollaisia tilanteita. Niin tuli meillekin ja minua sillä hetkellä raivostutti niiden ehdotukset. Mutta he olivat oikeassa, jälkikäteen tajusin, että he näkivät sen kuilun meidän kahden välillä. Me olimme niin kietoutuneet ongelmaamme, ettemme käsittäneet. Tajusin myös, että se pariterapia on sitä, että ei yritetä ajaa minun näkemysteni mukaan vaan, että toisen näkemykset ovat yhtä arvokkaita. Se oli se oppi minulle, vaikka vaikea sitä oli niellä, kun oli kuvitellut raahatessaan terapiaan miehensä, että siellä asiat saadaan ennalleen. Mutta aina se ei onnistu, ennalleen saattaminen, joskus on vain tehtävä muutoksia, koska niillä vanhoilla tavoillahan on juuri jouduttu siihen kriisitilanteeseen.
Luulen, että ehdotuksia tehdessään ammattiauttajat tietävät sen suututtavan jompaakumpaa.. he ikäänkuin herättelevät uusia ajatuksia ja tapoja selvitä. Tarkoitushan on, että kummallekin tulisi helpotusta elämään joko yhdessä tai erikseen.
Toki jokainen tapaus on eri, mutta näin kävi meille. No se ei eroon johtanutkaan, vaan siihen, että liittouduimme mieheni kanssa terapeutteja vastaan :) Voi olla, että sekin oli tarkoitus, herättää miettimään, mikä on tärkeää.
Toden totta, on selvää ettei parisuhdeterapiassa oteta kantaa siihen, kumpi om oikeammassa (jos kumpikaan). En sitä odottanutkaan. Odotin vain vähän lapsiystävällisempää näkökulmaa. On ihan selvää, että kun apua haetaan, ollaan jo siinä tilanteessa että muutos on välttämätön. Kritisoin nyt vain sitä, että tämä kyseinen psykologi lähti automaattisesti siitä, että perhe pitää rikkoa, että päästään tilanteesta selville. En ollut samaa mieltä ja ihan oikein, suutuin todella, sillä niin kävi vihaksi aikuisten itsekeskeinen maailma.
Tässä samassa kurimuksessa olemme käyneet myös seurakunnan parisuhdetyöntekijällä, joka lähestyi parisuhdeongelmaa perheen ongelmana ja yrittää etsiä perheen kannalta parasta ratkaisua. Lopputulos on vielä tuntematon, mutta ainakin nyt muistetaan, että lapsetkin on tässä samassa sopassa.
Selvä järki ja hyvä itsetuntemus sekä ihmistuntemus ovat ihmisen parhaita ominaisuuksia tässä elämässä.
Hieman raa'asti voisi sanoa, että näiltä palstoilta moni on saanut paremman ja nopeamman avun kuin 100 psykologilta yhteensä! Ihmiset turvautukaa toisiinne - tuttuihin ja tuntemattomiin, ja opetelkaa itsetuntemusta!!!
Kysymys lienee järjen ja tunteen yhteensovittamisesta ja kun se yksilötasollakin on aikalailla kovankin mietinnän jälkeen vielä usein ongelma, parisuhteen törmäyksessä se voi olla melkoinen vyyhti.
Tunteita ei voi aliarvioida, sillä tasollahan ne ristiriidatkin usein syntyvät. No järki on varmaankin hyvä työväline selvitystyössä ja sitten se ulkopuolinenkin näkemys voi selvittää. Nimittäin kysymyksessähän on kaksi ihmistä.
Tarkoitinkin 'selväjärkisyydellä' tunteiden ja järjen mahdollisimman hyvää yhteensovittamista, että pystyisi aina hankalan paikan tullen arvioimaan tilanteen realiteetit. Eihän se helppoa ole, mutta muut ihmiset voivat olla hyvänä ulkopuolisena tukena omine mielipiteineen; niiden pohjalta voi sitten löytyä ratkaisu.
Vastustan ns. ammttiauttajien 'yliarvostamista'. On tietenkin olemassa vaikeita ongelmia, joiden ratkaisemiseen eivät omat tai muiden voomat riitä, mutta 'tervettä järkeä', jos sellaista löytyy, on syytä kunnioittaa. Eivät psykologitkaan kaikkea tiedä - hekin ovat vain ihmisiä.
selväjärkisyyttä kuulutan minäkin. Realiteetteja, asioiden koknaivaltaista näkemistä. Tietysti ammattiauttaja on asiakkaan asialla, mutta perhettä koskevissa tapauksissa pitäisi kyllä hyvän ammattilaisen nähdä, ettei oireita voi noin vaan irrottaa asiayhteydestä. Perheen ken on perustanut, tuntekoon siitäkin vastuunsa ja olkoon se lähtökohta asioiden selvittelylle. Ellei parisuhde sitten millään ala luistaa, mietittäköön sitten vasta perheen hajottamista. Näyttää siltä, että ammattiauttajat ovat yksi syy muiden joukossa Suomen suuriin avioerolukuihin. Pako on aina helppo tapa päästä ristiriidoista ja nopea tapa hoidella asiakas ulos konttorista.
