Antaisinko anteeksi?

Kuinka voin antaa anteeksi minua pahoin loukanneelle puolisolle tai muulle läheiselle ihmiselle? Kannattaako se edes? Muuttuuko mikään? Onko täydellinen anteeksiantaminen vaikeassa ihmissuhteessa ylipäätään mahdollista?

Laadin kaksi juttua, joissa tarkastelen puolisoiden välistä (ja yleensä ihmisten välistä) anteeksiantamusta. Toisessa jutussa näkökulmani on lähinnä psykologinen, toisessa olen ottanut mukaan myös kristillisen näkökulman.

Jos asia kiinnostaa sinua, voit lukea siitä osoitteessa:

http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com

Kommentointi vapaata.
111200
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 11

Vanhimmat

Näillä sinun "vastaanotoilla" on aina mukava käydä.
Juu,anteeksiantaminen on vaikeaa.Itse piti keski-ikäiseksi taivaltaa ennenkuin tajusin että anteeksiantaminen on TAHDON asia.
Ei siinä tunteilla ole tekemistä,jos olisi niin hamaan loppuun asti tässä sitä tunnetta saisi odotella.
Hoksasin sanoa itsekseni ääneen että minä haluan haluta antaa anteeksi.
Kas kun ei meinannut tahtokaan riittää,joten ainut keino oli pyytää sitä tahtoa.
Olikohan tämä nyt monimutkaista?
No,yhtä taistelua tämä välillä on,antaa anteeksi sekä ukolle että välillä ittelle.
Nytkin pihisen kiukusta kun tuo toinen puolisko ei halua ymmärtää mitään,on se niin kovapäinen ja juntti joskus...
Hups,sopiiko tässä näin kiukkuansa purkaa?
Doctor Ben,olisiko sinulla juttua tästä kiukun purkamisesta?
Ja kuinka voisi sävyisästi joskus paukauttaa miestä,ei tuo muuten mitään ymmärrä.
Nyt menen juomaan kahvia ja antamaan anteeksi.
Tapaamisiin.

Äänestä
  • Aloittaja

    Virkistäviä nuo sinun kommenttisi. Sinulla on mainio asenne ja kosolti huumorintajua!

    Kyllähän meitä ukkoja on hyvä välillä vähän "paukauttaa", kuten asian ilmaisit. Pari perusvihjettä kuitenkin antaisin. Älä lataa täysillä varoittamatta etukäteen. Sellainen nääs tuntuu miehestä iskulta palleaan. Toisekseen: puhu oman kokemuksesi kautta minä-viestejä käyttäen. Silloin mies ei heti syyllisty ja mene lukkoon.

    Näin ainakin itse koen. Voi tietysti olla, että oma ukkosi reagoi eri tavalla.

    Äänestä

  • UPDATE_7881381 kirjoitti:

    No olipas mukava kuulla että osaan olla virkistävä.Kiitos.
    Eikä ilman huumoria tuon ukkonsa kanssa voisi elää,vaikka kieltämättä ei aina naurata,ei edes hymyilytä,heh.
    Olen muuten opetellut puhumaan "minä" viestien kautta.Ennenvanhaan saatoin paukauttaa asiat päin näköä niin että tärisi.Täysin väärä keino.
    Nyt on vain ongelma se jotta kun tuo puoliso ei oikein osaa ottaa minkäänlaisia viestejä vastaan.
    Erittäin jääräpäistä sukua.Onko sinulla yksityisvastaanottoa?
    Lähetän välittömästi ukon sinne,kustannuksista piittaamatta.
    On se jollain tasolla kehityskelpoinen,tänäänkin ehdotti itse että lähdetään metsäkeikalle ja monta tuntia talsittiin luonnossa.
    Tänään en siitä hyvästä motkota yhtään.

    Äänestä

  • Aloittaja

    Minäpä täällä kirjoitti:

    Ei ole yksityisvastaanottoa, mutta suosittelen lämpimästi avioparikurssia. Tiedä vaikka tapaisimme siellä jo kesällä. Blogissani on linkkejä, joiden kautta voit katsella, olisiko siellä teille mieluista kurssia tarjolla.

