Näillä Suhteet & tunteet palstoilla on käyty runsaasti keskusteluja joissa ruoditaan erilaisia ulkonäköön ja personallisuuteen liittyviä seikkoja, monissa noista keskusteluista joku vastaaja nostaa esiin hyvän itsetunnon, joka hänen mukaan pitäisi korvata tietyt piirteet ihmisen ulkomuodossa ja personassa. Eli jos tuntee itsensä erinomaiseksi ei nämä tavallisesti negatiivisiksi mielletyt piirteet olekaan enään merkittäviä?
Minusta on vähintäänkin erikoista, oikeastaan outoa, että esim. henkilö joka tietää omaavansa parhaimmillaankin vain vaatimattoman ulkomuodon, päättäisi yhtäkkiä olevansa upea ja alkaisi käyttäytyä sen mukaisesti. Eiköhän hyvä itsetunto kuitenkin tarkoita sitä, että tiedostaa omat ominaisuutensa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, eli kaikkine puutteineen ja vikoineen. Jos taas kuvittelee olevansa jotakin muuta kuin oikeastaan on, silloinhan omakuva on jollakin tavalla vääristynyt.
Entäpä sitten jos ihmisellä onkin kutakuinkin realistinen käsitys vaikkapa ulkonäöstään, miten se sitten saa hänet näyttämään paremmalta? Vai onko niin että ihmisen pitääkin ajatella itseään parempana kuin onkaan? Vai mistä oikein on kysymys?
Minusta on vähintäänkin erikoista, oikeastaan outoa, että esim. henkilö joka tietää omaavansa parhaimmillaankin vain vaatimattoman ulkomuodon, päättäisi yhtäkkiä olevansa upea ja alkaisi käyttäytyä sen mukaisesti. Eiköhän hyvä itsetunto kuitenkin tarkoita sitä, että tiedostaa omat ominaisuutensa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, eli kaikkine puutteineen ja vikoineen. Jos taas kuvittelee olevansa jotakin muuta kuin oikeastaan on, silloinhan omakuva on jollakin tavalla vääristynyt.
Entäpä sitten jos ihmisellä onkin kutakuinkin realistinen käsitys vaikkapa ulkonäöstään, miten se sitten saa hänet näyttämään paremmalta? Vai onko niin että ihmisen pitääkin ajatella itseään parempana kuin onkaan? Vai mistä oikein on kysymys?
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ei itsetunto tietenkään suoraan vaikuta ulkonäköön, mutta siihen kylläkin, miten muut ihmiset sinut näkevät ja kokevat. Jos lähdet masentuneena, väsyneenä ja jo valmiiksi alistuneena baariin, et luultavasti saa seuraa vaikka olisit millainen adonis. Toisaalta jos olet avoin, iloinen ja säteilet hyvää itsetuntoa, ihmiset kiinnittävät sinuun huomiota, vaikka et olisikaan hirvittävän komea.
Rumuus on negatiivinen noidankehä, joka syntyy siitä että ihminen pitää itseään rumana ja siksi käyttäytyy kuin ruma ja saa sitten muilta sellaista palautetta, joka ruokkii hänen rumuuttaan. Vastaavasti kauneus on positiivinen noidankehä.
Tiedän kyllä että ihmiset pystyvät tulkitsemaan tunnetiloja toistensa kasvoilta, samoin kuin väsymyksen yms. tunnusmerkkejä. Käyttäytymisen ja kasvonilmeiden avulla me ihmiset pystymme päättelemään myös jotakin toistemme ajatuksista, tämä on koulun biologiantunneilta tuttua asiaa.
Iloisella kasvonilmeellä ja käyttäytymällä tietyillä tavoin voimme siis ilmeisesti lisätä viehätysvoimaamme toisten ihmisten, etenkin potentiaalisten kumppanien, silmissä. Mutta onko tämä hyvää itsetuntoa, vai esittämistä eli teeskentelyä? Vai tarkoittaako ne samaa asiaa?
Kollin kanssa samaa mieltä, taas:)
Hyvä itsetunto ja etenkin sinut itsensä kanssa oleminen heijastuu sisäisenä säteilynä, joka välittyy ulospäinkin.
