Tään MTV3:ssa klo 20.00: "30 päivää - minimipalkalla"

Toki tiedän, mitä kirjoitat. Enkä suinkaan - ohjelmaa katsomatta - pyri antamaan "minkäänlaista kuvaa"...

Vaan keskiviikkoillan tv-ohjelmatarjonnasta tuskin po. ajankohdalle (klo 20.00 - >) on löydettävissä parempaakaan ajanhaasketta?


Sillä sangen harvoin sen enempää maikkarin ohjelmatarjonnasta kuin esim. Iltalehden tv-ohjelmaesittelyistäkään voi löytää (edes) tällaista tavaraa:

½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½

Murhaava raportti köyhistä
MTV3 klo 20.00

Nerokas, kantapään kautta koettu dokumentti paljastaa, millaista on elää Yhdysvalloissa minimipalkalla.



Alex ja Morgan saavat kämpän talosta, jossa ennen oli crack-tehdas.
HÄPEÄ SANOA, mutta kateus oli ensin päällimmäinen tunteeni, kun katselin Morgan Spurlockin, 36, hienon sarjan pilottia Minimipalkalla.

Seuraavaksi tuntui, kuin olisin saanut tällin päähäni pesäpallomailasta. Haloo! Mikä planeetta? Kuinka on mahdollista, että maailman rikkaimmassa valtiossa kymmenet miljoonat ihmiset sinnittelevät nälkärajalla?

Miten USA voi kohdella kansalaisiaan näin halveksivasti ja ihmisarvoa loukkaavasti? Kannattaako esiintyä maailmalla ihmisoikeuksien puolustajana, kun oma väki joutuu elämään kuin rotat?

SPURLOCK on sama mies, joka hankki itsensä sairaalakuntoon syömällä roskaruokaa. Niin syntyi dokumentti Super size me (2004).

Nyt hän on tuottanut kuusiosaisen tv-sarjan 30 päivää (2005), jossa vapaaehtoiset elävät kuukauden jonkun aivan erilaisen henkilön elämää.

Spurlock haastaa muun muassa miettimään, millaista on elää köyhyyteen tuomittujen joukossa, kristittynä muslimiyhteisössä tai heterona homojen parissa.

Pilotissa Spurlock ja hänen morsiamensa Alex elävät 30 hirveää päivää minimipalkalla, raskaassa työssä raataen ja papumössöä syöden - muuhun heillä ei ole rahaa.

Tapahtumapaikka on työttömyyden runteleman Ohion osavaltion pääkaupunki Columbus, minne pari saapuu vain hilkkuja taskussaan. On hankittava asunto ja työtä.

Spurlockin ottaa listoilleen firma, joka liisaa miehiä raskaaseen ruumiilliseen työhön. Alex päätyy tiskaajaksi kahvilaan.

KUN TÄMÄN ohjelman on nähnyt, tekee mieli sytyttää kynttilä pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle, jopa sen nykyiselle kulahtaneelle muodolle. Sitä todellakin kannattaa vaalia!

Dokumentin vaikuttavuutta lisää se, että pariskunta on niin aidosti epätoivoinen: mitä tehdä, kun molemmat ovat sairaina, rahaa ei ole lääkäriin eikä lääkkeisiin. Töistä ei voi olla pois, koska silloin menettää palkkansa, eikä voi ostaa ruokaa.

Alexin on tarvottava kaupungin halki töihin, koska rahaa riittää vain yhteen bussilippuun. Asunto on jääkylmä murju, eikä siellä ole aluksi edes pöytää tai tuoleja, ennen kuin kirkko lahjoittaa kirpparitavaraa. Minkäänlaisiin huvituksiin ei ole varaa, nuoret vain raatavat pitääkseen nälän loitolla.

Onneksi tämä on tv-ohjelma. Muuten olisi vain ajan kysymys, kun pariskunta päätyisi käyttämään ja myymään huumeita.


BRITA PASSI
[email protected]

Lähdelinkki: http://www.iltalehti.fi/osastot/teevee/



½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½½

Lähinnä "puffasin" kyseistä "Minimipalkalla" -jaksoa sen vuoksi, että muutamissa muissakin päivälehtien tv-ohjelma-arvioissa Morgan Spurlockin 6-osaisella sarjalla tunnutaan oikein kovemmaltikin peloteltavan makasiini- ymv. pajamäkisten pätkätyöläis-paskaduuniseutujen prekaareja...


Ja onhan Spurlock omalla tavallaan oivallisesti "mainostanut" myös junk foodia, miksei sitten myös tajunnallista realitya...





[30 päivää myöhemmin

Poliittisen dokumentin noususta on viime aikoina puhuttu paljon, ja ainakin amerikkalaisessa elokuvassa buumi on tosiasia. Michael Mooren Fahrenheit 9/11:n lisäksi kassamagneetiksi on noussut Morgan Spurlockin pikaruokaodysseia Super Size Me.

Kuten tunnettua, Super Size Me lähestyy poliittista aihetta äärimmäisen henkilökohtaisesti, ohjaajan oman ruumiin kautta. Spurlock syö kuukauden ajan kolme ateriaa päivässä, ja kaikki McDonald´sissa. Dieetin tulos on paljon pelottavampi kuin ohjaajan terveydentilaa tarkkailemaan palkatut lääkäritkään etukäteen aavistavat. Spurlock voi hengenvaarallisen huonosti jo reilusti ennen määräajan umpeutumista.

Elokuva on terävä ja hauska. Kun testin kohde on miehen oma ruumis, on sekä tahallinen että tahaton huumori jatkuvasti läsnä. Spurlockin valkokangaskarisma riittää kantamaan tämän itselleen varaaman messiaanisen roolin. Hän uhrautuu kansansa puolesta, mutta kevyesti hymyillen. Lisäksi Spurlock liikkuu myös yleisemmällä, suoremmin yhteiskunnallisella tasolla. Paitsi ohjaajan lihomista ja tämän seksielämän rappeutumista, Super Size Me käsittelee amerikkalaisen kouluruoan pikaruokaistumista, McDonald´sin lapsille suuntaamaa mainontaa, sekä ylipainosta kärsivien ihmisten oikeusjuttuja pikaruokajättejä vastaan. Elokuva argumentoi selkeästi ja kevyen viihdyttävästi.

Spurlockin ihmiskoetta on syytetty sekä epärealistiseksi että vastuuttomaksi. Eihän kukaan täysjärkinen syö aina ja vain mäkkärissä. Itse asiassa kokeilu ei ole erityisen kaukaa haettu. Dokumentissa tavataan useita ihmisiä, jotka syövät pelkästään tai lähes pelkästään pikaruokaa. Tempaus on myös sopivan lyhyt. Kelle vain voi tänä lisääntyvien työkiireiden aikana sattua lyhyitä jaksoja, joina pikaruokaa tulee syötyä erityisen paljon. Varsinkin Amerikassa pikaruoka on arkipäivää, ja niin on vähäinen liikuntakin.

Super Size Me on Spurlockin ensimmäinen yritys elokuvan saralla. Hän nousi jenkeissä pari vuotta sitten pikkujulkkikseksi internet-lähtöisestä, MTV:n ostamasta tosi-tv –hömpötyksestä I Bet You Will, jossa ihmiset tekevät yllättävän hölmöjä asioita yllättävän pienestä rahasta. Seuraavaksi miehen ohjelmassa kuuluu olevan varsinainen tilastoharvinaisuus, poliittinen reality show. 30 Days lainaa Super Size Me:n muotoa. Siinä viikon koekaniini laitetaan kuukaudeksi vaikkapa poliittisesti, uskonnollisesti tai seksuaalisesti itselleen vieraaseen ympäristöön. Ideana on edelleen yhteiskunnallisen viestin pukeminen helposti sulavaan muotoon.

Spurlock ei muutenkaan kuulu tosi-tv:n vastustajiin, vaan näkee sen suosion yhtenä monista dokkarin uutta nousua pohjustaneista tekijöistä. Se kun on totuttanut ihmiset katsomaan oikeiden ihmisten tavallistakin elämää.

Manu Haapalainen

Super Size Me
Yhdysvallat, 2004
Ohjaus: Morgan Spurlock
Käsikirjoitus: Spurlock
Musiikki: Steve Horowitz, Michael Parrish, Doug Ray
Leikkaus: Stela Georgieva, Julie Bob Lombardi
Lavastus: Joe The Artist
Tuottaja: Spurlock
Ensi-ilta 10.9. 2004
S
100 minuuttia.

Super Size Me on Morgan Spurlockin (1970-) ensimmäinen dokumenttielokuva.

Elokuvan www-sivut ]


Lähdelinkki: http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/elokuvat/21/



PS. turhaahan tämä lienee kaikki?

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016471936

Hyvää se tekisi kyllä Suomen "työväenliikemiehillekin"....

Ja kun "mvv" ja "kepututkija" ja k:nit eivät sitä kirjaa - eli Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla" -kirjaa - taida käsiinsä ottaa, tarjoiltakoon heille pikkuiseen - ja nopeaan - "nälkään" jos myös -palkkaankin tekstiä tätä kautta eli tässä n ja nyt:

********************

"Köyhyys ei väisty työtä tekemällä

Palkkatyö ei vapauta köyhyydestä, ei vaikka tekisi kahta työtä. Amerikkalainen filosofian tohtori Barbara Ehrenreich teki "elämysmatkan" köyhyyteen ja totesi, että palvelualan nälkäpalkoilla ei tule toimeen. Sadat tuhannet osa-aikatyöntekijät kuuluvat Suomessa työtä tekeviin köyhiin.

Suomessa köyhyys liitetään pääosin työttömyyteen, mutta tosiasiassa sadat tuhannet lähinnä palvelualoilla työskentelevät osa-aikaiset elävät toimeentulominimin rajamailla. Suurin osa heistä ei tulisi toimeen ilman puolison tuloa tai toimeentulotukea. Stakesin mukaan toimeentulotuen saajista kymmenesosa on työssä käyviä.

Osa-aikainen myyjä Tarja Savolainen valotti PAM:in seminaarissa toukokuussa, kuinka palveluja tuotetaan Suomessakin nälkäpalkalla. Yksinasuva osa-aikatyöntekijä pääkaupunkiseudulla joutuu tukeutumaan toimeentulotukeen, sillä vajaan tuhannen euron kuukausipalkka ei riitä vuokraan, työmatkoihin, ruokaan saati sitten muuhun elämässä tarvittavaan.

Tarja Savolainen on kolmen lapsen äiti ja sanoo suoraan, ettei perhe tulisi toimeen hänen osa-aikatyöstä saatavalla palkallaan ilman rakennusalalla työskentelevän miehen ansioita. Osa-aikatyössä lisien osuus voi olla jopa kolmannes, mikä merkitsee, että pienten lasten äidinkin on suostuttava tekemään töitä epämukavina työaikoina.

Vierailu köyhyyteen

Suomi on vielä hyvinvointiyhteiskunta, ja osa-aikatyötä tekevät voivat saada soviteltua päivärahaa tai toimeentulotukea, joilla nipin napin selviää elinkustannuksista. Juhlimaan työn ja tuen yhteissummalla ei täälläkään pääse.

USA:ssa on tehty sosiaaliuudistus ja lopetettu sosiaaliturva työssä käyviltä. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Barbara Ehrenreich päätti kokeilla, kuinka tulee toimeen seitsemän dollarin (noin seitsemän euron) tuntipalkalla. Huonosti, jos lainkaan, Ehrenreich päätteli tutkimusmatkansa tuloksia PAM:in seminaarissa.

Kirjailija pestautui "kotiäitinä" tarjoilijaksi, siivouspalveluun ja myyjäksi eri puolilla Amerikkaa aluksi epäillen, että akateemisuus paistaa läpi. Hän sai heti huomata, että yksikään työnantaja ei ole kiinnostunut koulutustaustasta, vaan "persoonallisuustesteillä" selvitetään lähinnä, onko tulokas valmis ilmiantamaan varasteluun taipuvaisen työtoverinsa, onhan ay-liikkeestä haittaa ja ei kai mikään ole niin tärkeä syy, että jättäisi tulematta töihin.

Persoonallisuustestejä vieläkin nöyryyttävämpänä Ehrenreich koki amerikkalaisessa yhteiskunnassa yleiset huumetestit. Joissakin työpaikoissa vessaan ei käytännössä pääsekään kuin pissaamaan testipurkkiin. Liukuhihnalla työskentelevät amerikkalaisnaiset joutuvat käyttämään vaippoja, koska vessatauot eivät kuulu työaikaan.

Nälkäpalkkatyön epäinhimillisyys paljastui "vierailijalle" monella tapaa: siivouspalvelussa ei saanut juoda vettä siivottavissa taloissa, kauppajätti Wal-Martissa työntekijöiden keskustelu keskenään muista kuin tiukasti työasioista on ehdottomasti kielletty, ravintolassa ei ole sallittua palvella asiakkaita liian ystävällisesti, koska vaatimustaso vain kasvaisi.

Ehrenreich teki monissa paikoissa kahta työtä, koska seitsemän dollarin tuntipalkka kahdeksan tunnin ei millään riittänyt elämiseen. Kompastuskivi on asumisen kalleus. Amerikkalaiset matalapalkkaiset asuvat asuntovaunuissa, vanhempiensa tai ystäviensä luona, yömajoissa ja motelleissa. Rahaa ei ole takuuvuokraan, ja vain talousihmeillä summa säästyy parin vuoden raatamisen jälkeen.

Työssä käyvän köyhän elämä onkin kallista ja epäterveellistä. Motellien ja yömajojen vuorokausimaksut muodostavat kuukaudessa ylitsepääsemättömän summan. Lyhyillä tauoilla myyjät, siivoojat ja tarjoilijat syövät valmiiksi pakattuja halpoja suupaloja, juustonaksuja tai suklaapatukoita. Lämpimään ruokaan ei ole mahdollisuutta, kun ei ole liettä, jolla ruuan lämmittää. Jaksamiseen haetaan apua voimapillereistä.

Jokainen työ vaatii ammattitaitoa

Barbara Ehrenreich huomasi kokeilunsa aikana, että matalapalkkatyöt eivät suinkaan ole helppoja niin teknisesti kuin henkisestikään, vaikka saattavat asiakkaan silmissä siltä vaikuttaa. Työt vaativat fyysistä kuntoa, jota kirjailijalla riitti vuosien kuntosalijumpan ja aerobicin ansiosta, mutta matalapalkkaisilla työntekijöillä ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia moiseen.

– Enää en puhu ammattitaidottomista töistä. Sellaisia ei ole, Ehrenreich totesi PAMin seminaarissa ja pohtii asiaa myös kirjassaan.

Häntä sykähdytti myös se, kuinka tunnollisesti ihmiset tekevät työnsä kehnosta palkasta huolimatta. Halu tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä tekee on kuin sisäänrakennettu ihmiseen. Solidaarisuus, toisten auttaminen kuuluu myös asiaan. Jos työkaveri raskauden tai sairauden vuoksi ei jaksa paahtaa työnantajan edellyttämällä tavalla, toiset tekevät työt hänen puolestaan. Töiden laiminlyönti kun saattaa merkitä potkuja.

Samoin kuin järjestäytyminen ammattiliittoon. Vaikka USA:ssa järjestäytyminen on lainmukainen oikeus, se on harvinaista ja voi merkitä työpaikan menettämistä. Potkut naamioidaan usein kiroiluksi työpaikalla.

Barbara Ehrenreichin johtopäätös "kurssistaan köyhyyteen" on, että USA tarvitsee sosiaaliturvan takaaman hyvinvointimallin ja muutos tapahtuu ammattiyhdistysliikkeen kautta.

– Tulevaisuus ei tosin näytä hyvältä. Köyhien ja rikkaiden välinen polarisaatio vain syvenee, Ehrenreich totesi PAM:in seminaarissa.

Puheenjohtaja Ann Selin saattoi todeta, että Barbara Ehrenreichin kirja kertoo konkreettisesti, millainen joustava yhteiskuntamalli voi olla pahimmillaan.

– Työntekijöiden ja viime kädessä koko yhteiskunnan etu on ammatillinen järjestäytyminen. Järjestäytyneet työntekijät pystyvät yhdessä puolustamaan etujaan, Selin muistutti.

Leena Seretin

Palkkatyöläinen 4.6.2003 nro 5/03"


Lähdelinkki: http://www.palkkatyolainen.fi/pt2003/pt0305/p030604-a1.html


****************************

"Kuka julkaisisi kirjan suomalaisesta köyhästä?

Uusi päätoimittaja, kirjailija Saara Kesävuori luotsaa vuoden alusta kirjallisuuskritiikin verkkolehteä Kiiltomato.net. Kesävuoren ensimmäinen pääkirjoitus on tänään julkaistu Kiiltomadon sivuilla (http://www.kiiltomato.net).

Amerikkalainen toimittaja, esseisti ja yhteiskuntakriitikko Barbara Ehrenreich työskenteli kahden vuoden ajan kotimaassaan pienipalkkaisissa töissä ja yritti elää palkallaan. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka on ollut Amerikassa myyntimenestys. Ehrenreichin teos Nälkäpalkalla ilmestyy keväällä WSOY:n kustantamana. WSOY:n kevään uutuuskirjojen esittelyluettelossa tietokirjaosastosta vastaava Aleksi Siltala kirjoittaa, että "yhteiskunnallisen keskustelun kanavoiminen on yksi kustantamomme tärkeimmistä tehtävistä".

Kesävuori kysyy, mitä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta se, että suomalainen kustantaja ei kanavoi yhteiskunnallista keskustelua julkaisemalla kirjaa suomalaisista köyhistä? Syitä on paljon, mutta ilmeisimmät niistä liittyvät eurooppalaisten utopioitten katoamiseen.

Ehrenreich on julkisuudessa pysyvästi esiintyvä feministi. Suomessa feministejä on kymmenen vuotta ivattu ja mitätöity taaimmaiseen marginaaliin. Ehrenreich on täyttänyt 50 vuotta. Suomalaisessa julkisuudessa 50 vuotta täyttänyt nainen ei ole olemassa, paitsi silloin, kun hänen aviomiehensä on jättänyt hänet tai hän miehensä, Kesävuori jatkaa. Ehrenreich on sivistynyt intellektuelli. Suomalaisesta yhteiskuntakeskustelusta tällaiset ihmiset on kymmenessä vuodessa joko vaiettu tai solvattu kuoliaaksi, koska historiattomassa projektitodellisuudessa he ovat markkinaliberalismin kannalta hyödyttömiä.

Ehrenreichin julkaisemissa teksteissä marxilaisuus on tiuhaan esiintyvä käsite. Jos Suomessa tulee maininneeksi käsitteen marxilaisuus, jostakin ponkaisee heti kyyninen kolumnisti naputtelemaan otsikon "70-luvulle jämähtänyt derkku ja Stasin kätyri". Koska kyynikon ainoa horisontti on
umpiseinä, hänelle on turha huomauttaa, että marxilainen filosofia on muutakin kuin joukko sitä vallanhalussaan väärin käyttäneitä suomalaisia kiipijöitä.

Kun julkisuudessa hahmotetaan taiteen ja yhteiskunnan välistä suhdetta, käsitettä "yhteiskunnallinen kirjallisuus" käytetään usein synonyymina käsitteelle "vallitsevaa yhteiskunnallista ideologiaa kritikoiva kirjallisuus". Usein jää määrittelemättä, mitä vallitseva yhteiskunnallinen ideologia sisältää. Vielä useammin tuon määrittelemättömän ideologian kritiikki nähdään lapsellisten oraanpurijoitten vastuuttomaksi yleisvasemmistolaisuudeksi.

Kaikki tietyn sosiaalisen järjestyksen mukaan toimivat ihmiset kuuluvat kuitenkin yhteiskuntaan. Näin myös kaikki yhteiskunnan sisällä julkaistava kirjallisuus on yhteiskunnallista kirjallisuutta.
Kirjallisuuskritiikin pitää pohtia, miten julkaistavat kirjat liittyvät juuri siihen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jota kirjojen julkaisuhetkellä eletään, Kesävuori summaa.

Tiedustelut: Riitta Vaismaa, [email protected]"

Lähdelinkki: http://64.233.183.104/search?q=cache:y_ASqPl9qeMJ:solmu.kaapeli.fi/1042031823/index_html Barbara Ehrenreich&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=11&lr=lang_fi


***************************


"Julkaistu Tommi Hoikkalan 50-vuotisjuhlakirjassa

Löydä sisäinen siivoajasi

Kerro kuka teillä pesee vessapytyn, niin kerron kuka perheessänne päättää. Tommi väitti jotain tämänsuuntaista yhdessä hänen omaelämäkerrallisen perhesosiologiansa jatko-osassa. Veikkaan että se oli ’Isä, poika ja auto’ (1996). Joka tapauksessa alkuperäinen lause on varmasti tyyllikkäämmin muotoiltu. En pysty tarkistamaan koska olen tällä hetkellä ulkomailla, vanhassa kivitalossa Pariisin lähellä. Joka päivä poistan hämähäkinseittejä (hämähäkit mukaan lukien) jostain uudesta nurkasta johon pölyimuri ei selvästikään ole pitkään aikaan löytänyt. Tai löydän pinnan, joka vaatii monta pesua karhuntassulla ennen kuin kertynyt rasva ja pöly edes alkavat irrota. Olen siis siinä itselleni hyvin harvinaisessa tilanteessa, että minun pitää tietoisesti tukahduttaa itsessäni siivoojan katseen, jotta ylipäänsä saisin jotain muuta tehtyä.
/diakuva/
Kun onnistun hiljentämään siivoojan itsessäni, lueskelen Jean-Claude Kaufmannin Le coeur à l’ouvrage, théorie de l’action ménagère. Se on mikrososiologinen yritys rakentaa siivoustoiminnan ja –tapojen teoriaa. Kirja pohtii yksilöiden arkista, ruumillista tanssia pyykin ja siivousvälineiden kanssa. Miten vaikkapa likaiset sukat kiertävät laatikosta tuoliin, tuolista jalkoihin, jaloista lattialle, lattiasta likapyykki koriin, likapyykkikorista pesukoneeseen, pesukoneesa kuivumaan, kuivaustelineestä silityslaudalle (olemmehan Ranskassa), silityslaudalta puhtaan pyykin koriin, ja puhtaan pyykin korista laatikkoon. Kuka sukkia liikuttelee, koskettaa ja pukee, miten hän sen tekee ja mitä hän silloin tuntee ja ajattelee?
Tommin väite vessasta ja vallasta tulee päivittäin mieleeni, sekä siivotessani että lukiessani. En tiedä miksi juuri se lause (toinen joka tarrautui yhtä irrallisena mieleen on lasten kommentti aamiaispöydässä: ei taas puuroo)? Siinä on tietenkin tietty tabu: ei ole kovin tavallista että ihmiset kertovat pesevänsä vessoja. En ole varma vaikuttaako tässä vielä se, että kertoja on mies; olin samalla lailla shokeerattu kun tutkiva toimittaja Barbara Ehrenreich kuvaili millä lailla hänen puhdistamansa amerikkalaisen yläluokan vessat olivat likaiset (paljon yksityiskohtaisemmin kuin TH ikinä).
Arvelen että lause jäi myös mieleen, koska epäilen pitääkö se paikkansa. Sillä ei ola aivan selvää, minkä tasoiseksi säännöksi Tommi sen ajatteli: puhuiko hän lähinnä omasta perheestään, vai ajatteleeko hän että tämä on yleisempi laki – toinen pesee vessat, toisella on valta?
Kauffmanin teoksessa on yhtymäkohtia Tommin tyyliin ja terävään sosiologin silmään, vaikka Kauffman nojautuu tekemiinsä haastatteluihin eikä kerro mitään omasta arjestaan. Siinä on välillä myös samoja yleistettävyyden haasteita. Kauffmanin ranskalaisissa kodeissa miehet eivät siivoa, paitsi jos asuvat yksin ja silloinkin pyykki kannetaan äidin luo ja takaisin kerran kahdessa viikossa. Hän esittää, että pareissa mies on se, joka ehdottaa siivoojan ottamista tai koneen ostamista ja joka yleensä on paljon avoimempi kotityön uudistamiseen. Nainen taas on kiinni vastuussa ja ruumiin rutiineissa, naiset ovat siten tässä luennassa esineiden pikemmin kuin ajatusten ohjaamina.
Tämän sukupuolia koskevan väitteen takana on itse asiassa tärkeä huomio siitä, miten esineet tulevat meille tutuksi kahdella tavalla: toisaalta ideoiden ja käsitysten, toisaalta ruumillistuneiden tapojen kautta. Kauffman painottaa, että tavat harvoin ovat tietoisten ideoiden ohjattavissa. Jos ja kun tietoiset käsityksemme vaikuttavat toimintaan, on kyse mutkikkaasta ja yllättävästä sekoituksesta .
Kuitenkaan omat tietoni perheiden siivouksesta eivät juuri tue Kauffmanin väitettä puolisoiden välisestä työnjaosta. Useimmiten nainen haluaa, etsii ja myös maksaa apua siivouksessa tai lastenhoidossa, koska se on ainoa keino saada itselleen lisää niin sanottua omaa aikaa. Miehet (varsinkin ranskalaiset miehet) eivät välttämättä tiedä siivoustoiminnan logistiikasta juuri mitään, ei myöskään ajatusten ja ideoiden tasolla.
Hoikkalan vessateorian suhteen koen samanlaista epäilyä. On tietenkin totta, että sosiaalisesti vahvemmat välttävät likaisimmat työt. Rikkaalla perheellä on valtaa ja alipalkatulla, ylityöllistetyllä siivoojalla ei ole. Eilen haastattelin pariisilaista naista, joka vertaili ranskalaisia ja muualta tulleita siivoajia. Ranskalaiset olivat hänen mielestään hankalampia. ”Ne eivät halua tehdä kaikkea, eivä halua pestä vessaa, mutta enhän minä aio ottaa siivoojaa ja sitten vielä itse pestä vessat!”
Mutta toimiiko sama sääntö parisuhteen sisällä? Tiedän perheitä, joissa mies tekee isot, harvinaisemmat kotityöt – mattojen pölyttäminen, lattioiden pesu, ja vessojen pesu. Ne ovat raskaudestaan tai likaisuudestaan huolimatta rajallisia, näkyviä suorituksia, eli toista kuin päivittäinen ruoanlaitto, keittiön ja lastenhuoneen siivoaminen.
Kertooko tällainen työnjako suoraan vallasta? Ja minkälaisesta vallasta ? Vallasta päättää, vallasta olla päättämättä, vallasta teettää tai olla teettämättä? Vallasta maksaa tai vallasta olla ajattelematta rahaa?
Tommi dokumentoi suomalaisen keskiluokkaisen heteroparin valtataistelua, jossa valta liittyy erityisesti ajan ja rahan käyttöön. Kauffman taas ei juuri puhu vallasta, luokista tai sukupuolista, ja vessat hän jättää häveliäästi mainitsematta – ’intiimi’ on hänelle alushousujen silittämistä ja ’likainen ja raskas’ on ikkunoiden pesua. Sen sijaan Kauffmanilla on silmää esineiden ja ihmisten valtataistelulle, sille miten ruumiillistunut toiminta voi joutua esineiden ohjaamaksi. Murujen pyyhkimisen aikana murut nousevat maailmankaikkeuden magneettiseksi keskipisteeksi, lasten huuto tai uutiset Bagdadin pommituksesta ovat silloin minulle vain häiritsevää taustaa.
Esineiden vallankumous voi kestää muutaman sekunnin, mutta se voi myös olla miltei lopullinen. Liikesarja, jonka ensin teit vapaaehtoisesti ja mielelläsi, voi kivettyä normiksi ja pakoksi. Muistan, miten isoäitini aina pyyhki haarukat ja lusikat tiskaamisen jälkeen. Se oli mielestäni käsittämätöntä, typerää ja ennen kaikkea epäloogista ajan haaskausta – olihan keittiössä kuivauskaappi! Kun hän muutama vuosi sitten kuoli, aloin pyyhkiä ateriointivälineitä. Tein sen kunnioituksella ja häntä ajatellen. Mutta vähitellen valitsemastani tavasta tuli rutiini. Ja jossain vaiheessa jouduin pakottamaan itseni jättämään veitset kuivaustelineeseen – kuivuuhan ne niinkin, sanoin itselleni. Sisäinen siivooja antoi vähitellen vastahakoisesti periksi.
Kauffman huomauttaa myös, että vaikka teemme jotkut asiat samalla lailla, voimme olla eri esineiden ja arvojen ohjaamina. Toinen silittää lastensa vaatteita ajatellen sitä, miltä he näyttävät koulussa. Toinen saa suurta mielihyvää itse silittämisestä ja silitettyjen vaatteiden siirtämisestä vaatekaappeihin.
On jotenkin myös hyvin ranskalaista, että Kauffmanin kirjassa siivouksen mielihyvä nousee ensin ja voimakkaasti esiin. Sisäinen siivooja ei ole vain vastustaja, vaan myös paras salainen ystävä, tuki ja lohdutus. Tommi ylpeilee sillä, että hän on osallistuva ja vastuunsa kantava isä, potee huonoa omatuntoa koska ajankäyttö puolisoiden välillä ei kuitenkaan jakaudu ihan 50-50, nousee mielellään tekemään aamiasta koko perheelle. Mutta en muista että hänen tai muiden perhesosiologien teksteissä olisi puhetta itse siivouksen antoisuudesta...
Ja totta puhuen, jos olisikin niin se olisi mennyt minulta ohi. Lapsena minua ei koskaan asetettu siivoojan (nais)identiteettiin enkä koskaan itse astunut siihen. Imuroin, petasin sängyn, silitin paitani, mutta se oli kaikki välttämätöntä, neutraalia toimintaa, jota saattoi hyvin siirtää viikkokaupalla eteenpäin.
Kuulin äsken tositarinan eräästä naisyhteisöstä. Se meni näin: Kerran yhteisöläiset päättivät siivota. Ensimmäinen teko oli lähteä kauppaan ostamaan välineitä (eli ilmeisesti tällaista päätöstä ei ollut tehty pitkään aikaan). Kaupassa syntyi kuitenkin kiista siitä, riittääkö rätti lattioiden pesuun vai pitikö ostaa kokonainen sinipiika. Toinen sanoi että vain käsin tehty rättipesu tekee lattiasta puhtaan, toinen että lattian pesu polvillaan on koko pitkän naisten alistamisen historian symboli. Kolmas ei välittänyt tavasta, kunhan lattiat tulisivat puhtaiksi.
Kuullessani anekdoottia en kehdannut sanoa, että mielestäni lattioiden pesu kunnolla, eli polvilla ja rätillä, on ihan antoisaa. Saa liikuntaa, näkee selvää edistystä. Toisin kuin esimerkiksi imurointi, joka on meluisaa, pölyisää, liian usein toistuvaa, ja selälle tuhoisaa. Vasta Kauffman saa minut kuitenkin tiedostamaan sen ylpeyden ja mielihyvän, jonka lattianpesu antaa. Se on minulle myös ollut jonkinlainen initiaatioriitti: kun on pessyt lattiat jossain, on ottanut asunnon haltuun.

Kerran näin Ny Tidissä Antonia Ringbomin piirroksen, joka esitti täpötäynnä olevaa tiskipöytää. Kuvateksti: Piirrän mielummin kuin tiskaan. Pohdin sitä kauan. Ensin se oli minusta hieman kiusallinen: Tottakai taiteilija piirtää mieluummin kuin tiskaa! Asuin siihen aikaan yhteisössä, jossa oli kaksi koulukuntaa – ne, jotka tiskasivat kerran viikossa, kuten virallinen siivousvuoro määräsi, ja ne jotka eivät tiskanneet lainkaan.
Äitiyden, vaimouden ja pikkuporvarillistumisen myötä ymmärsin ettei siivoamisen ja luovuuden välinen suhde enää ollut itselleni niin selvä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa niitä, jonka mielestä kotitöitä ei saa väheksyä. Kuka tiskaa, jos vanhemmat vain piirtävät?
Tällä hetkellä piirros tuntuu sekä rohkeammalta että ahdistavammalta: nainen päättää , että piirtää eikä tiskaa, ja piirtää – tiskivuoren. Vain kädet vapautuivat sisäisestä siivoojasta, toiminnan kohde ei.
Jokainen perhesosiologi on samassa paradoksaalisessa tilanteessa. Hän lähtee perheestä töihin, jotta voisi nähdä ja kuvata perheitä. Tommin isä-sosiologina ja sosiologi-isänä artikkelit asettuvat tahallaan juuri tämän kipeän kohtaamisen rajalle. Ja vähitellen älyllinen pohdinta kohtaa pöytää pyyhkivien käsien liikkeen, tai ne hetket jolloin pitää päättää avatako tietokone vai imuroida. Jolloin sisäinen siivooja kohtaa sisäisen sosiologin, ja molemmat vuorotellen kivettyvät toisen katseen alla."


Lähdelinkki: http://www.valt.helsinki.fi/staff/rotkirch/tommikirja.htm



**************************************


"kolumni: renki rengin paikalle

- tuula immonen -

Suomalaisen yhteiskunnan dramaattinen 1990-luku on poikinut paljon pohdintaa, mikä muuttui ja miten. Syys-lokakuun vaihteessa pidetyssä Mielenterveyden konsensuskokouksessa tutkija Jari Heinonen tarkasteli muutoksia suomalaisen hyvinvointimallin murroksena ja katsoi, että murroksesta on muotoutunut kaksi toisistaan suuresti poikkeavaa tulkintaa.

Ensimmäisessä tulkinnassa korostetaan talouden perustan vahvistumista ja hyvinvointivaltion pelastamista. Vuotuinen vienti on 10 vuodessa kolminkertaistunut ja valtion ja kuntien talous on tasapainottunut. Hyvinvointivaltion katsotaan olevan kestävällä pohjalla. Tämä on taloudellisen ja poliittisen eliitin sekä keskeisen valtajulkisuuden kieltä. Se on vahvasti taloustieteellinen tulkinta ympäröivästä maailmasta.

Toinen perustulkinta nousee ihmisten arkikokemuksista. Se on edellistä epäilevämpi ja kriittinen valitun linjan suhteen. Tämän tulkinnan mukaan Suomi on täynnä uhkakuvia. Ne liittyvät mm. talouden ja markkinavoimien ylivallan, ja tähän liittyen eriarvoisuuden, kasvuun sekä Euroopan unioniin. Köyhät ja huono-osaiset ovat joutuneet sivuraiteelle jatkuvaan tehokkuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Rikkaiden ja köyhien, koulutettujen ja kouluttamattomien sekä kasvukeskusten ja syrjäseutujen vastakohtaisuus nähdään voimakkaana. Samanaikaisesti 85 % suomalaisista pitää hyvinvointivaltiota hintansa väärtinä.

Kuvaa eriarvoistuvasta Suomesta tukevat tilastotiedot, totesi Heinonen: Tuloerot ovat kasvaneet, palkkojen osuus kansantulosta on laskenut, omaisuus- ja yrittäjätulojen puolestaan noussut. Tuloeroissa ollaan samalla tasolla kuin vuonna 1973; palkkojen ja pääomatulojen jakautumassa vuoden 1950 tilanteessa. Laman maksoivat työttömät, sairaat ja lapsiperheet ja sosiaaliturvaa on kehitetty tarveharkintaiseen suuntaan. Köyhyydestä on tullut pysyvä ilmiö. Kansantalouteen kertynyt varallisuus ei ole valunut kansalle.