Olen kanssasi samaa mieltä; Perhe on kokonaisuutena nin monimutkainen ihmissuhteiden verkosto, että sitä kykenee ymmärtämään lopulta vain asianosaiset itse, jos hekään. Psykologi voi antaa ideoita, mutta miksikään riidan selvittäjiksi psykologeja ei varmasti ole tarkoitettukaan (silti monet vastaanototlle tulevat ovat kuin 'lapsia', joille psykologi on kuin 'äiti', jonka odotetaan kertovan kumpi on 'syyllinen').
..ns helppo ratkaisu..
Niin onhan mahdollista, että mennään sokeana jonkun auttajan luo ja kuvitellaan, että siellä sanotaan mitä pitää tehdä. Minä itse näen sellaiset palvelut todellakin vain palveluina, yhtenä keinona siinä selvitystyössä. Minulle henkilökohtaisesti ei kukaan voi tulla sanomaan, mitä teen. Ehkä se on auttajasta kiinni, eikä minulla ole kuin kahdesta kokemusta, sovittelijana aviokriisissä. Kyllä se ainakin toimi meillä, nimenomaan sellaisen keskustelun, jota ei oltu uskallettu käydä, avaajana. Siellä kun istuttiin vastakkain, ei päästy mihinkään, tuli väkisinkin tilanne, että oli sanottava toiselle jotain. Alkuasetelma oli se, että mentiin sinne molemmat kertomaan oma tarinamme, siis näille ammattilaisille ja lopputilanne se, että istuimme mieheni kanssa toisiamme katsoen ja puhuimme toisillemme, muut kuuntelivat. Minusta se meni silloin juuri niin kuin oli tarkoitus.
Mutta tosiaankin voi olla ihmisiä, jotka ajattelevat sieltä löytyvän ratkaisun, ulkopuolelta, ulkopuolisten ratkaisevan. Luulen kuitenkin, että ammattilaiset eivät kovin helposti mene siihen halpaan, vaan osittain kysymys voi olla siitäkin, että ihmiset pettyvät, kun eivät saakaan konkreettista apua, vaan se ratkaisu onkin löydyttävä itsestä ja kumppanista ja kommunikoinnista, kuuntelemisesta ja siitä, että tulee kuunnelluksi. Sillä niinhän se menee..
Ei ole helppoa ratkaisua, kaikki lähtee itsestä ja toisesta, päänsääntöisesti kuitenkin itse on muutettava jotain ja kummankin pitää vielä tajuta se. ..
on tuo, varmasti tosi ja rehellinen ja niin kuin sinä sen näet.
vaan mikä on miehen tarina? Jos hänen elämänsä on tullut mahdottomaksi vanhassa yhtälössä, niin mikään psykologi ei voi auttaa. Olet varmasti pettynyt psykologeihin ja elämään yleensä - mutta jos näin käy niin käy. Yksin et voi olla naimisissa, et edes väkisin, kovin kauaa.
Tässä keski-iän kynnyksellä tätönen kuullostaa ihan söpöltä, kiitos. Kaikki edellä sanomasi on varmaan totta. Yksin ei voi olla naimisissa, yksin ei voi haluta perheen parasta eikä yksin voi rakastaa. Siitä en kirjoittanut. Kirjoitin siitä, mikä on ongelman ratkaisun lähtökohta. Jos kyseessä on parisuhde, ongelma on kahden ihmisen välinen, mutta kun kuviossa on lapsia, sen on perheen eikä asioita voi mitenkään lähteä pohtimaan yhden ihmisen näkökulmasta. Tätä mieltä olen edelleen.
Mielipiteet ovat vapaita. Tosiasia on, että "lasten takia" ei huonoa liittoa pidetä kasassa. Johan se olisi lapsillekin huono esimerkki. Tietysti ensisijainen lähtökohta on saada avioliitto kasaan ja toimimaan. Mutta kun se ei aina onnistu. Joskus pysyy kasassa - huonolla menestyksellä. Pakerra vain sen puolesta että lasten mielipidekin otetaan huomioon... tuleepahan taas kakaroille vastuuta joka kuuluisi vanhemmille. Miksi kaadat noin raskaat asiat lasten kontolle ja odotat että lapset päättävät miten perhe jatkaa yhteiselämää? Olisit esimerkillinen vanhempi, tekisit sen mikä aikuiselle kuuluu: päättää perheesn kohtalosta. Lapsilta voi kysyä, joskus on jopa velvollisuus kysyä kumman vanhemman luona asuvat. Mutta avioliittoa ei pidetä kasassa vain siksi että "lapset haluavat". Kaltaisesti vanhemmat ovat juuri niitä jotka tekevät lasten elämästä epävarman. Ei lapsilla ole kykyä hahmottaa tuollaisia asioita, eikä ainakaan isän ja äidin puolesta! Lapsilla on lasten murheet. Ei aikuisten.
Avioero ei kuulu lapsille, eikä lasten mielipidettä avioliiton jatkamisen suhteen tule edes kysellä. Kyseisessä tapauksessa lasen isä on rakastunut toiseen naiseen, ja tämä jo yksistään tuo sellaisen säväyksen asiaan, että ei lapsi edes voi käsittää koko juttua. Ei lapsen tai murrosikäisenkään tunne-elämä ole niin kypsynyttä, että avioeron voisi antaa heidän pohdittavakseen.
Ero on lastenkin kannalta parempi ratkaisu, kuin ontuva liitto, jonka kulissit voivat sortua minä hetkenä hyvänsä.
Ei avioero ole merkki epäonnistumisesta. Eron hetkellä moni nainen on kuin kynnysmatto ja pitää miehestä kiinni kynsin hampain, vaikka miehellä olisi jo uusi kumppani. Kyse ei varmaankaan ole rakkaudesta, vaan totutusta tavasta, josta ei haluta luopua, ehkä häpeästä sukulaisten ja naapurien silmissä..
Ehkäpä tuossa liitossa ei ollut asioita, joita mies halusi, eikä hän ollut liitossaan onnellinen. Siksi hän ehkä kävi deittipalstoilla etsimässä muita naisia.
Avioliittoon tarvitaan kaksi ja tässä tilanteessa vaimon pitäisi päästää irti ja alkaa käsittää, että hän ei enää kuulu miehen elämään.
Se, mitä nyt pitäisi tehdä, on päättää, kumman kanssa lapset asuvat, elatusmaksujen suuruus ja tapaamiset.
Ei väkisin "lämmitetty" liitto ole kovinkaan vahvalla pohjalla. Eikä psykologikaan ole vastaanotollaa nsitä varten, että hän silittäisi jomman kumman päätä ja asettuisi toista vastaan. Ehkäpä hän näki ja kuuli ulkopuolisena, että liittoa ei kannata jatkaa.
Olen täysin samaa mieltä. Avioero ei ole lasten asia, vaikka se tietysti koskeekin heitä. Vanhempien suhde on se perheen moottori, avaimet siihen ovat vanhemmilla, lasten ei kuulu joutua vastuuseen siitä. Ei millään muotoa. Mutta kyydissähän he ovat ja tietävät ja aavistavat, milloin käynti on huonoa. Ja jos sen parisuhteen, vanhempien keskinäisen suhteen korjaaminen ei onnistu, kai silloin täytyy myöntää tosiasiat. Tiedän miten rankkaa se on lapsille, kun he ottavat sen roolin, että seurailevat vanhempien edesottamuksia, onko äidillä paha mieli, missä isä on .. nukkuuko ne samassa sängyssä. Paljon selvempi on silloin erota, kuin elää jatkuvan jännityksen alla, koko odotetaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Eipä sillä ei se minullekaan helppoa ollut, tajuaminen..
on tätönen. Ja taidan olla itsekin keski-iän kynnyksellä. Tai ehkä jo keski-iässä, kuka tietää.
Lasten olo on tärkeätä huomioida. Mutta he eivät ole syy parisuhteen jatkumiseen, eivät he siihen riitä eivätkä sellaista jaksa. Semmoinen taakka on lapselle liian raskas.
Itselleni ero tuli muutama vuosi sitten siten että miehellä olikin yllättäin uusi suhde. Eroa hain minä, ei mies. En enää jaksanut enkä viitsinyt. Olin sitä samaa miestä hoivannut vuosia, ja jaksanut hänen vaikeuksiaan konkurssejaan laskujaan ja töitään. Taloudellisesti meille tuli kaikille takkiin; minulle varmaan enemmän koska olin hyysännyt mokomaa. Mitä sitten, olin maksanut koska olin kaiketi ajatellut sen olevan sen arvoista.
Mitä sinua auttaa ajatella enää yhtään mitään miten olisi ollut jos olisi ollut. Miten tuollaisen parisuhteen enää paikkaat molemmin puolin toimivaksi? Ajatteletko että lapsenne voivat mukamas hyvin jos heillä on ehjä perhe johon kuuluu rikkipiesty ja hajalla oleva isä, ja loukkaamalla loukattu ja kaiken luottamuksensa menettänyt äiti? en viitsi edes mainita niitä mökkejä ja osakkeita koska minusta ne eivät varsinaisesti kuulu perheeseen, kuitenkaan...
Mitä arvoja siirrät lapsillesi? Haloo nainen, herää. Älä pelkää enää, siirry seuraavaan vaiheeseen, elä elämäsi!
Psykoloogit on ihan perseestä, meillä ne häsläs niinkauan et tuli ero! Ja sitte kun niiltä jotain kysyi niin sai kolme eri vastausta. Jos joku vois valaista mitä näillä psykolookiilla on virkaa.
Mieheni psykologi, oli sanonut hänelle:ota ero siitä vaimostas,ennen en voi sinua auttaa.Olipa kivasti sanottu.
Mun oma kutistajani sanoi ettei voi uskoa että ammattiihminen voi sanoa noin.
Mieheni väittää että totta se on.Voi vaikka pyytää sen kirjallisena.Voi hel....ti.Näin meitä autettiin.Kiitos.
, että ei kukaan voi toista auttaa ennen kuin ongelmasta erotaan. Alkoholistiakaan ei voi auttaa ennen kuin se on selvin päin.
Tuskin psykologi kirjaimellisesti noilla sanoilla neuvoa on antanut. Miehesi on ymmärtänyt sen niin jostain syystä. Keskustelua on ulkopuolisen vaikea tulkita yhden lauseen perusteella. Jos mies on ymmärtänyt neuvon juuri noin, se tarkoittaa että hän on itse oivaltanut ongelman.
Ei ole millään tavoin epätavallista, että ero tai asumusero on ensimmäinen askel ennen kuin on edes mahdollista alkaa selvittelemään omia ajatuksiaan. Joskus riittää kun puoliso joutuu työn puolesta matkustamaan useitakin päiviä, joskus menee viikko poissa. Silloin menee ensin pari päivää tasoittumiseen ja muutama päivä jää omien ajatusten järjestelyyn. Sen sijaan puolison läsnäolo aiheuttaa vain sellaista pahaa oloa, ettei ajatuksetkaan kulje järkevillä raiteilla, vaan miettii ainoastaan "mun on päästävä täältä pois". Sellainen ei lainkaan auta varsinaisten ongelmien ratkaisussa. Muutama eropäiväkään ei auta kuin ensihätään. Sen tiedostamiseen, että hieman enemmänkin eroa tarvitaan. Me tarvitsimme 7 kk eroa ennen kuin saatoimme ensimmäisen kerran keskustella muutenkin kuin huutamalla, tiuskimalla, tai että olisi kehkeytynyt eripuraa ja hatutusta. Sillä keinolla me saimme toisiimme henkistä etäisyyttä, sekä mahdollisuuden ajatella asiaa kokonaisuutena. Vasta sen jälkeen meillä oli mahdollisuus järkevään keskusteluun ja mielipiteiden vaihtoon. Riittävästi omaa aikaa pois toisen painostavasta läsnäolosta. Pääsimme sopuun ja ymmärrykseen siitä miksi emme voineet jatkaa yhteiselämää. Saimme myös sovinnollisen eron aikaan. Toisiamme huomioivan, mutta oikeudenmukaisen.
Miehesi ei tarvitsisi psykologia avukseen jos saisi ajatukset pidettyä omin voimin kasassa. Nähtävästi ei saa.
..psykologi näki, että teidän avioliittonne ON OHI eikä mitään ole tehtävissä??
Ei ole olemassa mitään ikäkriisejä, kuten kerrot miehelläsi olleen ns. "viidenkympin villityksen".
Ehkäpä hänen kriisinsä johtui siitä, että hän huomais elämänsä olevan täysin tyhjää, vaikka oli vaimo ja lapset. Joskus käy niin, että rakkaus vain loppuu ja alkaa kaivata jotain muuta, kuin mitä on saatavilla. Ei ole mitään merkitystä, onko talo, tontti ja sijoitusosakkeita..
Ero voi olla ainut tie siihen, että kolmen lapsenkin isä tai äiti voi paremmin. Kuulostaa kyllä raakalaismaiselta, mutta näin vain on.
Et sinä voi jatkaa liittoa hänen kanssaan, jos hänellä ei enää ole tunteita sinua kohtaan.
Teidän tilanteessaanne ei perhekeskeisyydestä kannata puhua - annat vain kuvan omasta itsekeskeisyydestäsi.
Mitä sinä eroamisessa pelkäät? Sitäkö, että menetät talon, tontin ja ne sijoitusosakkeet?
Samalla linjalla. En itsekään usko mihinkän ikäkriiseihin/villityksiin. Kun asiat menevät tarpeeksi kauan ei halutulla tavalla niin lopputulos on sen mukainen.