Asia liittyy myös elämänasenteeseen. Itsensä hyväksyminen on osa positiivista elämänasennetta. Ja kukapa ei viihtyisi paremmin hyväntulisen ihmisen kuin hartioidensa välistä yrmyilevän luuserin kanssa? Monet säteilevät ihmiset eivät oikeasti edes ole sen kauniimpia tai komeampia kuin muutkaan.
Mutta ulkonäköönsä voi vaikuttaa itsekin hoitamalla itseään ja kuntoaan. Ja kun tietää olevansa hyvässä trimmissä on helpompaa saavuttaa myös hyvä itsetunto ja kantaa kroppansa kauniisti.
Eli kaikki vaikuttaa kaikkeen ja positiivinen noidankehä on valmis:)
Ehkä pikemminkin psyykkausta kuin teeskentelyä. Ja vaikka siinä olisikin aluksi hippunen teeskentelyä mukana, muuttuu se jonkin ajan kuluttua aidoksi itsetunnoksi "positiivinen noidankehä"-periaatteen mukaisesti. Joku syyhän sekä huonoon että hyvään itsetuntoon on, ja se syy löytyy yleensä omista asenteista. Tai ainakin oma asenne on se itsetunnon osa-alue, johon on helpointa vaikuttaa.
Tarkoitat siis että psyykataan sitä kumppaniehdokasta, jolloin hän alkaa uskoa minun oleva hyvä tyyppi?
"Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa...syntynyt voittamaan!"
Tuohon kun saa itsensä uskomaan, niin uskovat muutkin.
Tajuutsä maailma?
et ei se asenne, iloisuus, positiivisuus ja hyvä olo muuta sitä ulkonäköä vaan toisten suhtautumista ihmiseen ja "ohjaa" silmiä näkemään paljon kauniimpana!
Onhan sanottu et rakastuneet ihmiset tai raskaana olevat naiset jotenkin tuntuvat todellakin kaunistuvan silmissä, mut se sisäinen hehku sen tekee.
Parisuhteessa pitäisi voida uskoa omaan ainutlaatuisuuteensa. Ei tarvitse kuvitella olevansa paras, vaan sopivin juuri omalle kumppanilleen vikoineen ja heikkouksineenkin.
Tästä lähtee hyvä itsetunto; uskosta omaan ainutlaatuisuuteen. Siihen, että kelpaa ja pärjää omana itsenään. Usko, että pärjää itsenäisesti omilla jaloillaan seisten. Niin, että ollaan lähekkäin ja yhdessä, mutta ei toisessa roikkuen.
Muuten menettämisen pelko alkaa hallita elämää ja suhdetta. Sen seurauksena mustasukkaisuus alkaa tuhoamaan suhdetta. Epäilys ja luottamuspula etäännyttää kumppanit toisistaan.
Minusta hyvä itsetunto ei siis ole juurikaan lähtöisin ulkoisesta viehätysvoimasta, vaan hyvä itsetunto lisää ulkoistakin viehättävyyttä hymynä ja säteilevänä olemuksena.
Jos usko omaan erinomaisuuteen ei tahdo kantaa, täytyisi itseään kehittää muilla keinoin. Uutta harrastaen, opiskellen, uralla edeten ja uusia ihmissuhteita solmien. Onnistumisen kokemuksista tulee itseään ruokkiva kehä.
(Ohhoh, olipas teköälyllisiä ajatuksia inhoamani maanantain ratoksi.)
Miten ihminen voi uskoa olevansa jotenkin ainutlaatuinen, tai pitää itseään sopivimpana kumppanina jollekin tietylle ihmiselle? Minusta se kuulostaa kovin itseriittoiselta, kuvitella ettei voi olla toista ihmistä jolla olisi samanlaiset fyysiset- ja psyykkiset ominaisuudet.
Uskotko tosissasi, että joku toinen voisi olla sekä fyysisesti-, että psyykkisesti kloonisi?
Minäkin olen aivan varma, että maailmassa on komeampia, fiksumpia ja hauskempia kavereita kuin minä. Vaimo on niin fiksu ja filmaattinen, että olisi taatusti halutessaan saanut jonkun niistäkin.
Jostain syystä se kuitenkin halusi minut, eikä se ainakaan latistanut pöhöttynyttä itsetuntoani.
