Usein sanotaan, että sen vain tietää tai tuntee, onko kumppanisi sinulle se oikea ja että kun se oikea tulee vastaan, ei enää tarvitse kysyä mistä sen oikean tunnistaa.
Onko se sitten todellakin näin? Ja kuinka pian se sitten pitäisi tietää, että toinen on se oikea? Heti alussa vai esim vasta sitten kun asuu yhdessä ja huomaa, että arki sujuu hyvin? Miksei sitten kaikki mene heti kihloihin tai naimisiin, kun tietää että on löytänyt sen oikean?
Oikeastaan tuo nimitys "se oikea" on aika typerä. Nimittäin varmasti tästä maailmasta löytyisi jokaiselle useampikin sopiva kumppani eikä vain yhtä. Ja mitä se tarkoittaa että joku on jollekin SE OIKEA? Saako se oikea esimerkiksi tykätä ihan eri asioista kuin sinä? Tulee kai sen oikeankin kanssa joskus riitaa ja erimielisyyksiä?
Kuinka paljon suhteessa vaaditaan TAHTOA suhteessa TUNTEESEEN? Ei kai pelkkä tunne riitä?
Mulla on nyt tälläinen kyselykausi meneillään :)
Onko se sitten todellakin näin? Ja kuinka pian se sitten pitäisi tietää, että toinen on se oikea? Heti alussa vai esim vasta sitten kun asuu yhdessä ja huomaa, että arki sujuu hyvin? Miksei sitten kaikki mene heti kihloihin tai naimisiin, kun tietää että on löytänyt sen oikean?
Oikeastaan tuo nimitys "se oikea" on aika typerä. Nimittäin varmasti tästä maailmasta löytyisi jokaiselle useampikin sopiva kumppani eikä vain yhtä. Ja mitä se tarkoittaa että joku on jollekin SE OIKEA? Saako se oikea esimerkiksi tykätä ihan eri asioista kuin sinä? Tulee kai sen oikeankin kanssa joskus riitaa ja erimielisyyksiä?
Kuinka paljon suhteessa vaaditaan TAHTOA suhteessa TUNTEESEEN? Ei kai pelkkä tunne riitä?
Mulla on nyt tälläinen kyselykausi meneillään :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyl sen tuntee kun oikein kolahtaa. Maltti on valttia. Ei pidä jäädä roikkuu, jos siltä tuntuu, että ei tämä olekkaan ehkä mun juttu tulevaisuutta ajatellen.
Huono syy hengailla vaan sen takia , että ei tarvi olla yksin. Niin ja sitten ei kumminkaan ole onnellinen , eikä halua senenempää pitemmänpäälle ajatella tulevaisuutta eteäpäin.
Tää tietty mun mielipide, joka perustuu äskeisiin mokiin mitä tein edellisessä liitossani ,josta otin opikseni.
Aikaisemmissa suhteissa sitä piti koko ajan miettiä että onkohan tällä tulevaisuutta ja ehkä tästä jotain tulee kun yrittää. Ei missään vaiheessa sellaista tunnetta että tämä voisi olla "se oikea" tai sellainen kenen kanssa voi viettää loppu elämänsä, vaikkei nyt voinut sanoa ettei välttämättä olisikaan.
Nyt on sellainen menossa että on se tunne että tästä tulee jotain ja tuntuu oikealta. Ei se ihan heti ekalla tapaamisella tullut.
Olisi se vähän hätiköityä mennä heti kihloihin. Elämäntilanteet muuttuvat ja se mikä hetki sitten tuntui oikealta ei välttämättä enää kohta olekaan niin varmaa. Varsinkin nuorena kun ei ole vielä asettunut minnekään. Ja kyllähän se sieltä lopulta tulee se naimisiin meneminen kun on huomattu että arki sujuu ja tulevaisuudeltakin halutaan samoja asioita (tai ainakin yhteen sovitettavia asioita).
Todella moni avioliitto päättyy eroon, joten sen oikean huomaaminen ei ole niin helppoa.
Olen samaa mieltä siitä, että niitä oikeita todennäköisesti on useampiakin, mutta siihen lisäisin sen mitä jo tuohon kirjoitin että elämäntilanne voi muuttaa sitä millainen se oikea on.
"Saako se oikea esimerkiksi tykätä ihan eri asioista kuin sinä? Tulee kai sen oikeankin kanssa joskus riitaa ja erimielisyyksiä?"
Sanoisin että aivan varmasti
Kyllähän suhteen ylläpitämiseen tarvitsee molempien osapuolien osallistua. Ei voi olettaa että se ihan omalla painollaan kestäisi kymmeniä vuosia (ehkä mahdollista?). Riitojen sopimiseen pitää panostaa, pitää yllä luottamusta ja muutenkin pelata yhteisillä pelisäännöillä.
Tässä mun mielipiteitä
Ainakin itse koen tällä hetkellä löytäneeni sen "oikean". Itse en ekalla tapaamisella edes ollut varma mitä oikeastaan ajattelin hänestä, enkä edes suostunut heti, kun hän ehdotti uutta tapaamista.
Onneksi hän sai minut lähtemään treffeille! :)
Mutta sen jälkeen ihastuin ja aika piankin rakastuin.
Tällä hetkellä tuntuu, että hän on juuri se oikea. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni ja rakastan häntä silti. Rakastan häntä juuri sellaisena kun hän on, eikä minulla ole tullut eteen mitään minkä haluaisin hänessä muuttaa.
Tuohon kihloihin ja naimisiin menoon.. Joku aika takaperin olin "kauhuissani" kun eräs tuttuni meni naimisiin ym.. alle vuoden sisällä. Sanoin, että en kyllä itse tekis sitä virhettä. Nyt on mieli muuttunut, kun tämän miehen tapasin. En kyllä naimisiin vielä vähään aikaan olisi valmis mutta kihloihin ja saman katon alle kyllä. Niistäkin jo hieman puhuttu.
Mielestäni silloin tietää löytäneensä sen oikean, kun molemmat rakastavat, välittävät ja huomioivat toisensa. Ovat onnellisia vaikka ei olisi siihen erikoista syytäkään. Arki sujuu mutkitta ja mahdolliset erimielisyydetkin selvitetään sen enempää tappelematta. Vaikee listata tähän kaikkea. Muuta siihen voi sanoa kuin, että kyllä sen sitten tietää ja tuntee kun kohdalle osuu!