Olisiko suunnanmuutoksen aika, kysyi Heinonen. Aika nostaa kansalaistarina ajastamme ekonomistisen kertomuksen rinnalle. Ekonomistinen tarina ei tunne tai tunnusta ihmisten arjen todellisuutta. Talous, markkinat ja markkinavoimat ovat tämän tulkinnan vahvistumisen myötä tulleet isännäksi taloon. Ihminen on unohtunut. (Lähde: Esitelmä / Mielenterveyden konsensuskokous 1.10.2002).


x o x o x o x o x o x


Eriarvoistumisen uhkakuvia voi myös kehitellä edelleen, kun kuuntelee yritysjohtajien puheita julkisen sektorin kaventamis- ja sosiaaliturvan alentamistarpeista sekä vaatimuksia verotuksen keventämisestä. Annetaan ymmärtää, että jos saatavilla olevat ehdot eivät tyydytä muutetaan muualle. Tämä puhe näyttäisi asettuvan samalla jatkumolle, jonka ääripäänä on monien ylikansallisten yritysten pienimpien tuotantokustannusten etsintä.

Monet yritykset (esimerkiksi Nike, Esprit, Adidas, IBM, Marks & Spencer) ovat siirtäneet tuotantoaan sinne, missä tuotantokustannukset ovat matalimmat eikä verotusta ole. Siirrot on tehty useimmiten alihankintajärjestelyin suoran vastuun välttämiseksi. Halpatuotannon työolot ovat kuin kuvaus teollistumisen alkuajoista: työpäivät ovat 12 - 16 -tuntisia; johtamistapa sotilaallinen, usein väkivaltainen; palkka alle minimielinkustannusten; 15 minuutin päivittäinen wc-tauko vähennetään palkasta; ammattiliitot eivät ole mahdollisia. Huhut Hondurasista väittävät, että tuotantohuippujen ylipitkät päivät mahdollistetaan amfetamiinipistoksin. Näistä asioista ei uskalleta puhua, on vain huhuja. Teollisilla vapaavyöhykkeillä työskentelee noin 27 miljoonaa ihmistä (vuonna 1994 määrä oli 229 000). (Lähde: Naomi Klein, No logo. WSOY. Juva 2001).

Ylikansallisten yhtiöiden tuotannon siirrot halpamaihin ovat merkinneet kymmenien tuhansien työpaikkojen vähenemää USA:ssa ja Euroopassa. Yhdysvaltojen työllisyystilanne näyttää kuitenkin pysyneen suhteellisen hyvänä ja Suomeenkin havitellaan samantyyppisiä matalan tuottavuuden halpatyöpaikkoja kuin Yhdysvalloissa on. Yhdysvaltalainen kirjailija Barbara Ehrenreich tutki amerikkalaisten matalapalkkatyöntekijöiden oloja palkkautumalla itse moniin alan töihin. Ehrenreich toteaa näiden työntekijöiden olevan todella sorretussa asemassa. Esimerkkinä hän mainitsee, että liukuhihnalla työskentelevät käyttävät aikuisten vaippoja, koska työajalla ei saa käydä vessassa. Työpaikkoja on oltava monta, jos aikoo selvitä elinkustannuksista ja työpäivät venyvät 14 tunninkin mittaisiksi. Kukaan ei kuitenkaan korota ääntään, koska turvattomille ihmisille huonokin työpaikka on elintärkeä. Rettelöinti johtaa yleensä potkuihin. (Lähde: Helsingin Sanomat 29.9.2002).


x o x o x o x o x o x


Köyhyys on uhka sekä fyysiselle että psyykkiselle terveydelle. Yhteiskunnan jakautumisen ja eriarvoistumisen myötä vähenee yhteisvastuu ja luottamus, siis sosiaalinen pääoma, jonka puolestaan on todettu olevan talouden toimivuutta ja innovatiivisuutta lisäävä tekijä. Sahaako ihmisyyden unohtanut markkinatalous loppujen lopuksi omaa oksaansa?

Jari Heinoseen palatakseni: Markkinavoimat olisi parasta pitää rengin asemassa - ne ovat jo osoittautuneet varsin kelvottomaksi isännäksi ainakin tavallisen eläjän kannalta.


s-posti : [email protected] : e-mail


Lähdelinkki: http://www.stakes.fi/MIELEKAS/lehti202/nettistakes/immonen.html


***************************

"Talouselämä 17, 2.5.2003
Terveisiä joustavilta työmarkkinoilta
[Elina Yrjölä 2.5.2003]


Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla. WSOY 2003. 224 sivua, 28 euroa.

Tiedättekö, milloin Yhdysvaltain työläiset saivat lakisääteisen oikeuden käydä vessassa työaikana? Vuonna 1998, kertoo Barbara Ehrenreich Nälkäpalkalla-kirjassaan. Tosin käytännössä vessataukoja ei vieläkään kaikkialla saa pitää. Jotkut tehdastyöläiset käyttävät tästä syystä vaippoja.

Biologiasta tohtoriksi väitellyt mutta toimittajana uransa tehnyt Ehrenreich kokeili vuonna 2000, millaista on elää ammattitaidottomana työntekijänä Yhdysvalloissa.

Puolen vuoden aikana hänelle selvisi, ettei köyhyys yleensä johdu laiskuudesta eikä kovakaan työ aina suojele köyhyydeltä. Ehrenreich teki kokeilunsa ajan kahta tai kolmea työtä samanaikaisesti, eikä palkka silti ollut riittää edes ankeaan asuntovaunuasumiseen ja vaatimattomaan muonaan.

Ehrenreich huomasi jaksavansa siivota paremmin kuin häntä parikymmentä vuotta nuoremmat naiset. Hän oli vuosikymmenien hyvän ravinnon, toimivan terveydenhuollon ja ylellisen treenaamisen hemmottelema. Työtoverit eivät uskaltaneet olla pois töistä edes vakavasti sairaina.

Nälkäpalkalla kertoo, millaista elämää elävät ne miljoonat yhdysvaltalaiset, joiden on paiskittava kahta tai useampaa työtä elättääkseen itsensä ja perheensä. Samalla kirja kertoo niistä vallankäytön muodoista, joilla työnantajat pitävät halpatyövoiman nöyränä.

Viihdyttävän ja vaikuttavan kirjan huono puoli on pieni elämysmatkailun häivähdys: radikaali hyväosainen pistäytyy päivittelemässä köyhien elämää, mutta palaa pian hillittyihin ranskalaisiin maalaisravintoloihin.

Suomessa Nälkäpalkalla on ajankohtainen. Hallitus koettanee edistää työpaikkojen syntymistä matalan tuottavuuden aloille. Hyvä, mutta sietää toivoa, että yhden työn tekeminen riittää vastakin elättämään suomalaisen ja hänen perheensä.


Joustavista työmarkkinoista eivät unelmoi vähäosaiset vaan hyväosaiset."

Lähdelinkki: http://www.talouselama.fi/doc.te?d_id=139608

... kun provoidaan", taisi olla muuan Mauno Koiviston viisaimmista ohjeista?

Hyvä, että "kepututkija" ei nyt kuitenkaan jaksanut olla provosoitumatta ja antaa täten arvokkaan panoksensa maikkarin tämän illan "30 päivää: Minimipalkalla" -sarjan puffaukseen.

Väärän todistuksen antamisen lähimmäisestään, jos minkä, lienee "keputukija" ainakin Ameriikassa ja amerikkalaisten yhtiöitten palkkalistalla olleena oppinut!

"voimme onneksi lohduttautua, että tämä on heille vain parisuhdetta lujittava kiva kokeilu - päinvastoin kuin niille 40 miljoonalle amerikkalaiselle, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella joka päivä. Oikeasti", päättää Harri Uusitorppa dokumentaristi Morgan Spurlockin 17.5.2006 klo 20.00 alkavan 6-osaisen sarjan ykkösosion esittelyn. Miten naiivia, toteaa varmaan "kepututkija", kaiken nähnyt ja kaiken kokenut?



"- - Ja ennen kaikkea tästä syystä "30 päivää" ansaitsee tulla esitetyksi myös Suomessa, jotta erilasiten korvausten ja muiden tukien varassa elävät suomalaiset nuoret havahtuisivat siihen, että edes heillä ei ole rajattomasti aikaa tuhlattavaksi. Tätäkin valtiota kun ollaan hyvää vauhtia kehittämässä sellaiseksi kuin Yhdysvallat jo on, maaksi joss hyvinvointi kuuluu vain niille, joilla on siihen varaa", kirjoittaa puolestaan Vesa Majanen Aamulehden tv-ohjelma-arviossaan. Ja hän tarkoittaa Yhdysvaltoja, samoin kuin Spurlockikinn, kun arvioi "Yhdysvaltain sosiaaliturvan olemattomuutta, maan köyhien kehnoakin kehnompaa asemaa, terveydenhoitoa, joka on tarkoitettu vain sellaisille joilla on maksukykä tai riittävä vakuutusturva".

Luonnollisesti suosittelen lukukokemukseski mieluummin Varvara Ehrenreichia kuin katselukokemukseksi Morgan Spurlockia. Mutta sydän rinnassa ja ajatuksella seuraten kumpainekin menettelevät...



**********************

Timon missio
Kirjoittanut: kepututkija 17.5.2006 klo 17.16


USA:ssa vuosia työskennelleenä ja amerikkalaisten yhtiöiden palkkalistoilla muuallakin maailmassa olleena tiedän ainakin jotain sikäläisestä yhteiskunnasta, vaikka en sen kaikkein köyhimpään osaan henkilökohtaista tuttavuutta juuri olekaan tehnyt.

Meillä monella on vahvat mielikuvat myös tuosta jenkkien köyhyydestä kuten maasta yleensäkin. Usein vain TV:stä saatu. Tuo ohjelmasarja jota Timo Ristimäki niin kovin ylistää kuuluu siihen tosi-TV ja saippuasarja soopaan mitä siellä kaapelikanavat päivät pääkseen työntää. Mutta jos se tyydyttää tiedonlähteenä kepulaisten amerikkavastaisuutta niin mikäpä siinä. Rikkaiden elämänmallihan on kuvattu TV sarjassa Dallas joten tämä sitten sopii täydentämään kokonaiskuvaa USA:sta.

Nälän ja nälän eron toki tiedän, ja tuskin siitä Ristimäelle tarvitsee kirjoittaa, vaikka oletkin tällä palstalla osoittanut lähes totaalista välinpitämättömyyttä esim Afrikan köyhyydestä vaikkapa verrattuna tähän Amerikkalaisten köyhyyteen jonka näet jopa uuden avauksen arvoiseksi toisin kuin esim Darfurin kysymyksen. Tärkeysjärjestys on erilainen itse kullakin meillä yltäkylläisyydessä elävillä, sinulle jenkkien pahuuden esiintuominen on tärkein missio, jatka sinä sitä se kun näyttää tyydyttävän idelistista egoasi. Ja laita ihmeessä linkkejä omiin aikaisempiin kirjoituksiisi jotta voit todistaa voittavasi narsistisuudessa itse Joma Korhosenkin




*********************

PS. Tuosta löytyy sitten sitä "narsistisuutta"...

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016469880

Timo Ristimäki kirjoitti:

... kun provoidaan", taisi olla muuan Mauno Koiviston viisaimmista ohjeista?

Hyvä, että "kepututkija" ei nyt kuitenkaan jaksanut olla provosoitumatta ja antaa täten arvokkaan panoksensa maikkarin tämän illan "30 päivää: Minimipalkalla" -sarjan puffaukseen.

Väärän todistuksen antamisen lähimmäisestään, jos minkä, lienee "keputukija" ainakin Ameriikassa ja amerikkalaisten yhtiöitten palkkalistalla olleena oppinut!

"voimme onneksi lohduttautua, että tämä on heille vain parisuhdetta lujittava kiva kokeilu - päinvastoin kuin niille 40 miljoonalle amerikkalaiselle, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella joka päivä. Oikeasti", päättää Harri Uusitorppa dokumentaristi Morgan Spurlockin 17.5.2006 klo 20.00 alkavan 6-osaisen sarjan ykkösosion esittelyn. Miten naiivia, toteaa varmaan "kepututkija", kaiken nähnyt ja kaiken kokenut?



"- - Ja ennen kaikkea tästä syystä "30 päivää" ansaitsee tulla esitetyksi myös Suomessa, jotta erilasiten korvausten ja muiden tukien varassa elävät suomalaiset nuoret havahtuisivat siihen, että edes heillä ei ole rajattomasti aikaa tuhlattavaksi. Tätäkin valtiota kun ollaan hyvää vauhtia kehittämässä sellaiseksi kuin Yhdysvallat jo on, maaksi joss hyvinvointi kuuluu vain niille, joilla on siihen varaa", kirjoittaa puolestaan Vesa Majanen Aamulehden tv-ohjelma-arviossaan. Ja hän tarkoittaa Yhdysvaltoja, samoin kuin Spurlockikinn, kun arvioi "Yhdysvaltain sosiaaliturvan olemattomuutta, maan köyhien kehnoakin kehnompaa asemaa, terveydenhoitoa, joka on tarkoitettu vain sellaisille joilla on maksukykä tai riittävä vakuutusturva".

Luonnollisesti suosittelen lukukokemukseski mieluummin Varvara Ehrenreichia kuin katselukokemukseksi Morgan Spurlockia. Mutta sydän rinnassa ja ajatuksella seuraten kumpainekin menettelevät...



**********************

Timon missio
Kirjoittanut: kepututkija 17.5.2006 klo 17.16


USA:ssa vuosia työskennelleenä ja amerikkalaisten yhtiöiden palkkalistoilla muuallakin maailmassa olleena tiedän ainakin jotain sikäläisestä yhteiskunnasta, vaikka en sen kaikkein köyhimpään osaan henkilökohtaista tuttavuutta juuri olekaan tehnyt.

Meillä monella on vahvat mielikuvat myös tuosta jenkkien köyhyydestä kuten maasta yleensäkin. Usein vain TV:stä saatu. Tuo ohjelmasarja jota Timo Ristimäki niin kovin ylistää kuuluu siihen tosi-TV ja saippuasarja soopaan mitä siellä kaapelikanavat päivät pääkseen työntää. Mutta jos se tyydyttää tiedonlähteenä kepulaisten amerikkavastaisuutta niin mikäpä siinä. Rikkaiden elämänmallihan on kuvattu TV sarjassa Dallas joten tämä sitten sopii täydentämään kokonaiskuvaa USA:sta.

Nälän ja nälän eron toki tiedän, ja tuskin siitä Ristimäelle tarvitsee kirjoittaa, vaikka oletkin tällä palstalla osoittanut lähes totaalista välinpitämättömyyttä esim Afrikan köyhyydestä vaikkapa verrattuna tähän Amerikkalaisten köyhyyteen jonka näet jopa uuden avauksen arvoiseksi toisin kuin esim Darfurin kysymyksen. Tärkeysjärjestys on erilainen itse kullakin meillä yltäkylläisyydessä elävillä, sinulle jenkkien pahuuden esiintuominen on tärkein missio, jatka sinä sitä se kun näyttää tyydyttävän idelistista egoasi. Ja laita ihmeessä linkkejä omiin aikaisempiin kirjoituksiisi jotta voit todistaa voittavasi narsistisuudessa itse Joma Korhosenkin




*********************

PS. Tuosta löytyy sitten sitä "narsistisuutta"...

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016469880

Lue lisää

Milloinkas Timo me nähdään sinulta humaanilta koko maailman pahuudesta huolissaan olevalta SAK:n entiseltä politrukilta avaus joka käsittelisi muun kuin amerikkalaisen maailman ongelmia ja hätää? Avaukseksi näyttää riittävän jopa prime-time tosi-TV sarja jossa rikkaat "samaistuvat" köyhiin tekemällä rahaa näiden kustannuksella. Siitähän tuossakín luomuksessa on kyse.

Olethan toki ollut huolissasi Kruunuhaan köyhistä ja muistakin samantyyppisistä merkittävistä epäkohdista, mutta mitäs jos hakisit sieltä linkkikokoelmastasi nyt yhden uuden avauksen verran vaikkapa tsetseenien asiaa. Ihan vaikka vaan todistaaksesi aiemmat väitteesi yleismaailmallisesta ajattelustasi

Etukäteen kiittäen

PS Amerikkalaisesta TV tarjonnasta löytyy myös aidosti yhteiskuntaa (sitä amerikkalaista) kritisoivia ja sen epäkohtia esiintuovia dokumenttejä. Miksiköhän meidän on tyytyminen näihin viihteen kaapuun puettuihin "dokkareihin". Eikö edes Yle voisi tuoda laatuohjelmiakin kanavilleen?

kepututkija kirjoitti:

Milloinkas Timo me nähdään sinulta humaanilta koko maailman pahuudesta huolissaan olevalta SAK:n entiseltä politrukilta avaus joka käsittelisi muun kuin amerikkalaisen maailman ongelmia ja hätää? Avaukseksi näyttää riittävän jopa prime-time tosi-TV sarja jossa rikkaat "samaistuvat" köyhiin tekemällä rahaa näiden kustannuksella. Siitähän tuossakín luomuksessa on kyse.

Olethan toki ollut huolissasi Kruunuhaan köyhistä ja muistakin samantyyppisistä merkittävistä epäkohdista, mutta mitäs jos hakisit sieltä linkkikokoelmastasi nyt yhden uuden avauksen verran vaikkapa tsetseenien asiaa. Ihan vaikka vaan todistaaksesi aiemmat väitteesi yleismaailmallisesta ajattelustasi

Etukäteen kiittäen

PS Amerikkalaisesta TV tarjonnasta löytyy myös aidosti yhteiskuntaa (sitä amerikkalaista) kritisoivia ja sen epäkohtia esiintuovia dokumenttejä. Miksiköhän meidän on tyytyminen näihin viihteen kaapuun puettuihin "dokkareihin". Eikö edes Yle voisi tuoda laatuohjelmiakin kanavilleen?

Lue lisää

Ohjelmatyypillä oli puutteensa, mutta se toi yhden näkökulman eli itse eletyn (30 päivän aikana) tarkastelun minipalkkaköyhyyteen. Ohjelma vaatisi tietysti tuekseen asiantuntijakeskustelua ja poliittista väittelyä. Ohjelmassa ei mielestäni ollut kyse siitä, että rikkaat keräävät rahaa köyhien kustannuksella. Idea on siihen verraten huono. Ohjelmassa kyllä näytettiin, miten rahaa köyhien kustannuksella voi tehdä minimipalkan turvin.

Amerikkalaisen maailman ongelmien käsittely on luonnolisesti tärkeää. USA on kiistatta maailman johtava valtio ja kaikki länsimaat imevät vaikutteita sieltä. Meidän on hyvä tietää, mihin tällaisen esikuvan kritiikitön matkiminen johtaa. Emme ota esikuvia jostain Kiinasta tai Venäjältä.

Ohjelma ei muuten ollut YLEN ohjelmia, vaan kaupallisen MTV3:n.

Mielipidepankki kirjoitti:

Ohjelmatyypillä oli puutteensa, mutta se toi yhden näkökulman eli itse eletyn (30 päivän aikana) tarkastelun minipalkkaköyhyyteen. Ohjelma vaatisi tietysti tuekseen asiantuntijakeskustelua ja poliittista väittelyä. Ohjelmassa ei mielestäni ollut kyse siitä, että rikkaat keräävät rahaa köyhien kustannuksella. Idea on siihen verraten huono. Ohjelmassa kyllä näytettiin, miten rahaa köyhien kustannuksella voi tehdä minimipalkan turvin.

Amerikkalaisen maailman ongelmien käsittely on luonnolisesti tärkeää. USA on kiistatta maailman johtava valtio ja kaikki länsimaat imevät vaikutteita sieltä. Meidän on hyvä tietää, mihin tällaisen esikuvan kritiikitön matkiminen johtaa. Emme ota esikuvia jostain Kiinasta tai Venäjältä.

Ohjelma ei muuten ollut YLEN ohjelmia, vaan kaupallisen MTV3:n.

Lue lisää

En katsonut ohjelmaa. Formaatin tiedän ja vastaavia pyöiin jenkkien kanavilla jatkuvasti.

Jokatapuksessa se, että ohjelma myydään jopa Suomeen tarkoittaa että sen tekijät saavat rahaa, rahaa niiden köyhien kustannuksella joiden elämää siinä kuvataan. Vai luuletko että rahat menee niille heikkotulisille. Kuukauden "köyhyys" tuo siis tekijöilleen miljoonien dollarien tulot. Ei huono diili

kepututkija kirjoitti:

Milloinkas Timo me nähdään sinulta humaanilta koko maailman pahuudesta huolissaan olevalta SAK:n entiseltä politrukilta avaus joka käsittelisi muun kuin amerikkalaisen maailman ongelmia ja hätää? Avaukseksi näyttää riittävän jopa prime-time tosi-TV sarja jossa rikkaat "samaistuvat" köyhiin tekemällä rahaa näiden kustannuksella. Siitähän tuossakín luomuksessa on kyse.

Olethan toki ollut huolissasi Kruunuhaan köyhistä ja muistakin samantyyppisistä merkittävistä epäkohdista, mutta mitäs jos hakisit sieltä linkkikokoelmastasi nyt yhden uuden avauksen verran vaikkapa tsetseenien asiaa. Ihan vaikka vaan todistaaksesi aiemmat väitteesi yleismaailmallisesta ajattelustasi

Etukäteen kiittäen

PS Amerikkalaisesta TV tarjonnasta löytyy myös aidosti yhteiskuntaa (sitä amerikkalaista) kritisoivia ja sen epäkohtia esiintuovia dokumenttejä. Miksiköhän meidän on tyytyminen näihin viihteen kaapuun puettuihin "dokkareihin". Eikö edes Yle voisi tuoda laatuohjelmiakin kanavilleen?

Lue lisää

"- - Milloinkas Timo me nähdään sinulta humaanilta koko maailman pahuudesta huolissaan olevalta SAK:n entiseltä politrukilta avaus joka käsittelisi muun kuin amerikkalaisen maailman ongelmia ja hätää? Avaukseksi näyttää riittävän jopa prime-time tosi-TV sarja jossa rikkaat "samaistuvat" köyhiin tekemällä rahaa näiden kustannuksella. Siitähän tuossakín luomuksessa on kyse", kysyy räväkästi "USA:ssa vuosia työskennellyt ja amerikkalaisten yhtiöiden palkkalistoilla muuallakin maailmassa ollut" näitten saittien uusi "stadin kundi --> KKKorhonen - -> "JormaKKorhonen etc.", jonka yhteiskunnallisten asioitten syy-seuraussuhteiden ymmärystä voisi kuvata vaikkapa analogisesti siten, miten taannoin muuan Eteläranta 10:n aikuiskoulutuspuolen vastuuhenkilö, nyt jo edesmennyt Tampereen yliopiston professori Matti Peltonen kertoi joskus kuulijakuntansa herättääkseen eräästäkin ooppera-arviosta: "Laulajattaren ääni oli kuin perskarva, ohut ja epäpuhdas."


Toki oli ennakoitavissa, että Morgan Spurlockin "Minimipalkalla" -osio hänen tuottamassaan "30 päivää" -ohjelmasarjassa operoi ns. saippuan ja sosiaalipornon välimastossa. Minkä vuoksi sen nyt tohdin vinkkinä esille nostaa, oli juuri siinä, että ohjelmassa kuitenkin nyt - edes reality-viihteen keinoja hyväksi käyttäen - tuotiin julki aitoamerikkalaista "working poor" -elämää, muodossa, jonka julkitulo prime-time -aikaan lienee ollut kauhistus "kepututkijalle", joka mainostaa itseään henkilönä, joka tietää "ainakin jotain sikäläisestä yhteiskunnasta, vaikka en sen kaikkein köyhimpään osaan henkilökohtaista tuttavuutta juuri olekaan tehnyt". Kun on jokusen tovin seurannut "kepututkijan" kirjoituksia, on näet voinut vakuuttua kyllä siitä, ettei hän suinkaan ole huolestunut ja tai pahoillaan - kenties vain eli toki aidosti "kateellinen" - siitä, että "rikkaat 'samaistuvat' köyhiin tekemällä rahaa näiden kustannuksella"...

"Kruunuhaan köyhistä" tuntuu kirjoittelevan "keputukija" itse. Minä puolestani en suinkaan ole kirjoittanut Kruunuhaan "köyhistä", vaan siitä, miten rikas Helsingin kaupunki varsin puutteellisen valmistelun perusteella on rankalla kädellä karsimassa terveysasemaverkkoaan. Ja siitä, miten viime kädessä senkin EU-kustannussopeutuksen maksumiehikis ovat joutuneet ja joutumassa ennen muuta itäisten ja pohjoisten - ja jopa kekihelsinkiläistenkin - alueitten "köyhät". Ei se, että Kruunuhaan terveysaseman lakkauttamista oli - mm. yhdessä TV-ohjelmasa - vastustamassa myös tulotasoltaan tattusti sangen hyväosainen - varmaan tuhdisti "JormaKKorhostakin" äveriäämpi - "eläkeläinen" nimeltä Harri Holkeri (kok), mitenkään voi tehdä sitä tosiasiaa olemattomaksi, että Helsingin kaupungin toimet eivät olleet eivätkä edusta ns. hyvää hallintoa. Sitähän Harri Holkerikin moitti ohjelmassa, jota kaiketi jo ennestään kaikki tietävä "kepututkija" tuskin oli Dafurin-murheiltaan tohtinut katsoa?

Tuosta Tsetsenian-kysymyksestä. Kukaan ei voi eikä kenenkään ole syytä eikä järkeä tehdä "avauksia" kaikista asioista.

Kun aloitin keskusta-saitilla hyvissä ajoin ennen presidentinvaaleja kirjoittelun ihmisoikeusteemasta, huomasin yllätyksekseni, että tuolloinen avauskirjoitukseni oli noin 300 lukijan jälkeen saitilta poistunut. En muista mitä tarkasti oli alkuperäisessä kirjoituksessa, jonka sitten jokusen päivän päästä kirjoitin "Ulkopolitiikka" -sivustolle, mutta kyllä jo otsikkotasollakin tuomitsin ja tuomitse ihmisoikeusloukkaukset kaikkialla, niin idässä kuin lännessä, niin Kiinassa ja Venäjällä kuin Yhdysvalloissa, Ranskassa - ja Suomessakin.

Ulkopolitiikka-sivuston (avaus)kirjoituksessakin siteerasin (Turun Sanomista 13.11.2005) YK:n ihmisoikeusraportoija Martin Scheininia, jonka haastattelussa käsiteltiin ihmisoikeusrikkomuksia nimenomaan Yhdysvaltoja ja Britanniaa laajemmasta näkökulmasta, vaikkakin ajankohtaisimpan oli juuri tuolloin ns. CIA-vankilennot ja mahdolliset pidätys- ja kidutuskeskukset ennen muuta itäsien Euroopan alueella. Scheinin totesi hastattelussa, jonka otsikoinniss todettiin, että "Ihmisoikeusinstituutin johtaja Martin Scheinin ei pidä pelkästään Yhdysvaltoja syyllisenä - Liian monet maat livenneet kidutuskiellon ehdottomuudesta" mm. seuraavaa: "- - terrorismin vastaisissa toimissa kohteina
eivät ole vain terrorismiin syyllistyneet ja että ylilyöntien vuoksi voivat
sivulliset joutua vaikeuksiin, jopa kidutusselleihin. Tunnetuin tapaus oli New
Yorkissa konetta vaihtanut Kanadan kansalainen, jonka Yhdysvallat otti kiinni."

Lähdelinkki: http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2005-11-13,104:3:339684,1:0:0:0:0:0:




Tarjoilin kokonaisuudessaan tutkailtavaksi myös Etelä-Suomen Sanomien (9.11.2005) pääkirjoitusta, jossa siinäkin todetaan sama asia, jonka ilmaisin omaksi näkemyksekseni jo otsikossa:

"- -Yhdysvallat ei ole ainoa maa, joka on langennut vihollisiaan vastaan kamppaillessaan liki samoihin synteihin, joista se terroristeja syyttää. Kaikki isot valtiot ovat vuorollaan syyllistyneet samaan - ja pienetkin tilanteensa ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta on ikivanha iskulause, jolle ei ehkä ole aina raadollisessa maailmassa tilaa. Silti sitä ei saisi sysätä sivuun. Terrorismia ei juurita pois menetelmillä, jotka ruokkivat uutta terrorismia."

Lähde: http://www.ess.fi/Article.jsp?article=66706&main=40&cat



[ http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000104&posting=22000000011962428

]

Joten minulla ei liene mitään erityistä tarvetta "todistaa aiempia väitteitä yleismaailmallisesta ajattelusta" - ainakaan millekään "kepututkijalle", jolle saattaisi tehdää - uusina merkittävinäö epäkohtalöytöinä" - hyvää seurata vaikkapa suomalaisia perheväkivaltatilastoja ja -tapahtumia; Iltalehden jo viime viikolla aloittama kampanja tarjoaa siihen oivat mahdollisuudet, mikäli "yleismaailmalliset" White Ribbon -kampanjat menevät tältä "amerikkalaisten yhtiöiden" monitoimihemmolta yli ymmärryksen?

[ Lue lisää: http://www.profeministimiehet.net/whiterib/


*********************

"Suomen White Ribbon kampanja



* 40 % Suomen naisista on joutunut miehen fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi,
14 % viimeisen vuoden aikana
* Suomessa kuolee nainen joka toinen viikko lähisuhdeväkivaltaan
* lähisuhdeväkivalta maksaa yhteis- kunnalle lähes 50 milj € / v suorissa kustannuksissa ja n 150 milj kaikkiaan

White Ribbon-kampanja (WRK) haluaa lopettaa miesten naisiin kohdistaman väkivallan lopettamalla miesten vaikenemisen.

WRK ei ota kantaa puolue-, talous- tai muuhun politiik- kaan. Sen ainoa tavoite on lopettaa miesten naisiin kohdistama väkivalta.

WRK ei ole miehiä vastaan suunnattu liike - vaan miesten liike. Ongelmana ovat tosin miehet, mutta WRK uskoo, että miesten on oltava myös ratkaisu. Useimmat miehet eivät ole väkivaltaisia mutta useimmat miehet vaikenevat miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta.
WRK haluaa osoittaa väkivallan syyt ja sen, että mies on 'luonnostaan' yhtä vähän väkivaltainen kuin nainen heikko ja passiivinen.

WRK uskoo, että väkivaltainen mies muuttaa käyttäytymis- tään kun sitä kyseenalaistavat toiset miehet ja hän joutuu ottamaan vastuun teoistaan ja voi työstää ongelmiaan. WRK uskoo, että ainoa keino väkivallan lopettamiseksi on että miehet lopettavat siitä vaikenemisen, että miehet alkavat puhua väkivallasta.

On määriteltävä uudestaan, mitä on olla mies - ettei miehuutta aina tarvitse todistaa nyrkeillä."

Lähdelinkki: http://www.profeministimiehet.net/whiterib/lennakki.htm


*********************


http://www.profeministimiehet.net/

http://www.profeministimiehet.net/fi/index.htm

**********

"Koskien Pääministeri Anneli Jäätteenmäen hallituksen ohjelman lukua 3.7. Sukupuolten välinen tasa-arvo (s. 12-13)



Hallitusohjelma pitää sisällään monia hyviä päätöksiä koskien sukupuolten välistä tasa-arvoa. Haluamme kommentoida ohjelman mainintoja tasa-arvon miesnäkökulmasta sekä väkivallan vastaisesta työstä.



Hallitusohjelmassa todetaan: "Tasa-arvopoliittiset kysymykset arvioidaan myös miesnäkökulmasta." On hyvä, että huomioidaan tasa-arvon koskettavan myös miehiä. Tällaisenaan muotoilu avaa kuitenkin ovia joillekin ongelmille:



Ei voida sanoa olevan mitään yhtä kaikille miehille yhteistä näkökulmaa. Tämän vuoksi tulee

välttää sitä, että yksi tai muutama toimija pääsisi monopolisoimaan "miesnäkökulman" tasa-arvopolitiikan arvioinnissa.

Miesnäkökulma ei saisi kaventua tarkoittamaan pelkästään sellaista näkökulmaa tasa-arvo-

politiikkaan, jossa huomioidaan vain miesten sukupuolensa vuoksi kokemat ongelmat (esimerkiksi heikompi asema lasten huoltajuutta koskevissa kiistoissa avioerotilanteissa). Arvioinnissa käytettävän miesnäkökulman tulisi olla tietoinen myös miesten naisille, toisille miehille ja itselleen aiheuttamista ongelmista (esimerkiksi väkivalta avioerojen yhteydessä ja kuinka miehet voivat osallistua sen vähentämiseen).

Tasa-arvon miesnäkökulmaa on mahdollista käyttää perusteluna naisten aseman

huonontamiseen ja toteutuneen tasa-arvokehityksen purkamiseen. Tämä tulee välttää.



Yksi tasa-arvon miesnäkökulmista on profeministinen. Profeministisessä näkökulmassa huomion painopiste on miesten yhteiskunnallisen ylivallan vähentämisessä, yrityksissä ratkaista miesten toiminnallaan toisille ja itselleen aiheuttamia ongelmia sekä hyödyissä, joita myös miehille koituu tasa-arvoisuudesta.



Suhtaudumme myönteisesti hallitusohjelman sitoumukseen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn resurssoinnista. Erityisesti STM:n käynnistämät ja Stakesiin sijoitetut Naisiin kohdistuvan väkivallan ja Prostituution ehkäisyn hankkeet (1997-2002) olivat hyvä alku tälle työlle. Hankkeissa työskenteli kahdeksan henkeä. Odotamme, että tämä hallitus suhtautuu asiaan vähintään yhtä vakavasti kuin edellinenkin ja että nyt STM:ään perustettava puolivuotinen ylitarkastajan virka saa jatkoa samalla kun henkilöresursseja kasvatetaan tästä vastaamaan vuosien 1997-2002 tasoa.



Parhain terveisin,



Profeministimiehet



www.profeministimiehet.uni.cc





Tämä kirje on lähetetty seuraaville tahoille:



Oikeusministeri

Sisäasiainministeri

Valtiovarainministeri

Työministeri

Sosiaali- ja terveysministeri

Peruspalveluministeri



Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta

Tulevaisuusvaliokunta

Lakivaliokunta



jäseniä Suomen pysyvästä edustustosta Euroopan Unionissa



Kansliapäällikkö- -"

*************************

"Mitä on profeminismi?



Profeminismi tarkoittaa miesten aktiivista tukea ja solidaarisuutta feministisille ponnistuksille. Aivan kuten on useita feminismejä, on myös useita profeminismin muotoja. Kaikkia näkökulmia yhdistää kuitenkin vakaumus kuunnella feminismejä ja naisia. Kuuntelun kautta pyrimme ajattelemaan uudelleen ja purkamaan mieheyttä hallitsevana ja hegemonisena sukupuolena. Tämä sisältää aktiivista itsen ja muiden miesten muuttamisen - henkilökohtaisesti, poliittisesti, kotona, töissä, mediassa, erilaisten kampanjoiden avulla ja lain edessä. Esimerkkejä miesten toiminnan ja vallan muodoista, jotka kaipaavat muuttamista ovat väkivalta, seksuaalinen häirintä, sukupuolisyrjintä, seksismi ja patriarkaattinen valta ylipäätänsä.

Onko profeministinä olo samaa kuin tasa-arvon kannattaminen?

On, mutta se on myös enemmän. Monet ajattelevat, että elämme jo tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Uskomme kuitenkin, että sukupuolten välinen eriarvoisuus piilee pintaa syvemmällä, juurtuneena syvälle sukupuolijärjestelmiin. Siksi haluammekin tukea feministejä ja naisryhmiä heidän jatkuvissa ponnistuksissaan tasa-arvoisen yhteiskunnan saavuttamiseksi. Tämä vaatii meitä myös tarkastelemaan itseämme ja uudelleen määrittämään sekä vähentämään omaamme ja toisten miesten valtaa yhteiskunnassa.

Ovatko profeministimiehet miesvastaisia?