En usko varsinaisen kloonin olemassaoloon, mutta uskoisin että olemassa on lukuisia ihmisiä jotka ovat kanssani niin samanlaisia että ihmiset eivät havaitse olennaista eroa minun ja näiden muiden kaltaisteni välillä.
omanlaisensa. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ainakaan sisäisesti. Identtiset kaksosetkin ovat ihmisinä erilaiset. Jokaisessa on jotakin ainutlaatuista, sellaista mitä ei kenelläkään toisella ole.
Ei tosiaan ole olemassa kahta aivan identtistä ihmistä, mutta kysymys lienee siitä kuinka ihminen pystyy havaitsemaan nämä erot, ja pystyykö siihen lainkaan.
puhuvat siitä, että ihmisen hyvinvoinnille on parempi, jos hänellä on hieman yliampuva käsitys itsestään, toimistaan ja ulkonäöstään.
Ei sellaista realistista omakuvaa ole oikeasti olemassakaan muualla kuin omassa päässäsi! Voit siis päättää olevasi komea ja menestynyt. Tämä toimii myös psyykkauksena ja muutut oikeasti komeaksi ja menestyneeksi.
Miten ihmeessä voisin saada itseni uskomaan olevani komea ja menestynyt, kun tiedän ettei se ole totta. Tietysti on olemassa sellainen mahdollisuus että komean ja menestyneen määritelmät laitetaan maailmanlaajuisesti uusiksi, se ei kuitenkaan liene kovin todennäköistä. ;)
Mielestäni teet virheen siinä, että ylipäänsä ajattelet että komeudelle tai menestymiselle olisi olemassa yleispäteviä kriteereitä. Ihmisillä on erilaisia makutottumuksia ja varmaan moni nainen ottaisi itselleen mieluummin tavallisen maatiaisen näköisen suomalaisen kuin jonkun Johnny Deppin. Varsinkin jos se maatiaissuomalainen luottaa ja uskoo itseensä.
Menestystäkin on monenlaista. Joku on menestynyt taloudellisesti, joku opinnoissaan, joku urheilussa, joku on hyvä perheenisä, joku kätevä käsistään, joku hyvä kuuntelija ja luotettava ystävä... kaikilla meillä on varmasti ainakin joitakin kokemuksia menestyksestä ja syytä olla ylpeitä itsestämme.
Näin se menee. Mulle kerrottiin joka taholta yhteen elämänaikaan että mä olen hieno ja hyvä ihminen. Se tuli niin toistona, että oli pakko alkaa uskoa. Ja nykyään osa mun itsetuntoani on sen tietäminen, että minä OLEN hieno ja hyvä ihminen. Käyttäydyn sen mukaisestu ja positiivista palautetta tulee edelleen...
ihan systemaattisesti alkaa miettimään omaa taustaas ja sitä, mistä sun huono itsetunto juontaa juurensa. Kun saat tästä kiinni ja alat tuntea muutenkin itseäsi paremmin, tajuat, että olet oikeasti ainutlaatuinen ja arvokas ja rakastettava juuri sellaisena kun olet. Hyväksyt itsesi ja tunnet itsesi, se säteilee ulospäin. Siinä matkan varrella minäkuvasi alkaa muuttua positiiviseksi, ehkä jopa "epärealistiseksi".
On vaikea uskoa, että rakennamme itse todellisuuden päässämme, mutta niin se hyvin pitkälle on. Kaikki ne asiat, mitä pidät esimerkiksi menestyksen ja hyvän ulkonäön merkkeinä on suhteellisia, katsojasta riippuvaisia.
Minusta mies on kaikista seksikkäin ja viehättävin silloin, kun hän on sinut itsensä kanssa. Silloin ei ole tarvetta esittää muuta kuin mitä on, ja tuo sisäinen rauha ja tasapaino vetää puoleensa kuin magneetti.
Minun nähdäkseni nimenomaan on olemassa yleispäteviä kriteereitä omminaisuuksista jotka tekevät miehen komeaksi. Ryhtymättä niitä tässä sentarkemmin erittelemään, ei voitane kiistää että löytyy miehiä joita valtaosa naisista pitää komeana vaikkeivat kyseisestä henkilöstä muuten pitäisikään. Viehättävältä mieheltä edellytetään kuitenkin oikeanlaista ominaisuuksien yhdistelmää, jossa ulkonäkö on yksi osatekiä.
Samoin menestykselle löytyy "määritelmiä": Taloudellisesti menestyneellä henkilöllä on huomattavia tuloja ja varallisuutta, opinnoissa menestynyt on suorittanut arvostettuja tutkintoja hyvin arvosanoin, samoin kuin urheilussa menestynyt on saavuttanut hyviä tuloksia lajissaan sekä sijoittunut hyvin kilpailuissa.
Mielestäni itsetunto ei sinällään johda menestykseen, mutta se antaa voimia yrittää jolloin lahjakkuudella on mahdollisuus päästä esiin.
Ajattelet kaiken ulkoisten mittapuiden mukaan. Siksi et koskaan voikaan olla tyytyväinen itseesi, sillä luultavasti olet tasan tavallisen näköinen ja -oloinen kaveri. Aina löytyy paljon paremmannäköisiä ja rikkaampia ihmisiä.
Olen kanssasi samaa mieltä, että on tiettyjä universaaleja kauneus- tai komeusihanteita, jopa rodusta ja kulttuurista riippumatta. Samaten varallisuutta, sivistystä ym. ominaisuuksia arvostetaan lähes poikkeuksetta.
Kasvonpiirteilleen on vaikea tehdä mitään, mutta lähes kaikkea muuta pystyy kehittämään. Niin ulkoisessa olemuksessaan kuin muutenkin. Näiden ominaisuuksien kehittäminen todennäköisesti vaikuttaa positiivisesti myös itsetuntoon.
Eli vaikkei itsetunto sinänsä johdä menestykseen, niin menestys johtaa hyvään itsetuntoon. Ellei sitten usko lopu puolitiessä kesken.
Arvioin itseäni pääasiasiassa ulkoisten kriteerien mukaan, koska henkisten kriteerien viidakko tuntuu olevan vielä sekavampi.
Kuka esimerkiksi osaa sanoa millainen on hyvä ihminen? Mistä voin tietää olenko sellainen, ja kuvittelen vain olevani mukava tyyppi, mutta muut ihmiset pitävätkin minua kusipäänä?
Menestyäkseen ihminen oletettavasti tarvitsee hyvän itsetunnon, ja sen saavuttaa siis menestymällä? Minusta tässä on kyseessä kehäpäätelmä jonka avulla asiaa ei voi tuloksellisesti tarkastella. Onko hyvä itsetunto siis "luonnonlahjakkuus" joka joillakin ihmisillä on ja toisilla taas ei?
alussa ihmisenä olemisessa. Voit kuitenkin joka päivä valita joko hyvän tai pahan, tietoisesti.
Itseensä tutustumisen kautta voi kehittyä ihmisenä. Kun huomaa itsessään sekä hyviä että vähemmän hyviä puolia ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, silloin ihminen on aito ja tasapainossa itsensä kanssa. Itsestään löytyviä erilaisia puolia voi kehittää ja se onkin sitten elämänmittainen mielenkiintoinen prosessi. Mielenkiintoinen jo pelkästään siksi, että se on vaikeaa.
saavat hyvän itsetunnon tukevan ja rakastastavan kasvatuksen myötä, toiset joutuvat itse rakentamaan itsetuntonsa myöhemmässä vaiheessa.
Itsetunto vaihtelee jokaisella ihmisillä tilanteesta riippuen. Ei ole sellaista ihmistä, joka on vahva jokaisessa elämäntilanteessa.
Itseasiassa tähän aihepiiriin liittyy sellainenkin seikka että käsittääkseni ihmiselle ei riitä oman itsensä hyväksyminen, vaan hän tarvitsee myös toisten hyväksyntää koska olemme sosiaalisia eläimiä. Tästä toisten hyväksynnän hakemisesta lienee monen kohdalla kysymys, uskoisin että ihmisen vaikea hyväksyä itseään jos ei koe toisten ihmisten hyväksyvän häntä.
muuta turise! Onneksi vahinkoa voi korjata.
hakeminen on loputon kierre. Ei sitä kautta mitään itsetuntoa saa. Itsetunto on itsensä tuntemista. Sun pitää itse tuntea itsesi; ei kukaan muu voi tehdä sitä puolestasi.