    Jos miehesi vikuroi kurssille lähtöä vastaan, kokeile seuraavia keinoja, joita annoin tällä palstalla eräälle asiasta kiinnostuneelle:

    http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001391&posting=22000000015381258

    Tuntuupa mukavalta että jaksat meikäläiselle vastailla.
    Totta on että useampaan kertaan olen ukkopahaselleni ehdottanut kursseja ja aviopariviikonloppuja.
    Ei ja ei ja ei on ollut vastaus.
    Mutta nyt tuntuu notta voisipa jopa onnistua,ehkä omalla käytökselläkin on ollut vaikutuksensa.
    Vuorotyö molemmilla tietenkin rajoittaa asiaa.
    Mutta vakavasti katselen tarjontaa ja yritän toimia viisaasti että saisin tuon jääräpään mukaan.
    Kiitos sinulle,tulen aina hyvälle mielelle näistä neuvoistasi,en oikein tajua miksi.
    Tämähän on vähän niinkuin "virtuaalimaailmaa" vaikka oikeat ihmiset jutteleekin.
    Toivottavasti näet vastaukseni vaikka se vähän jälkijunassa tuleekin.
    Olin mökillä nautiskelemassa.

    Äänestä

Itse en ole oppinut antamaan anteeksi.
Enkä pyytämään.
Mitään.

Äänestä
  • Aloittaja

    Suosittelen lämpimästi, että alat opetella. Sinulla on paljon voitettavaa ja hyvin vähän hävittävää. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

    Anteeksiantamus on kaikinpuolisen terveyden lähde.

    Äänestä

  • UPDATE_7881381 kirjoitti:

    Suosittelen lämpimästi, että alat opetella. Sinulla on paljon voitettavaa ja hyvin vähän hävittävää. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

    Anteeksiantamus on kaikinpuolisen terveyden lähde.

    Ei vanha koira opi uusia temppuja, varsinkaan, jos ei ymmärrä tempun tavoitetta ja tarkoitusta.

    Äänestä

Kommentoin vain tätä anteeksiantamisongelmien ydinkohtaa:
"Pääasia on, annatko hänelle sydämestäsi anteeksi. Niin että vaikka muistatkin kärsimäsi pahan, et enää muistele sitä."

Tiedätkö Ben, että meille kaikille tapahtuu matkamme varrella ikäviä asioita. Läheisiämme kuolee, joudumme työttömiksi, sairastumme vakavasti, tuli vie kotimme, otamme henkilökohtaisen riskin liikenteessä ja vammaudumme pysyvästi, sota repii elämäämme, uhraamme oman terveyden tupakalle ja viinalle.

Oletko huomannut, että meillä kaikilla on yleensä lupa kuljettaa mukanamme kaikki ikävätkin muistot. Käymme viemässä kukkia läheistemme haudalle vielä vuosikymmentenkin päästä. Saamme muistella, surra, itkeä ja kaivata. Kysymme kerran työttömäksi jääneeltä ystävältä apua siihen, kuinka itse selviäisimme samassa tilanteessa uuteen alkuun. Käymme yhä uudelleen kokemiamme tunteita lävitse ystäviemme elämänkohtaloita jakaessamme, ymmärtäessämme, lohduttaessamme ja kannustaessamme. Muistelemme terveyttämme sairauden verhon takaa ja hyväksymme sen, kuinka moninaisesti sairautemme vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Perustamme vertaistukiyhdistyksen auttamaan saman ongelman kanssa painiskelevia ihmisiä ja levittämään asiallista tietoa siitä, miten toivoisimme kanssaihmisten suhtautuvan pysyväissairauteemme. Maalaamme sodassa menettämämme lapsuudenkodin tauluksi ja kerromme lapsillemme kauniista kesistä, äidin puutarhasta, ullakosta, jossa leikimme ja tuesta, joka tuhosi kaiken kauniin, kiireestä, hädästä ja pakomatkasta. Meillä on myös kansallisia merkkipäiviä yhteisille surullisille asioille; on sotien päättymisen vuosipäiviä, Estonian uppoamisen ja Lapuan räjähdyksen vuosipäiviä ja sodassa kaatuneiden muistopäivä. Liikenteessä nuorena hurjastellut ja liikuntakykynsä menettänyt ihminen saa muistella tapahtumaa ääneen. Otamme hänet mielellämme vastaan kouluun kertomaan liikenneturvallisuudesta. Ihmistä, joka on menettänyt melkein kaikkensa kuningas alkoholille haastatellaan televisiossa. Hänelläkin on lupa muistella koko elettyä elämäänsä eheänä ja kokonaisena iloineen ja itkuineen. Oma historiamme muokkaa monella tapaa koko persoonaamme. Emme voi koskaan ymmärtää itseämme tässä ja nyt, jos kiellämme osan todellisista meille tapahtuneista asioista. Muisteleminen on tärkeä osa elämää ja ihmisenä kasvamista. Koska monet kauniit muistot ovat ikävien asioiden takana, voimme menettää mielestämme myös kaiken menneen rakkaan ja kauniin, ellemme saa kulkea ikävien asioiden läpi menneeseen hyvään.