Eivät! Profeminismi ei ole miesvastaisuutta. Itse asiassa uskomme, että profeminismi voi auttaa miehiä elämään tyydyttävämpää elämää. Miesten ei kuitenkaan tulisi turvautua tekosyihin, sukupuolittuneiden kysymysten edessä. Vaikka jotkut miehet kärsisivätkin joissain muodoissa miesten ylivallasta, he kuitenkin myös hyötyvät hegemonisen maskuliinisuuden hedelmistä. Profeminismi edellyttää tietoisuutta omasta asemastaan miehenä ja suhteessa muihin miehiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa.

Onko profeminismi organisoitu liike?

Ei ole olemassa organisoitua profeminististä liikettä. Profeminismi on ennemminkin monitahoinen liike tai verkosto. Koska tämä on miesten liike täytyy meidän varoa toimimasta hierarkisesti tai totalitaristisesti. Toinen vaara, joka koskee tällaista liikettä on, että se voi hyvin helposti jättää varjoonsa feminismin ja naisten liikkeet.

Entä muut yhteiskunnan syrjityt ryhmät?

Profeminismi kannattaa ponnistuksia myös muuta syrjintää ja sortoa kohtaan. Se on antirasistista, antiheteroseksististä ja vastustaa homojen, lesbojen, biseksuaalien ja transgenderistien sortoa.

Liittyykö profeminismi miesliikkeisiin?

Tämä on vaikea kysymys vastattavaksi, koska termiä 'miesliike' on käytetty monilla eri tavoilla. Jotkut miesliikkeet ovat hyvin vakiintuneita ryhmiä, jotka kannattavat feminismiä ja naisliikkettä. Toiset kuitenkin ovat taantumuksellisia liikkeitä. Täten termi 'miesliike' jää monitulkintaiseksi ja voi olla poliittisesti vaarallinen.

Miksi profeminismi on tärkeää Suomessa?

Vaikka monet naiset ovat menestyneet Suomessa hyvin julkisella kentällä, on kuitenkin monia asioita, joissa miehet ovat hallitseva sukupuoli. Tämä näkyy muun muassa sukupuolten palkkaerojen säilymisenä ja kasvuna, jäykkänä ammattien sukupuolijakona, naisten kotityötaakkana, miesten naisiin kohdistamassa väkivallassa sekä laajana kulttuurisena eriarvoisuutena. Emme hyväksy yleistä näkemystä siitä, että elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Katsomme eteenpäin aikaan, jolloin ihmiset eivät ole miesten sukupuolittuneen vallan alla. Siirtämällä itsemme marginaaliin toivomme saattavamme sukupuolisorron huomion keskipisteeksi."








************************

Timon missio
Kirjoittanut: kepututkija 17.5.2006 klo 17.16

USA:ssa vuosia työskennelleenä ja amerikkalaisten yhtiöiden palkkalistoilla muuallakin maailmassa olleena tiedän ainakin jotain sikäläisestä yhteiskunnasta, vaikka en sen kaikkein köyhimpään osaan henkilökohtaista tuttavuutta juuri olekaan tehnyt.

Meillä monella on vahvat mielikuvat myös tuosta jenkkien köyhyydestä kuten maasta yleensäkin. Usein vain TV:stä saatu. Tuo ohjelmasarja jota Timo Ristimäki niin kovin ylistää kuuluu siihen tosi-TV ja saippuasarja soopaan mitä siellä kaapelikanavat päivät pääkseen työntää. Mutta jos se tyydyttää tiedonlähteenä kepulaisten amerikkavastaisuutta niin mikäpä siinä. Rikkaiden elämänmallihan on kuvattu TV sarjassa Dallas joten tämä sitten sopii täydentämään kokonaiskuvaa USA:sta.

Nälän ja nälän eron toki tiedän, ja tuskin siitä Ristimäelle tarvitsee kirjoittaa, vaikka oletkin tällä palstalla osoittanut lähes totaalista välinpitämättömyyttä esim Afrikan köyhyydestä vaikkapa verrattuna tähän Amerikkalaisten köyhyyteen jonka näet jopa uuden avauksen arvoiseksi toisin kuin esim Darfurin kysymyksen. Tärkeysjärjestys on erilainen itse kullakin meillä yltäkylläisyydessä elävillä, sinulle jenkkien pahuuden esiintuominen on tärkein missio, jatka sinä sitä se kun näyttää tyydyttävän idelistista egoasi. Ja laita ihmeessä linkkejä omiin aikaisempiin kirjoituksiisi jotta voit todistaa voittavasi narsistisuudessa itse Joma Korhosenkin

************************

Parempiakin Amerikkaa ja sikäläistä elämänmuotoa ja oikeusjärjestystä kuvaavia dokumentteja - viime vuosina mainetta niittäneiden Michael Mooren filmien lisäksi - on toki tuotettu, tässä nyt jokunen esimerkki mm. "kepututkijalle", joka aiemmissa kirjoituksissaan nostatti sydämenasioikseen mm. Venäjän perheväkivallan 40 000 huonosti kohdeltua naista...

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>

kepututkija kirjoitti:

En katsonut ohjelmaa. Formaatin tiedän ja vastaavia pyöiin jenkkien kanavilla jatkuvasti.

Jokatapuksessa se, että ohjelma myydään jopa Suomeen tarkoittaa että sen tekijät saavat rahaa, rahaa niiden köyhien kustannuksella joiden elämää siinä kuvataan. Vai luuletko että rahat menee niille heikkotulisille. Kuukauden "köyhyys" tuo siis tekijöilleen miljoonien dollarien tulot. Ei huono diili

Lue lisää

Eihän ohjelmassa kuvattu köyhiä. Ohjelman tehnyt Morgan Spurlock ja hänen Alex -tyttökaverinsa tekivät vain 30 päivää kestäneen kokeen siitä, miten minimipalkalla tulisi toimeen. He asettuivat konkreettisesti köyhän asemaan. Varmaan he saavat hyvän korvauksen ajastaan köyhinä myymällä ohjelmaa. Ohjelmassa oli kuitenkin vahva poliittinen sanoma, joten se ei ole pelkästään mitään sosiaalipornoa.

Tämä Morgan Spurlock on tunnettu amerikkalainen dokumenttien tekijä, lähes yhtä tunnettu kuin Michael Moore. Nähdyllä dokumentilla oli puutteensa, mutta se antoi kyllä hyvin viitteitä siitä, miten minimipalkalla elää - tai ei oikeammin ei tule toimeen.

Mielipidepankki kirjoitti:

Eihän ohjelmassa kuvattu köyhiä. Ohjelman tehnyt Morgan Spurlock ja hänen Alex -tyttökaverinsa tekivät vain 30 päivää kestäneen kokeen siitä, miten minimipalkalla tulisi toimeen. He asettuivat konkreettisesti köyhän asemaan. Varmaan he saavat hyvän korvauksen ajastaan köyhinä myymällä ohjelmaa. Ohjelmassa oli kuitenkin vahva poliittinen sanoma, joten se ei ole pelkästään mitään sosiaalipornoa.

Tämä Morgan Spurlock on tunnettu amerikkalainen dokumenttien tekijä, lähes yhtä tunnettu kuin Michael Moore. Nähdyllä dokumentilla oli puutteensa, mutta se antoi kyllä hyvin viitteitä siitä, miten minimipalkalla elää - tai ei oikeammin ei tule toimeen.

Lue lisää

Minä puolestani ymmärrän hyvinkin tässä "köyhyyskeskustelussa" ja myös Morgan Spurlockin "Minimipalkalla" -osion suhteen - nimimerkkiä "Mielipidepankki"!

"Keputukijana" ja "mvv:n" (ymmärryksen) suhteen on enemmän ongelmia.




Toki Morgan Spurlockin ote on huomattavasti vähemmän analyyttinen ja yhteiskunnallinen - ja enemmän pinnallisen saippuaoopperallinen ja mammona(llisuutt)a tavoitteleva - kuin Michael Moorella, esimerkiksi (puoli)dokumentaarisissa teoksissaan "Bowling for Columbine" ja "Fahrenheit 9/11". Mutta sekin todettiin kaiketi jo ennen "kepututkijan" tuohtunutta valistusiskua?



Michael Mooresta ja Fahrenheitistaan löytyy helposti lisätietoa esim. tuota tietä, minkä "keputukija" ja "mvv" voivat luonnollisesti - jo kaikkitietävinä - jättää väliin...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michael_Moore

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_9/11

Ja englanniksi voi "mvv" jättää tutustumatta myös Michael Mooren - tuon "Ameriikan Hannu Karpoksikin" mainitun - kotisivujen kautta löytyvään aineistoon...

http://www.michaelmoore.com/

.. minkä saman luonnollisesti myös "monissa amerikkalaisissa yrityksissä" askaroinut "kepututkija" voi tehdä ihan amerikanenglanniksi...

******************

Suomeksi niin kuin englanniksikin tutustumisen Fahrenheit 9/11:een voi jättää tekemättä myös "JormaKKorhonen", joka kohtapuoliin keskittyy paljastamaan "kaagoopeen" ja "Timon" katalat suunnitelmat - ties mistä?

Siis tästä nyt jättämään lukematta:

**************

Fahrenheit 9/11
Lautasellinen Irakin verta

Joukko irakilaisnaisia kompuroi itkien ja vaatteitaan raastaen ulos raunioituneesta talosta. Kuvamateriaali on surullisen tuttua, mutta taustalla ei soi tavallinen melankolinen, enyamainen crossover-maailmanmusiikki. Empaattisten vokaalisointujen sijaan kuvia säestää Bloodhound Gangin raskasmetalliriffit ja lyriikat: we don't need no water, let the motherfucker burn; burn, motherfucker, burn. Tämä musiikki, kuten katsoja on hetkeä aikaisemmin oppinut, on amerikkalaisten sotilaiden lempimusiikkia. Myöhemmin samat sotilaat voittavat "sydämiä ja mieliä" puolelleen tekemällä sekasortoisia, yöllisiä kotietsintöjä, kun taas huppupäisistä vangeista, eli "ali baboista", otetaan leirin pihalla matkamuistokuvia. Mitä on oikein tekeillä? Missä vaiheessa vapaus ja demokratia tulevat kuvaan?

Michael Mooren uusi elokuva Fahrenheit 9/11, joka lainaa nimensä Ray Bradburyn romaanista, viittaa kuulemma (lämpö)tilaan, jossa vapaus syttyy tuleen. Kuulostaa hyvältä, mutta mitä se mahtaa tarkoittaa? Moore aloittaa vuoden 2000 presidentinvaalifiaskosta ja syyskuun yhdennestätoista ja tarkastelee niihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja. Presidentin lähes jatkuva lomailu, turvallisuusraporttien jatkuva hyljeksintä, saudiarabialaisten pohattojen kytkennät Bushin sukuun ja amerikkalaisen puolustusteollisuuden jättiläisiin käydään nopeasti mutta iskevästi läpi. Nopealla tahdilla, assosiatiivisilla päättelyhypyillä ja nokkelalla retoriikalla Mooren paljastusnarratiivi etenee talibanien ja George W:n välisiin yhteyksiin, Afganistanin sotaan ja sen todellisiin syihin ja päämääriin. Sotailmapiirin ylläpito muodostuu tärkeäksi maineensa ja suosionsa säilyttämiseen tähtäävälle hallitukselle, joten Amerikan kansasta otetaan tiukempi ote Patriot Actilla ja pelonlietsomiskampanjalla, joka huipentuu valheelliseen joukkotuhoase-diskurssiin ja jolla sota Irakia vastaan oikeutetaan.

Toisaalla Moore paljastaa ylimmän johdon ja sen ympärillä pyörivän eliitin typeryyden, suuruudenhulluuden ja oman voitonpyynnin, toisaalta hän tuo esiin köyhien ja tietämättömien massojen – armeijan ja sotayleisön pääjoukon – toivottomuuden, hyväuskoisuuden, uhraukset ja kirvelevän, armottomasti valaisevan pettymyksen. Mooren mukaan 11.9.2001 on siis syttymispiste, polttava ja pohjaton tekosyykaivo kaikille mahdollisille politiikoille, joita Bushin hallinto haluaa toteuttaa pysyäkseen vallassa ja voidakseen lunastaa lupauksensa sijoittajilleen ja tukijoilleen eli tehdäkseen rikkaista rikkaampia ja pitääkseen köyhät pelon ja uusliberalismin kaksoisikeen alla.

Kuinka tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Lähes juridisen taitavana manipuloijana Moore on vältellyt kutsumasta elokuvaansa dokumentiksi, vaikka F9/11 voitti Kultaisen Palmunsa juuri tämän nimikkeen alla. Valinta on viisas, sillä F9/11 ei vakuuta, jos sitä tarkastelee kriittisen ja kiihkottoman dokumentaarin kriteereillä. Spekulaatio, vihjaavat, johdattelevat kysymykset, ad hominem -tyyppiset argumentit, mielleyhtymille ja populistiselle retoriikalle perustuva logiikka, valikoiva tai perustelematon todistajien käyttö sekä häikäilemätön, mutta ihailtavan tehokas rinnastava montaasi eivät kuulu tapaan tehdä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen pyrkivää dokumenttia. Nämä eivät ole ainoita keinoja, joita ajoittain viileä ja analyyttinen Moore käyttää, mutta ne esiintyvät tarpeeksi usein lähentääkseen F9/11:ä pikemmin Eisensteinin kuin Panoraman tai Errol Morrisin edustamaan traditioon.

Toisaalta osa suppeastakin todistusaineistosta voi puhua puolestaan ällistyttävällä taloudellisuudella ja tehokkuudella. Useimmat Bushin typerät kommentit, kuten kaikki tietävät, ovat edustavia otoksia suuresta määrästä esimerkkejä, eivätkä siten tee Mooresta panettelijaa. Muutamat yksinkertaiset talouden ja sen erityisalojen tunnusluvut osoittavat niin yksiselitteisesti samaan suuntaan, että niiden perusteella voi vetää oikeutettuja, laajoja yleistyksiä Bushin hallintoa ohjaavista arvoista. Myös yritysjohtajien ja lobbyistien kursailematon, machiavellilainen reaalipolitiikka tulee ilmi tarpeeksi selkeästi ja ytimekkäästi muutaman uskottavasti valitun haastatteluesimerkin kautta. Vielä yleisemmällä tasolla Moorea voidaan kiittää oikean tyyppisten kysymysten ja skeptisismin kovaäänisestä esittämisestä, mikä ei ole tähän saakka löytänyt julkisuutta ja ohjelma-aikaa suurilta osin sotamyönteisessä ja oikeistopopulistisessa amerikkalaismediassa.

Moore on myös avoimesti todennut, että elokuva tähtää Bushin syrjäyttämiseen ensi marraskuun vaaleissa. F9/11:n verkkosivuilta löytyy runsaasti materiaalia, joka agitoi ihmisiä äänestämään istuvaa hallintoa vastaan, neuvoo sotilaita eroamaan armeijasta ja ohjaa ihmisiä "oikeanlaisen" lukemiston pariin. Näistä syistä propaganda lienee paras geneerinen viitekehys, jossa elokuvaa voi tarkastella ja tämän lajityypin puitteissa Mooren suorituksen huippuluokkaisesta tasosta ei ole epäselvyyttä. Kuten monet satiirikot ja pilapiirtäjät Swiftistä ja Gilraystä Scarfeen ja Belliin, Moore ei kaihtaile kohteittensa yksinkertaistamisessa ja pilkkaamisessa, vaan käyttää häikäilemättä ja armotta poliitikkojen sanoja, tekoja ja tekopyhyyttä heitä vastaan lypsäen latteuksista, valheista, tyhjistä metaforista ja korulauseista kaiken mahdollisen sarkasmin ja elokuvan keinoin. Huumori kumpuaa milloin Mooren kertojaäänestä, milloin julkeista, mutta terävistä visuaalista rinnastuksista, usein kohteitten omien lausuntojen naurettavuudesta, joskus haastateltavien tuottamasta tahattomasta ironiasta. Hätkähdyttävintä on havahtua tajuamaan, kuinka absurdeille ja selkäpiitä karmiville asioille nauraa teatterin lämpimässä pimeydessä. Pelkkä retorinen liikemäärä sekä mahdollisuus nauraa pelonsekaisesti maailman mahtavimmille ihmisille tekevät Mooren elokuvasta liki pakollista katsottavaa.

Kun propagandasta ja populismista on tullut osa virallista uutisvirtaa, voiko kriittinen vastapooli oikeutetusti ottaa käyttöönsä samat työkalut? Vaikea sanoa. Vasemmistolainen veteraanijournalisti Christopher Hitchens on kritisoinut elokuvaa myös siksi, että se kertoo triviaaleja, "kaikkien tuntemia" asioita. Mooren kohdeyleisö ei kuitenkaan ole urbaani, liberaali älymystö, joka tuntee elokuvan esittämät materiaalit, vaan pari, kolme kertaa vuodessa elokuvissa käyvä epämääräisesti tyytymätön ei-korkeakoulutettu keskiluokkainen amerikkalainen. Tällaiselle katsojalle F9/11 saattaa olla elämän ensimmäinen poliittinen elokuva, jolloin sen iskuvoima korostuu entisestään. Koulutuksen laajamittaisen alasajon aikakaudella kasvanut keskiverto John tai Jane Doe ei ole ehkä koskaan ajatellut sellaisia asioita kuin sotilaallis–teollisesti kompleksi, kyynelsilmäisen isänmaa-retoriikan taakse kätkeytyvä reaalipolitiikka tai hallituksen vastainen epäluuloisuus ja kritiikki. Kun menee katsomaan Fahrenheit 9/11:ä, itse kukin voi ehkä muistaa ensimmäisen koskaan näkemänsä poliittisen elokuvan ja sen tekemän vaikutuksen, ja tuo muisto voi vain vahvistaa jo itsessään voimakasta katsomiskokemusta. Mooren elokuva ei ole ongelmaton teos, mutta silti se on räjähtävä, vangitseva yhdistelmä tietoa ja pilkantekoa, pelkoa ja naurua.

Harri Kilpi



© Film-O-Holic.com 05.08.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -

Lähdelinkki: http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/ef/fahrenheit_9_11.htm

****************************

Ja jos ei onnistunut jättämään tuota edellistä lukematta, voi yrittää sitä samaa tästä...


Paljon puhuttanut Michael Mooren dokumentti voitti Cannesissa parhaan elokuvan palkinnon, mikä oli ennenkuulumatonta dokumentille. Tämä dokumentti on kuitenkin jo niin lähellä viihdyttävää elokuvaa, että palkinto ei takuulla ollut aiheeton. Dokkari on hauska kuin paraskin komedia, mutta antaa samalla ajattelemisen aihetta.

Kuten dokumentit yleensä, myös Fahrenheit 9/11 on tutkivaa journalismia. Ja vieläpä mehukkaista aineksista. Niistä on saatu koostettua yli kaksituntinen tehopaketti, joka antaa maailman “mahtavimman” maan johtajasta selkeän kuvan koko maailman pellenä, joka luulee olevansa 2000-luvun messias. Bushin omien sanojensa mukaan hän “pelastaa sivilisaation”. Todellako?

Dokumentti alkaa kymmenen minuutin kertauksella siitä, kuinka George W. Bushin valitsi presidentiksi Yhdysvaltain Korkein Oikeus, eli isäpapan kaverit. Huolimatta tietenkään siitä, että vastaehdokas sai enemmän ääniä. Äänimäärällä ei siis ole Yhdysvalloissa juurikaan merkitystä, jos tuntee oikeat tyypit.

Dokumentin parhaat palat tulevat puolivälissä. Niihin kuuluu myös ennennäkemätön seitsemän minuutin pätkä tilanteesta, jossa Bush sai ensimmäisen kerran kuulla WTC:n terrori-iskuista. Siinä “vapaan maailman johtaja” istuu koululuokan edessä sen näköisenä, että häneltä olisi viety viimeinenkin tikkari ja kioskikin on jo kiinni. Tietämättä mitä tehdä, miten reagoida. Terrori-iskujen jälkeen hän ilmeisesti miettii, miten saataisiin Bin Ladenin sukulaisiin kuuluneet kaverit nopeasti maasta. No, valtion piikkiin lennätettyinä tietenkin.

Puolivälin jälkeen dokumentissa retostellaan raaoilla kuvilla Irakin sodan lapsiuhreista. Luvassa on siis välillä myös rankempaa katsottavaa, joten 15 vuoden ikäraja on perusteltu.

Viimeisen kolmanneksen Moore on omistanut hiukan turhankin kornille wannabe-patriootille, äidille, joka lähettää omat lapsensa ylpeänä sotaan. Kun perheen esikoinen sitten menehtyy Irakissa, äiti syyttää Bushia ja ja koko maailmaa tapahtuneesta. Syy ei tietenkään ole hänessä itsessään… Tyypillistä amerikkalaista kaksinaismoralismia. Loppupuolella on myös hieman turhan paljon Irakin sodassa olleiden taistelijoiden mietteitä.

Koko dokumentin ideana on siis mustamaalata Bushia. Dokumentissa on kärjistetty asioita, mutta sen esittämiä faktoja ei ole kuitenkaan kiistetty. Rainaa kannattaa toki katsoa pieni pilke silmäkulmassa, koska kyse on eräänlaisesta propagandasta. Tällä kertaa faktat ja arkistomateriaali puhuvat kuitenkin karua kieltään. Irakin öljy ja Saudien rahat ohjaavat marionetti-Bushia vallan tiellä.

Fahrenheit 9/11 on yksi vuoden parhaista tuotoksista. Dokumentti, jonka pitäisi sisältyä jopa koulujen opetusohjelmaan. Dokumentti antaa puheenaiheita, mutta sitäkin enemmän ajattelemisen aihetta. Dokumentin musiikkivalinnat tukevat kuva-aiheita upeasti ja hauskasti koko matkan.

Dokumentin amatöörivideoista ja arkistomateriaalista selviää, että “sotapresidentti”, kuten Bush itseään kutsuu, on takuulla väärä mies väärällä pallilla. Amerikassa on kaikki mahdollista, myös idiootin päästä presidentiksi isin kavereiden avustuksella. Seuraavissa vaaleissa homma ratkaistaan ilmeisesti vetämällä pitkää tikkua. God Bless America.

Genre: Dokumenttielokuva (K15)
Ohjaaja: Michael Moore
Pääosissa: George W. Bush, Michael Moore
Kesto: 2h 05min
Ensi-ilta: 6.8.2004

Pisteet 5/5

Lähdelinkki: http://www.stara.fi/?p=278


http://64.233.183.104/search?q=cache:t4pdmF0dPgAJ:www.stara.fi/?p=278 Fahrenheit 9/11&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=5&lr=lang_fi



******************************
Amerikkalaisesta asekulttuurista eli lähinnä -hulluudesta voivat kaikki halulliset sielut jättää lukematta esim. seuraavan esittelyn & arvioinnin:




"Kimmo Ahonen

Michael Mooren Bowling for Columbine amerikkalaisen asekulttuurin analyysina
Michael Mooren ohjaama dokumenttielokuva Bowling for Columbine on kuluneen elokuvavuoden yllättävimpiä menestyksiä. Se on hauska, ristiriitainen ja häpeilemättömän kantaa ottava kommentti amerikkalaisesta asekulttuurista, sen syistä ja seurauksista. Samalla se on kotikutoinen analyysi amerikkalaisesta vapauskäsityksestä, jonka lähes pakkomielteen omainen kytkeytyminen aseiden omistamiseen tuntuu eurooppalaisesta näkökulmasta vieraalta, suorastaan käsittämättömältä.

Bowling for Columbine onkin saanut enimmäkseen ylistäviä arvioita Euroopassa. Elokuva antaa vahvistusta niille ennakkokäsityksille, joita monilla on amerikkalaisista umpipatrioottisina kulttuuri-imperialisteina ja pelon vallassa elävinä asehulluina. Se on kuva, johon eurooppalainen älymystö mielellään uskoo, mutta jonka julistaminen itsestään selväksi totuudeksi on enemmän kuin ongelmallista. Tarkastelen seuraavassa Bowlingin amerikkalaisen (ase)kulttuurin kritiikkiä sekä toisaalta elokuvan herättämää vastakritiikkiä.



Yhdysvallat pelon kulttuurina
Michael Moore on Yhdysvalloissa kulttihahmo, vihattu ja rakastettu kulttuurin moniottelija. Mooren viimeisin kirja, Bushin kampanjaa ja hallintoa ruotiva Stupid White Men on ollut kotimaassaan valtava menestys. Vuonna 2001 julkaistu teos keikkui huhtikuussa 2003 edelleen bestseller-listojen kärjessä. Menestys todistaa, että suuri osa amerikkalaisista ei ole lainkaan vakuuttunut presidenttinsä politiikan erinomaisuudesta, vaikka viralliset gallupit niin väittävät.

Moore on malka konservatiivien silmässä, räyhäävä suunsoittaja, eräänlainen vasemmistolainen (ja myös analyyttisempi ja fiksumpi) versio oikeiston suunpieksijästä, radiokommentaattori Rush Limbaughista. Toisaalta republikaanien ohella Moore on kritisoinut ankarasti Clintonin hallintoa ja yleensä liberaaleja.

Imagoltaan hiukan epämääräinen Moore haluaa pikemminkin edustaa kadunmiehen työväenluokkaista protestia, joka ei kumartele kummankaan valtapuolueen suuntaan. Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula totesi osuvasti hänen olevan "rähjäinen painos meidän Hannu Karpostamme". Moore onkin oman maan hallitsevan eliitin avoimesti populistinen kyseenalaistaja – samaan aikaan kun hän muistuttaa olevansa ylpeä amerikkalaisuudestaan. Poliittinen kampanjointi ei silti ole Moorelle vierasta: hän oli aktiivisesti tukemassa vihreän puolueen Ralph Naderia vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa.

Bowling esittää kiinnostavan ja otollisia tartuntapintoja sisältävän analyysin, jossa Yhdysvaltain lähihistoriaa tarkastellaan pelkojen mentaliteettihistoriana. Lähtökohtana on vuonna Littletonin pikkukaupungissa sijaitsevassa Columbinen lukiossa vuonna 1999 sattunut traaginen tapahtumasarja, jossa kaksi nuorta murhasi toistakymmentä koulutoveriaan ja sen jälkeen itsensä.

Tämä ja muut teini-ikäisten järjettömät väkivaltarikokset kuohuttivat amerikkalaisia ja nostivat laajan keskustelun väkivallan syistä. Syyttävä sormi osoitti niin Marilyn Mansonin tapaisiin rocktähtiin kuin tietokonepeleihin ja elokuvien turmelevaan vaikutukseen.

Bowling for Columbine kalastaa syitä ulkoisia tekijöitä syvemmistä vesistä, erityisesti amerikkalaisesta asekulttuurista.

Mooren maalitauluna on NRA (National Rifle Association) – jonka jäsen hän myös itse on – ja erityisesti sen johtaja Charlton Heston, josta on vanhoilla päivillään tullut jonkinlainen aseenkanto-oikeuden ikoni. Vaikka NRA:n toiminta kyseenalaistetaan, Moore korostaa, ettei aseiden määrä ja helppo saatavuus ole riittävä selitys väkivallan kasvulle.

Moore hakee syytä väkivaltaisuuteen amerikkalaisen kulttuurin sisältä, siitä pelon ja pelottelun mekanismista, jolla poliitikot ja media pitävät kansalaiset näpeissään. Mekanismista, joka on saanut niskalenkin amerikkalaisista syyskuun 2001 jälkeen. Tässä uhkakuvien varaan rakentuvassa retoriikassa turvallisuuden koostaminen on tärkeämpää kuin sosiaalisen turvaverkkojen luominen tai edes ylläpitäminen.

Oikeastaan Moore heittää kehään useampia, keskenään ristiriitaisia selitysmalleja, joiden kautta hän tarkastelee väkivaltakulttuurin kompleksista ja yhtä selitysmallia pakenevaa luonnetta.



Manipulointia ja provokaatiota
Bowling for Columbine on taisteleva dokumentti, joka pistää katsojan seinää vasten ja pakottaa ottamaan kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Valitettavasti se eri suuntiin ampuessaan antaa kriitikoille valtit käteen. Lähemmin tarkasteltuna Mooren argumentointipohja on nimittäin hatara ja johtopäätösten teko välillä varsin kyseenalaista.

Esimerkkejä löytyy runsaasti. Moore syyttää Hestonia siitä, että tämä tunkeutui Denveriin pitämään kokousta pian Columbinen murhien jälkeen. Elokuvassa näytetään katkelma, jossa Heston pitää päänsä yllä kivääriä ja lausuu repliikin: "From my cold dead hands". Tosiasiassa Heston ei kuitenkaan lausunut noita sanoja eikä heilutellut kivääriä tuossa kokouksessa, vaan kohtaus on kuvattu vuotta myöhemmin Pohjois-Carolinassa pidetystä NRA-kokouksesta. Katsoja saa vaikutelman, että ylimielinen Heston tuli Denveriin uhoamaan ja että NRA piti siellä mahtipontisen kokouksen – vaikka tosiasiassa nelipäiväiseksi aiottu kokous supistettiin vain lakisääteiseen osaan.

NRA:n kannattajat yhdistetään muutenkin muitta mutkitta äärilibertariaanisiin militia-joukkoihin. Alussa Moore haastattelee militia-kaartin jäseniä, jotka innolla kertovat, kuinka jokaisen kansalaisen perustuslaillinen velvollisuus on säilyttää asetta kotona. Sitten kuvaan marssitetaan astetta sekopäisempi tapaus, Oklahoman pommimiehen Timothy McVeighin piiriin kuulunut James Nichols. Katsojalle jää mielikuva, että nämä herrat edustaisivat jotenkin tyypillistä NRA:n jäsentä. NRA on laaja organisaatio, jonka jäsenten niputtaminen samaan porukkaan survival-leirejä pitävien asehihhuleiden kanssa on karkeaa yksinkertaistamista. NRA:n jäseniä yhdistävä tekijä on tietysti kaikkia aseenkantoa rajoittavien lakien ja asetusten vastustaminen, mutta poliittisesti järjestöön mahtuu hyvin kirjavaa joukkoa. Vastaavalla logiikalla Tony Halmetta voisi pitää esimerkkinä suomalaisten suhtautumisesta pakolaisiin!

Elokuvassa kuullaan vain vähän todellisia asiantuntijoita, eikä ketään vakavasti otettavaa vastustajaa – jollei sitten Hestonia lasketa sellaiseksi. Tämä ratkaisu tukee kyllä tehokkaasti em. mielikuvaa irrationaalisesta asehulluudesta.

Aseenkannosta jo muutaman vuosikymmenen ajan käyty laaja keskustelu on kuitenkin tuottanut vinon pinon kirjallisuutta – sekä laajaa aseenkanto-oikeutta vastustavia että niitä puoltavia teoksia. Toisin kuin Moore antaa ymmärtää, aseenkantoa on siis puolustettu myös rationaalisin argumentein. Argumentointi on keskittynyt perustuslain toisen lisäyksen tulkintaan, mutta aiheesta on ilmestynyt runsaasti myös asekulttuurin ja rikollisuuden korrelaatiota kommentoivia teoksia.

NRA:n propagandistit nostavat toistuvasti esiin John R. Lott Jr:n kirjan More Guns, Less Crimes (1998), jonka nimi kertoo jo keskeisen argumentin: aseiden saatavuus vähentää rikollisuutta. Lottin ja muiden tällaisia näkemyksiä viljelleiden tutkijoiden mielipiteistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin ne edustaisivat paremmin aseenkanto-oikeuden rajoituksia vastustavien näkökantoja kuin Nicholsin tapaisten friikkien tilitykset.

Vastaava esimerkki löysästä journalismista on Mooren vierailu Kanadassa. Kanada on turvallinen maa, kun kerran kanadalaiset – siis Mooren haastattelemat kanadalaiset – nukkuvat ovet lukitsemattomina. Mooren yleistykset ja huolimattomuudet voisi ohittaa olankohautuksella, elleivät ne heikentäisi hänen perusargumenttejaan.

Elokuvantekijällä on tietysti oikeus ottaa luovia vapauksia, eikä Mooren lähtökohtana ole ollut tasapuolisuus, vaan haastavuus. Vastapuolen argumenttien työntäminen syrjään käyttämällä hyväksi mielikuvaa aseita hinkkaavista punaniskoista on silti ratkaisu, joka kääntyy Moorea vastaan.

Ilakointi asehullujen kustannuksella toimii kyllä yleisöä viihdyttävänä parodiana, mutta Moorella on myös kunnianhimoisempia tarkoitusperiä, jotka ovat pahasti ristiriidassa valittujen metodien kanssa. Moorelle rooli ei riitä rooli eliitin haastavana Don Quijotena, vaan hän ilmiselvästi haluaa olla vakavasti otettava amerikkalaisen kulttuurin mätäpaiseiden puhkaisija. Ongelmana on, että Mooren argumentit on liian helppo ampua alas. Ja niin konservatiivit ovat innolla tehneetkin.

Republikaanien oikean siiven äänitorvi National Review omisti elokuvan "vääristelyn ja pilkan" oikomiseen pitkän artikkelin, jonka perusteellisuus kertoo toisaalta siitä, että Mooren kritiikki on osunut maaliinsa.



Michael Moore ja amerikkalainen kulttuurisota
Amerikkalaisessa kulttuurikeskustelua on 1980-ja 90-luvulla leimannut eräänlainen konservatiivien ja liberaalien välinen kulttuurisota. Moore ottaa sotaan ihailtavan rohkeasti osaa. Erityisen tehokas on elokuvassa nähtävä "Wonderful World" -kooste, jossa toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista ulkopolitiikkaa kuvataan sarjaksi likaisia CIA-operaatioita, kansallisen edun nimissä tehtyjä interventioita ja hegemoniapyrkimyksiä.

Kooste on kuin pikakertaus Noam Chomskyn esittämästä kritiikistä USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan. Tällaisia chomskylaisia analyyseja ei vain ole Yhdysvaltain valtamedioissa pahemmin nähty syyskuun 2001 jälkeisessä ilmapiirissä.

Mooren räväkkä ja rohkea esiintyminen Oscar-gaalassa – "Shame On You, Mr Bush" -huutoineen – herätti laajasti huomiota, vaikka muutamasta buuaajasta huolimatta suurin osa gaalayleisöstä oli samoilla linjoilla. Hollywood-tähtien liberaalius onkin konservatiivisten kolumnistien ja talk-show -vetäjien jatkuvia piikittelyn aiheita.

Konservatiivisen New York Postin mielipideosastolla oli kitkeriä kommentteja Mooren puheesta. Eräs lukija vertasi sitä Jane Fondan tunnettuun vierailuun Pohjois-Vietnamissa. "Kuinka kauan meidän pitää sietää omahyväisiä, maanpetoksellista käytöstä harjoittavia 'Hanoi Janeja', jotka suoltavat vasemmistolaista propagandaa samalla kun he äveriäästi kieriskelevät loistossa, josta vain nauttiminen on mahdollista vain Amerikassa.".

Toinen lukija puolestaan totesi tilaisuuden todistaneen, että Hollywood on täynnä "surkeita pseudo-älykköjä", osoittihan yleisö suosiota paitsi Moorelle myös "pedofiili" Roman Polanskille! Kommenteissa tiivistyy se katkeruus ja suoranainen viha, jota kovan linjan republikaanien riveissä tunnetaan liberaaleja ja yleensä 1960-luvun arvoja vastaan.

Konservatiivien arvioissa Moorea lyödään sumeilematta vasemmistolaisen älykön leimakirveellä. "Pilalle hemmoteltujen" intellektuellien karsastaminen ei ole mitään uutta amerikkalaisessa poliittisessa debatissa. Jo 1950-luvun kommunistivainojen vuosina puhuttiin "punikeista" tai "Kremlin sätkynukeista", joiden kanssa lähes samaa kastia olivat itärannikon liberaalit.