Kyllä se itsestä lähtee. Mutta on tuossa puoli totuutta mitä sanoit. Yleensä itsensä hyväksyminen lähtee siitä, että vanhemmat ovat rakastaneet lasta niin, että tämä on omaksunut sen vanhempiensa hyväksynnän itselleen. Mutta näinhän ei ole kaikkien tapauksessa laita. Silloin on löydettävä joku ihminen (esim. terapeutti), joka hyväksyy henkilön hyvine ja huonoine puolineen. Sitä kautta voi sitten itsekin alkaa nähdä itsensä totuudellisessa valossa.
Paskan marjat menestyksellä ja itsetunnolla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Eivät ne silti mitenkään toisiaan poissulje, ja onhan toki Jaguarissa miellyttävämpi itkeä kuin esimerkiksi ratikassa.
'onnellisuusnappikuurilla' olevien hihhuleiden telkkarista opittua paska-propagandaa ja lohduttelu-lässytystä.Mäkään en ymmärrä miten vitussa siitä ois kenellekkään mitään hyötyä kuvitella ittestään ties mitä vailla mtn. toden pohjaa.
Mun mielestä on aika vitun nurinkurista että noistakin jutuista valistaa / luennoi aina ihmiset joilla ei oo vittu minkään sortin omakohtaista kokemusta asiasta / asioista.Heillä on jo ilmeisesti sen verran hyvä itsetunto että ylentävät itsensä jo jonkun sortin mentorin rooliin :-)
itsekin tuhlasin nuoruuteni ajattelemalla, että on olemassa jokin kaikille yhteinen todellisuus. Ikääntyessäsi huomaat, että tämä ei pidä paikkaansa.
Niin kauan kuin sinulla on tuollainen asenne, et pysty ymmärtämään, miten ihmisen sisäinen elämä ja ajatukset voivat vaikuttaa hänen olemukseensa. Ehkä Sulo ei muutu Mr Universumiksi, mutta viehättävä hänestä voi tulla. Olen itsekin parhaillaan älyttömän rakastunut mieheen, joka ei todellakaan komea. Olen rakastunut siihen, että hän on niin sinut itsensä kanssa ja uskaltaa olla mitä on, ilman mitään kyynikon rooleja tai muita haarniskoja. Se on tavattoman harvinaista, vaikka tietysti sellainen ihminen on haavoittumiselle altis.
Kyynisyys ja negatiivisuus ovat merkkejä depressiosta. Ehkäpä Sinä tarvitsetkin nappikuurin, itse en sellaisia käytä vaikka en olekaan lyttäävä pessimisti. Ei kannata heittää hukkaan elämäänsä hautomalla päässänsä kaikenlaista negatiivista. Siitä tulee noidankehä, joka pilaa kaiken. Lisäksi kaltaisesi ihmiset ovat juuri niitä, jotka kiinnittävät huomiota pelkästään pintaan, katsovat ihmisiä kuin valokuvia eivätkä näe mitään muuta kuin kuvan. Samalla he asettavat itselleen samat vaatimukset ja näin tuomitsevat muut ja itsensä. Jokainen meistä vanhenee, kukaan meistä ei ole täydellinen. Hanki itsellesi sisäinen elämä, älä tukeudu pelkkään materiaan.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Yksi homma on kanssa ihan prkleen outoa, kun ihmiset tuntuvat aina tarvisevansa psykiatrin sanomaan mikä sinua itseäsi vaivaa. Psykiatri ei eroa ihmisenä mitenkään normaalista ihmisestä ja hänellä ei ole aina oikeita kysymyksiä ja vastauksia. Usein kuitenkin ns. asenne potilaat näin uskovat.
Näitä ns. potilaita on vaikka kuinka, kuka ahdistuu ties mistä kaikista kymmenistä asioista. Näiden ihmisten ongelma on se että he eivät käytä omia aivojaan ja podi vaikka kaverien kanssa että mikä vttu on vikana kun happi kulje avoimilla paikoilla.
Jotkut ihmiset vaan niin taunoja että niiden pakko asettaa jalustalle elämässään joku mentoriksi. Häntä sitten palvotaan, ihaillaan ja puolustetaan...usein vielä vasten tervettä järkeä.
Realismi ei ole yhtäkuin debressionismi.
ihminen ei tarvitse mentoria, opasta tai mallia oppiakseen elämään parhaalla mahdollisella tavalla.