Vain anteeksiantaminen läheiselle ihmiselle tekee muistelemislupaan poikkeuksen. Yhtäkkiä meidän pitäisikin unohtaa jotakin, joka raskaana muistona on oikeasti muokannut persoonaamme. Emme saisi ainakaan puhua siitä ja muistella sitä, ettemme loukkaisi toista ihmistä ja koska emme voi jakaa kokemaamme tämän läheisen kanssa, huomaamme vähä kerralla, ettei läheinen voi ollakaan enää läheinen. Meidän on lähdettävä salaa ulos luontoon itkemään kyynisyyttämme tai kaipaamaan sinisilmäisyytemme kauneutta, sitä luottavaista lapsenmieltä, jonka menetimme. Meidän on peitettävä todellinen sisimpämme salaisuuksien verhojen taakse. Jos joskus vahingoissa lipsautamme jotakin ääneen, saamme pian toisen loukkaantumaan ja kertomaan, kuinka katkeria ja anteeksiantamattomia olemme. Pyöritämme puukkoa haavassa, olemme inhottavia. Anteeksiantavasta ihmisestä tulee hiljainen ja yksinäinen, joka joutuu kantamaan suruaan mukanaan saamatta koskaan kertoa asiasta kenellekään ääneen ... tai ehkä kuoleman korjattua läheisemme pois, voimme vihdoinkin vapaasti kertoa tarinamme. Ennen omaa kuolemaa, kun edellinen sukupolvi on jo kokonaan korjattu pois, sotalapsikin saa kertoa seuraaville sukupolville, etteivät kaikki lapsuuteen liittyvät kokemukset olleetkaan ihan niin helppoja ja yksinkertaisia kuin, mitä aiemmin oli ollut sallittua ajatella ääneen.

Sellaista se elämä vain on. Kukapa sitä haluaisi ilkeyttään tai syyllistääkseen muistella, mutta vaikeaa ja äärettömän yksinäistä on sekin, ettei ollenkaan saa puhua ja jakaa. Elämä on traagista.

Äänestä
  • Kiitos siitä, hyvä että on oikeasti sellaisia tekstejä jotka pistää ajattelemaan.

    Äänestä

  • Aloittaja

    Kiitän sinua, "varjo vain", seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta kommenttipuheenvuorostasi!

    Poimit kommenttisi lähtökohdaksi jutustani tämän kohdan:

    "Pääasia on, annatko hänelle sydämestäsi anteeksi. Niin että vaikka muistatkin kärsimäsi pahan, et enää muistele sitä."

    Luulenpa, että näkemyksemme eivät juuri poikkea toisistaan.

    Kun puhun tuossa pahan muistelemisesta, tarkoitan pakonomaista, katkeraa muistelemista, jonka anteeksiantamaton mieli saa aikaan. Tällöin tuo kaihertava asia palaa aina uudelleen mieleen ja alkaa häiritsevästi ja energiaa sitovasti jauhaa tajunnassa. Katkeruuden juurista pursuaa yhä uutta versoa.

    Aivan eri asia on vaikeiden, traumaattisten asioiden ja elämänvaiheiden ja koettujen katastrofien muisteleminen. Tällaisia asioita on hyvä käydä yhä uudelleen läpi siinä tahdissa kuin kykenee ja tarvetta on. Se on terapeuttista, haavoja lääkitsevää muistelemista.

    Onnelllista on, jos tällaiseen muistelun voi jakaa jonkun kanssa, mielellään läheisen ihmisen kanssa.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

UPDATE_7881381 kirjoitti:

Kuinka voin antaa anteeksi minua pahoin loukanneelle puolisolle tai muulle läheiselle ihmiselle? Kannattaako se edes? Muuttuuko mikään? Onko täydellinen anteeksiantaminen vaikeassa ihmissuhteessa ylipäätään mahdollista?

Laadin kaksi juttua, joissa tarkastelen puolisoiden välistä (ja yleensä ihmisten välistä) anteeksiantamusta. Toisessa jutussa näkökulmani on lähinnä psykologinen, toisessa olen ottanut mukaan myös kristillisen näkökulman.

Jos asia kiinnostaa sinua, voit lukea siitä osoitteessa:

http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com

Kommentointi vapaata.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu