Erosin noin puoli vuotta sitten avomiehestäni, koska suhde ei toiminut millään tasolla. Varsinkin seksuaalisesti jäin osattomaksi meidän erilaisten habitusten takia.
Exäni oli kyllä varoitellut minua reilusti ennen yhteen muuttoa, ettei ehkä kykenisi tyydyttämään tarpeitani.
En uskonut häntä. Olin niin rakastunut.
Vähitellen valkeni, että suhteemme alkoi olla pelkkä kulissi, jonka sisällä oli totiset oltavat ja molemmilla tyytymätön olo. Emme kohdanneet muullakaan tasolla.
Ei auttanut parikurssit, ei ystäväpariskunnan tuki, ei itsensä ja omien tarpeittensa kieltäminen eli tyytyminen lähes seksittömään suhteeseen.
Alkuaikojen huumaava rakkauden tunne oli jäänyt kauas taakse. Tilalla näytti olevan ansa, johon olin langennut ja olin satimessa, onneton ja tyhjä.
Lopulta suoranainen kituminen loppui. Sain riuhtaistua itseni uuteen elämään. Muutin ja olen nyt tyytyväinen elämääni, vaikka minulla ei ole miestä. Olen vapaa päätämään omista asioistani ilman jatkuvaa jäkätystä. Olen tyytyväinen ja elän rauhallista, riidoista vapaata elämää OMAN katon alla, jossa kukaan toinen ei minua määräile.
Olen selviämässä onnettomasta, hermoja raastavasta parisuhteesta. Ja löytämässä pikkuhiljaa itseni kaiken sen 'paskan' alta, jossa olen joutunut rypemään.
Toivon sinulle, joka luet tätä ja elät samanlaisessa 'parisuhdehelvetissä', viisautta ja voimaa etsiä ratkaisua löytää elämisen arvoinen elämä. Mitä se sitten merkitseekään. Toivon sinulle myös kykyä rehelliseen tilannearvioimiseen ja jos tarve vaatii toimenpiteisiin, jotka auttavat sinua tulemaan vahvemmaksi ihmiseksi ja saavuttamaan onnen.
Tsemppiä.
Exäni oli kyllä varoitellut minua reilusti ennen yhteen muuttoa, ettei ehkä kykenisi tyydyttämään tarpeitani.
En uskonut häntä. Olin niin rakastunut.
Vähitellen valkeni, että suhteemme alkoi olla pelkkä kulissi, jonka sisällä oli totiset oltavat ja molemmilla tyytymätön olo. Emme kohdanneet muullakaan tasolla.
Ei auttanut parikurssit, ei ystäväpariskunnan tuki, ei itsensä ja omien tarpeittensa kieltäminen eli tyytyminen lähes seksittömään suhteeseen.
Alkuaikojen huumaava rakkauden tunne oli jäänyt kauas taakse. Tilalla näytti olevan ansa, johon olin langennut ja olin satimessa, onneton ja tyhjä.
Lopulta suoranainen kituminen loppui. Sain riuhtaistua itseni uuteen elämään. Muutin ja olen nyt tyytyväinen elämääni, vaikka minulla ei ole miestä. Olen vapaa päätämään omista asioistani ilman jatkuvaa jäkätystä. Olen tyytyväinen ja elän rauhallista, riidoista vapaata elämää OMAN katon alla, jossa kukaan toinen ei minua määräile.
Olen selviämässä onnettomasta, hermoja raastavasta parisuhteesta. Ja löytämässä pikkuhiljaa itseni kaiken sen 'paskan' alta, jossa olen joutunut rypemään.
Toivon sinulle, joka luet tätä ja elät samanlaisessa 'parisuhdehelvetissä', viisautta ja voimaa etsiä ratkaisua löytää elämisen arvoinen elämä. Mitä se sitten merkitseekään. Toivon sinulle myös kykyä rehelliseen tilannearvioimiseen ja jos tarve vaatii toimenpiteisiin, jotka auttavat sinua tulemaan vahvemmaksi ihmiseksi ja saavuttamaan onnen.
Tsemppiä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täytyy sanoa olet sairas ihminen kaadat kaiken toisen niskaan vaikka parisuhteessa on kaksi ihmistä . Ei varmaan ollut sinulla ensimäinen kerta . Toivottavasti sinulla on edes sen verran älyä ettet aloita enää uutta suhdetta ja pilaa taas jonkun ihmisen elämää . Sinun tapauksessa ei auta enää minkäänlainen terapia , olet sairaan itserakas "eliö" .
jos itseään rakastaa ja tässä on esimerkikkin,jos ei rakasta itseään voi kutsua toisia jopa niin halventavasti kun nimittämällä eliöksi!Kun rakastaa itseään rakastaa muitakin.
aina ei ole helppo tehdä sitä ratkaisua ja lähteä pois.
Mulle kävi vähän samalla tavalla,paitsi ,että liittomme oli sisällöltään hiukan erilainen,mutta joka tapauksessa asun nyt yksin ja yritän löytää kipuilemalla itseni.
Totta on ,että saan itse päättää asioistani,eikä kukaan huuda mulle,ei tarvitse sydän syrjällään odottaa milloinkahan saapuu kotiin,vai meneekö taas pitkäksi,voi kuinka monista huolista olen vapaa.
Siitä on niin vähän aikaa,etten ole aivan sinut vielä kaikkien asioiden kans,mutta ehkä jonakin päivänä.
Muakin varoteltiin suhteen alussa kaikenlaisesta mutta rakastuneena en varotuksista piitannut.
Nyt olen kuukausitolkulla pyörittellyt eroajatusta mielessäni koska emme myöskään ole kohdanneet millään tasolla; ei henkisellä eikä fyysisellä.
Kotona minulle ei huudeta mutta ei myöskään pahemmin puhutakaan. Omat tarpeeni ja haluni olen työntänyt sivuun ajat sitten.
Mielestäni olen tehnyt rehellisen tilannearvion ajat sitten mutta vaikka intohimo onkin ollut jo kuolleena pitkään, niin jotain tunteita on vielä jäljellä; molemmilla.
Onko ihminen näin tunteidensa vietävissä että vaikka olemma eron kynnyksellä niin edelleen epäröin eroa?
vaan intohomi,sitä riittäis vieläkin,mutta muu ei sit toimikaan.
Ennen vanhaan mietittiin yhteen muuttoa paljon pidempään kuin nykyään. Vaati kai se paljon malttia kaikkein omistushaluisimmilta ihmisiltä.. Nykyään pitää saada kaikki itselle ja mieluiten heti.
Ihminen, joka arvostaa itseään, on onnellinen, usein riippumatta tilanteestaan.