Ihmisen tulee muodostaa oma käsitys siitä, mitä haluaa elämältään, mutta sen saavuttamiseen hän tarvitsee apua. Usein myös sen oman käsityksen löytämiseen tarvitaan apua.
Lisäksi ihmettelen, miten se ketään auttaa, että toitotetaan, että toivoa tai mahdollisuutta muutokseen ei ole. Se ei pidä paikkansa. Kun nämä edellisen kirjoittajan kaltaiset ihmiset vaan ymmärtäisivät olevansa itse avun tarpeessa, mutta niinhän se on, että etenkin psyykkisesti sairaat tiedostaa ongelmansa viimeisenä. Nämä ovat juuri niitä potentiaalisia itsemurhakandidaatteja ja kaikkein erikoisinta on, että he pitävät omaa asennettaan oikeana, hyvänä ja vieläpä tavallisena!
se nappikuuri on käyny mielessä,ei vaan oo munaa mennä itkeen mihinkään mental-health toimistoon :-( Onnellisuusnappikuuri viina = superhyvä olo :-)
sinun "parhaalla mahdollisella tavalla" eläminen on?
juttu. Millaiset asiat tekevät ihmisen aidosti onnelliseksi eli ts. minkälaisten tarpeiden täyttyminen/toiveiden toteutuminen tuo mukanaan hyvän elämän?
Ehkä olisi hyvä lähteä siitä kysymyksestä, että miten tarpeiden tyydyttäminen vaikuttaa ihmiseen. Edistääkö se hänen henkistä kasvuaan vai päinvastoin, onko se itsetuhoista?
Vain sellaisten tarpeiden tyydyttäminen, joka on ihmisen hyvinvoinnille eduksi, johtaa onneen. Ihminen on onnellinen kun saa sen, mikä on hyväksi hänelle ja auttaa häntä saavuttamaan optimaalisen hyvinvoinnin. Ihminen ei ole välttämättä onnellinen kokiessaan mahdollisimman paljon mielihyvää. Ihminen on onnellinen silloin, kun hän toteuttaa mahdollisuuksiaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Mielestäni olet oikeassa kun sanot, että hyvä itsetunto lähtee itsensä hyväksymisestä. Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän on rennompi ja avoimempi eikä suhtaudu toisiin potentiaalisena uhkana. Sellaista ihmistä on helppo lähestyä ja hänen lähellään on hyvä olla; silloin ulkonäöllä ei ole niin suurta merkitystä.
Näin sanoo hupakon maalaisjärki, mutta voin olla väärässäkin. Sulo, olet suloinen ;0) kiäh..
itsetunto on sitä, että tunnistaa omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja pitää itseään arvossaan sellaisena kuin on - ei välitä mitä muut sanovat vaan uskoo omaan tekemiseen.
Mitä tuohon ulkonäköön tulee niin sehän on täysin katsojasta kiinni onko hyvän- tai huononnäköinen.
Se, että ei asetu median tai kulttuurin asettamiin raameihin, ei tarkoita että on ruma. kauneus on katsojasta kiinni. Esimerkiksi joskun 30-luvulla pidettiin hieman pullukoita hyvännäköisinä, nykyään sellaiset anorektikot ovat in. Itse en pidä kauniina kumpiaakaan.
tiivistys. Tämä kun vielä saatais taottua Suloparan päähän...
Tämän ketjun aloitusviestissäni kirjoitin: " Eiköhän hyvä itsetunto kuitenkin tarkoita sitä, että tiedostaa omat ominaisuutensa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, eli kaikkine puutteineen ja vikoineen. Jos taas kuvittelee olevansa jotakin muuta kuin oikeastaan on, silloinhan omakuva on jollakin tavalla vääristynyt."
Tämä sama pätee mielestäni ulkonäköasioissakin, kuten myös Ratikkakuski kirjoitti: "Olen kanssasi samaa mieltä, että on tiettyjä universaaleja kauneus- tai komeusihanteita, jopa rodusta ja kulttuurista riippumatta." Se että ei mahdu noihin komeusihanteisiin tarkoittaa juuri sitä ettei ole komea, mutta ei se silti tarkoita että olisi ruma, vaan voi olla ihan siedettävän näköinen.