Nyt nimitykset ovat vaihtuneet. Kirjailija Tom Wolfe haukkui teoksessaan Täydessä terässä liberaalia yliopistoälymystöä "rokokoo-marxilaisiksi". Syyskuun 2001 jälkeisessä kansallisen yhtenäisyyden huumassa Bushin hallinnon kriitikkoja on haukuttu milloin terroristien tukijoiksi, milloin hempeiksi ja todellisuudesta vieraantuneiksi rauhankyyhkyiksi.

Michael Moore on ottanut kulttuurikriitikkona sen aseman, joka Oliver Stonella oli vielä muutama vuosi sitten. Molemmat ovat provokaattoreita, jotka sinkoavat nuolia niin oikealle kuin vasemmalle – erityisesti oikealle.

Tavallaan molemmat ovat myös amerikkalaisia idealisteja. He uskovat amerikkalaisiin arvoihin, jotka sotilaallis-teollinen kompleksi, häikäilemättömät suuryritykset ja kierot poliitikot ovat polkeneet maahan toteuttaessaan kapitalistisia ja imperialistisia valtahaaveita. Näkemystä voi hyvällä syyllä pitää liioiteltuna ja yksipuolisena, mutta sen tarkoitus onkin toimia silmät avaavana keskustelupuheenvuorona. Siksi Stonen ja Mooren – kuten myös Noam Chomskyn – kritiikki toimii parhaiten amerikkalaisen kulttuurikeskustelun sisäisessä kontekstissa.

Käytin alussa Mooren elokuvasta termiä dokumenttielokuva, voittihan se tuossa sarjassa myös Oscarin. Vertailukohtana voisi olla provokatiivisen poliittisen dokumenttielokuvan klassikko, Emile de Antonion Richard Nixon -muotokuva Millhouse (1971).

Bowling for Columbinen tapauksessa dokumenttielokuvan määritelmän voisi tosin laittaa lainausmerkkeihin. Moore manipuloi estoitta kuvaa ja katsojia.

Itse asiassa Bowlingin luokittelu fiktioksi tekisi ehkä paremmin oikeutta Moorelle. Se, kuinka "oikeassa" Moore on analyysissään, ei ole lopulta ratkaisevaa. Mooren elokuva toimii samalla logiikalla kuin Oliver Stonen JFK: elokuvallisena historiankirjoituksena ja kommentaarina, jossa olennaista ei ole oikea vastaus, vaan keskustelua herättävän kysymyksen asettaminen.

Katsoja voi allekirjoittaa ohjaajan johtopäätökset tai vastustaa niitä jyrkästi, mutta joka tapauksessa hän joutuu ottamaan kantaa Bowlingin väitteisiin. Jos ei se ole hyvän poliittisen dokumentin – tai poliittisen fiktion – tunnusmerkki, niin mikä sitten?

Toisaalta Moore itse ei ehkä piittaa siitä, kuinka tarkkoja hänen esittämänsä tilastoluvut ovat tai kuinka tarkoitushakuisesti kuvamateriaalia on yhdistelty. Kriitikot ovat löytäneet Stupid White Men -kirjasta tukun asiavirheitä ja epätarkkuuksia. Haastattelussa Moore kuittasi nämä väitteet tokaisemalla: "Kuinka komediassa voi olla epätarkkuuksia?"


* * *



Kirjoittaja Kimmo Ahonen on filosofian maisteri ja työskentelee Turun yliopiston historian laitoksella."


Lähdelinkki: http://www.ennenjanyt.net/2-03/ahonen.htm

*****

Timo Ristimäki kirjoitti:

Minä puolestani ymmärrän hyvinkin tässä "köyhyyskeskustelussa" ja myös Morgan Spurlockin "Minimipalkalla" -osion suhteen - nimimerkkiä "Mielipidepankki"!

"Keputukijana" ja "mvv:n" (ymmärryksen) suhteen on enemmän ongelmia.




Toki Morgan Spurlockin ote on huomattavasti vähemmän analyyttinen ja yhteiskunnallinen - ja enemmän pinnallisen saippuaoopperallinen ja mammona(llisuutt)a tavoitteleva - kuin Michael Moorella, esimerkiksi (puoli)dokumentaarisissa teoksissaan "Bowling for Columbine" ja "Fahrenheit 9/11". Mutta sekin todettiin kaiketi jo ennen "kepututkijan" tuohtunutta valistusiskua?



Michael Mooresta ja Fahrenheitistaan löytyy helposti lisätietoa esim. tuota tietä, minkä "keputukija" ja "mvv" voivat luonnollisesti - jo kaikkitietävinä - jättää väliin...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michael_Moore

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_9/11

Ja englanniksi voi "mvv" jättää tutustumatta myös Michael Mooren - tuon "Ameriikan Hannu Karpoksikin" mainitun - kotisivujen kautta löytyvään aineistoon...

http://www.michaelmoore.com/

.. minkä saman luonnollisesti myös "monissa amerikkalaisissa yrityksissä" askaroinut "kepututkija" voi tehdä ihan amerikanenglanniksi...

******************

Suomeksi niin kuin englanniksikin tutustumisen Fahrenheit 9/11:een voi jättää tekemättä myös "JormaKKorhonen", joka kohtapuoliin keskittyy paljastamaan "kaagoopeen" ja "Timon" katalat suunnitelmat - ties mistä?

Siis tästä nyt jättämään lukematta:

**************

Fahrenheit 9/11
Lautasellinen Irakin verta

Joukko irakilaisnaisia kompuroi itkien ja vaatteitaan raastaen ulos raunioituneesta talosta. Kuvamateriaali on surullisen tuttua, mutta taustalla ei soi tavallinen melankolinen, enyamainen crossover-maailmanmusiikki. Empaattisten vokaalisointujen sijaan kuvia säestää Bloodhound Gangin raskasmetalliriffit ja lyriikat: we don't need no water, let the motherfucker burn; burn, motherfucker, burn. Tämä musiikki, kuten katsoja on hetkeä aikaisemmin oppinut, on amerikkalaisten sotilaiden lempimusiikkia. Myöhemmin samat sotilaat voittavat "sydämiä ja mieliä" puolelleen tekemällä sekasortoisia, yöllisiä kotietsintöjä, kun taas huppupäisistä vangeista, eli "ali baboista", otetaan leirin pihalla matkamuistokuvia. Mitä on oikein tekeillä? Missä vaiheessa vapaus ja demokratia tulevat kuvaan?

Michael Mooren uusi elokuva Fahrenheit 9/11, joka lainaa nimensä Ray Bradburyn romaanista, viittaa kuulemma (lämpö)tilaan, jossa vapaus syttyy tuleen. Kuulostaa hyvältä, mutta mitä se mahtaa tarkoittaa? Moore aloittaa vuoden 2000 presidentinvaalifiaskosta ja syyskuun yhdennestätoista ja tarkastelee niihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja. Presidentin lähes jatkuva lomailu, turvallisuusraporttien jatkuva hyljeksintä, saudiarabialaisten pohattojen kytkennät Bushin sukuun ja amerikkalaisen puolustusteollisuuden jättiläisiin käydään nopeasti mutta iskevästi läpi. Nopealla tahdilla, assosiatiivisilla päättelyhypyillä ja nokkelalla retoriikalla Mooren paljastusnarratiivi etenee talibanien ja George W:n välisiin yhteyksiin, Afganistanin sotaan ja sen todellisiin syihin ja päämääriin. Sotailmapiirin ylläpito muodostuu tärkeäksi maineensa ja suosionsa säilyttämiseen tähtäävälle hallitukselle, joten Amerikan kansasta otetaan tiukempi ote Patriot Actilla ja pelonlietsomiskampanjalla, joka huipentuu valheelliseen joukkotuhoase-diskurssiin ja jolla sota Irakia vastaan oikeutetaan.

Toisaalla Moore paljastaa ylimmän johdon ja sen ympärillä pyörivän eliitin typeryyden, suuruudenhulluuden ja oman voitonpyynnin, toisaalta hän tuo esiin köyhien ja tietämättömien massojen – armeijan ja sotayleisön pääjoukon – toivottomuuden, hyväuskoisuuden, uhraukset ja kirvelevän, armottomasti valaisevan pettymyksen. Mooren mukaan 11.9.2001 on siis syttymispiste, polttava ja pohjaton tekosyykaivo kaikille mahdollisille politiikoille, joita Bushin hallinto haluaa toteuttaa pysyäkseen vallassa ja voidakseen lunastaa lupauksensa sijoittajilleen ja tukijoilleen eli tehdäkseen rikkaista rikkaampia ja pitääkseen köyhät pelon ja uusliberalismin kaksoisikeen alla.

Kuinka tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Lähes juridisen taitavana manipuloijana Moore on vältellyt kutsumasta elokuvaansa dokumentiksi, vaikka F9/11 voitti Kultaisen Palmunsa juuri tämän nimikkeen alla. Valinta on viisas, sillä F9/11 ei vakuuta, jos sitä tarkastelee kriittisen ja kiihkottoman dokumentaarin kriteereillä. Spekulaatio, vihjaavat, johdattelevat kysymykset, ad hominem -tyyppiset argumentit, mielleyhtymille ja populistiselle retoriikalle perustuva logiikka, valikoiva tai perustelematon todistajien käyttö sekä häikäilemätön, mutta ihailtavan tehokas rinnastava montaasi eivät kuulu tapaan tehdä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen pyrkivää dokumenttia. Nämä eivät ole ainoita keinoja, joita ajoittain viileä ja analyyttinen Moore käyttää, mutta ne esiintyvät tarpeeksi usein lähentääkseen F9/11:ä pikemmin Eisensteinin kuin Panoraman tai Errol Morrisin edustamaan traditioon.

Toisaalta osa suppeastakin todistusaineistosta voi puhua puolestaan ällistyttävällä taloudellisuudella ja tehokkuudella. Useimmat Bushin typerät kommentit, kuten kaikki tietävät, ovat edustavia otoksia suuresta määrästä esimerkkejä, eivätkä siten tee Mooresta panettelijaa. Muutamat yksinkertaiset talouden ja sen erityisalojen tunnusluvut osoittavat niin yksiselitteisesti samaan suuntaan, että niiden perusteella voi vetää oikeutettuja, laajoja yleistyksiä Bushin hallintoa ohjaavista arvoista. Myös yritysjohtajien ja lobbyistien kursailematon, machiavellilainen reaalipolitiikka tulee ilmi tarpeeksi selkeästi ja ytimekkäästi muutaman uskottavasti valitun haastatteluesimerkin kautta. Vielä yleisemmällä tasolla Moorea voidaan kiittää oikean tyyppisten kysymysten ja skeptisismin kovaäänisestä esittämisestä, mikä ei ole tähän saakka löytänyt julkisuutta ja ohjelma-aikaa suurilta osin sotamyönteisessä ja oikeistopopulistisessa amerikkalaismediassa.

Moore on myös avoimesti todennut, että elokuva tähtää Bushin syrjäyttämiseen ensi marraskuun vaaleissa. F9/11:n verkkosivuilta löytyy runsaasti materiaalia, joka agitoi ihmisiä äänestämään istuvaa hallintoa vastaan, neuvoo sotilaita eroamaan armeijasta ja ohjaa ihmisiä "oikeanlaisen" lukemiston pariin. Näistä syistä propaganda lienee paras geneerinen viitekehys, jossa elokuvaa voi tarkastella ja tämän lajityypin puitteissa Mooren suorituksen huippuluokkaisesta tasosta ei ole epäselvyyttä. Kuten monet satiirikot ja pilapiirtäjät Swiftistä ja Gilraystä Scarfeen ja Belliin, Moore ei kaihtaile kohteittensa yksinkertaistamisessa ja pilkkaamisessa, vaan käyttää häikäilemättä ja armotta poliitikkojen sanoja, tekoja ja tekopyhyyttä heitä vastaan lypsäen latteuksista, valheista, tyhjistä metaforista ja korulauseista kaiken mahdollisen sarkasmin ja elokuvan keinoin. Huumori kumpuaa milloin Mooren kertojaäänestä, milloin julkeista, mutta terävistä visuaalista rinnastuksista, usein kohteitten omien lausuntojen naurettavuudesta, joskus haastateltavien tuottamasta tahattomasta ironiasta. Hätkähdyttävintä on havahtua tajuamaan, kuinka absurdeille ja selkäpiitä karmiville asioille nauraa teatterin lämpimässä pimeydessä. Pelkkä retorinen liikemäärä sekä mahdollisuus nauraa pelonsekaisesti maailman mahtavimmille ihmisille tekevät Mooren elokuvasta liki pakollista katsottavaa.

Kun propagandasta ja populismista on tullut osa virallista uutisvirtaa, voiko kriittinen vastapooli oikeutetusti ottaa käyttöönsä samat työkalut? Vaikea sanoa. Vasemmistolainen veteraanijournalisti Christopher Hitchens on kritisoinut elokuvaa myös siksi, että se kertoo triviaaleja, "kaikkien tuntemia" asioita. Mooren kohdeyleisö ei kuitenkaan ole urbaani, liberaali älymystö, joka tuntee elokuvan esittämät materiaalit, vaan pari, kolme kertaa vuodessa elokuvissa käyvä epämääräisesti tyytymätön ei-korkeakoulutettu keskiluokkainen amerikkalainen. Tällaiselle katsojalle F9/11 saattaa olla elämän ensimmäinen poliittinen elokuva, jolloin sen iskuvoima korostuu entisestään. Koulutuksen laajamittaisen alasajon aikakaudella kasvanut keskiverto John tai Jane Doe ei ole ehkä koskaan ajatellut sellaisia asioita kuin sotilaallis–teollisesti kompleksi, kyynelsilmäisen isänmaa-retoriikan taakse kätkeytyvä reaalipolitiikka tai hallituksen vastainen epäluuloisuus ja kritiikki. Kun menee katsomaan Fahrenheit 9/11:ä, itse kukin voi ehkä muistaa ensimmäisen koskaan näkemänsä poliittisen elokuvan ja sen tekemän vaikutuksen, ja tuo muisto voi vain vahvistaa jo itsessään voimakasta katsomiskokemusta. Mooren elokuva ei ole ongelmaton teos, mutta silti se on räjähtävä, vangitseva yhdistelmä tietoa ja pilkantekoa, pelkoa ja naurua.

Harri Kilpi



© Film-O-Holic.com 05.08.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -

Lähdelinkki: http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/ef/fahrenheit_9_11.htm

****************************

Ja jos ei onnistunut jättämään tuota edellistä lukematta, voi yrittää sitä samaa tästä...


Paljon puhuttanut Michael Mooren dokumentti voitti Cannesissa parhaan elokuvan palkinnon, mikä oli ennenkuulumatonta dokumentille. Tämä dokumentti on kuitenkin jo niin lähellä viihdyttävää elokuvaa, että palkinto ei takuulla ollut aiheeton. Dokkari on hauska kuin paraskin komedia, mutta antaa samalla ajattelemisen aihetta.

Kuten dokumentit yleensä, myös Fahrenheit 9/11 on tutkivaa journalismia. Ja vieläpä mehukkaista aineksista. Niistä on saatu koostettua yli kaksituntinen tehopaketti, joka antaa maailman “mahtavimman” maan johtajasta selkeän kuvan koko maailman pellenä, joka luulee olevansa 2000-luvun messias. Bushin omien sanojensa mukaan hän “pelastaa sivilisaation”. Todellako?

Dokumentti alkaa kymmenen minuutin kertauksella siitä, kuinka George W. Bushin valitsi presidentiksi Yhdysvaltain Korkein Oikeus, eli isäpapan kaverit. Huolimatta tietenkään siitä, että vastaehdokas sai enemmän ääniä. Äänimäärällä ei siis ole Yhdysvalloissa juurikaan merkitystä, jos tuntee oikeat tyypit.

Dokumentin parhaat palat tulevat puolivälissä. Niihin kuuluu myös ennennäkemätön seitsemän minuutin pätkä tilanteesta, jossa Bush sai ensimmäisen kerran kuulla WTC:n terrori-iskuista. Siinä “vapaan maailman johtaja” istuu koululuokan edessä sen näköisenä, että häneltä olisi viety viimeinenkin tikkari ja kioskikin on jo kiinni. Tietämättä mitä tehdä, miten reagoida. Terrori-iskujen jälkeen hän ilmeisesti miettii, miten saataisiin Bin Ladenin sukulaisiin kuuluneet kaverit nopeasti maasta. No, valtion piikkiin lennätettyinä tietenkin.

Puolivälin jälkeen dokumentissa retostellaan raaoilla kuvilla Irakin sodan lapsiuhreista. Luvassa on siis välillä myös rankempaa katsottavaa, joten 15 vuoden ikäraja on perusteltu.

Viimeisen kolmanneksen Moore on omistanut hiukan turhankin kornille wannabe-patriootille, äidille, joka lähettää omat lapsensa ylpeänä sotaan. Kun perheen esikoinen sitten menehtyy Irakissa, äiti syyttää Bushia ja ja koko maailmaa tapahtuneesta. Syy ei tietenkään ole hänessä itsessään… Tyypillistä amerikkalaista kaksinaismoralismia. Loppupuolella on myös hieman turhan paljon Irakin sodassa olleiden taistelijoiden mietteitä.

Koko dokumentin ideana on siis mustamaalata Bushia. Dokumentissa on kärjistetty asioita, mutta sen esittämiä faktoja ei ole kuitenkaan kiistetty. Rainaa kannattaa toki katsoa pieni pilke silmäkulmassa, koska kyse on eräänlaisesta propagandasta. Tällä kertaa faktat ja arkistomateriaali puhuvat kuitenkin karua kieltään. Irakin öljy ja Saudien rahat ohjaavat marionetti-Bushia vallan tiellä.

Fahrenheit 9/11 on yksi vuoden parhaista tuotoksista. Dokumentti, jonka pitäisi sisältyä jopa koulujen opetusohjelmaan. Dokumentti antaa puheenaiheita, mutta sitäkin enemmän ajattelemisen aihetta. Dokumentin musiikkivalinnat tukevat kuva-aiheita upeasti ja hauskasti koko matkan.

Dokumentin amatöörivideoista ja arkistomateriaalista selviää, että “sotapresidentti”, kuten Bush itseään kutsuu, on takuulla väärä mies väärällä pallilla. Amerikassa on kaikki mahdollista, myös idiootin päästä presidentiksi isin kavereiden avustuksella. Seuraavissa vaaleissa homma ratkaistaan ilmeisesti vetämällä pitkää tikkua. God Bless America.

Genre: Dokumenttielokuva (K15)
Ohjaaja: Michael Moore
Pääosissa: George W. Bush, Michael Moore
Kesto: 2h 05min
Ensi-ilta: 6.8.2004

Pisteet 5/5

Lähdelinkki: http://www.stara.fi/?p=278


http://64.233.183.104/search?q=cache:t4pdmF0dPgAJ:www.stara.fi/?p=278 Fahrenheit 9/11&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=5&lr=lang_fi



******************************
Amerikkalaisesta asekulttuurista eli lähinnä -hulluudesta voivat kaikki halulliset sielut jättää lukematta esim. seuraavan esittelyn & arvioinnin:




"Kimmo Ahonen

Michael Mooren Bowling for Columbine amerikkalaisen asekulttuurin analyysina
Michael Mooren ohjaama dokumenttielokuva Bowling for Columbine on kuluneen elokuvavuoden yllättävimpiä menestyksiä. Se on hauska, ristiriitainen ja häpeilemättömän kantaa ottava kommentti amerikkalaisesta asekulttuurista, sen syistä ja seurauksista. Samalla se on kotikutoinen analyysi amerikkalaisesta vapauskäsityksestä, jonka lähes pakkomielteen omainen kytkeytyminen aseiden omistamiseen tuntuu eurooppalaisesta näkökulmasta vieraalta, suorastaan käsittämättömältä.

Bowling for Columbine onkin saanut enimmäkseen ylistäviä arvioita Euroopassa. Elokuva antaa vahvistusta niille ennakkokäsityksille, joita monilla on amerikkalaisista umpipatrioottisina kulttuuri-imperialisteina ja pelon vallassa elävinä asehulluina. Se on kuva, johon eurooppalainen älymystö mielellään uskoo, mutta jonka julistaminen itsestään selväksi totuudeksi on enemmän kuin ongelmallista. Tarkastelen seuraavassa Bowlingin amerikkalaisen (ase)kulttuurin kritiikkiä sekä toisaalta elokuvan herättämää vastakritiikkiä.



Yhdysvallat pelon kulttuurina
Michael Moore on Yhdysvalloissa kulttihahmo, vihattu ja rakastettu kulttuurin moniottelija. Mooren viimeisin kirja, Bushin kampanjaa ja hallintoa ruotiva Stupid White Men on ollut kotimaassaan valtava menestys. Vuonna 2001 julkaistu teos keikkui huhtikuussa 2003 edelleen bestseller-listojen kärjessä. Menestys todistaa, että suuri osa amerikkalaisista ei ole lainkaan vakuuttunut presidenttinsä politiikan erinomaisuudesta, vaikka viralliset gallupit niin väittävät.

Moore on malka konservatiivien silmässä, räyhäävä suunsoittaja, eräänlainen vasemmistolainen (ja myös analyyttisempi ja fiksumpi) versio oikeiston suunpieksijästä, radiokommentaattori Rush Limbaughista. Toisaalta republikaanien ohella Moore on kritisoinut ankarasti Clintonin hallintoa ja yleensä liberaaleja.

Imagoltaan hiukan epämääräinen Moore haluaa pikemminkin edustaa kadunmiehen työväenluokkaista protestia, joka ei kumartele kummankaan valtapuolueen suuntaan. Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula totesi osuvasti hänen olevan "rähjäinen painos meidän Hannu Karpostamme". Moore onkin oman maan hallitsevan eliitin avoimesti populistinen kyseenalaistaja – samaan aikaan kun hän muistuttaa olevansa ylpeä amerikkalaisuudestaan. Poliittinen kampanjointi ei silti ole Moorelle vierasta: hän oli aktiivisesti tukemassa vihreän puolueen Ralph Naderia vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa.

Bowling esittää kiinnostavan ja otollisia tartuntapintoja sisältävän analyysin, jossa Yhdysvaltain lähihistoriaa tarkastellaan pelkojen mentaliteettihistoriana. Lähtökohtana on vuonna Littletonin pikkukaupungissa sijaitsevassa Columbinen lukiossa vuonna 1999 sattunut traaginen tapahtumasarja, jossa kaksi nuorta murhasi toistakymmentä koulutoveriaan ja sen jälkeen itsensä.

Tämä ja muut teini-ikäisten järjettömät väkivaltarikokset kuohuttivat amerikkalaisia ja nostivat laajan keskustelun väkivallan syistä. Syyttävä sormi osoitti niin Marilyn Mansonin tapaisiin rocktähtiin kuin tietokonepeleihin ja elokuvien turmelevaan vaikutukseen.

Bowling for Columbine kalastaa syitä ulkoisia tekijöitä syvemmistä vesistä, erityisesti amerikkalaisesta asekulttuurista.

Mooren maalitauluna on NRA (National Rifle Association) – jonka jäsen hän myös itse on – ja erityisesti sen johtaja Charlton Heston, josta on vanhoilla päivillään tullut jonkinlainen aseenkanto-oikeuden ikoni. Vaikka NRA:n toiminta kyseenalaistetaan, Moore korostaa, ettei aseiden määrä ja helppo saatavuus ole riittävä selitys väkivallan kasvulle.

Moore hakee syytä väkivaltaisuuteen amerikkalaisen kulttuurin sisältä, siitä pelon ja pelottelun mekanismista, jolla poliitikot ja media pitävät kansalaiset näpeissään. Mekanismista, joka on saanut niskalenkin amerikkalaisista syyskuun 2001 jälkeen. Tässä uhkakuvien varaan rakentuvassa retoriikassa turvallisuuden koostaminen on tärkeämpää kuin sosiaalisen turvaverkkojen luominen tai edes ylläpitäminen.

Oikeastaan Moore heittää kehään useampia, keskenään ristiriitaisia selitysmalleja, joiden kautta hän tarkastelee väkivaltakulttuurin kompleksista ja yhtä selitysmallia pakenevaa luonnetta.



Manipulointia ja provokaatiota
Bowling for Columbine on taisteleva dokumentti, joka pistää katsojan seinää vasten ja pakottaa ottamaan kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Valitettavasti se eri suuntiin ampuessaan antaa kriitikoille valtit käteen. Lähemmin tarkasteltuna Mooren argumentointipohja on nimittäin hatara ja johtopäätösten teko välillä varsin kyseenalaista.

Esimerkkejä löytyy runsaasti. Moore syyttää Hestonia siitä, että tämä tunkeutui Denveriin pitämään kokousta pian Columbinen murhien jälkeen. Elokuvassa näytetään katkelma, jossa Heston pitää päänsä yllä kivääriä ja lausuu repliikin: "From my cold dead hands". Tosiasiassa Heston ei kuitenkaan lausunut noita sanoja eikä heilutellut kivääriä tuossa kokouksessa, vaan kohtaus on kuvattu vuotta myöhemmin Pohjois-Carolinassa pidetystä NRA-kokouksesta. Katsoja saa vaikutelman, että ylimielinen Heston tuli Denveriin uhoamaan ja että NRA piti siellä mahtipontisen kokouksen – vaikka tosiasiassa nelipäiväiseksi aiottu kokous supistettiin vain lakisääteiseen osaan.

NRA:n kannattajat yhdistetään muutenkin muitta mutkitta äärilibertariaanisiin militia-joukkoihin. Alussa Moore haastattelee militia-kaartin jäseniä, jotka innolla kertovat, kuinka jokaisen kansalaisen perustuslaillinen velvollisuus on säilyttää asetta kotona. Sitten kuvaan marssitetaan astetta sekopäisempi tapaus, Oklahoman pommimiehen Timothy McVeighin piiriin kuulunut James Nichols. Katsojalle jää mielikuva, että nämä herrat edustaisivat jotenkin tyypillistä NRA:n jäsentä. NRA on laaja organisaatio, jonka jäsenten niputtaminen samaan porukkaan survival-leirejä pitävien asehihhuleiden kanssa on karkeaa yksinkertaistamista. NRA:n jäseniä yhdistävä tekijä on tietysti kaikkia aseenkantoa rajoittavien lakien ja asetusten vastustaminen, mutta poliittisesti järjestöön mahtuu hyvin kirjavaa joukkoa. Vastaavalla logiikalla Tony Halmetta voisi pitää esimerkkinä suomalaisten suhtautumisesta pakolaisiin!

Elokuvassa kuullaan vain vähän todellisia asiantuntijoita, eikä ketään vakavasti otettavaa vastustajaa – jollei sitten Hestonia lasketa sellaiseksi. Tämä ratkaisu tukee kyllä tehokkaasti em. mielikuvaa irrationaalisesta asehulluudesta.

Aseenkannosta jo muutaman vuosikymmenen ajan käyty laaja keskustelu on kuitenkin tuottanut vinon pinon kirjallisuutta – sekä laajaa aseenkanto-oikeutta vastustavia että niitä puoltavia teoksia. Toisin kuin Moore antaa ymmärtää, aseenkantoa on siis puolustettu myös rationaalisin argumentein. Argumentointi on keskittynyt perustuslain toisen lisäyksen tulkintaan, mutta aiheesta on ilmestynyt runsaasti myös asekulttuurin ja rikollisuuden korrelaatiota kommentoivia teoksia.

NRA:n propagandistit nostavat toistuvasti esiin John R. Lott Jr:n kirjan More Guns, Less Crimes (1998), jonka nimi kertoo jo keskeisen argumentin: aseiden saatavuus vähentää rikollisuutta. Lottin ja muiden tällaisia näkemyksiä viljelleiden tutkijoiden mielipiteistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin ne edustaisivat paremmin aseenkanto-oikeuden rajoituksia vastustavien näkökantoja kuin Nicholsin tapaisten friikkien tilitykset.

Vastaava esimerkki löysästä journalismista on Mooren vierailu Kanadassa. Kanada on turvallinen maa, kun kerran kanadalaiset – siis Mooren haastattelemat kanadalaiset – nukkuvat ovet lukitsemattomina. Mooren yleistykset ja huolimattomuudet voisi ohittaa olankohautuksella, elleivät ne heikentäisi hänen perusargumenttejaan.

Elokuvantekijällä on tietysti oikeus ottaa luovia vapauksia, eikä Mooren lähtökohtana ole ollut tasapuolisuus, vaan haastavuus. Vastapuolen argumenttien työntäminen syrjään käyttämällä hyväksi mielikuvaa aseita hinkkaavista punaniskoista on silti ratkaisu, joka kääntyy Moorea vastaan.

Ilakointi asehullujen kustannuksella toimii kyllä yleisöä viihdyttävänä parodiana, mutta Moorella on myös kunnianhimoisempia tarkoitusperiä, jotka ovat pahasti ristiriidassa valittujen metodien kanssa. Moorelle rooli ei riitä rooli eliitin haastavana Don Quijotena, vaan hän ilmiselvästi haluaa olla vakavasti otettava amerikkalaisen kulttuurin mätäpaiseiden puhkaisija. Ongelmana on, että Mooren argumentit on liian helppo ampua alas. Ja niin konservatiivit ovat innolla tehneetkin.

Republikaanien oikean siiven äänitorvi National Review omisti elokuvan "vääristelyn ja pilkan" oikomiseen pitkän artikkelin, jonka perusteellisuus kertoo toisaalta siitä, että Mooren kritiikki on osunut maaliinsa.



Michael Moore ja amerikkalainen kulttuurisota
Amerikkalaisessa kulttuurikeskustelua on 1980-ja 90-luvulla leimannut eräänlainen konservatiivien ja liberaalien välinen kulttuurisota. Moore ottaa sotaan ihailtavan rohkeasti osaa. Erityisen tehokas on elokuvassa nähtävä "Wonderful World" -kooste, jossa toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista ulkopolitiikkaa kuvataan sarjaksi likaisia CIA-operaatioita, kansallisen edun nimissä tehtyjä interventioita ja hegemoniapyrkimyksiä.

Kooste on kuin pikakertaus Noam Chomskyn esittämästä kritiikistä USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan. Tällaisia chomskylaisia analyyseja ei vain ole Yhdysvaltain valtamedioissa pahemmin nähty syyskuun 2001 jälkeisessä ilmapiirissä.

Mooren räväkkä ja rohkea esiintyminen Oscar-gaalassa – "Shame On You, Mr Bush" -huutoineen – herätti laajasti huomiota, vaikka muutamasta buuaajasta huolimatta suurin osa gaalayleisöstä oli samoilla linjoilla. Hollywood-tähtien liberaalius onkin konservatiivisten kolumnistien ja talk-show -vetäjien jatkuvia piikittelyn aiheita.

Konservatiivisen New York Postin mielipideosastolla oli kitkeriä kommentteja Mooren puheesta. Eräs lukija vertasi sitä Jane Fondan tunnettuun vierailuun Pohjois-Vietnamissa. "Kuinka kauan meidän pitää sietää omahyväisiä, maanpetoksellista käytöstä harjoittavia 'Hanoi Janeja', jotka suoltavat vasemmistolaista propagandaa samalla kun he äveriäästi kieriskelevät loistossa, josta vain nauttiminen on mahdollista vain Amerikassa.".

Toinen lukija puolestaan totesi tilaisuuden todistaneen, että Hollywood on täynnä "surkeita pseudo-älykköjä", osoittihan yleisö suosiota paitsi Moorelle myös "pedofiili" Roman Polanskille! Kommenteissa tiivistyy se katkeruus ja suoranainen viha, jota kovan linjan republikaanien riveissä tunnetaan liberaaleja ja yleensä 1960-luvun arvoja vastaan.

Konservatiivien arvioissa Moorea lyödään sumeilematta vasemmistolaisen älykön leimakirveellä. "Pilalle hemmoteltujen" intellektuellien karsastaminen ei ole mitään uutta amerikkalaisessa poliittisessa debatissa. Jo 1950-luvun kommunistivainojen vuosina puhuttiin "punikeista" tai "Kremlin sätkynukeista", joiden kanssa lähes samaa kastia olivat itärannikon liberaalit.

Nyt nimitykset ovat vaihtuneet. Kirjailija Tom Wolfe haukkui teoksessaan Täydessä terässä liberaalia yliopistoälymystöä "rokokoo-marxilaisiksi". Syyskuun 2001 jälkeisessä kansallisen yhtenäisyyden huumassa Bushin hallinnon kriitikkoja on haukuttu milloin terroristien tukijoiksi, milloin hempeiksi ja todellisuudesta vieraantuneiksi rauhankyyhkyiksi.

Michael Moore on ottanut kulttuurikriitikkona sen aseman, joka Oliver Stonella oli vielä muutama vuosi sitten. Molemmat ovat provokaattoreita, jotka sinkoavat nuolia niin oikealle kuin vasemmalle – erityisesti oikealle.

Tavallaan molemmat ovat myös amerikkalaisia idealisteja. He uskovat amerikkalaisiin arvoihin, jotka sotilaallis-teollinen kompleksi, häikäilemättömät suuryritykset ja kierot poliitikot ovat polkeneet maahan toteuttaessaan kapitalistisia ja imperialistisia valtahaaveita. Näkemystä voi hyvällä syyllä pitää liioiteltuna ja yksipuolisena, mutta sen tarkoitus onkin toimia silmät avaavana keskustelupuheenvuorona. Siksi Stonen ja Mooren – kuten myös Noam Chomskyn – kritiikki toimii parhaiten amerikkalaisen kulttuurikeskustelun sisäisessä kontekstissa.

Käytin alussa Mooren elokuvasta termiä dokumenttielokuva, voittihan se tuossa sarjassa myös Oscarin. Vertailukohtana voisi olla provokatiivisen poliittisen dokumenttielokuvan klassikko, Emile de Antonion Richard Nixon -muotokuva Millhouse (1971).

Bowling for Columbinen tapauksessa dokumenttielokuvan määritelmän voisi tosin laittaa lainausmerkkeihin. Moore manipuloi estoitta kuvaa ja katsojia.

Itse asiassa Bowlingin luokittelu fiktioksi tekisi ehkä paremmin oikeutta Moorelle. Se, kuinka "oikeassa" Moore on analyysissään, ei ole lopulta ratkaisevaa. Mooren elokuva toimii samalla logiikalla kuin Oliver Stonen JFK: elokuvallisena historiankirjoituksena ja kommentaarina, jossa olennaista ei ole oikea vastaus, vaan keskustelua herättävän kysymyksen asettaminen.

Katsoja voi allekirjoittaa ohjaajan johtopäätökset tai vastustaa niitä jyrkästi, mutta joka tapauksessa hän joutuu ottamaan kantaa Bowlingin väitteisiin. Jos ei se ole hyvän poliittisen dokumentin – tai poliittisen fiktion – tunnusmerkki, niin mikä sitten?

Toisaalta Moore itse ei ehkä piittaa siitä, kuinka tarkkoja hänen esittämänsä tilastoluvut ovat tai kuinka tarkoitushakuisesti kuvamateriaalia on yhdistelty. Kriitikot ovat löytäneet Stupid White Men -kirjasta tukun asiavirheitä ja epätarkkuuksia. Haastattelussa Moore kuittasi nämä väitteet tokaisemalla: "Kuinka komediassa voi olla epätarkkuuksia?"


* * *



Kirjoittaja Kimmo Ahonen on filosofian maisteri ja työskentelee Turun yliopiston historian laitoksella."


Lähdelinkki: http://www.ennenjanyt.net/2-03/ahonen.htm

*****

Lue lisää

Siltä varalta ettei joku tietäisi täydennän selonteon nimestä Fahrenheit 9/11. Nimi viittaa tosiaan Ray Bradburyn tieteisromaaniin, jossa eletään sellaista kohtapuoleen jo näkyvissä olevaa tulevaisuuden aikaa, jolloin hallitukset ovat kieltäneet kaikki kirjat ja tekstit. Palokunnat ovat tuolloin olemassa sitä varten että ne hälyytetään polttamaan kirjat sikäli kun niitä jonkun epäsosiaalisen yksilön hallusta löydetään. Bradburyn kirjan nimi Fahrenheit 451 tarkoittaa lämpötilaa jossa painopaperi syttyy palamaan. Moore ottaa nimen muunnelman käyttöön dokumenttielokuvaansa viitaten sillä mitä ilmeisimmin siihen kristyneeseen ohjailuun, sensuuriin ja kansalaisten valvontaan, jota välittömästi - siis aivan välittömästi - 9/11-iskujen jälkeen Bushin hallintio rupesi amerikkalaisten suhteen toteuttamaan. Kun tahtoa ja ilmeisesti valmiina pöytälaatikoissa odottavia suunnitelmia mielipidekontrolliin on, ei tarvita muuta kuin jokin tarpeeksi ison suuruusluokan draama jotta epädemokratiakehitys saataisiin panna käyntiin. Ei ihme, että maailmassa on WTC-tapahtumien suhteen niin paljon erilaisia salaliittoteorioita -- kaikki Bushin hallinnon toimet viittaavat siihen että kansalaisten sumutus on mitä tarkoituksellisinta.

Ranskalainen ohjaaja Francoise Truffaut on tehnyt Bradburyn kirjan pohjalta elokuvan, jota lienee saativilla joidenkin tosihyvin varustettujen videovuokraamojen klassikkohyllyistä. Kannattaa lukea, kannattaa katsoa. Nämä taiteilijat eivät ole turhaan huolta kantaneet siitä mitä demokratialle ja sivistykselle tapahtuu, jos kritiikki ja kriittistä ajattelukykyä ylläpitävät kirjalliset tekstit koetaan poliitikkojen taholta vaarallisiksi.

Jos sensuuri saa valtaa, jos tiedonvälitys muuttuu murdochjournalismin kaltaiseksi itsetarkoitukselliseksi sensaationtuottamiseksi, viihdeuutisoinniksi ja tittytainmentiksi. Siten päädytään bilderberg-porukankin kaavailemaan raskaalla kädellä kahtiajaettuun yhteiskuntaan. Tiedonvälityksen keskeiseksi tehtäväksi muodostuu iskeä suoraan yhteiskunnan alakerroksiin, täyttää suuren enemmistön tajunta turruttavalla ja ajattelukyvyttömyyttä ylläpitävällä tyhjällä sensaatiokohulla tai viihteellisellä tittytainmentilla. Silloin elämme sellaisessa yhteiskunnassa johon iltapäivälehdistömme meitä nyt jo vie -- todellisuudessa, jossa pieni kymmenen prosentin yläkerta päättää siitä mitä suurelle, sumutetulle ja huumatulle enemmistölle annetaan tiedoksi. Tällaisen kontrolliyhteiskunnan lopputulemaa kuvataan Bradburyn romaanissa mitä analyyttisimmin ja terävänäköisimmin.

Samasta asiasta puhui myös tv-draaman historiaan muotojen uudistajana jäävä brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter ennen kuolemaansa. Jäähyväishaastattelussaan hän kirosi murdoch-journalismin alimpaan helvettiin. Potterin viimeiseksi jäänyt tv-draamasarja Kylmä Lasarus kuvaa tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa sosiaalinen kahtiajako on tosiasia ja jossa tiedonvälityksen keskeiseksi tehtäväksi on muodostunut kaupallisessa hengessä suoritettava suuren yleisön manipuloiminen. Tai, no -- ehkä siinä kaikki jotka vielä ovat televisioidensa ääressä ovat siis yhteiskuntakelpoisia, mutta jossakin tarkkailukameroiden, vartijoiden, miliisin ja asevoimien ulottumattomissa, myrkyllisissä metsissä, pimennoissa ja loukoissa, elää yhteiskuntakelvottomia ääriaineksia, jotka suorittavat väkivaltaisia hyökkäyksiä hyvinvointi-ihmisten kimppuun. Niin toivottomia kuin nämä hyökkäykset ovatkin, ne ovat ainoa asia joka on jäänyt täysin syrjäytettyjen ihmisten vaikutuskeinoksi. Muistuttaako tämä jotain -- onko ehkä tilanteessa jotain tuttua? Eikö noita äänenpainoja kuulla prekariaattiaktivistien suusta jo nyt?

Kimmo Ahonen on kirjoittanut myös erinomaisen analyysin Dennis Potterin tv-tuotannosta. Kannattaa latsoa, kannattaa lukea. Ja taidepläjäytysten jälkeen kannattaa katsoa tätä todellistakin todellisempaa todellisuuttamme silmän ihan sepposen auki ja todeta: jumalauta, taiteilijat ovat oikeassa. Koska he ovat oikeassa, he ovat todella vaarallisia ihmisiä. Siksi on vain ajan kysymys koska ja miten heidän viestejään ruvetaan poliittisten ja kaupallisten päättäjien toimesta sensuroimaan ja manipuloimaan. Siis juuri sillä tavalla kuin esim. valtiollinen YLE:mme jätti ihan kylmästi viime vuoden kirjallisuuden nobelistin Harold Pinterin nobel-esitelmän esittämättä millään kanavalla. Siinä esitelmässä puhuttiin nimittäin totta Bushista. Eikä Suomessa saa tuedotusvälineissä puhua totta Bushista.

Timo Ristimäki kirjoitti:

Minä puolestani ymmärrän hyvinkin tässä "köyhyyskeskustelussa" ja myös Morgan Spurlockin "Minimipalkalla" -osion suhteen - nimimerkkiä "Mielipidepankki"!

"Keputukijana" ja "mvv:n" (ymmärryksen) suhteen on enemmän ongelmia.




Toki Morgan Spurlockin ote on huomattavasti vähemmän analyyttinen ja yhteiskunnallinen - ja enemmän pinnallisen saippuaoopperallinen ja mammona(llisuutt)a tavoitteleva - kuin Michael Moorella, esimerkiksi (puoli)dokumentaarisissa teoksissaan "Bowling for Columbine" ja "Fahrenheit 9/11". Mutta sekin todettiin kaiketi jo ennen "kepututkijan" tuohtunutta valistusiskua?



Michael Mooresta ja Fahrenheitistaan löytyy helposti lisätietoa esim. tuota tietä, minkä "keputukija" ja "mvv" voivat luonnollisesti - jo kaikkitietävinä - jättää väliin...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michael_Moore

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_9/11

Ja englanniksi voi "mvv" jättää tutustumatta myös Michael Mooren - tuon "Ameriikan Hannu Karpoksikin" mainitun - kotisivujen kautta löytyvään aineistoon...

http://www.michaelmoore.com/

.. minkä saman luonnollisesti myös "monissa amerikkalaisissa yrityksissä" askaroinut "kepututkija" voi tehdä ihan amerikanenglanniksi...

******************

Suomeksi niin kuin englanniksikin tutustumisen Fahrenheit 9/11:een voi jättää tekemättä myös "JormaKKorhonen", joka kohtapuoliin keskittyy paljastamaan "kaagoopeen" ja "Timon" katalat suunnitelmat - ties mistä?

Siis tästä nyt jättämään lukematta:

**************

Fahrenheit 9/11
Lautasellinen Irakin verta

Joukko irakilaisnaisia kompuroi itkien ja vaatteitaan raastaen ulos raunioituneesta talosta. Kuvamateriaali on surullisen tuttua, mutta taustalla ei soi tavallinen melankolinen, enyamainen crossover-maailmanmusiikki. Empaattisten vokaalisointujen sijaan kuvia säestää Bloodhound Gangin raskasmetalliriffit ja lyriikat: we don't need no water, let the motherfucker burn; burn, motherfucker, burn. Tämä musiikki, kuten katsoja on hetkeä aikaisemmin oppinut, on amerikkalaisten sotilaiden lempimusiikkia. Myöhemmin samat sotilaat voittavat "sydämiä ja mieliä" puolelleen tekemällä sekasortoisia, yöllisiä kotietsintöjä, kun taas huppupäisistä vangeista, eli "ali baboista", otetaan leirin pihalla matkamuistokuvia. Mitä on oikein tekeillä? Missä vaiheessa vapaus ja demokratia tulevat kuvaan?

Michael Mooren uusi elokuva Fahrenheit 9/11, joka lainaa nimensä Ray Bradburyn romaanista, viittaa kuulemma (lämpö)tilaan, jossa vapaus syttyy tuleen. Kuulostaa hyvältä, mutta mitä se mahtaa tarkoittaa? Moore aloittaa vuoden 2000 presidentinvaalifiaskosta ja syyskuun yhdennestätoista ja tarkastelee niihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja. Presidentin lähes jatkuva lomailu, turvallisuusraporttien jatkuva hyljeksintä, saudiarabialaisten pohattojen kytkennät Bushin sukuun ja amerikkalaisen puolustusteollisuuden jättiläisiin käydään nopeasti mutta iskevästi läpi. Nopealla tahdilla, assosiatiivisilla päättelyhypyillä ja nokkelalla retoriikalla Mooren paljastusnarratiivi etenee talibanien ja George W:n välisiin yhteyksiin, Afganistanin sotaan ja sen todellisiin syihin ja päämääriin. Sotailmapiirin ylläpito muodostuu tärkeäksi maineensa ja suosionsa säilyttämiseen tähtäävälle hallitukselle, joten Amerikan kansasta otetaan tiukempi ote Patriot Actilla ja pelonlietsomiskampanjalla, joka huipentuu valheelliseen joukkotuhoase-diskurssiin ja jolla sota Irakia vastaan oikeutetaan.

Toisaalla Moore paljastaa ylimmän johdon ja sen ympärillä pyörivän eliitin typeryyden, suuruudenhulluuden ja oman voitonpyynnin, toisaalta hän tuo esiin köyhien ja tietämättömien massojen – armeijan ja sotayleisön pääjoukon – toivottomuuden, hyväuskoisuuden, uhraukset ja kirvelevän, armottomasti valaisevan pettymyksen. Mooren mukaan 11.9.2001 on siis syttymispiste, polttava ja pohjaton tekosyykaivo kaikille mahdollisille politiikoille, joita Bushin hallinto haluaa toteuttaa pysyäkseen vallassa ja voidakseen lunastaa lupauksensa sijoittajilleen ja tukijoilleen eli tehdäkseen rikkaista rikkaampia ja pitääkseen köyhät pelon ja uusliberalismin kaksoisikeen alla.

Kuinka tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Lähes juridisen taitavana manipuloijana Moore on vältellyt kutsumasta elokuvaansa dokumentiksi, vaikka F9/11 voitti Kultaisen Palmunsa juuri tämän nimikkeen alla. Valinta on viisas, sillä F9/11 ei vakuuta, jos sitä tarkastelee kriittisen ja kiihkottoman dokumentaarin kriteereillä. Spekulaatio, vihjaavat, johdattelevat kysymykset, ad hominem -tyyppiset argumentit, mielleyhtymille ja populistiselle retoriikalle perustuva logiikka, valikoiva tai perustelematon todistajien käyttö sekä häikäilemätön, mutta ihailtavan tehokas rinnastava montaasi eivät kuulu tapaan tehdä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen pyrkivää dokumenttia. Nämä eivät ole ainoita keinoja, joita ajoittain viileä ja analyyttinen Moore käyttää, mutta ne esiintyvät tarpeeksi usein lähentääkseen F9/11:ä pikemmin Eisensteinin kuin Panoraman tai Errol Morrisin edustamaan traditioon.

Toisaalta osa suppeastakin todistusaineistosta voi puhua puolestaan ällistyttävällä taloudellisuudella ja tehokkuudella. Useimmat Bushin typerät kommentit, kuten kaikki tietävät, ovat edustavia otoksia suuresta määrästä esimerkkejä, eivätkä siten tee Mooresta panettelijaa. Muutamat yksinkertaiset talouden ja sen erityisalojen tunnusluvut osoittavat niin yksiselitteisesti samaan suuntaan, että niiden perusteella voi vetää oikeutettuja, laajoja yleistyksiä Bushin hallintoa ohjaavista arvoista. Myös yritysjohtajien ja lobbyistien kursailematon, machiavellilainen reaalipolitiikka tulee ilmi tarpeeksi selkeästi ja ytimekkäästi muutaman uskottavasti valitun haastatteluesimerkin kautta. Vielä yleisemmällä tasolla Moorea voidaan kiittää oikean tyyppisten kysymysten ja skeptisismin kovaäänisestä esittämisestä, mikä ei ole tähän saakka löytänyt julkisuutta ja ohjelma-aikaa suurilta osin sotamyönteisessä ja oikeistopopulistisessa amerikkalaismediassa.

Moore on myös avoimesti todennut, että elokuva tähtää Bushin syrjäyttämiseen ensi marraskuun vaaleissa. F9/11:n verkkosivuilta löytyy runsaasti materiaalia, joka agitoi ihmisiä äänestämään istuvaa hallintoa vastaan, neuvoo sotilaita eroamaan armeijasta ja ohjaa ihmisiä "oikeanlaisen" lukemiston pariin. Näistä syistä propaganda lienee paras geneerinen viitekehys, jossa elokuvaa voi tarkastella ja tämän lajityypin puitteissa Mooren suorituksen huippuluokkaisesta tasosta ei ole epäselvyyttä. Kuten monet satiirikot ja pilapiirtäjät Swiftistä ja Gilraystä Scarfeen ja Belliin, Moore ei kaihtaile kohteittensa yksinkertaistamisessa ja pilkkaamisessa, vaan käyttää häikäilemättä ja armotta poliitikkojen sanoja, tekoja ja tekopyhyyttä heitä vastaan lypsäen latteuksista, valheista, tyhjistä metaforista ja korulauseista kaiken mahdollisen sarkasmin ja elokuvan keinoin. Huumori kumpuaa milloin Mooren kertojaäänestä, milloin julkeista, mutta terävistä visuaalista rinnastuksista, usein kohteitten omien lausuntojen naurettavuudesta, joskus haastateltavien tuottamasta tahattomasta ironiasta. Hätkähdyttävintä on havahtua tajuamaan, kuinka absurdeille ja selkäpiitä karmiville asioille nauraa teatterin lämpimässä pimeydessä. Pelkkä retorinen liikemäärä sekä mahdollisuus nauraa pelonsekaisesti maailman mahtavimmille ihmisille tekevät Mooren elokuvasta liki pakollista katsottavaa.

Kun propagandasta ja populismista on tullut osa virallista uutisvirtaa, voiko kriittinen vastapooli oikeutetusti ottaa käyttöönsä samat työkalut? Vaikea sanoa. Vasemmistolainen veteraanijournalisti Christopher Hitchens on kritisoinut elokuvaa myös siksi, että se kertoo triviaaleja, "kaikkien tuntemia" asioita. Mooren kohdeyleisö ei kuitenkaan ole urbaani, liberaali älymystö, joka tuntee elokuvan esittämät materiaalit, vaan pari, kolme kertaa vuodessa elokuvissa käyvä epämääräisesti tyytymätön ei-korkeakoulutettu keskiluokkainen amerikkalainen. Tällaiselle katsojalle F9/11 saattaa olla elämän ensimmäinen poliittinen elokuva, jolloin sen iskuvoima korostuu entisestään. Koulutuksen laajamittaisen alasajon aikakaudella kasvanut keskiverto John tai Jane Doe ei ole ehkä koskaan ajatellut sellaisia asioita kuin sotilaallis–teollisesti kompleksi, kyynelsilmäisen isänmaa-retoriikan taakse kätkeytyvä reaalipolitiikka tai hallituksen vastainen epäluuloisuus ja kritiikki. Kun menee katsomaan Fahrenheit 9/11:ä, itse kukin voi ehkä muistaa ensimmäisen koskaan näkemänsä poliittisen elokuvan ja sen tekemän vaikutuksen, ja tuo muisto voi vain vahvistaa jo itsessään voimakasta katsomiskokemusta. Mooren elokuva ei ole ongelmaton teos, mutta silti se on räjähtävä, vangitseva yhdistelmä tietoa ja pilkantekoa, pelkoa ja naurua.

Harri Kilpi



© Film-O-Holic.com 05.08.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -

Lähdelinkki: http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/ef/fahrenheit_9_11.htm

****************************

Ja jos ei onnistunut jättämään tuota edellistä lukematta, voi yrittää sitä samaa tästä...


Paljon puhuttanut Michael Mooren dokumentti voitti Cannesissa parhaan elokuvan palkinnon, mikä oli ennenkuulumatonta dokumentille. Tämä dokumentti on kuitenkin jo niin lähellä viihdyttävää elokuvaa, että palkinto ei takuulla ollut aiheeton. Dokkari on hauska kuin paraskin komedia, mutta antaa samalla ajattelemisen aihetta.

Kuten dokumentit yleensä, myös Fahrenheit 9/11 on tutkivaa journalismia. Ja vieläpä mehukkaista aineksista. Niistä on saatu koostettua yli kaksituntinen tehopaketti, joka antaa maailman “mahtavimman” maan johtajasta selkeän kuvan koko maailman pellenä, joka luulee olevansa 2000-luvun messias. Bushin omien sanojensa mukaan hän “pelastaa sivilisaation”. Todellako?

Dokumentti alkaa kymmenen minuutin kertauksella siitä, kuinka George W. Bushin valitsi presidentiksi Yhdysvaltain Korkein Oikeus, eli isäpapan kaverit. Huolimatta tietenkään siitä, että vastaehdokas sai enemmän ääniä. Äänimäärällä ei siis ole Yhdysvalloissa juurikaan merkitystä, jos tuntee oikeat tyypit.

Dokumentin parhaat palat tulevat puolivälissä. Niihin kuuluu myös ennennäkemätön seitsemän minuutin pätkä tilanteesta, jossa Bush sai ensimmäisen kerran kuulla WTC:n terrori-iskuista. Siinä “vapaan maailman johtaja” istuu koululuokan edessä sen näköisenä, että häneltä olisi viety viimeinenkin tikkari ja kioskikin on jo kiinni. Tietämättä mitä tehdä, miten reagoida. Terrori-iskujen jälkeen hän ilmeisesti miettii, miten saataisiin Bin Ladenin sukulaisiin kuuluneet kaverit nopeasti maasta. No, valtion piikkiin lennätettyinä tietenkin.

Puolivälin jälkeen dokumentissa retostellaan raaoilla kuvilla Irakin sodan lapsiuhreista. Luvassa on siis välillä myös rankempaa katsottavaa, joten 15 vuoden ikäraja on perusteltu.

Viimeisen kolmanneksen Moore on omistanut hiukan turhankin kornille wannabe-patriootille, äidille, joka lähettää omat lapsensa ylpeänä sotaan. Kun perheen esikoinen sitten menehtyy Irakissa, äiti syyttää Bushia ja ja koko maailmaa tapahtuneesta. Syy ei tietenkään ole hänessä itsessään… Tyypillistä amerikkalaista kaksinaismoralismia. Loppupuolella on myös hieman turhan paljon Irakin sodassa olleiden taistelijoiden mietteitä.

Koko dokumentin ideana on siis mustamaalata Bushia. Dokumentissa on kärjistetty asioita, mutta sen esittämiä faktoja ei ole kuitenkaan kiistetty. Rainaa kannattaa toki katsoa pieni pilke silmäkulmassa, koska kyse on eräänlaisesta propagandasta. Tällä kertaa faktat ja arkistomateriaali puhuvat kuitenkin karua kieltään. Irakin öljy ja Saudien rahat ohjaavat marionetti-Bushia vallan tiellä.

Fahrenheit 9/11 on yksi vuoden parhaista tuotoksista. Dokumentti, jonka pitäisi sisältyä jopa koulujen opetusohjelmaan. Dokumentti antaa puheenaiheita, mutta sitäkin enemmän ajattelemisen aihetta. Dokumentin musiikkivalinnat tukevat kuva-aiheita upeasti ja hauskasti koko matkan.

Dokumentin amatöörivideoista ja arkistomateriaalista selviää, että “sotapresidentti”, kuten Bush itseään kutsuu, on takuulla väärä mies väärällä pallilla. Amerikassa on kaikki mahdollista, myös idiootin päästä presidentiksi isin kavereiden avustuksella. Seuraavissa vaaleissa homma ratkaistaan ilmeisesti vetämällä pitkää tikkua. God Bless America.

Genre: Dokumenttielokuva (K15)
Ohjaaja: Michael Moore
Pääosissa: George W. Bush, Michael Moore
Kesto: 2h 05min
Ensi-ilta: 6.8.2004

Pisteet 5/5

Lähdelinkki: http://www.stara.fi/?p=278


http://64.233.183.104/search?q=cache:t4pdmF0dPgAJ:www.stara.fi/?p=278 Fahrenheit 9/11&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=5&lr=lang_fi



******************************
Amerikkalaisesta asekulttuurista eli lähinnä -hulluudesta voivat kaikki halulliset sielut jättää lukematta esim. seuraavan esittelyn & arvioinnin:




"Kimmo Ahonen

Michael Mooren Bowling for Columbine amerikkalaisen asekulttuurin analyysina
Michael Mooren ohjaama dokumenttielokuva Bowling for Columbine on kuluneen elokuvavuoden yllättävimpiä menestyksiä. Se on hauska, ristiriitainen ja häpeilemättömän kantaa ottava kommentti amerikkalaisesta asekulttuurista, sen syistä ja seurauksista. Samalla se on kotikutoinen analyysi amerikkalaisesta vapauskäsityksestä, jonka lähes pakkomielteen omainen kytkeytyminen aseiden omistamiseen tuntuu eurooppalaisesta näkökulmasta vieraalta, suorastaan käsittämättömältä.

Bowling for Columbine onkin saanut enimmäkseen ylistäviä arvioita Euroopassa. Elokuva antaa vahvistusta niille ennakkokäsityksille, joita monilla on amerikkalaisista umpipatrioottisina kulttuuri-imperialisteina ja pelon vallassa elävinä asehulluina. Se on kuva, johon eurooppalainen älymystö mielellään uskoo, mutta jonka julistaminen itsestään selväksi totuudeksi on enemmän kuin ongelmallista. Tarkastelen seuraavassa Bowlingin amerikkalaisen (ase)kulttuurin kritiikkiä sekä toisaalta elokuvan herättämää vastakritiikkiä.



Yhdysvallat pelon kulttuurina
Michael Moore on Yhdysvalloissa kulttihahmo, vihattu ja rakastettu kulttuurin moniottelija. Mooren viimeisin kirja, Bushin kampanjaa ja hallintoa ruotiva Stupid White Men on ollut kotimaassaan valtava menestys. Vuonna 2001 julkaistu teos keikkui huhtikuussa 2003 edelleen bestseller-listojen kärjessä. Menestys todistaa, että suuri osa amerikkalaisista ei ole lainkaan vakuuttunut presidenttinsä politiikan erinomaisuudesta, vaikka viralliset gallupit niin väittävät.

Moore on malka konservatiivien silmässä, räyhäävä suunsoittaja, eräänlainen vasemmistolainen (ja myös analyyttisempi ja fiksumpi) versio oikeiston suunpieksijästä, radiokommentaattori Rush Limbaughista. Toisaalta republikaanien ohella Moore on kritisoinut ankarasti Clintonin hallintoa ja yleensä liberaaleja.

Imagoltaan hiukan epämääräinen Moore haluaa pikemminkin edustaa kadunmiehen työväenluokkaista protestia, joka ei kumartele kummankaan valtapuolueen suuntaan. Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula totesi osuvasti hänen olevan "rähjäinen painos meidän Hannu Karpostamme". Moore onkin oman maan hallitsevan eliitin avoimesti populistinen kyseenalaistaja – samaan aikaan kun hän muistuttaa olevansa ylpeä amerikkalaisuudestaan. Poliittinen kampanjointi ei silti ole Moorelle vierasta: hän oli aktiivisesti tukemassa vihreän puolueen Ralph Naderia vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa.

Bowling esittää kiinnostavan ja otollisia tartuntapintoja sisältävän analyysin, jossa Yhdysvaltain lähihistoriaa tarkastellaan pelkojen mentaliteettihistoriana. Lähtökohtana on vuonna Littletonin pikkukaupungissa sijaitsevassa Columbinen lukiossa vuonna 1999 sattunut traaginen tapahtumasarja, jossa kaksi nuorta murhasi toistakymmentä koulutoveriaan ja sen jälkeen itsensä.

Tämä ja muut teini-ikäisten järjettömät väkivaltarikokset kuohuttivat amerikkalaisia ja nostivat laajan keskustelun väkivallan syistä. Syyttävä sormi osoitti niin Marilyn Mansonin tapaisiin rocktähtiin kuin tietokonepeleihin ja elokuvien turmelevaan vaikutukseen.

Bowling for Columbine kalastaa syitä ulkoisia tekijöitä syvemmistä vesistä, erityisesti amerikkalaisesta asekulttuurista.

Mooren maalitauluna on NRA (National Rifle Association) – jonka jäsen hän myös itse on – ja erityisesti sen johtaja Charlton Heston, josta on vanhoilla päivillään tullut jonkinlainen aseenkanto-oikeuden ikoni. Vaikka NRA:n toiminta kyseenalaistetaan, Moore korostaa, ettei aseiden määrä ja helppo saatavuus ole riittävä selitys väkivallan kasvulle.

Moore hakee syytä väkivaltaisuuteen amerikkalaisen kulttuurin sisältä, siitä pelon ja pelottelun mekanismista, jolla poliitikot ja media pitävät kansalaiset näpeissään. Mekanismista, joka on saanut niskalenkin amerikkalaisista syyskuun 2001 jälkeen. Tässä uhkakuvien varaan rakentuvassa retoriikassa turvallisuuden koostaminen on tärkeämpää kuin sosiaalisen turvaverkkojen luominen tai edes ylläpitäminen.

Oikeastaan Moore heittää kehään useampia, keskenään ristiriitaisia selitysmalleja, joiden kautta hän tarkastelee väkivaltakulttuurin kompleksista ja yhtä selitysmallia pakenevaa luonnetta.



Manipulointia ja provokaatiota
Bowling for Columbine on taisteleva dokumentti, joka pistää katsojan seinää vasten ja pakottaa ottamaan kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Valitettavasti se eri suuntiin ampuessaan antaa kriitikoille valtit käteen. Lähemmin tarkasteltuna Mooren argumentointipohja on nimittäin hatara ja johtopäätösten teko välillä varsin kyseenalaista.

Esimerkkejä löytyy runsaasti. Moore syyttää Hestonia siitä, että tämä tunkeutui Denveriin pitämään kokousta pian Columbinen murhien jälkeen. Elokuvassa näytetään katkelma, jossa Heston pitää päänsä yllä kivääriä ja lausuu repliikin: "From my cold dead hands". Tosiasiassa Heston ei kuitenkaan lausunut noita sanoja eikä heilutellut kivääriä tuossa kokouksessa, vaan kohtaus on kuvattu vuotta myöhemmin Pohjois-Carolinassa pidetystä NRA-kokouksesta. Katsoja saa vaikutelman, että ylimielinen Heston tuli Denveriin uhoamaan ja että NRA piti siellä mahtipontisen kokouksen – vaikka tosiasiassa nelipäiväiseksi aiottu kokous supistettiin vain lakisääteiseen osaan.

NRA:n kannattajat yhdistetään muutenkin muitta mutkitta äärilibertariaanisiin militia-joukkoihin. Alussa Moore haastattelee militia-kaartin jäseniä, jotka innolla kertovat, kuinka jokaisen kansalaisen perustuslaillinen velvollisuus on säilyttää asetta kotona. Sitten kuvaan marssitetaan astetta sekopäisempi tapaus, Oklahoman pommimiehen Timothy McVeighin piiriin kuulunut James Nichols. Katsojalle jää mielikuva, että nämä herrat edustaisivat jotenkin tyypillistä NRA:n jäsentä. NRA on laaja organisaatio, jonka jäsenten niputtaminen samaan porukkaan survival-leirejä pitävien asehihhuleiden kanssa on karkeaa yksinkertaistamista. NRA:n jäseniä yhdistävä tekijä on tietysti kaikkia aseenkantoa rajoittavien lakien ja asetusten vastustaminen, mutta poliittisesti järjestöön mahtuu hyvin kirjavaa joukkoa. Vastaavalla logiikalla Tony Halmetta voisi pitää esimerkkinä suomalaisten suhtautumisesta pakolaisiin!

Elokuvassa kuullaan vain vähän todellisia asiantuntijoita, eikä ketään vakavasti otettavaa vastustajaa – jollei sitten Hestonia lasketa sellaiseksi. Tämä ratkaisu tukee kyllä tehokkaasti em. mielikuvaa irrationaalisesta asehulluudesta.

Aseenkannosta jo muutaman vuosikymmenen ajan käyty laaja keskustelu on kuitenkin tuottanut vinon pinon kirjallisuutta – sekä laajaa aseenkanto-oikeutta vastustavia että niitä puoltavia teoksia. Toisin kuin Moore antaa ymmärtää, aseenkantoa on siis puolustettu myös rationaalisin argumentein. Argumentointi on keskittynyt perustuslain toisen lisäyksen tulkintaan, mutta aiheesta on ilmestynyt runsaasti myös asekulttuurin ja rikollisuuden korrelaatiota kommentoivia teoksia.

NRA:n propagandistit nostavat toistuvasti esiin John R. Lott Jr:n kirjan More Guns, Less Crimes (1998), jonka nimi kertoo jo keskeisen argumentin: aseiden saatavuus vähentää rikollisuutta. Lottin ja muiden tällaisia näkemyksiä viljelleiden tutkijoiden mielipiteistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin ne edustaisivat paremmin aseenkanto-oikeuden rajoituksia vastustavien näkökantoja kuin Nicholsin tapaisten friikkien tilitykset.

Vastaava esimerkki löysästä journalismista on Mooren vierailu Kanadassa. Kanada on turvallinen maa, kun kerran kanadalaiset – siis Mooren haastattelemat kanadalaiset – nukkuvat ovet lukitsemattomina. Mooren yleistykset ja huolimattomuudet voisi ohittaa olankohautuksella, elleivät ne heikentäisi hänen perusargumenttejaan.

Elokuvantekijällä on tietysti oikeus ottaa luovia vapauksia, eikä Mooren lähtökohtana ole ollut tasapuolisuus, vaan haastavuus. Vastapuolen argumenttien työntäminen syrjään käyttämällä hyväksi mielikuvaa aseita hinkkaavista punaniskoista on silti ratkaisu, joka kääntyy Moorea vastaan.

Ilakointi asehullujen kustannuksella toimii kyllä yleisöä viihdyttävänä parodiana, mutta Moorella on myös kunnianhimoisempia tarkoitusperiä, jotka ovat pahasti ristiriidassa valittujen metodien kanssa. Moorelle rooli ei riitä rooli eliitin haastavana Don Quijotena, vaan hän ilmiselvästi haluaa olla vakavasti otettava amerikkalaisen kulttuurin mätäpaiseiden puhkaisija. Ongelmana on, että Mooren argumentit on liian helppo ampua alas. Ja niin konservatiivit ovat innolla tehneetkin.

Republikaanien oikean siiven äänitorvi National Review omisti elokuvan "vääristelyn ja pilkan" oikomiseen pitkän artikkelin, jonka perusteellisuus kertoo toisaalta siitä, että Mooren kritiikki on osunut maaliinsa.



Michael Moore ja amerikkalainen kulttuurisota
Amerikkalaisessa kulttuurikeskustelua on 1980-ja 90-luvulla leimannut eräänlainen konservatiivien ja liberaalien välinen kulttuurisota. Moore ottaa sotaan ihailtavan rohkeasti osaa. Erityisen tehokas on elokuvassa nähtävä "Wonderful World" -kooste, jossa toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista ulkopolitiikkaa kuvataan sarjaksi likaisia CIA-operaatioita, kansallisen edun nimissä tehtyjä interventioita ja hegemoniapyrkimyksiä.

Kooste on kuin pikakertaus Noam Chomskyn esittämästä kritiikistä USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan. Tällaisia chomskylaisia analyyseja ei vain ole Yhdysvaltain valtamedioissa pahemmin nähty syyskuun 2001 jälkeisessä ilmapiirissä.

Mooren räväkkä ja rohkea esiintyminen Oscar-gaalassa – "Shame On You, Mr Bush" -huutoineen – herätti laajasti huomiota, vaikka muutamasta buuaajasta huolimatta suurin osa gaalayleisöstä oli samoilla linjoilla. Hollywood-tähtien liberaalius onkin konservatiivisten kolumnistien ja talk-show -vetäjien jatkuvia piikittelyn aiheita.

Konservatiivisen New York Postin mielipideosastolla oli kitkeriä kommentteja Mooren puheesta. Eräs lukija vertasi sitä Jane Fondan tunnettuun vierailuun Pohjois-Vietnamissa. "Kuinka kauan meidän pitää sietää omahyväisiä, maanpetoksellista käytöstä harjoittavia 'Hanoi Janeja', jotka suoltavat vasemmistolaista propagandaa samalla kun he äveriäästi kieriskelevät loistossa, josta vain nauttiminen on mahdollista vain Amerikassa.".

Toinen lukija puolestaan totesi tilaisuuden todistaneen, että Hollywood on täynnä "surkeita pseudo-älykköjä", osoittihan yleisö suosiota paitsi Moorelle myös "pedofiili" Roman Polanskille! Kommenteissa tiivistyy se katkeruus ja suoranainen viha, jota kovan linjan republikaanien riveissä tunnetaan liberaaleja ja yleensä 1960-luvun arvoja vastaan.

Konservatiivien arvioissa Moorea lyödään sumeilematta vasemmistolaisen älykön leimakirveellä. "Pilalle hemmoteltujen" intellektuellien karsastaminen ei ole mitään uutta amerikkalaisessa poliittisessa debatissa. Jo 1950-luvun kommunistivainojen vuosina puhuttiin "punikeista" tai "Kremlin sätkynukeista", joiden kanssa lähes samaa kastia olivat itärannikon liberaalit.

Nyt nimitykset ovat vaihtuneet. Kirjailija Tom Wolfe haukkui teoksessaan Täydessä terässä liberaalia yliopistoälymystöä "rokokoo-marxilaisiksi". Syyskuun 2001 jälkeisessä kansallisen yhtenäisyyden huumassa Bushin hallinnon kriitikkoja on haukuttu milloin terroristien tukijoiksi, milloin hempeiksi ja todellisuudesta vieraantuneiksi rauhankyyhkyiksi.

Michael Moore on ottanut kulttuurikriitikkona sen aseman, joka Oliver Stonella oli vielä muutama vuosi sitten. Molemmat ovat provokaattoreita, jotka sinkoavat nuolia niin oikealle kuin vasemmalle – erityisesti oikealle.

Tavallaan molemmat ovat myös amerikkalaisia idealisteja. He uskovat amerikkalaisiin arvoihin, jotka sotilaallis-teollinen kompleksi, häikäilemättömät suuryritykset ja kierot poliitikot ovat polkeneet maahan toteuttaessaan kapitalistisia ja imperialistisia valtahaaveita. Näkemystä voi hyvällä syyllä pitää liioiteltuna ja yksipuolisena, mutta sen tarkoitus onkin toimia silmät avaavana keskustelupuheenvuorona. Siksi Stonen ja Mooren – kuten myös Noam Chomskyn – kritiikki toimii parhaiten amerikkalaisen kulttuurikeskustelun sisäisessä kontekstissa.

Käytin alussa Mooren elokuvasta termiä dokumenttielokuva, voittihan se tuossa sarjassa myös Oscarin. Vertailukohtana voisi olla provokatiivisen poliittisen dokumenttielokuvan klassikko, Emile de Antonion Richard Nixon -muotokuva Millhouse (1971).

Bowling for Columbinen tapauksessa dokumenttielokuvan määritelmän voisi tosin laittaa lainausmerkkeihin. Moore manipuloi estoitta kuvaa ja katsojia.

Itse asiassa Bowlingin luokittelu fiktioksi tekisi ehkä paremmin oikeutta Moorelle. Se, kuinka "oikeassa" Moore on analyysissään, ei ole lopulta ratkaisevaa. Mooren elokuva toimii samalla logiikalla kuin Oliver Stonen JFK: elokuvallisena historiankirjoituksena ja kommentaarina, jossa olennaista ei ole oikea vastaus, vaan keskustelua herättävän kysymyksen asettaminen.

Katsoja voi allekirjoittaa ohjaajan johtopäätökset tai vastustaa niitä jyrkästi, mutta joka tapauksessa hän joutuu ottamaan kantaa Bowlingin väitteisiin. Jos ei se ole hyvän poliittisen dokumentin – tai poliittisen fiktion – tunnusmerkki, niin mikä sitten?

Toisaalta Moore itse ei ehkä piittaa siitä, kuinka tarkkoja hänen esittämänsä tilastoluvut ovat tai kuinka tarkoitushakuisesti kuvamateriaalia on yhdistelty. Kriitikot ovat löytäneet Stupid White Men -kirjasta tukun asiavirheitä ja epätarkkuuksia. Haastattelussa Moore kuittasi nämä väitteet tokaisemalla: "Kuinka komediassa voi olla epätarkkuuksia?"


* * *



Kirjoittaja Kimmo Ahonen on filosofian maisteri ja työskentelee Turun yliopiston historian laitoksella."


Lähdelinkki: http://www.ennenjanyt.net/2-03/ahonen.htm

*****

Lue lisää

Siinäpä sitä taas kunnon pläjäys amerikkavastaisuutta. Helpottiko? Vai lisääntyykö tuska kaiken aikaa? En todentotta jaksa lukea murto-osaakaan kopioimistasi teksteistä, itse kirjoittamastasi koetan löytää sen johtoajatuksen, sen joka on näyttää olevan sekavampi kuin Hietasen mutta onneksi kuitenkin narsistisempi kuin Korhosen.

Milloin me muut "viisaat" saamme sieltä yleismaailmallisesta humanisteisesta linkkikokoelmastasi sen avauksen jostain muusta kuin USA:han liittyvästä maailman vääryydestä?

Mies joka väittää olevansa vakavasti huolissaan muustakin maailman hädästä kuin Irakin sodasta tai Guantanamon vankilasta löytää varmasti helpostu avauksen muustakin kuin sosiallipornoa liippavasta televisio-ohjelmasta.

kepututkija kirjoitti:

Siinäpä sitä taas kunnon pläjäys amerikkavastaisuutta. Helpottiko? Vai lisääntyykö tuska kaiken aikaa? En todentotta jaksa lukea murto-osaakaan kopioimistasi teksteistä, itse kirjoittamastasi koetan löytää sen johtoajatuksen, sen joka on näyttää olevan sekavampi kuin Hietasen mutta onneksi kuitenkin narsistisempi kuin Korhosen.

Milloin me muut "viisaat" saamme sieltä yleismaailmallisesta humanisteisesta linkkikokoelmastasi sen avauksen jostain muusta kuin USA:han liittyvästä maailman vääryydestä?

Mies joka väittää olevansa vakavasti huolissaan muustakin maailman hädästä kuin Irakin sodasta tai Guantanamon vankilasta löytää varmasti helpostu avauksen muustakin kuin sosiallipornoa liippavasta televisio-ohjelmasta.

Lue lisää

... ja vetää tomuun ylevän."

[Friedrich von Schiller (1759 - 1805), saksalainen runoilija]




Silläkin uhalla, että "kepututkija" on löytävä "kunnon pläjäyksiä amerikkavastaisuutta" lähes kaikesta dokumentoiduista ja tai dokumentoitavista filmeistä ja kirjoituksista, muistutan, että viime vuonna kirjallisuuden Nobelin-palkinnon saanut Harold Pinter on toki ollut esillä myös näissä kapi(ai)sissa keskusteluissa, vaikka esim. valtamediassa - aina YLEä myöten - hänet jätettiin varsin vähälle huomiolle.



http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000012545354



Englanniksi, ruåtsiksi, ranskaksi ja saksaksi voi esim. nimimerkki "kepututkija" jättää Harold Pinterin "loistokkaat" ajatukset lukematta seuraavista linkeistä...


http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture.html

http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture-e.html

http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture-s.html

http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture-f.html

http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture-g.html


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000012546013


... kun taas syvän Pohjanmaan porvarisnimimerkille "mvv" tarjottakoon tässä mahdollisuus olla lukematta - jopa suomeksi - nobel-kirjailija Harold Pinterin ajatuksia "Taiteesta, totuudesta ja politiikasta" - sekä copypastattuna että linkitettynä...



"Taide, totuus ja politiikka
   

Vuonna 1958 kirjoitin: ”Todellisen ja epätodellisen välillä ei ole selkeää eroa, kuten ei toden ja epätodenkaan välillä. Yksittäinen asia ei välttämättä ole tosi tai epätosi, se voi olla sekä totta että epätotta.”

Uskon että ajatus pitää yhä paikkansa ja soveltuu edelleen taiteen avulla tapahtuvaan maailmaan hahmottamiseen. Kirjailijana siis seison ajatuksen takana mutta kansalaisena en voi. Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhetta?

Draaman totuus on aina saavuttamattomissa. Sitä ei koskaan täysin tavoita, vaikka sitä on pakko jatkuvasti etsiä. Tuo etsintä on selvästikin koko asian käyttövoima. Etsiminen itsessään on tavoite. Useimmiten totuuteen kompastuu pimeässä, törmää siihen tai näkee vain vilaukselta muodon tai hahmon, joka näyttää vastaavan totuutta, usein tajuamatta, että näin on tapahtunut. Mutta perimmäinen totuus on, ettei draamataiteessa voi koskaan löytää yhtä totuutta. Totuuksia on monia. Ne uhmaavat toisiaan, kimpoavat toisistaan, heijastavat toisiaan, hyljeksivät toisiaan, kiusaavat toisiaan, ovat sokeita toisilleen. Joskus tuntee, että jonkin hetken totuus on hallussa, sitten se lipsahtaa käsistä ja katoaa.

Minulta on usein kysytty, kuinka näytelmäni syntyvät. En osaa vastata enkä liioin tiivistää niitä muuten kuin kertomalla mitä tapahtui. Näin niissä puhuttiin, näin tehtiin.

Suurin osa näytelmistä syntyy yhdestä lauseesta, sanasta tai mielikuvasta. Sana saa usein pian seurakseen mielikuvan. Otan pari esimerkkiä lauseista, jotka tulivat päähäni tyhjästä ja joita seurasi mielikuva – ja sitten minä.

Näytelmät ovat Kotiinpaluu (The Homecoming) ja Silloin ennen (Old Times). Kotiinpaluun ensimmäiset vuorosanat ovat: ”Mitä olet tehnyt saksille?” Silloin ennen -näytelmän ensimmäinen sana on ”Tummat”. Kummassakaan tapauksessa minulla ei ollut tuon enempää tietoa.

Kotiinpaluussa joku oli mitä ilmeisimmin etsimässä saksia ja vaatimassa niitä joltain toiselta jonka epäili varmaankin varastaneen ne. Mutta jotenkin tiesin, että syytetty ei välittänyt vähääkään saksista tai sen paremmin kysyjästä.

”Tummat” oletin kuvaukseksi jonkun hiuksista, naisen hiuksista, ja se oli vastaus kysymykseen. Kummassakin tapauksessa tunsin olevani pakotettu jatkamaan kertomusta. Se tapahtui visuaalisesti, oikein hidas siirtymä, varjosta valoon.

Aloitan näytelmän aina kutsumalla henkilöitä A:ksi, B:ksi ja C:ksi.

Näytelmässä, josta tuliKotiinpaluu, näin miehen astuvan karuun huoneeseen ja kysyvän kysymyksensä nuoremmalta mieheltä, joka istui rumalla sohvalla lukemassa vedonlyöntilehteä. Jotenkin arvelin A:n olevan isä ja B:n hänen poikansa, vaikkei siitä ollut näyttöä. Tämä kuitenkin varmistui hetken päästä kun B (josta tuli myöhemmin Lenny) sanoo A:lle (myöhemmin Max): ”Isä, mitäs jos vaihdettaisiin aihetta? Haluan kysyä sinulta jotakin. Päivällinen jonka söimme äsken, mikä sen nimi oli? Miksi kutsut sitä? Mikset osta koiraa? Olet koirakokki. Ihan totta. Kuvittelet kokkaavasi laumalle koiria.” Joten kun B kutsuu A:ta ”isäksi” näytti mielekkäältä olettaa, että he olivat isä ja poika. A oli selvästi myös kokki eikä hänen keitoksiaan nähtävästi arvostettu kovin korkealle. Tarkoittiko tämä, että talossa ei ollut äitiä? En tiennyt. Tuolloin kuitenkin vakuutin itselleni, että aloituksista ei koskaan tiedä loppuja.
”Tummat”. Iso ikkuna, iltataivas. Mies, A (myöhemmin Deeley), ja nainen, B (myöhemmin Kate), istumassa drinkkeineen. ”Lihava vai laiha?” mies kysyy. Kenestä puhutaan? Sitten huomaan naisen, C:n (myöhemmin Anna), seisovan ikkunan edessä selin huoneeseen, toisessa valossa, tummin hiuksin.

Kummallinen hetki, se hetki kun luodaan hahmoja, joita ei aiemmin ole ollut olemassa. Jatko on puuskittaista, epävarmaa, jopa harhaista, joskin se tulee toisinaan pysäyttämättömänä vyörynä. Kirjoittajan tilanne on outo. Tavallaan henkilöhahmot eivät toivota tervetulleeksi vaan vastustavat häntä. Niiden kanssa ei ole helppoa olla, niitä on mahdoton määritellä. Ainakaan niitä ei voi komentaa. Tiettyyn mittaan niiden kanssa pelaa loputonta peliä, kissaa ja hiirtä, sokkoleikkiä, piilosilla olemista. Mutta lopulta tajuaa, että on tekemisissä lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa ja näillä ihmisillä on oma tahto ja tunteet, ne koostuvat ainesosista, joita ei voi muuttaa, manipuloida tai vääristellä.

Niinpä taiteen kieli jää hyvin moniselitteiseksi liikkeeksi, lentohiekaksi, trampoliiniksi, jäänpinnaksi, ja se saattaa pettää kirjoittajan alta milloin tahansa.

Mutta kuten olen sanonut, totuuden etsintä ei lopu koskaan. Sitä ei voi lykätä eikä siirtää. Se täytyy kohdata tässä ja nyt.

Poliittisessa teatterissa on kokonaan omat ongelmansa. Saarnaamista pitää välttää kaikin keinoin. Objektiivisuus on olennaista. Hahmojen on annettava hengittää omaa ilmaansa. Kirjoittaja ei voi rajoittaa ja kutistaa heitä tyydyttääkseen omaa makuaan, näkökulmaansa tai ennakkoluulojaan. Hänen täytyy olla valmis lähestymään hahmoja monista kulmista, täysistä ja rajoittamattomista perspektiiveistä, ehkä yllättää heidät toisinaan, mutta joka tapauksessa antaa heille vapaus kehittyä minne itse haluavat. Tämä ei aina toimi. Ja poliittinen satiiri ei tietenkään synny näillä resepteillä vaan itse asiassa juuri päinvastoin, mikä onkin sille kuuluva tehtävä.

Näytelmässäni Syntymäpäiväjuhlat (The Birthday Party) sallin mielestäni koko joukon vaihtoehtoja toimia mahdollisuuksien tiheässä metsikössä ennen kuin lopulta keskiöön nousee alistaminen.

Näytelmässä Vuoristokieli (Mountain Language) ei teeskennellä moisilla toimintamahdollisuuksilla; se on brutaali, lyhyt ja ruma. Mutta näytelmän sotilaat osaavat kyllä ottaa ilon irti. Joskus unohtuu, että kiduttajat pitkästyvät kovin helposti. Hyvät naurut pitävät intoa yllä. Tämän tietenkin näkee Abu Ghraibin tapahtumista Bagdadissa. Näytelmä kestää vain kaksikymmentä minuuttia, mutta se voisi jatkua tunti tunnin jälkeen, kestää ja kestää ja kestää, sama kuvio uudelleen ja uudelleen toistuen, jatkuen ja jatkuen, tunti tunnin perästä.

Toisaalta näytelmä Ashes to Ashes (”Maasta maaksi”) näyttää minusta tapahtuvan veden alla. Hukkuva nainen, hänen kätensä kurkottamassa aalloista, vajoamassa näkymättömiin muita tavoittaen, mutta löytämättä ketään aalloista tai niiden alta, tunnistaen vain varjot, heijastukset, keinunnan. Nainen, kadotettu hahmo uppoavassa maisemassa, voimatta paeta tuomiota, jonka piti koskea vain muita.

Mutta heidän kuoltuaan myös hänen pitää kuolla.

Poliitikkojen käyttämä poliittinen kieli ei uskaltaudu tällaisille alueille, koska käytettävissä olevan todistusaineiston mukaan valtaosa poliitikoista ei ole kiinnostunut totuudesta vaan vallasta ja sen pitämisestä. Vallassa pysymiseksi on välttämätöntä, että ihmiset pysyvät tietämättöminä, elävät tietämättöminä totuudesta, jopa omaa elämäänsä koskevasta totuudesta. Siksi meitä ympäröi valtava valheiden kudos, jolla meitä ruokitaan.

Kuten jokainen täällä tietää Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennentoista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta.

Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää.

Mutta ennen kuin jatkan tässä hetkessä haluaisin tarkastella lähimenneisyyttä, jolla tarkoitan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen. Uskon että on välttämätöntä tarkastella tätä aikakautta edes rajoitetusti siinä mitassa, jonka aikamme nyt sallii.

Jokainen tietää mitä Neuvostoliitossa ja pitkin Itä-Eurooppaa tapahtui sodan jälkeen: systemaattisia julmuuksia, laajoja hirmutekoja, siekailematonta itsenäisen ajattelun tukahduttamista. Kaikki tämä on hyvin dokumentoitu ja todistettu.

Väitän kuitenkin, että samanaikaiset USA:n rikokset on viety muistiin ylimalkaisesti, niitä ei ole lainkaan dokumentoitu, puhumattakaan tunnistettu, puhumattakaan myönnetty rikoksiksi. Mielestäni tästä on puhuttava ja asian totuudella on suuri merkitys nykyiselle maailmalle. Vaikka Neuvostoliiton olemassaolo jossakin määrin rajoitti Yhdysvaltoja, sen toimet ympäri maailman tekivät selväksi, että sillä oli mielestään avoin valtakirja tehdä mitä haluaa.

Suora hyökkäys itsenäiseen valtioon ei ole ollut itse asiassa koskaan Yhdysvaltojen omin menetelmä. Pääasiassa se on suosinut ”matalan intensiteetin konfliktia”, kuten termi kuuluu. Matalan intensiteetin konflikti tarkoittaa, että tuhannet ihmiset kyllä kuolevat, mutta hitaammin kuin jos heidän päälleen pudotettaisiin pommi yhdellä iskulla. Se tarkoittaa, että maan sydän tulehdutetaan, istutetaan pahanlaatuinen kasvain ja seurataan sen kukoistusta. Kun väestö on alistettu – tai hakattu kuoliaaksi, sama tuo – ja omat ystäväsi, sotilaat ja suuryhtiöt, ovat mukavasti vallassa, menet kameroiden eteen ja kerrot, että demokratia on voittanut. Tämä oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan arkipäivää niinä vuosina, joista puhun.

Nicaraguan tragedia oli merkittävä tapaus. Valitsen sen kuvaavaksi esimerkiksi usa:n käsityksestä itsestään ja roolistaan maailmassa, niin tuolloin kuin nytkin.

Olin läsnä eräässä kokouksessa Yhdysvaltojen Lontoon lähetystössä 1980-luvun lopulla.

Yhdysvaltojen kongressin oli määrä päättää, antaako lisää rahaa Nicaraguan hallitusta vastaan taisteleville contrille. Olin jäsen delegaatiossa, joka tuki Nicaraguaa, merkittävin delegaation jäsen oli kuitenkin isä John Metcalf. Yhdysvaltojen valtuuskunnan johtaja oli Raymond Seitz (silloin lähetystön kakkosmies, myöhemmin lähettiläs). Isä Metcalf sanoi: ”Herrat, seurakuntani on Pohjois-Nicaraguassa. Seurakuntalaiseni rakensivat koulun, terveyskeskuksen ja kulttuurikeskuksen. Olemme eläneet rauhassa. Muutama kuukausi sitten contrat hyökkäsivät alueelle. He tuhosivat kaiken: koulun, terveyskeskuksen, kulttuurikeskuksen. He raiskasivat sairaanhoitajia ja opettajia, tappoivat lääkäreitä mitä julmimmalla tavalla. He riehuivat kuin villipedot. Olkaa hyvät ja pyytäkää Yhdysvaltoja lopettamaan tukensa tälle järkyttävälle terrorismille.”

Raymond Seitziä pidettiin hyvämaineisena, järkevänä, vastuullisena ja hyvin sivistyneenä miehenä. Häntä arvostettiin suuresti diplomaattipiireissä. Hän kuunteli, oli hetken hiljaa ja vastasi vakavana. ”Isä”, hän sanoi, ”kerron teille jotakin. Sodassa viattomat ihmiset aina kärsivät.” Seurasi jäätävä hiljaisuus. Me tuijotimme häntä. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

Todellakin: viattomat ihmiset kärsivät aina.

Lopulta joku sanoi: ”Mutta tässä tapauksessa ’viattomat ihmiset’ ovat hallituksesi ja monien muiden hallitusten tukemien hirmutöiden uhreja. Jos kongressi myöntää lisää rahaa contrille, lisää tällaisia kauheuksia tapahtuu. Eikö näin ole? Eikö hallituksesi siis syyllisty murhien tukemiseen ja itsenäisen valtion kansalaisten tuhoamiseen?”

Seitz ei ollut liikutettavissa. ”En usko, että tunnetut tosiasiat tukevat väitteitänne.”

Kun lähdimme lähetystöstä, eräs avustajista kertoi pitävänsä näytelmistäni. En vastannut.

Haluan muistuttaa presidentti Reaganin tuonaikaisesta lausunnosta: ”Contrat ovat samalla moraalisella tasolla kuin perustuslakimme laatijat.”

Yhdysvallat tuki Somozan brutaalia diktatuuria Nicaraguassa yli neljäkymmentä vuotta. Nicaraguan kansa, jota sandinistit johtivat, kukisti tuon järjestelmän henkeäsalpaavassa kansanvallankumouksessa vuonna 1979.

Sandinistit eivät olleet moitteettomia. Hekin osasivat olla ylimielisiä, ja heidän poliittisessa filosofiassaan oli joukko ristiriitaisia aineksia. Mutta heillä oli ymmärrystä, järkeä ja sivistystä. He ryhtyivät rakentamaan vakaata, kunnollista ja moniarvoista yhteiskuntaa. Kuolemanrangaistus lakkautettiin. Sadattuhannet köyhyyden riivaamat maatyöläiset pelastettiin kuolemalta. Yli satatuhatta perhettä sai maata omistettavakseen. Rakennettiin kaksituhatta koulua. Erinomainen lukutaitokampanja vähensi lukutaidottomuuden maassa alle seitsemäsosaan. Koulutuksesta ja terveydenhuollosta tehtiin ilmaista. Lapsikuolleisuutta vähennettiin kolmanneksella. Polio hävitettiin maasta.

Yhdysvallat torjui nämä saavutukset marxilais-leninistisenä kumouksellisuutena. Yhdysvaltojen hallituksen näkökulmasta oli syntymässä vaarallinen ennakkotapaus. Jos Nicaraguan sallittiin vakiinnuttaa yhteiskunnallisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden perusnormeja, jos sen sallittiin kohottaa terveydenhuollon ja koulutuksen laatua sekä saavuttaa sosiaalinen yhtenäisyys ja kansallinen itsekunnioitus, tällöin muut alueen maat kysyisivät samoja kysymyksiä ja tekisivät samoja asioita. Samaan aikaan El Salvadorin status quota tietenkin vastustettiin kiihkeästi.

Puhuin edellä meitä ympäröivästä ”valheiden kudoksesta”. Presidentti Reaganilla oli tapana kuvata Nicaraguaa ”totalitaariseksi luolastoksi”. Tätä pidettiin yleisesti mediassa ja tietysti Britannian hallituksessa oikeaan osuvana ja vilpittömänä kommenttina. Mutta todellisuudessa ei ollut olemassa jälkiä sandinistihallituksen kuolemanpartioista. Ei ollut merkkejä kidutuksesta eikä armeijan harjoittamasta systemaattisesta tai virallisesta julmuudesta. Yhtään pappia ei milloinkaan surmattu Nicaraguassa. Tosiasiassa hallituksessa oli kolme pappia: kaksi jesuiittaa ja Maryknoll-lähetyssaarnaaja. Totalitaariset luolastot olivat itse asiassa naapurissa, El Salvadorissa ja Guatemalassa. Yhdysvallat oli kaatanut Guatemalan demokraattisesti valitun hallituksen vuonna 1954, ja on arvioitu, että yli kaksisataatuhatta ihmistä joutui toisiaan seuranneiden sotilasdiktatuurien uhriksi.

Kuusi kaikkein arvostetuimpiin kuulunutta jesuiittaa murhattiin raa’asti Keski-Amerikan yliopistossa San Salvadorissa vuonna 1989. Surmatyön teki pataljoona Alcatl-rykmentistä, joka oli saanut koulutuksensa Fort Benningissä, Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Arkkipiispa Romero, tuo äärimmäisen urhea mies, salamurhattiin hänen ollessaan pitämässä messua. Seitsemänkymmenenviidentuhannen ihmisen arvioidaan kuolleen. Miksi heidät surmattiin? Heidät surmattiin, koska he uskoivat, että parempi elämä olisi mahdollista ja tarpeellista saavuttaa. Tuo uskomus löi heihin välittömästi kommunistin leiman. He kuolivat, koska he uskalsivat kyseenalaistaa status quon, köyhyyden, sairauden, rappion ja sorron loputtoman tasangon, jonka olivat saaneet syntymäoikeutenaan.

Yhdysvallat kaatoi lopulta sandinistien hallituksen. Siihen meni vuosia ja vastarinta oli huomattavaa, mutta säälimätön taloudellinen vaino ja kolmekymmentätuhatta kuollutta rapauttivat lopulta Nicaraguan kansan taisteluhengen. He olivat lopussa ja köyhyyden riivaamia jälleen kerran. Kasinot siirtyivät takaisin maahan. Ilmaista terveydenhuoltoa ja koulutusta ei enää ollut. Suuryritykset palasivat kostonhimossaan. ”Demokratia” oli voittanut.

Tämä ”politiikka” ei missään -nimessä rajoittunut Keski-Amerikkaan. Sitä harjoitettiin ympäri maailman. Se ei koskaan päättynyt. Ja on kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

Yhdysvallat oli monissa tapauksissa synnyttämässä tai ainakin tuki maailman jokaista oikeistolaista sotilasdiktatuuria toisen maailmansodan jälkeen. Viittaan Indonesiaan, Kreikkaan, Uruguayhin, Brasiliaan, Paraguayhin, Haitiin, Turkkiin, Filippiineihin, Guatemalaan, El Salvadoriin ja tietenkin Chileen. Yhdysvaltojen vuonna 1973 Chileen kylvämää kauhua ei voi koskaan hyvittää eikä antaa anteeksi.

Satojatuhansia kuoli näissä maissa. Vai kuoliko? Ja menevätkö kaikki kuolemat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tiliin? Vastaus on kyllä, ne tapahtuivat ja syynä on Yhdysvaltojen ulkopolitiikka. Mutta tätä ei kuulu tietää.

Sitä ei koskaan tapahtunut. Mitään ei sattunut. Edes silloin kun se parhaillaan tapahtui, sitä ei tapahtunut. Sillä ei ollut väliä. Se ei ollut kiinnostavaa. Yhdysvaltojen rikokset ovat olleet järjestelmällisiä, jatkuvia, raakoja, ja ne on tehty ilman katumusta, mutta vain erittäin harvat ovat puhuneet niistä. Tästä on annettava tunnustusta Yhdysvalloille. Se on suorittanut maailmanlaajuisesti varsin kliinistä vallan manipulaatiota ja naamioitunut samalla universaaliksi hyvän voimaksi. Kyse on loistavasta, jopa nokkelasta, tavattoman menestyksekkäästä hypnoosista.

Yhdysvallat esittää epäilyksettä maailman suurinta show’ta. Se saattaa olla brutaali, välinpitämätön, ylimielinen ja julma mutta myös erittäin ovela. Myyntihommissa se on omimmillaan ja sen myydyin kauppatavara on itserakkaus. Se on voittaja. Kuuntele kuinka kaikki Yhdysvaltojen presidentit sanovat televisiossa sanat ”Amerikan kansa”, kuten lauseissa ”sanon Amerikan kansalle, että on tullut aika rukoilla ja puolustaa Amerikan kansan oikeuksia, ja pyydän Amerikan kansaa luottamaan presidenttiinsä hänen toimiessaan Amerikan kansan puolesta”.

Tämä on loistava juoni, jossa kieltä käytetään ajattelun ehkäisemiseen. Sanat ”Amerikan kansa” ovat nautinnollisen rauhoittava pehmuste. Ei tarvitse ajatella, kunhan asettuu pehmusteelle. Se saattaa tukahduttaa älyn ja kriittisen ajattelun, mutta on erittäin mukava. Tämä ei tietenkään koske neljääkymmentä miljoonaa köyhyysrajan alapuolella elävää tai kahta miljoonaa vankiloiden saaristoon ympäri Yhdysvaltoja teljettyä miestä ja naista.

Yhdysvallat ei enää piittaa matalan intensiteetin konflikteista. Sen ei enää tarvitse olla pidättyvä tai edes kiero. Se lyö kortit pöytään sivuilleen vilkuilematta. Se yksinkertaisesti vähät välittää yk:sta, kansainvälisestä oikeudesta tai kriittisistä äänistä, joita se pitää voimattomina ja merkityksettöminä. Sillä on myös määkivä karitsansa, jota se vetää perässään, surkea ja veltto Iso-Britannia.

Mitä moraaliselle herkkyydellemme on käynyt? Oliko meillä sitä alkuunkaan? Mitä se tarkoittaa? Viittaako se nykyään hyvin harvoin käytettyyn sanaan, omaantuntoon? Paitsi omia toimiamme koskevaan omaantuntoon myös yhteiseen vastuuseen toisten teoista? Onko se täysin kuollut?

Ajatelkaa Guantánamo Baytä. Satoja ihmisiä vangittuina yli kolme vuotta ilman syytettä, ilman asianajajaa tai oikeudenkäyntiä, ikuisesti pidätettyinä. Tällaista täysin epäoikeutettua järjestystä pidetään yllä Geneven sopimuksen vastaisesti. Paitsi siedetään, sitä hädin tuskin edes pohditaan niin kutsutussa ”kansainvälisessä yhteisössä”. Tähän rikolliseen loukkaukseen syyllistyy valtio, joka on julistanut itsensä ”vapaan maailman johtajaksi”.

Mietimmekö Guantánamo Bayn asukkeja? Mitä media sanoo heistä? Asia putkahtelee esiin satunnaisesti, sivupalstan juttuna. Vangit on tuomittu ei-kenenkään-maalle, josta he eivät ehkä koskaan palaa. Tällä hetkellä monet heistä ovat nälkälakossa, pakkoruokinnassa, myös Isossa-Britanniassa vakituisesti asuvat. Pakkoruokinnassa ei kursailla. Ei rauhoittavia eikä puudutusaineita. Putki vain nenästä kurkkuun. Siinä oksentaa verta. Se on kidutusta. Mutta mitä Ison-Britannian ulkoministeri on sanonut tästä? Ei mitään. Entä pääministeri? Ei mitään.

Miksei? Koska Yhdysvallat on sanonut: Guantánamo Bayn toimien arvosteleminen on epäystävällisyyden osoitus. Olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Niinpä Blair pitää suunsa kiinni.

Irakin miehitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kansainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi – viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin.

Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraania, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuolemaa ja kutsuneet sitä ”vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään”.

Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. Voimme kertoa oikeudelle hänen osoitteensa, jos se kiinnostaa. Se on Downing Street 10, Lontoo.

Kuolema on tässä yhteydessä yhdentekevää. Sekä Bush että Blair ovat laittaneet sen asialistan hännille. Yhdysvaltalaiset pommit ja ohjukset tappoivat ainakin satatuhatta irakilaista ennen kuin vastarinta Irakissa nousi. Näitä ihmisiä ei muistella. Heidän kuolemaansa ei ole olemassa. On pelkkä tyhjyys. Heitä ei ole edes kirjattu kuolleiksi. ”Me emme laske ruumiita”, sanoi Yhdysvaltojen kenraali Tommy Franks.

Hyökkäyksen alkuvaiheessa brittiläinen sanomalehti julkaisi etusivullaan valokuvan Tony Blairista suutelemassa pienen irakilaispojan poskelle. ”Kiitollinen lapsi”, luki otsikossa. Muutamaa päivää myöhemmin julkaistiin sisäsivulla valokuvallinen juttu toisesta nelivuotiaasta pojasta ilman käsiä. Ohjus oli räjäyttänyt perheen taivaan tuuliin, vain poika pelastui. ”Milloin saan käsivarteni takaisin?” hän kysyi. Juttu unohdettiin. No, Tony Blair ei ollut halailemassa poikaa tai runneltujen lasten ruumiita tai muidenkaan kuolleiden verisiä ruumiita. Veri on likaista, se tahrii paidan ja solmion, kun on pitämässä vilpitöntä puhetta televisiossa.

Kahtatuhatta yhdysvaltalaista vainajaa pidetään häpeällisinä. Siksi heidät viedään hautoihin hämärissä. Hautajaiset ovat huomaamattomat, piilossa pahalta julkisuudelta. Silvotut viruvat sängyissään, jotkut loppuikänsä. Kuolleet ja silvotut, molemmat viruvat omissa haudoissaan.

Tässä ote Pablo Nerudan runosta ”Selitän eräitä asioita”:

Ja eräänä aamuna kaikki oli liekeissä
ja eräänä aamuna tulenkielet
kohosivat maasta
ahmimaan ihmisiä,
ja siitä pitäen tulta,
ruutia siitä pitäen,
ja siitä pitäen verta.

Rosvot toivat lentokoneita ja maureja,
rosvot toivat sormuksia ja herttuattaria,
rosvot toivat siunaavia mustia munkkeja,
ne tulivat taivaalta tappamaan lapsia
ja kaduilla virtasi lasten veri
yksinkertaisesti kuin lasten veri.

Sakaaleja joita sakaalikin inhoaisi,
kiviä joita kuiva ohdake sylkien purisi,
kyitä joita kyytkin vihaisivat!

Teitä vastaan olen nähnyt
Espanjan veren nousevan
hukuttaakseen teidät yhteen ainoaan
ylpeyden ja veitsien aaltoon!

Kenraalit,
petturit:
katsokaa minun kuollutta taloani,
katsokaa särkynyttä Espanjaa:
mutta jokaisesta kuolleesta talosta työntyy palava metalli
kukkien sijaan,
jokaisesta Espanjan loukosta
nousee Espanja,
jokaisesta kuolleesta lapsesta syntyy kiväärin silmä,
joka rikoksesta syntyy luoteja
jotka jonakin päivänä osuvat teitä
suoraan sydämeen.

Te kysytte miksei sen runous
kerro meille unista, lehdistä,
synnyinmaansa suurista tulivuorista?

Tulkaa katsomaan kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan
kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan verta
joka virtaa kaduilla!

Tulkoon selvästi sanotuksi, että lainaamalla Nerudan runoa en millään lailla vertaa tasavaltalaista Espanjaa Saddam Husseinin Irakiin. Lainaan Nerudaa, koska lukemastani nykyrunoudesta ei löydy yhtä voimallista ja kouriintuntuvaa kuvausta siviilien pommittamisesta.

Totesin edellä, että Yhdysvallat on nyt lyönyt täysin suorasukaisesti korttinsa pöytään. Tämä on tilanne. Se on nyt virallisesti julistanut politiikakseen pyrkimyksen ”täydelliseen maailman hallintaan”, full spectrum dominance. Termi ei ole omani, vaan heidän. ”Täydellisen hallinnan politiikka” tarkoittaa maiden, merien, ilman ja avaruuden sekä kaikkien näihin liittyvien resurssien kontrollia.

Yhdysvalloilla on nyt seitsemänsataakaksi sotilastukikohtaa ympäri maailman sadassakolmessakymmenessäkahdessa maassa, yhtenä kunnioitettavana poikkeuksena tietenkin Ruotsi. Emme oikein tiedä, kuinka he pääsivät kaikkiin näihin paikkoihin, mutta siellä he kumminkin ovat.

Yhdysvalloilla on hallussaan kahdeksantuhatta laukaisuvalmista ydinkärkeä. Kaksituhatta niistä voidaan laukaista viidentoista minuutin varoituksella. Yhdysvallat kehittelee uusia ydinaseita, joita kutsutaan bunkkerin särkijöiksi. Aina yhteistyöhön halukkaat britit aikovat korvata omat Trident-ydinohjuksensa uusilla. Ihmettelen kuka mahtaa olla heidän tähtäimessään? Osama bin Laden? Sinä? Minä? Matti Meikäläinen? Kiina? Pariisi? Tietääkö kukaan? Tiedämme ainakin sen, että tämä infantiili mielenvikaisuus – ydinaseiden hallussapito ja käytöllä uhkailu – on Yhdysvaltojen nykyisen poliittisen filosofian ydintä. Pitää muistaa, että Yhdysvallat on jatkuvassa hälytystilassa, joka ei näytä laantumisen merkkejä.

Tuhannet, elleivät miljoonat ihmiset Yhdysvalloissa ovat todistettavan kyllästyneitä, häpeissään ja vihoissaan hallituksensa toimista mutteivät muodosta yhtenäistä poliittista voimaa – ainakaan vielä. Mutta huoli, epävarmuus ja pelko, jotka kasvavat päivä päivältä Yhdysvalloissa tuskin heikkenevät jatkossakaan.

Tiedän että presidentti Bushilla on monia äärettömän päteviä puheiden kirjoittajia, mutta silti haluaisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi tähän hommaan. Ehdotan seuraavaa lyhyttä puhetta, jonka hän voisi pitää televisiossa kansalle. Näen hänet arvokkaana, hiukset huolellisesti kammattuina, vakavana, voitokkaana, vilpittömänä, usein viettelevänä, joskus vinosti hymyillen, oudon puoleensavetävänä, miesten miehenä.

”Jumala on hyvä. Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Minun Jumalani on hyvä. Bin Ladenin Jumala on paha. Hänen on paha Jumala. Saddamin Jumala oli paha, paitsi ettei hänellä ollut Jumalaa. Hän oli barbaari. Me emme ole barbaareita. Me emme katko ihmisten päitä. Me uskomme vapauteen. Kuten Jumalakin. En ole barbaari. Olen demokraattisesti valittu vapautta rakastavan demokratian johtaja. Olemme myötätuntoinen yhteiskunta. Suoritamme myötätuntoisia teloituksia ja annamme armahtavia tappavia ruiskeita. Olemme mahtava kansakunta. En ole diktaattori. Hän on. En ole barbaari. Hän on. Ja hän on. He kaikki ovat. Minulla on moraalista auktoriteettia. Näettekö tämän nyrkin? Tämä on moraalinen auktoriteettini. Älkääkä unohtako sitä.”

Kirjailijan elämä on hyvin haavoittuvaa, melkein alastonta toimintaa. Sitä ei kuitenkaan tarvitse surra. Kirjailija tekee valintansa ja on kiinni niissä. Mutta totta on, että silloin on avoin kaikille tuulille, jäätävillekin. Sitä on omillaan, oksalla roikkumassa. Ei ole siimestä, ei suojaa – ellei valehtele, jolloin tietenkin on rakentanut itselleen piilon ja, voitaisiin sanoa, muuttunut poliitikoksi.

Olen viittaillut kuolemaan melkoisen monta kertaa tänä iltana. Aion nyt lainata omaa runoani nimeltä ”Kuolema”.

Mistä kuolleen ruumis löydettiin?
Kuka elottoman ruumiin löysi?
Oliko ruumis kuollut löydettäessä?
Kuinka kuolleen ruumis löydettiin?

Kenen eloton ruumis oli?

Kuka oli kuolleen, hylätyn ruumiin
isä tai tytär tai veli
tai setä tai sisko tai äiti tai poika?

Oliko ruumis eloton hylättäessä?
Hylättiinkö ruumis?
Kuka sen oli hylännyt?

Oliko kuolleen ruumis alaston vai puettu matkalle?

Mikä sai sinut julistamaan kuolleen ruumiin kuolleeksi?
Julistitko kuolleen ruumiin kuolleeksi?
Kuinka hyvin tunsit hengettömän ruumiin?
Mistä tiesit, että kuollut ruumis oli kuollut?

Pesitkö kuolleen ruumiin
Suljitko sen kummatkin silmät
Hautasitko ruumiin
Hylkäsitkö sen
Suutelitko kuollutta ruumista

Katsomme peiliin ja ajattelemme, että kuva pitää paikkansa. Mutta kun vähän siirtyy, kuva muuttuu. Katselemme itse asiassa loppumattomien heijastusten sarjaa. Joskus kirjailijan onkin pantava peili pirstaleiksi, sillä totuus tuijottaa peilin takaa.

Suunnattomista vaikeuksista ja vastustuksesta huolimatta uskon, että meillä kaikilla on velvollisuus taipumattomaan, horjumattomaan, hurjaan älylliseen päättäväisyyteen määritellä elämämme ja yhteiskuntiemme todellinen totuus. Se on itse asiassa kansalaispakko.

Ellei poliittiseen näkemykseemme kuulu tällainen päättäväisyys, meillä ei ole toivoa säilyttää sitä, minkä olemme menettämäisillämme – ihmisen arvokkuutta.

Harold Pinter

Harold Pinter (1930–) on englantilainen näytelmäkirjailija, näyttelijä, ohjaaja, runoilija ja poliittinen aktivisti. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja käsikirjoituksia teatterille, radioon, televisioon ja elokuviin. Pinter sai vuonna 2005 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Oheisessa Nobel-puheessa mainituista Pinterin näytelmistä Kotiinpaluun on suomentanut Seppo Loponen (1965), Syntymäpäiväjuhlat Pentti Karhunmaa (1966), Silloin ennen Liisa Ryömä (1971), Old Times – Menneet ajat Juha Siltanen (1997), Vuoristokielen Michael Baran (1993). Ashes to Ashes -näytelmää ei ole suomennettu.
Harold Pinter

© Nobel-säätiö 2005. Englannin kielestä suomentaneet Juha Suoranta, Tuukka Tomperi ja Tere Vadén.
Pablo Nerudan runon on suomentanut Pentti Saaritsa ja se on julkaistu kokoelmassa Pablo Neruda: Meren ja yön portit: runoja 1924–1973. Tammi 1980.

Lähdelinkki: http://www.voima.fi/content/view/full/1558




PS. Hyvää kaatuneitten muistopäivää vain kaikille - tasapuolisesti!

..."sen verran vilkaisin televisiota" - - - " "Hokkastakaan ei enää tarvitse lukia kun voisin hänen sanoillaan kirjoittaa kyllä Ilkan -pääkirjoitukset", juolahduttelee vuoronmukaisessa järjestyksessä (pieleen?) "mvv", mille mikään seikka sen enempää Euroopan integraatiossa kuin köyhyys- tai kristillisyyskeskustelussakaan ei ole ollut - ihan ilman lukemistakin ja katsomistakin - vierasta!?!.


"- - Ristimäki ei vieläkään ole selvittänyt mikä olisi se humanistin parempi vaihtoehto EU:lle, näille Kommunismista vapautuneille maille. Tiesinkin etten siihen vastausta saa, kun kukaan ei ole sitä Ristimäelle sanonut, toisinsanoen linkkiä ei voi antaa", näkyy siis rientäneen iltamyöhällä - aviovuoteen velvoitteita välttääkseen(kö) - näppäilemään nännien sijasta elottomampia osioita tässä kapi(ai)sessa maailmassa syvän Pohjanmaan porvarisnimimerkki "mvv".

Toki tämmöisen tavallisen pienviljelijänpojan on helppo yhtyä nostalgisiin - tai näköjään "mvv:n" tapauksessa myös vastenmielisiin - muisteloihin elosta ja olosta maaseudulla 1950-60-luvuilla.

Toisin kuin jotkut nykykeskustan - samat maaseudun ja sen pikkutilallisväestön todellisia elinolosuhteita (tuolloinkin) tuntemattomat volaset ja niemelät olivat "kytösavu"-linjallaan romantisoimassa asioita siis jo 1960-luvun ylioppilaspolitiikassa - ministeriöihin pesiytyneet hemmot tavalliset "talonpojat ja (tilattomat) työläiset" ovat joutuneet kokemaan ja kokevat edelleen aika lailla toisella tavalla Euroopan Unionin tarjoamat ihanuudet.

En häpeä tunnustaa, että olen suhtautunut kriittisesti EY/EU:n Suomen kaltaiselle maalle ja en kansalle tarjoamiin "mahdollisuuksiin" alun alkaen sangen kriittisesti.

Sitä taas en ole hetkeäkään epäillyt, etteivätkö integraatiopolitiikka ja "tavaroiden, palvelusten ja työvoiman vapaa liikkuminen" olisi (pääsääntöisesti) todellista taivaan mannaa niin suomalaisille kuin eritoten ylikansallisille yhtiöille...

Samasta näkövinkkelistä en olisi siten lainkaan pitänyt huonona ratkaisuna Suomelle sitä, että taloudellista yhteistyötä olisi kehitetty kaikkien Euroopan ja maailman maitten kanssa itsenäisten valtioitten avoimen ja tasavertaisen yhteistyön pohjalta. Euroopan mitassa viittaan siten ETA-yhteistyömalliin, joka ei nyt ainakaan Norjaa ole kovin paljon ehtinyt tähän mennessä kurjistaa.

Lue lisää ETA:sta vaikkapa tuolta:

"- - Ne 18 maata, jotka muodostavat ETA:n, muodostavat suurimmat yhtenäiset markkinat koko maailmassa. Markkinat ulottuvat Pohjoiselta jäämereltä Välimerelle asti. Alueella asuu 375 miljoonaa kuluttajaa. ETA:n ansiosta Euroopan sisämarkkinoiden neljä perusvapautta - tavaroiden (maataloustuotteita lukuun ottamatta), palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaa liikkuvuus - on laajennettu koskemaan ETA-maita.

EFTA-maat ottivat käyttöön Euroopan unionin sisämarkkinoiden säännöt, eli kaikki direktiivit, asetukset ja päätökset, jotka ovat tarpeellisia, jotta sisämarkkinat toimisivat kunnolla. Lisäksi EFTA-maat toimivat yhteistyössä joillakin sisämarkkinoita tukevilla aloilla, kuten tutkimus ja ympäristönsuojelu ja kuluttajansuoja. - -"

http://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan_talousalue

http://www.norja.fi/policy/europe/eea/eea.htm




Suomelle - ja sen talonpojille ja duunareille - näet ns. itälaajentumiseta lankeava hinta on näet sitä luokkaa, että heikoimpia luulisi hirvittävän. Ja tullee vielä hirvittämäänkin, kun jatkuvan EU-sopeutuksen varjolla mm. kotimaisia sosiaali-, terveys-, vanhus- ja sivistyspalveluja tullaan heikentämään.



Jopa Verkkouutisista voi löytää siitä asiasta faktaa:

************************

"Itälaajentuminen maksaa Suomelle miljardin

Suomen vuosittainen nettomaksu EU:lle noussee vuonna 2006 kahden-kolmen miljardin markan tuntumaan, arvioidaan Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksessä.

EU:n itälaajentuminen maksaisi Suomelle kaavamaisesti laskien miljardi markkaa vuonna 2006. Laskua lisäisi 300 miljoonaa markkaa maataloustukien ja rakennerahastojen uudistukset.

Uusien jäsenmaitten aiheuttamat lisämenot maksumäärärahoina ilmaistuna ovat vuonna 2006 koko EU:lle 85 miljardia markkaa. Itälaajentumisen nettokustannus olisi koko EU:lle arviolta 63 miljardia markkaa.

VATT on päätynyt näihin lukuihin EU:n talousarviosta ja tilintarkastajien raporteista tehdyn tutkimuksen perusteella.

Suomen nettomaksu vuosina 1995-1997 EU:lle oli 2,5 miljardia markkaa. Esimerkiksi vuonna 1997 maksu EU:lle oli 6,6 miljardia markkaa ja takaisin tuli 6,2 miljardia. Nettomaksu oli siten 0,4 miljardia. Jatkossakaan Suomesta ei tule EU:ssa nettosaajaa, arvioi tutkimuksen tekijä Teuvo Junka VATT:sta.

Todelliset hyödyntäjät ja maksumiehet

Junka on kerännyt tietoa nettomaksajista eli jäsenmaan todellisesta rahallisesta hyödystä yhteisön tilintarkastajien kertomuksista. Varsinaisessa talousarviossa nettomaksulaskelmia ei ole, koska ne on koettu yhteisön yhtenäisyyden kannalta pulmalliseksi.

Jungan selvityksessä vuonna 1997 suurin nettomaksaja oli Luxemburg, joka maksoi EU:lle 1 600 markkaa asukasta kohden. Maa saa kuitenkin huomattavia tuloja EU:n hallintomenoina. Tämä pienentää nettomaksua oleellisesti.

oiseksi suurin nettomaksaja oli tutkittuna vuonna Hollanti 1 000 markalla ja kolmantena Saksa 800 markalla. Suomen vastaava luku oli 75 markkaa asukasta kohden.

EU:n 15:sta jäsenmaasta 11 oli nettomaksajia ja 4 nettosaajia. Suurin saaja oli Irlanti, joka nettosi yli 4 000 markkaa. Kreikan netto oli 2 300 markkaa ja Portugalin 1 500 markkaa asukkaalle.

EU:n talousarvio on vastannut noin yhtä prosenttia jäsenmaitten yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta. Vuonna 1997 budjetin loppusumma oli 480 miljardia markkaa eli 1,2 prosenttia jäsenien bkt:sta.

EU:n talousarvio on siten vain hieman pienempi kuin Suomen bruttokansantuote ja noin 2,5-kertainen Suomen valtion menoihin verrattuna.

Eniten maksuja budjetin menoihin kerätään Saksalta. Se maksoi EU:lle vuonna 1997 noin 125 miljardia markkaa. Maan prosenttiosuus jäseniltä kerättävistä varoista oli 28. Ranskan osuus on 17,5 ja Britannian 12 prosenttia. Muiden osuudet jäävät alle kymmenen prosentin.

Suomen osuus on 1,4 prosenttia eli samalla tasolla Portugalin ja Kreikan kanssa. Kokonaismaksu jaetaan jäsenmaitten kansantalouksien koon suhteen.

STT-IA
20.8.1999 "

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/20.elokuu/ITLA3399.HTM


************************

Saman asianhan voi toki uutisoida monella eri tavalla. Talentumin viestimissä VATT:n selvitystä markkinoitiin tämmöisin miettein:

"Vertailukohtana toipilaskausi 90-luvun alun lamasta

Kymmenen EU-vuotta olleet Suomelle siunaus

[Mikael Sjöström 20.4.2005, 12:23]

Suomen kymmenen vuotta Euroopan unionissa ovat olleet taloudellinen menestys kaikilla mittareilla, väittää Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.

Menestystä selittää osin se, että EU-jäsenyyden alla Suomi oli toipumassa historiansa pahimmasta lamasta.

"Talouden ja etenkin viennin kasvu on ollut nopeaa, inflaatio on ollut hidasta, korkotaso on alentunut ja julkisen talouden tasapaino pysynyt hyvänä", VATT luettelee.

Työllisyyden ja työttömyyden suhteen saavutukset ovat olleet korkeintaan tyydyttäviä, mutta niiden suhteen Suomi on päässyt EU-15-maiden keskiarvon tuntumaan.

Maatalous on VATT:n mielestä sopeutunut odotettua paremmin: työllisten ja maatilojen määrä on vähentynyt EU-jäsenyyden aikana, mutta hitaammin kuin arvioitiin.

Tuottajahinnat ovat alentuneet nopeammin kuin tuotantokustannukset. Tuotantomäärät ja tulot ovat kehittyneet arvioitua suotuisammin. Uusi tukijärjestelmä on lisännyt tukien hakemiseen ja valvontaan liittyvää byrokratiaa.

Kotimainen elintarviketeollisuus on joutunut rationalisoimaan ja kansainvälistymään, mutta se on onnistunut pitämään markkinaosuutensa melko hyvin.

Kuluttajahinnat ovat hiukan lähestyneet EU:n keskimääräistä hintatasoa, koska sääntelyä on purettu ja kilpailu lisääntynyt. Selvimmin tämä näkyy elintarvikkeiden hinnoissa. Suomen kuluttajahinnat ovat kuitenkin edelleen parikymmentä prosenttia EU:n keskimääräistä korkeammat.

Sisämarkkinoista ei ainakaan toistaiseksi ole saatu sellaista kasvusysäystä, mitä komission tekemissä arvioissa ennakoitiin. Kansallinen sääntely on säilynyt energia- ja palvelualoilla ja monella muullakin alalla markkinat ovat kansallisia, vaikka muodollisia esteitä yhteismarkkinoille ei olisikaan. Tämä heijastuu mm. maiden välisinä hintaeroina.

Suomen ulkomaankaupassa EU:n osuus on kaventunut. EU-kaudella viennin kasvu on tapahtunut etenkin elektroniikkateollisuudessa, missä nopeimmin kasvavat markkinat ovat EU:n ulkopuolella. Venäjän elpyminen ja Aasian talouksien voimakas kasvu ovat suunnanneet kauppaa Euroopan ulkopuolelle.

Uskottua nopeammin ovat edenneet EU-alueen laajentuminen ja yhteinen valuttaa sekä rahapolitiikka.

Euro on pienentänyt valuuttariskiä ja Suomen korkotaso laski nopeasti jo ennen jäsenyyttä rahaliitossa, kun julkinen talous tasapainottui ja inflaatio hidastui. Nyt ongelmana on euron kurssivaihtelu, ensin heikkous ja nyttemmin vahvuus suhteessa Yhdysvaltain dollariin."

Lähdelinkki: http://www.talentum.com/doc.ot?d_id=220773


************************

Joten etenkin niin sanotun euro-alueen auvoittavuuden suhteen olen peräti epäileväinen edelleenkin.

Ja samanmoisissa mietteissä on - ihan julkisuudessakin - ollut Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajana vuoden 2006 alussa aloittanut Anne Brunila, joka arvioi, että "nykyinen euro-aleu on hyvin erinäköinen kuin se euroalue, johon me aikoinaan liityimme. Voi olla, että Ruotsin päätös [s.o. jäädä euro-alueen ulkopuolelle] ei ollutkaan niin tyhmä kuin silloin ajateltiin. " Ja päättelihän Helsingin Sanomatkin päääkirjoituksessaan 2.1.2006, että " [Ruotsin]
korkotasokin on yhtä alhainen kuin euroalueella ja kruunukin on heikentynyt, mikä parantaa Ruotsin viennin hintakilpailukykyä. - - Meillä on korostettu euroalueen mukanaan tuomaa vakautta, kuten Euroopan Keskuspankkikin mielelläään tekee. Ruotisnkaan vakaudessa ei ole ollut ongelmaa ja juuri nyt Ruotsin taloudella pyyhkii erittäin hyvin paitsi että työttömyys on ongelma. - -"

Lähde: Työpoliittinen Aikakauskirja 1/2006, pääkirjoitus; Pekka Tiainen: "Pääoman lähtö ja työllisyys - entä investointien paluu"


Lähdelinkki:

http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/aikakausi/tak/2006/01/paakirjoitus100263.pdf



http://66.102.9.104/search?q=cache:Uu3CGXhrTacJ:www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/aikakausi/tak/2006/01/paakirjoitus100263.pdf Anne Brunila euroalue&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=7&lr=lang_fi



Joten samalla lailla kuin on ollut aikanaan ja edelleenkin syytä kysyä Suomen osalta, samalla lailla on niin Puolan, Baltian maiden, Romanian ja Bulgarian etc. "talonpoikien ja työläisten" syytä kysellä oman maansa taloudellisellta ja poliittiseelta eliitiltä - Anne Kosken väitöskirjassaan "Niinkö on jos siltä näyttää? - Kuva ja mielikuva Suomen valtaresursseina kansainvälisessä politiikassa" esittämältä pohjalta:

[Lue enemmän väitöskirjasta: http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005083.html ]


Vietiinkö Suomi Euroopan Unioniin viekkaudella ja vääryydellä? Mitä Yleisradion TV-uutisten kuvat asiasta kertovat?


Akatemiatutkija
Anne Koski
Tampereen yliopisto:


"Valtiovalta ei kertonu kaikista Maastrichtin sopimuksen velvoitteista -ulkopolitiikassa varsinkaan. Samaten ei kerrottu maatalousneuvottelujen siitä suurimmasta ongelmasta elikkä siitä, että Etelä-Suomeen ei saada pysyviä tukia viljelijöille, vaan että se tulee olemaan määräaikanen."

Suomen hallitus ei siis halunnut julkista huomiota tiedossa oleville EU-velvoitteille. Pyrkimyksenä oli pikemminkin asioiden hämärtäminen kuin asiapohjainen argumentointi. Suomi ei voinut ottaa riskiä liian suurten sisäisten ristiriitojen syntymisestä, koska unionin suuntaan oli viestittävä mahdollisimman yksimielistä jäsenyyshalukkuutta.

Valtiovallan vaikenemista korvattiin julkisilla poliittisilla näytöksillä, joiden avulla suunnattiin kansalaisten huomio pois unionin kanssa käytävien neuvottelujen takkuamisesta. Tässä esimerkki onnistuneesta näytöksestä: Valtio eli alivaltiosihteeri Veli Sundbäck kiikuttaa Suomen unionihakemusta runsaan mediahuomion saattelemana kohti Brysseliä.

Koski: "Itse poliittinen kysymys siitä et se hakemus oli muotoilultaan lyhyt jäi aika lailla puimatta -sen näytöksen viemän huomion takia luultavasti. Elikkä siitä olis jo voinu päätellä, ettei puolueettomuudelle tuu neuvotteluissa kovin hyvin käymään. Mut et tilanne on juuri niinko se, että helposti juuri näytöksen takia jää piiloon semmosia asioita, mistä olisi syytä puhua."

Medialle suunnattujen näytöksien avulla synnytettiin mielikuva Suomen toivottamisesta tervetulleeksi EU:hun ja pääsystä päätöksentekopöytiin jo ennen varsinaista jäsenyyttä. Tässä vihitään käyttöön komission Suomeen perustamaa suurlähetystöä tavalla, joka siirtää huomion pois ikävistä maatalousasioista:

Koski: "Taustalla on kans maatalousneuvottelujen vaikee tilanne ja pysähdys, josta ei oikeestaan tuona päivänä sit uutisissa pahemmin ookkaan mitään. Et jälleen kerran näytöksellä, jossa Haavisto onnistuneesti vitsailee kuohuviinilasin kanssa ja on tommonen lepposa tunnelma ni sillä on oikeestas juuri saatu semmonen sopiva vaikutelma luotua, et Suomi on menossa EU:hun ja tullut hyväksytyksi sellasena kun on."

Menossa on kesäkuun -94 Korfun EU-huippukokous, jossa Suomi on opettelemassa unionin tavoille tarkkailijan statuksella. Presidentti Ahtisaari on ensimmäistä kertaa mukana EU-huippujen yhteiskuvaposeerauksessa kuvan laidassa ja ilman päätösvaltaa -mutta kuitenkin. Tämäkin julkinen poliittinen näytös ilmentää suomalaisten pääsyä unionin mahtimiesten syleilyyn: Nähtyään omat johtajansa EU-kerman yhteispotretissa, suomalaiset eivät yksinkertaisesti hennoisi enää äänestää heitä sieltä pois syksyn kansanäänestyksessä. Eli kaiken taustalla oli pelko, että kansa antaa sittenkin unionille pakit tuloillaan olevassa kansanäänestyksessä:

Koski: "Syyskuussa -94 juuri ennen kansanäänestystä, joka oli siis lokakuussa, tuli vielä kumminki semmosia gallup-lukuja, joissa kannattajien ja vastustajien määrät oli melkein tasan."

KYSYMYS: "VETIKÖ POLIITTINEN ELIITTI TÄSSÄ KANSALAISIA SUORASTAAN HÖPLÄSTÄ?"

Koski: "No kyl mun mielestä näin voi sanoo, ilman muuta.

Koski: "Et harrastettiin matalaa profiilia, salailtiin tai pidettiin monenlaisia tulkintoja ilmassa."

Suomen poliittisen johdon tuskaa lisäsi, että vielä kansanäänestysviikolla ilmeni ongelmia maanviljelijöille maksettavien niin sanottujen siirtymäkauden lisähintojen kanssa. Tällöin ei auttanut muu kuin turvautua julkiseen valheeseen:

Koski: "Maatalousväestön äänet oli tärkeää saada sen sopimuksen taakse kansanäänestyksessä niin synty poliittisesti arkaluontonen tilanne, jossa Pesälä joutu sitten oikeestas valehtelemaan kameralle saadakseen sen tilanteen haltuun ja vakuuttamaan että kaikista asioista on sovittu, mut et jälkikäteen tutkimuksessa on sitten käynyt ilmi että tossa tilanteessa ei asioista todellakaan oltu vielä sovittu."

Kuva näyttää häpeämättömästi, millaisin ilmein ja elein silloinen maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä yrittää torjua käsitystä siitä, että maataloudessa olisi vielä selvittämättömiä asioita:

Koski:"Sääliksi käy et ministeri joutuu tollaseen tilanteeseen et tässä nähdään myöskin se, että kuva on siinä mielessä arkaluontoinen media, et se kyl paljastaa ihmisen kasvojen pettämisen."

Tutkijan mielestä kansa olisi todennäköisesti kaatanut Suomen jäsenyyssopimuksen, mikäli olisi paljastunut, että kansalliset maataloustuet eivät olleetkaan pysyviä. Samoin olisi käynyt, jos äänestäjät olisivat saaneet tietää Maastrichtin sopimuksen vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Tapa, millä Nato-keskustelua käydään, osoittaa, ettei mikään ole 10 vuodessa muuttunut, näpäyttää lauantaina Tampereen yliopistossa tohtoriksi väittelevä Anne Koski. Kun Euroopan Unionin jäsenyyttä Suomessa valmisteltiin, perustettiin ns. EFTA- EY -seurantaryhmä, joka keräsi tietoa ja hankki valmiuksia, jotta unioniin kyettäisiin tarvittaessa hyppäämään nopeallakin aikataululla. Seurantaryhmän toimista ei liiemmin hiiskuttu julkisuudessa:

Koski: "Ja tilannehan on tietysti Naton suhteen ihan sama et eihän se ole mikään salaisuus et Suomi on siinä kumppanuusohjelmassa mukana ja et Suomi erilaisia puolustuksellisia ratkaisuja yrittää jo nyt etukäteen suunnitella sillä tavalla että ne on Nato-yhteensopivia. Mut eihän siitäkään niinku kauheesti puhuta eikä varmaan itse asiassa ees tiedetä sitä et mitä kaikkea siellä taustalla on jo tehty."

Entä millaisia havaintoja poliittisen viestinnän tutkimukseen ja visuaaliseen kulttuuriin erikoistunut Koski on tehnyt käynnissä olevasta presidentinvaalikampanjoinnista?

Koski: "Jotenkin tuntuu, että ollaan ehkä tyhjänpäiväsimmissä presidentinvaaleissa pitkiin aikoihin. Et kun kerran Halosen etumatka on niin pitkä ja sitten kun nämä Niinistön yritykset käydä…käynnistää sitä ulkopoliittista keskustelua ei oo onnistunu toistaseks niin sillon varmaan just tämä mielikuvapolitiikka ja mainostoimistojen rooli korostuu, koska eroja pitäis saada niiden ehdokkaiden välille."

Koski: "Oikeestaan pelottavan paljon puolueet on luottanu mainostoimistoihin toistaseks."

Lähdelinkki: http://www.yle.fi/aohjelmat/apiste/arkisto/id21789.html


***********************

Ja koska nimimerkki "mvv" näkyy lupaavan, että "luen sitten illalla päivän annin", tarjoilen tässä yleisempääkin pohdintaa ns. itälaajentumisesta...




"Itälaajentuminen koettelee EU:n toimintakykyä ja yhtenäisyyttä

Paineet integraation syventämiseen pysyvät EU:n laajentumisen jälkeen voimakkaina. Samalla jäsenmaiden valmius liikkua eteenpäin vaihtelee. Joustavuuden lisääminen ja samalla yhtenäisyyden säilyttäminen onkin vaikea yhtälö, joka kuuluu laajentuvan unionin suurimpiin haasteisiin.

Hiski Haukkala& Kristi Raik

EUROOPAN UNIONIN jokainen laajentuminen on herättänyt huolta EU:n instituutioiden toimintakyvyn säilymisestä ja luonut paineita uudistuksiin - luotiinhan järjestelmä alun perin vain kuuden jäsenmaan "klubia"varten. Sitä mukaa kun jäsenten määrä on kasvanut, on myös integraatio tiivistynyt ja syventynyt. Yleensä laajentumisen tuomaa lamaannusta on ehkäisty tehostamalla unionin päätöksentekorakenteita jo ennen uusien jäsenten vastaanottoa. Kun tällä kertaa liittyvien maiden joukko oli poikkeuksellisen suuri, myös paineet EU-elinten uudistamiseen jo ennen tulokkaiden saapumista olivat erityisen kovat.
Uuden perussopimuksen karikkoinen valmistelu

EU kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan yksinkertaistaa ja tehostaa toimintojaan ennen kymmenen uuden maan liittymistä. Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 sovittiin tosin laajentumisen kannalta välttämättömistä uudistuksista. Neuvottelut uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta, jonka oli määrä valmistua viime vuoden loppuun mennessä, sen sijaan pitkittyivät. Niinpä 25 jäsenmaan yhteisön toimintakyky joutui heti alussa kovaan testiin: samanaikaisesti uusien jäsenten sisäänajon kanssa oli haettava ratkaisuja unionin perustuksia koskeviin vaikeisiin kiistoihin.

Uuden sopimuksen valmistelu aloitettiin hyvissä ajoin ennen laajentumista. Tarve uudistuksiin nousi paitsi laajentumisesta myös unionin sisäisestä kehityksestä: useiden perussopimusten, kymmenien päätöksentekomuotojen ja yhä useampien yhteistyöalueiden viidakon hallinta kävi ylivoimaiseksi jo asiantuntijoillekin, puhumattakaan tavallisista kansalaisista. Uudistusten tavoitteeksi asetettiin kunnianhimoisesti järjestelmän selkeyden, tehokkuuden ja demokraattisuuden vahvistaminen.

Tavoitteen mittavuudesta kertoo jo uudistusten valmistelutapa: helmikuussa 2002 työhön tarttui EU:n tulevaisuuskonventti, joka kokosi yhteen 105 edustajaa nykyisistä ja tulevista jäsenmaista sekä EU-instituutioista. Sopimusluonnos valmistui viime kesällä. Vaikka sekä luonnoksen sisältö että konventin työtavat herättivät runsaasti kritiikkiä, on myönnettävä että konventin tuloksellisuus ylitti ennakko-odotukset. Lähes puolitoista vuotta kestäneet neuvottelut olivat sinällään merkittävää valmennusta laajentumisen jälkeiseen tilanteeseen - tulevien jäsenmaiden edustajat pääsivät käsiksi unionin toimintaan, ja kaikki osallistujat saivat arvokasta kokemusta yhteistyöstä.

Varsinainen valta ja vastuu EU:n perussopimusten uusimisesta kuuluu kuitenkin hallitustenväliselle konferenssille (HVK). Konventin valmistelemaa luonnosta alettiin työstää hallitustenvälisissä neuvotteluissa syksyllä 2003. Neuvottelut kariutuivat joulukuussa kiistaan äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Tässä kysymyksessä asettuivat vastakkain yhtäältä Espanja ja Puola, jotka halusivat säilyttää vuoden 2000 Nizzan sopimuksessa niille määrätyt äänimäärät, ja toisaalta Ranska ja Saksa, jotka eivät tätä ratkaisua hyväksyneet. Jälkimmäinen kanta sai laajalti tukea, sillä Nizzan sopimus antaa Espanjalle ja Puolalle suhteettoman paljon äänivaltaa maiden väkilukuun nähden. Neuvottelut jatkuivat tämän vuoden alussa, ja EU toivotti uudet jäsenet tervetulleiksi ilman uutta perussopimusta, melko sekavassa ja huolestuneessa ilmapiirissä.
Yhteisen edun määrittely vaikeutuu

Pitkittyneen HVK:n on arveltu antaneen esimakua vaikeuksista, joihin 25 jäsenmaan liitto ajautuisi. Jäsenmaiden määrän ja kirjon kasvaessa kukin maa näyttäisi olevan aiempaakin taipuvaisempi asettamaan kansalliset edut unionin yhteisten tavoitteiden edelle. Yhteisen nimittäjän taikka edun määrittely käy entistäkin vaikeammaksi. Vanhojen ja uusien jäsenten välinen elintasokuilu lisää jännitteitä: vanhat nettomaksajat - etu-päässä Saksa ja Ranska - haluaisivat keventää taakkaansa; maat, jotka ovat tähän mennessä saaneet suurimman potin EU-kassasta (Kreikka, Espanja ja Portugali), ovat haluttomia luopumaan eduistaan; ja uudet jäsenmaat puolestaan vaativat tasapuolista kohtelua, mikä nykyisessä tukijärjestelmässä veisi unionin vararikkoon. Seuraavasta rahoituskaudesta vuosiksi 2007-2013 on määrä päättää ensi vuonna, ja neuvotteluista povataan hyvin vaikeita.

Myös suurten ja pienten jäsenmaiden välinen tasapaino joutuu koetukselle. Kymmenestä tulokkaasta vain Puola yltää suurten jäsenmaiden joukkoon, joten pienten ja keskikokoisten maiden suhteellinen määrä kasvaa huomattavasti. Tämä tuo entistä voimakkaammin esiin johtajuuden tarpeen. EU:n kolme suurta - Ranska, Saksa ja Iso-Britannia - ovatkin viime aikoina pyrkineet tiivistämään yhteydenpitoaan ja pohjustamaan keskenään unionin päätöksiä. Johtajakolmikkoa hajottavat kuitenkin varsin erilaiset näkemykset EU:n suunnasta. Euroskeptiset britit asettuvat integraation jarrumieheksi, kun taas Ranska ja Saksa hakevat mahdollisuuksia yhteistyön syventämiseen eri aloilla, tarvittaessa pienemmillä maaryhmillä. Pienet maat pelkäävät suurten määräilyn lisääntymistä ja puolustavat jäsenten tasavertaista kohtelua.

Uudet jäsenmaat eivät muodosta EU:n päätöksenteossa erillistä ryhmää. Heille on tärkeää hakea kumppaneita vanhoista jäsenmaista, mutta kuten EU:ssa on tapana, liittoumat vaihtelevat aihepiirin ja tilanteen mukaan. Kaikkein varauksellisimmin integraatioon suhtautuu Viro, jonka kannat ovat monesti lähellä Britanniaa - esimerkiksi verotusta, sosiaaliturvaa ja puolustusta koskevissa kysymyksissä. Unkari ja Slovenia puolestaan kuuluvat integraation syventämisen innokkaimpiin kannattajiin. Kenties eniten huolta EU:ssa on kannettu Puolan jäsenyyden vaikutuksista. Maata on moitittu joustamattomuudesta ja häikäilemättömästä kansallisten etujen ajamisesta, joista saatiin näyttöä muun muassa viime vuoden HVK:ssa.

On kuitenkin syytä muistaa, että EU:n lamaantuminen ei ole missään nimessä Puolan toiveena; ei vähiten siksi, että Puolalle on seuraavien kymmenen vuoden aikana luvassa runsaat 80 miljardia euroa EU-tukiaisia. Kaikille uusille jäsenmaille on tärkeää, että unioni pysyisi mahdollisimman yhtenäisenä ja toimintakykyisenä. Uudet jäsenet ovat suhteellisen heikkoja, köyhiä ja - Puolaa lukuun ottamatta - pieniä, joten niillä olisi EU:n hajaantumisesta paljon menetettävää. Ensimmäisten jäsenyysvuosien aikana niiden voidaan odottaa olevan enimmäkseen melko varovaisia ja passiivisia. Unionin toimintatapojen opettelu ja omien kantojen tarkentaminen vaativat aikanaan useita vuosia myös Suomelta.
EU:n jatkolaajentamisen vaihtoehtona naapuruuspolitiikka

Laajentumisen sisäiset vaikutukset ovat pitkälti hallinneet EU:ssa käytävää keskustelua. Tämä on luonnollista, sillä sisäiseen vallanjakoon ja vaikkapa budjettivarojen jakautumiseen liittyvät kysymykset ovat sekä jäsenmaiden hallituksia että niiden kansalaisia kaikkein lähinnä. Tämänkertaisella laajentumisella on kuitenkin erityisen mielenkiintoisia ja haastavia vaikutuksia myös EU:n ulkopuolelle. Tämä koskee niin laajentumisen myötä tulevia uusia naapureita kuin myös EU:n omia ulkosuhdepolitiikkoja ja -instrumentteja.

Itälaajentumisen myötä myös kysymys EU:n lopullisten ulkorajojen paikasta on noussut entistä vahvemmin esiin. EU:ssa onkin vahvistumassa se käsitys, että tiiviisti toisiaan seuraavien laajentumisten aika on ohi. Esimerkiksi toukokuussa 2004 laajentumisesta vastaava komissaari Günter Verheugen totesi kainostelematta, että laajentuminen on nyt toistaiseksi päättynyt ja että EU:n on kehitettävä suhteitaan naapureihin toiselta pohjalta.

EU:n toive lakata laajentumasta on ymmärrettävä, sillä jo toteutuneen itälaajentumisen pelätään johtavan suuriin ongelmiin unionin sisällä. Laajentumisesta luopumiseen on kuitenkin myös ulkoinen syy, sillä EU:n on jatkossa entistä vaikeampi löytää sopivia jäsenehdokkaita Euroopasta.Bulgaria ja Romania ovat jäsenyysneuvotteluidensa loppusuoralla ja Balkanin maille sekä Turkille on jäsenyys oikeastaan luvattu. Jo näiden maiden integroiminen osaksi unionia tulee olemaan merkittävä haaste tulevina vuosina. Tämän jälkeen tarjolla on lähinnä vain hankalia tai erittäin hankalia kandidaatteja. Näin on varsinkin idässä, missä EU:n uudet ja tulevat rajanaapurit, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä, kukin asettavat omat vaikeat haasteensa EU:lle.

Kysymys laajentumisen lopettamisesta on kuitenkin EU:lle periaatteellisesti hankala, sillä nykyisen perussopimuksen 49. artikla toteaa yksikantaan kaikkien eurooppalaisten valtioiden lähtökohtaisen oikeuden hakea jäsenyyttä. EU:n onkin vaikea kiemurrella ulos tästä lupauksesta.

Asialla on myös käytännönläheisempi ulottuvuutensa. EU on hankalassa tilanteessa, sillä luopumalla laajentumisesta se on vaarassa samalla menettää kenties tehokkaimman instrumenttinsa oman naapurustonsa vakauden edistämiseksi: Itälaajentuminen on todiste siitä, miten EU voi laajentumisen avulla edesauttaa vakautta lähialueillaan.

EU:ssa ollaan hyvin tietoisia näistä haasteista ja vaikeuksista. Tämän vuoksi EU pyrkiikin ottamaan asiassa aikalisän. Sen sijaan, että EU kategorisesti ilmoittaisi, että laajentamisen rajat ovat nyt tulleet vastaan, se pyrkii kehittämään ns. eurooppalaista naapuruuspolitiikkaa (ENP). Sen avulla unioni pyrkii asteittain integroimaan naapureitaan ilman, että sen tarvitsisi avata markkinoitaan ja instituutioitaan liian aikaiselle ja kohtuuttomalle rasitukselle.

Kesä 2004 on ratkaiseva naapuruuspolitiikan kehityksen kannalta. Toukokuussa Euroopan komissio julkaisi strategiapaperinsa, joka hyväksyttiin ministerineuvoston kesäkuun istunnossa. Kesän aikana komissio pyrkii laatimaan yhteistyössä kunkin naapurin kanssa maakohtaiset toimintaohjelmat, joiden sisältö ja konkreettisuus viime kädessä ratkaisevat, onko ENP:stä toimivaksi vaihtoehdoksi EU:n jatkolaajentamiselle.

Vaikka toimintaohjelmien sisältö on vielä tätä kirjoitettaessa hämärän peitossa, on jo nyt kuitenkin selvää, että ENP on kaukana helposta patenttiratkaisusta. Jäljellä on runsaasti kysymyksiä sen toimivuudesta. Niistä ensimmäinen liittyy siihen, onko koko hanke kyllin kiinnostava ja konkreettinen, jotta se toimii uskottavana korvikkeena täysjäsenyydelle. Toiseksi voidaan kysyä, onko sisäisten haasteidensa kanssa kamppailevalla EU:lla todellakin riittäviä poliittisia ja taloudellisia voimavaroja naapuriensa auttamiseen.
Suhde Venäjään muodostaa oman ongelmansa

Laajentumisella on vaikutuksia myös EU:n Venäjäsuhteeseen. Selvimmin tämä näkyy kumppaneiden keskinäisen taloudellisen riippuvuuden kasvussa. Tämä koskee varsinkin Venäjää, jonka ulkomaankaupasta jatkossa noin 50 prosenttia käydään EU:n kanssa. Toisaalta suuri osa Venäjän viennistä EU-maihin on öljyä, kaasua sekä muita raaka-aineita, joista puolestaan EU on riippuvainen. Tämä energiaan ja raaka-aineisiin pohjautuva yhteys onkin se napanuora, joka ajoittaisista ja toistuvista poliittisista kriiseistä huolimatta sitoo EU:n ja Venäjän myös jatkossa tiiviisti yhteen.

Kaupan lisäksi myös yhteinen maaraja kasvaa. Baltian maiden ja Puolan itärajojen myötä EU:n ja Venäjän yhteinen maaraja yli kaksinkertaistuu. Venäjälle kuuluva Kaliningradin alue jää satimeen EU-maiden sisälle. Jo aiemmin alueen kauttakulkuun liittyvät ongelmat ovat tulehduttaneet EU:n ja Venäjän välejä. Jatkossa teknisiä kysymyksiä suuremmaksi pulmaksi kuitenkin nousee koko alueen asema: Kykeneekö se ottamaan osaa alueelliseen yhteistyöhön vai eristyykö se alati kurjistuvaksi pesäkkeeksi vaurastuvan ja integroituvan Pohjois-Euroopan sisälle?

Oman hankalan kysymyksensä muodostaa Venäjän asema EU:n uudessa naapuruuspolitiikassa. Komission strategiapaperissa Venäjä mainitaan tulevien kumppanien joukossa. Samalla kuitenkin mainitaan, että hallinnollisesti suhdetta kehitetään naapuruuspolitiikasta ja sen toimintaohjelmista erillisen ns. yhteisten alueiden kautta. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, mikä Venäjän asema ENP:ssä loppujen lopuksi on. Myös Suomen aloitteesta alkunsa saanut pohjoinen ulottuvuus joutuu hankalaan asemaan, sillä se mainitaan osana EU:n naapuruusinstrumentteja, mutta samalla sen looginen paikka olisi kuitenkin olla alisteinen yhteisten EU-Venäjä-alueiden kehittämisessä.

EU:n uusi naapuruuspolitiikka sisältää siis joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka jo ennen varsinaista toimeenpanoa näyttäisivät asettavan omat haasteensa politiikan onnistumiselle. Jatkossa näiden päällekkäisyyksien ja epäselvyyksien ratkominen on tärkeää, mikäli uusi naapuruuspolitiikka halutaan aidosti toimivaksi ja tehokkaaksi ratkaisuksi laajentumisesta luopumisen ongelmaan.
EU ei tule koskaan valmiiksi...

Kaiken kaikkiaan laajentumisen tuomat muutokset tulevat näkyviin vähitellen vuosien kuluessa. Vaikka EUmaiden johtajat pääsivät kesäkuussa sopuun uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta, se voi tulla voimaan aikaisintaan parin vuoden kuluttua, sillä sopimus pitää ensin ratifioida jokaisessa jäsenmaassa. Lisäksi on syytä epäillä, tarjoaako uusi sopimus tarpeeksi ratkaisuja unionin tehokkuuden, demokraattisuuden ja sisäisen ja ulkoisen toimintakyvyn vahvistamiseksi. Paineet integraation syventämiseen pysyvät voimakkaina, mutta toisaalta jäsenmaiden valmius liikkua eteenpäin vaihtelee. Onhan monen nopeuden Eurooppa jo toteutunut esimerkiksi rahaliiton ja henkilöiden vapaata liikkumista koskevan Schengen-sopimuksen muodossa.

Mahdollisuus edetä eri tahtiin pienemmissä ryhmissä tulee jatkossa olemaan entistä tärkeämpi. Integraation hajautuminen ja eriytyminen lienevät jossain määrin väistämättömiä, jos EU:n halutaan tarttuvan uusiin haasteisiin vaikkapa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, maahanmuuton, oikeudellisen yhteistyön tai verotuksen yhtenäistämisen aloilla. Euroopan yhtenäisyyden kannalta olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että eriytyminen ei loisi pysyviä jakolinjoja, vaan että pidemmälle menevä yhteistyö pysyisi avoimena kaikille jäsenmaille. Joustavuuden lisääminen ja samalla yhtenäisyyden säilyttäminen onkin vaikea yhtälö, joka kuuluu laajentuvan unionin suurimpiin haasteisiin.

Päivitetty 7.7.2004"

Lähdelinkki: http://www.stat.fi/tup/economictrends/econ204_nostoartikkeli2.html

PS. Summa summarum: "humaanisti" soisin "näille Kommunismista vapautuneille maille" sen, että he yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta ETA-alueen tyylisesti olisivat ymmärtäneet pyrkiä säilyttämään mahdollisimman suuren kansallisen itsenäisyytensä, jonka Suomi on lähes tyystin jo menettänyt.

Eli varoitan kaikesta semmoisesta "vedätyksestä", mistä akatemiatutkija Anne Koski kuvaa - Suomen osalta - väitöskirjassaan seuraavasti:



"- - Prosessin aikana valtiovalta suuntasi julkista huomiota pois Maastrichtin sopimuksen velvoitteista näytösten avulla. Tämän lisäksi poliittinen johto salasi asioita, esitti ristiriitaisia tulkintoja ja piti matalaa profiilia julkisuudessa. Media yritti paikata tällä tavalla syntynyttä aukkoa. Maatalousneuvotteluissa Suomi yritti puolustaa kansallisia etuja entiseen tapaan. EU ylläpiti näytösten avulla mielikuvaa neuvottelujen ripeästä etenemisestä ja Suomi salasi niiden avulla kulissien takaiset erimielisyydet. Pyrkimys EU-piireihin teki kansallisen edun puolustamisen EU:ssa entistä vaikeammaksi. Suomi joutui ottamaan alusta alkaen huomioon omansa rinnalla EU:n maineen. Kansanäänestyksen alla valtiovalta turvautui julkiseen valheeseen.

EU koulutti jäsenkandidaatteja antamalla niille kuunteluoppilaan statuksen EU:n eri toimielimissä. Mediaa kiinnosti alusta alkaen erityisesti, miten Suomi pärjää EU:ssa suhteessa muihin. Näin ollen valtiovallalle tarjoutui tilaisuus julkisin näytöksin todistella, että Suomi on saavuttanut EU:ssa painoarvoa ja arvostusta. Oman valta-aseman tai EU-piireihin pääsyn vakuuttelu sanallisesti olisikin ollut epähienoa ja epäuskottavaa. Yhteisösitoumuksista keskustelun sijasta Suomi näyttäytyi mielellään EU-huippujen kanssa yhteisöllisyyttä osoittavissa kuvissa. Katsojien toivottiin tekevän oikeita johtopäätöksiä Suomen arvovallasta itsenäisesti kuvassa nähtävien merkkien pohjalta.- -"

http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005083.html

Timo Ristimäki kirjoitti:

..."sen verran vilkaisin televisiota" - - - " "Hokkastakaan ei enää tarvitse lukia kun voisin hänen sanoillaan kirjoittaa kyllä Ilkan -pääkirjoitukset", juolahduttelee vuoronmukaisessa järjestyksessä (pieleen?) "mvv", mille mikään seikka sen enempää Euroopan integraatiossa kuin köyhyys- tai kristillisyyskeskustelussakaan ei ole ollut - ihan ilman lukemistakin ja katsomistakin - vierasta!?!.


"- - Ristimäki ei vieläkään ole selvittänyt mikä olisi se humanistin parempi vaihtoehto EU:lle, näille Kommunismista vapautuneille maille. Tiesinkin etten siihen vastausta saa, kun kukaan ei ole sitä Ristimäelle sanonut, toisinsanoen linkkiä ei voi antaa", näkyy siis rientäneen iltamyöhällä - aviovuoteen velvoitteita välttääkseen(kö) - näppäilemään nännien sijasta elottomampia osioita tässä kapi(ai)sessa maailmassa syvän Pohjanmaan porvarisnimimerkki "mvv".

Toki tämmöisen tavallisen pienviljelijänpojan on helppo yhtyä nostalgisiin - tai näköjään "mvv:n" tapauksessa myös vastenmielisiin - muisteloihin elosta ja olosta maaseudulla 1950-60-luvuilla.

Toisin kuin jotkut nykykeskustan - samat maaseudun ja sen pikkutilallisväestön todellisia elinolosuhteita (tuolloinkin) tuntemattomat volaset ja niemelät olivat "kytösavu"-linjallaan romantisoimassa asioita siis jo 1960-luvun ylioppilaspolitiikassa - ministeriöihin pesiytyneet hemmot tavalliset "talonpojat ja (tilattomat) työläiset" ovat joutuneet kokemaan ja kokevat edelleen aika lailla toisella tavalla Euroopan Unionin tarjoamat ihanuudet.

En häpeä tunnustaa, että olen suhtautunut kriittisesti EY/EU:n Suomen kaltaiselle maalle ja en kansalle tarjoamiin "mahdollisuuksiin" alun alkaen sangen kriittisesti.

Sitä taas en ole hetkeäkään epäillyt, etteivätkö integraatiopolitiikka ja "tavaroiden, palvelusten ja työvoiman vapaa liikkuminen" olisi (pääsääntöisesti) todellista taivaan mannaa niin suomalaisille kuin eritoten ylikansallisille yhtiöille...

Samasta näkövinkkelistä en olisi siten lainkaan pitänyt huonona ratkaisuna Suomelle sitä, että taloudellista yhteistyötä olisi kehitetty kaikkien Euroopan ja maailman maitten kanssa itsenäisten valtioitten avoimen ja tasavertaisen yhteistyön pohjalta. Euroopan mitassa viittaan siten ETA-yhteistyömalliin, joka ei nyt ainakaan Norjaa ole kovin paljon ehtinyt tähän mennessä kurjistaa.

Lue lisää ETA:sta vaikkapa tuolta:

"- - Ne 18 maata, jotka muodostavat ETA:n, muodostavat suurimmat yhtenäiset markkinat koko maailmassa. Markkinat ulottuvat Pohjoiselta jäämereltä Välimerelle asti. Alueella asuu 375 miljoonaa kuluttajaa. ETA:n ansiosta Euroopan sisämarkkinoiden neljä perusvapautta - tavaroiden (maataloustuotteita lukuun ottamatta), palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaa liikkuvuus - on laajennettu koskemaan ETA-maita.

EFTA-maat ottivat käyttöön Euroopan unionin sisämarkkinoiden säännöt, eli kaikki direktiivit, asetukset ja päätökset, jotka ovat tarpeellisia, jotta sisämarkkinat toimisivat kunnolla. Lisäksi EFTA-maat toimivat yhteistyössä joillakin sisämarkkinoita tukevilla aloilla, kuten tutkimus ja ympäristönsuojelu ja kuluttajansuoja. - -"

http://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan_talousalue

http://www.norja.fi/policy/europe/eea/eea.htm




Suomelle - ja sen talonpojille ja duunareille - näet ns. itälaajentumiseta lankeava hinta on näet sitä luokkaa, että heikoimpia luulisi hirvittävän. Ja tullee vielä hirvittämäänkin, kun jatkuvan EU-sopeutuksen varjolla mm. kotimaisia sosiaali-, terveys-, vanhus- ja sivistyspalveluja tullaan heikentämään.



Jopa Verkkouutisista voi löytää siitä asiasta faktaa:

************************

"Itälaajentuminen maksaa Suomelle miljardin

Suomen vuosittainen nettomaksu EU:lle noussee vuonna 2006 kahden-kolmen miljardin markan tuntumaan, arvioidaan Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksessä.

EU:n itälaajentuminen maksaisi Suomelle kaavamaisesti laskien miljardi markkaa vuonna 2006. Laskua lisäisi 300 miljoonaa markkaa maataloustukien ja rakennerahastojen uudistukset.

Uusien jäsenmaitten aiheuttamat lisämenot maksumäärärahoina ilmaistuna ovat vuonna 2006 koko EU:lle 85 miljardia markkaa. Itälaajentumisen nettokustannus olisi koko EU:lle arviolta 63 miljardia markkaa.

VATT on päätynyt näihin lukuihin EU:n talousarviosta ja tilintarkastajien raporteista tehdyn tutkimuksen perusteella.

Suomen nettomaksu vuosina 1995-1997 EU:lle oli 2,5 miljardia markkaa. Esimerkiksi vuonna 1997 maksu EU:lle oli 6,6 miljardia markkaa ja takaisin tuli 6,2 miljardia. Nettomaksu oli siten 0,4 miljardia. Jatkossakaan Suomesta ei tule EU:ssa nettosaajaa, arvioi tutkimuksen tekijä Teuvo Junka VATT:sta.

Todelliset hyödyntäjät ja maksumiehet

Junka on kerännyt tietoa nettomaksajista eli jäsenmaan todellisesta rahallisesta hyödystä yhteisön tilintarkastajien kertomuksista. Varsinaisessa talousarviossa nettomaksulaskelmia ei ole, koska ne on koettu yhteisön yhtenäisyyden kannalta pulmalliseksi.

Jungan selvityksessä vuonna 1997 suurin nettomaksaja oli Luxemburg, joka maksoi EU:lle 1 600 markkaa asukasta kohden. Maa saa kuitenkin huomattavia tuloja EU:n hallintomenoina. Tämä pienentää nettomaksua oleellisesti.

oiseksi suurin nettomaksaja oli tutkittuna vuonna Hollanti 1 000 markalla ja kolmantena Saksa 800 markalla. Suomen vastaava luku oli 75 markkaa asukasta kohden.

EU:n 15:sta jäsenmaasta 11 oli nettomaksajia ja 4 nettosaajia. Suurin saaja oli Irlanti, joka nettosi yli 4 000 markkaa. Kreikan netto oli 2 300 markkaa ja Portugalin 1 500 markkaa asukkaalle.

EU:n talousarvio on vastannut noin yhtä prosenttia jäsenmaitten yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta. Vuonna 1997 budjetin loppusumma oli 480 miljardia markkaa eli 1,2 prosenttia jäsenien bkt:sta.

EU:n talousarvio on siten vain hieman pienempi kuin Suomen bruttokansantuote ja noin 2,5-kertainen Suomen valtion menoihin verrattuna.

Eniten maksuja budjetin menoihin kerätään Saksalta. Se maksoi EU:lle vuonna 1997 noin 125 miljardia markkaa. Maan prosenttiosuus jäseniltä kerättävistä varoista oli 28. Ranskan osuus on 17,5 ja Britannian 12 prosenttia. Muiden osuudet jäävät alle kymmenen prosentin.

Suomen osuus on 1,4 prosenttia eli samalla tasolla Portugalin ja Kreikan kanssa. Kokonaismaksu jaetaan jäsenmaitten kansantalouksien koon suhteen.

STT-IA
20.8.1999 "

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/20.elokuu/ITLA3399.HTM


************************

Saman asianhan voi toki uutisoida monella eri tavalla. Talentumin viestimissä VATT:n selvitystä markkinoitiin tämmöisin miettein:

"Vertailukohtana toipilaskausi 90-luvun alun lamasta

Kymmenen EU-vuotta olleet Suomelle siunaus

[Mikael Sjöström 20.4.2005, 12:23]

Suomen kymmenen vuotta Euroopan unionissa ovat olleet taloudellinen menestys kaikilla mittareilla, väittää Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.

Menestystä selittää osin se, että EU-jäsenyyden alla Suomi oli toipumassa historiansa pahimmasta lamasta.

"Talouden ja etenkin viennin kasvu on ollut nopeaa, inflaatio on ollut hidasta, korkotaso on alentunut ja julkisen talouden tasapaino pysynyt hyvänä", VATT luettelee.

Työllisyyden ja työttömyyden suhteen saavutukset ovat olleet korkeintaan tyydyttäviä, mutta niiden suhteen Suomi on päässyt EU-15-maiden keskiarvon tuntumaan.

Maatalous on VATT:n mielestä sopeutunut odotettua paremmin: työllisten ja maatilojen määrä on vähentynyt EU-jäsenyyden aikana, mutta hitaammin kuin arvioitiin.

Tuottajahinnat ovat alentuneet nopeammin kuin tuotantokustannukset. Tuotantomäärät ja tulot ovat kehittyneet arvioitua suotuisammin. Uusi tukijärjestelmä on lisännyt tukien hakemiseen ja valvontaan liittyvää byrokratiaa.

Kotimainen elintarviketeollisuus on joutunut rationalisoimaan ja kansainvälistymään, mutta se on onnistunut pitämään markkinaosuutensa melko hyvin.

Kuluttajahinnat ovat hiukan lähestyneet EU:n keskimääräistä hintatasoa, koska sääntelyä on purettu ja kilpailu lisääntynyt. Selvimmin tämä näkyy elintarvikkeiden hinnoissa. Suomen kuluttajahinnat ovat kuitenkin edelleen parikymmentä prosenttia EU:n keskimääräistä korkeammat.

Sisämarkkinoista ei ainakaan toistaiseksi ole saatu sellaista kasvusysäystä, mitä komission tekemissä arvioissa ennakoitiin. Kansallinen sääntely on säilynyt energia- ja palvelualoilla ja monella muullakin alalla markkinat ovat kansallisia, vaikka muodollisia esteitä yhteismarkkinoille ei olisikaan. Tämä heijastuu mm. maiden välisinä hintaeroina.

Suomen ulkomaankaupassa EU:n osuus on kaventunut. EU-kaudella viennin kasvu on tapahtunut etenkin elektroniikkateollisuudessa, missä nopeimmin kasvavat markkinat ovat EU:n ulkopuolella. Venäjän elpyminen ja Aasian talouksien voimakas kasvu ovat suunnanneet kauppaa Euroopan ulkopuolelle.

Uskottua nopeammin ovat edenneet EU-alueen laajentuminen ja yhteinen valuttaa sekä rahapolitiikka.

Euro on pienentänyt valuuttariskiä ja Suomen korkotaso laski nopeasti jo ennen jäsenyyttä rahaliitossa, kun julkinen talous tasapainottui ja inflaatio hidastui. Nyt ongelmana on euron kurssivaihtelu, ensin heikkous ja nyttemmin vahvuus suhteessa Yhdysvaltain dollariin."

Lähdelinkki: http://www.talentum.com/doc.ot?d_id=220773


************************

Joten etenkin niin sanotun euro-alueen auvoittavuuden suhteen olen peräti epäileväinen edelleenkin.

Ja samanmoisissa mietteissä on - ihan julkisuudessakin - ollut Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajana vuoden 2006 alussa aloittanut Anne Brunila, joka arvioi, että "nykyinen euro-aleu on hyvin erinäköinen kuin se euroalue, johon me aikoinaan liityimme. Voi olla, että Ruotsin päätös [s.o. jäädä euro-alueen ulkopuolelle] ei ollutkaan niin tyhmä kuin silloin ajateltiin. " Ja päättelihän Helsingin Sanomatkin päääkirjoituksessaan 2.1.2006, että " [Ruotsin]
korkotasokin on yhtä alhainen kuin euroalueella ja kruunukin on heikentynyt, mikä parantaa Ruotsin viennin hintakilpailukykyä. - - Meillä on korostettu euroalueen mukanaan tuomaa vakautta, kuten Euroopan Keskuspankkikin mielelläään tekee. Ruotisnkaan vakaudessa ei ole ollut ongelmaa ja juuri nyt Ruotsin taloudella pyyhkii erittäin hyvin paitsi että työttömyys on ongelma. - -"

Lähde: Työpoliittinen Aikakauskirja 1/2006, pääkirjoitus; Pekka Tiainen: "Pääoman lähtö ja työllisyys - entä investointien paluu"


Lähdelinkki:

http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/aikakausi/tak/2006/01/paakirjoitus100263.pdf



http://66.102.9.104/search?q=cache:Uu3CGXhrTacJ:www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/aikakausi/tak/2006/01/paakirjoitus100263.pdf Anne Brunila euroalue&hl=fi&gl=fi&ct=clnk&cd=7&lr=lang_fi



Joten samalla lailla kuin on ollut aikanaan ja edelleenkin syytä kysyä Suomen osalta, samalla lailla on niin Puolan, Baltian maiden, Romanian ja Bulgarian etc. "talonpoikien ja työläisten" syytä kysellä oman maansa taloudellisellta ja poliittiseelta eliitiltä - Anne Kosken väitöskirjassaan "Niinkö on jos siltä näyttää? - Kuva ja mielikuva Suomen valtaresursseina kansainvälisessä politiikassa" esittämältä pohjalta:

[Lue enemmän väitöskirjasta: http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005083.html ]


Vietiinkö Suomi Euroopan Unioniin viekkaudella ja vääryydellä? Mitä Yleisradion TV-uutisten kuvat asiasta kertovat?


Akatemiatutkija
Anne Koski
Tampereen yliopisto:


"Valtiovalta ei kertonu kaikista Maastrichtin sopimuksen velvoitteista -ulkopolitiikassa varsinkaan. Samaten ei kerrottu maatalousneuvottelujen siitä suurimmasta ongelmasta elikkä siitä, että Etelä-Suomeen ei saada pysyviä tukia viljelijöille, vaan että se tulee olemaan määräaikanen."

Suomen hallitus ei siis halunnut julkista huomiota tiedossa oleville EU-velvoitteille. Pyrkimyksenä oli pikemminkin asioiden hämärtäminen kuin asiapohjainen argumentointi. Suomi ei voinut ottaa riskiä liian suurten sisäisten ristiriitojen syntymisestä, koska unionin suuntaan oli viestittävä mahdollisimman yksimielistä jäsenyyshalukkuutta.

Valtiovallan vaikenemista korvattiin julkisilla poliittisilla näytöksillä, joiden avulla suunnattiin kansalaisten huomio pois unionin kanssa käytävien neuvottelujen takkuamisesta. Tässä esimerkki onnistuneesta näytöksestä: Valtio eli alivaltiosihteeri Veli Sundbäck kiikuttaa Suomen unionihakemusta runsaan mediahuomion saattelemana kohti Brysseliä.

Koski: "Itse poliittinen kysymys siitä et se hakemus oli muotoilultaan lyhyt jäi aika lailla puimatta -sen näytöksen viemän huomion takia luultavasti. Elikkä siitä olis jo voinu päätellä, ettei puolueettomuudelle tuu neuvotteluissa kovin hyvin käymään. Mut et tilanne on juuri niinko se, että helposti juuri näytöksen takia jää piiloon semmosia asioita, mistä olisi syytä puhua."

Medialle suunnattujen näytöksien avulla synnytettiin mielikuva Suomen toivottamisesta tervetulleeksi EU:hun ja pääsystä päätöksentekopöytiin jo ennen varsinaista jäsenyyttä. Tässä vihitään käyttöön komission Suomeen perustamaa suurlähetystöä tavalla, joka siirtää huomion pois ikävistä maatalousasioista:

Koski: "Taustalla on kans maatalousneuvottelujen vaikee tilanne ja pysähdys, josta ei oikeestaan tuona päivänä sit uutisissa pahemmin ookkaan mitään. Et jälleen kerran näytöksellä, jossa Haavisto onnistuneesti vitsailee kuohuviinilasin kanssa ja on tommonen lepposa tunnelma ni sillä on oikeestas juuri saatu semmonen sopiva vaikutelma luotua, et Suomi on menossa EU:hun ja tullut hyväksytyksi sellasena kun on."

Menossa on kesäkuun -94 Korfun EU-huippukokous, jossa Suomi on opettelemassa unionin tavoille tarkkailijan statuksella. Presidentti Ahtisaari on ensimmäistä kertaa mukana EU-huippujen yhteiskuvaposeerauksessa kuvan laidassa ja ilman päätösvaltaa -mutta kuitenkin. Tämäkin julkinen poliittinen näytös ilmentää suomalaisten pääsyä unionin mahtimiesten syleilyyn: Nähtyään omat johtajansa EU-kerman yhteispotretissa, suomalaiset eivät yksinkertaisesti hennoisi enää äänestää heitä sieltä pois syksyn kansanäänestyksessä. Eli kaiken taustalla oli pelko, että kansa antaa sittenkin unionille pakit tuloillaan olevassa kansanäänestyksessä:

Koski: "Syyskuussa -94 juuri ennen kansanäänestystä, joka oli siis lokakuussa, tuli vielä kumminki semmosia gallup-lukuja, joissa kannattajien ja vastustajien määrät oli melkein tasan."

KYSYMYS: "VETIKÖ POLIITTINEN ELIITTI TÄSSÄ KANSALAISIA SUORASTAAN HÖPLÄSTÄ?"

Koski: "No kyl mun mielestä näin voi sanoo, ilman muuta.

Koski: "Et harrastettiin matalaa profiilia, salailtiin tai pidettiin monenlaisia tulkintoja ilmassa."

Suomen poliittisen johdon tuskaa lisäsi, että vielä kansanäänestysviikolla ilmeni ongelmia maanviljelijöille maksettavien niin sanottujen siirtymäkauden lisähintojen kanssa. Tällöin ei auttanut muu kuin turvautua julkiseen valheeseen:

Koski: "Maatalousväestön äänet oli tärkeää saada sen sopimuksen taakse kansanäänestyksessä niin synty poliittisesti arkaluontonen tilanne, jossa Pesälä joutu sitten oikeestas valehtelemaan kameralle saadakseen sen tilanteen haltuun ja vakuuttamaan että kaikista asioista on sovittu, mut et jälkikäteen tutkimuksessa on sitten käynyt ilmi että tossa tilanteessa ei asioista todellakaan oltu vielä sovittu."

Kuva näyttää häpeämättömästi, millaisin ilmein ja elein silloinen maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä yrittää torjua käsitystä siitä, että maataloudessa olisi vielä selvittämättömiä asioita:

Koski:"Sääliksi käy et ministeri joutuu tollaseen tilanteeseen et tässä nähdään myöskin se, että kuva on siinä mielessä arkaluontoinen media, et se kyl paljastaa ihmisen kasvojen pettämisen."

Tutkijan mielestä kansa olisi todennäköisesti kaatanut Suomen jäsenyyssopimuksen, mikäli olisi paljastunut, että kansalliset maataloustuet eivät olleetkaan pysyviä. Samoin olisi käynyt, jos äänestäjät olisivat saaneet tietää Maastrichtin sopimuksen vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Tapa, millä Nato-keskustelua käydään, osoittaa, ettei mikään ole 10 vuodessa muuttunut, näpäyttää lauantaina Tampereen yliopistossa tohtoriksi väittelevä Anne Koski. Kun Euroopan Unionin jäsenyyttä Suomessa valmisteltiin, perustettiin ns. EFTA- EY -seurantaryhmä, joka keräsi tietoa ja hankki valmiuksia, jotta unioniin kyettäisiin tarvittaessa hyppäämään nopeallakin aikataululla. Seurantaryhmän toimista ei liiemmin hiiskuttu julkisuudessa:

Koski: "Ja tilannehan on tietysti Naton suhteen ihan sama et eihän se ole mikään salaisuus et Suomi on siinä kumppanuusohjelmassa mukana ja et Suomi erilaisia puolustuksellisia ratkaisuja yrittää jo nyt etukäteen suunnitella sillä tavalla että ne on Nato-yhteensopivia. Mut eihän siitäkään niinku kauheesti puhuta eikä varmaan itse asiassa ees tiedetä sitä et mitä kaikkea siellä taustalla on jo tehty."

Entä millaisia havaintoja poliittisen viestinnän tutkimukseen ja visuaaliseen kulttuuriin erikoistunut Koski on tehnyt käynnissä olevasta presidentinvaalikampanjoinnista?

Koski: "Jotenkin tuntuu, että ollaan ehkä tyhjänpäiväsimmissä presidentinvaaleissa pitkiin aikoihin. Et kun kerran Halosen etumatka on niin pitkä ja sitten kun nämä Niinistön yritykset käydä…käynnistää sitä ulkopoliittista keskustelua ei oo onnistunu toistaseks niin sillon varmaan just tämä mielikuvapolitiikka ja mainostoimistojen rooli korostuu, koska eroja pitäis saada niiden ehdokkaiden välille."

Koski: "Oikeestaan pelottavan paljon puolueet on luottanu mainostoimistoihin toistaseks."

Lähdelinkki: http://www.yle.fi/aohjelmat/apiste/arkisto/id21789.html


***********************

Ja koska nimimerkki "mvv" näkyy lupaavan, että "luen sitten illalla päivän annin", tarjoilen tässä yleisempääkin pohdintaa ns. itälaajentumisesta...




"Itälaajentuminen koettelee EU:n toimintakykyä ja yhtenäisyyttä

Paineet integraation syventämiseen pysyvät EU:n laajentumisen jälkeen voimakkaina. Samalla jäsenmaiden valmius liikkua eteenpäin vaihtelee. Joustavuuden lisääminen ja samalla yhtenäisyyden säilyttäminen onkin vaikea yhtälö, joka kuuluu laajentuvan unionin suurimpiin haasteisiin.

Hiski Haukkala& Kristi Raik

EUROOPAN UNIONIN jokainen laajentuminen on herättänyt huolta EU:n instituutioiden toimintakyvyn säilymisestä ja luonut paineita uudistuksiin - luotiinhan järjestelmä alun perin vain kuuden jäsenmaan "klubia"varten. Sitä mukaa kun jäsenten määrä on kasvanut, on myös integraatio tiivistynyt ja syventynyt. Yleensä laajentumisen tuomaa lamaannusta on ehkäisty tehostamalla unionin päätöksentekorakenteita jo ennen uusien jäsenten vastaanottoa. Kun tällä kertaa liittyvien maiden joukko oli poikkeuksellisen suuri, myös paineet EU-elinten uudistamiseen jo ennen tulokkaiden saapumista olivat erityisen kovat.
Uuden perussopimuksen karikkoinen valmistelu

EU kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan yksinkertaistaa ja tehostaa toimintojaan ennen kymmenen uuden maan liittymistä. Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 sovittiin tosin laajentumisen kannalta välttämättömistä uudistuksista. Neuvottelut uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta, jonka oli määrä valmistua viime vuoden loppuun mennessä, sen sijaan pitkittyivät. Niinpä 25 jäsenmaan yhteisön toimintakyky joutui heti alussa kovaan testiin: samanaikaisesti uusien jäsenten sisäänajon kanssa oli haettava ratkaisuja unionin perustuksia koskeviin vaikeisiin kiistoihin.

Uuden sopimuksen valmistelu aloitettiin hyvissä ajoin ennen laajentumista. Tarve uudistuksiin nousi paitsi laajentumisesta myös unionin sisäisestä kehityksestä: useiden perussopimusten, kymmenien päätöksentekomuotojen ja yhä useampien yhteistyöalueiden viidakon hallinta kävi ylivoimaiseksi jo asiantuntijoillekin, puhumattakaan tavallisista kansalaisista. Uudistusten tavoitteeksi asetettiin kunnianhimoisesti järjestelmän selkeyden, tehokkuuden ja demokraattisuuden vahvistaminen.

Tavoitteen mittavuudesta kertoo jo uudistusten valmistelutapa: helmikuussa 2002 työhön tarttui EU:n tulevaisuuskonventti, joka kokosi yhteen 105 edustajaa nykyisistä ja tulevista jäsenmaista sekä EU-instituutioista. Sopimusluonnos valmistui viime kesällä. Vaikka sekä luonnoksen sisältö että konventin työtavat herättivät runsaasti kritiikkiä, on myönnettävä että konventin tuloksellisuus ylitti ennakko-odotukset. Lähes puolitoista vuotta kestäneet neuvottelut olivat sinällään merkittävää valmennusta laajentumisen jälkeiseen tilanteeseen - tulevien jäsenmaiden edustajat pääsivät käsiksi unionin toimintaan, ja kaikki osallistujat saivat arvokasta kokemusta yhteistyöstä.

Varsinainen valta ja vastuu EU:n perussopimusten uusimisesta kuuluu kuitenkin hallitustenväliselle konferenssille (HVK). Konventin valmistelemaa luonnosta alettiin työstää hallitustenvälisissä neuvotteluissa syksyllä 2003. Neuvottelut kariutuivat joulukuussa kiistaan äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Tässä kysymyksessä asettuivat vastakkain yhtäältä Espanja ja Puola, jotka halusivat säilyttää vuoden 2000 Nizzan sopimuksessa niille määrätyt äänimäärät, ja toisaalta Ranska ja Saksa, jotka eivät tätä ratkaisua hyväksyneet. Jälkimmäinen kanta sai laajalti tukea, sillä Nizzan sopimus antaa Espanjalle ja Puolalle suhteettoman paljon äänivaltaa maiden väkilukuun nähden. Neuvottelut jatkuivat tämän vuoden alussa, ja EU toivotti uudet jäsenet tervetulleiksi ilman uutta perussopimusta, melko sekavassa ja huolestuneessa ilmapiirissä.
Yhteisen edun määrittely vaikeutuu

Pitkittyneen HVK:n on arveltu antaneen esimakua vaikeuksista, joihin 25 jäsenmaan liitto ajautuisi. Jäsenmaiden määrän ja kirjon kasvaessa kukin maa näyttäisi olevan aiempaakin taipuvaisempi asettamaan kansalliset edut unionin yhteisten tavoitteiden edelle. Yhteisen nimittäjän taikka edun määrittely käy entistäkin vaikeammaksi. Vanhojen ja uusien jäsenten välinen elintasokuilu lisää jännitteitä: vanhat nettomaksajat - etu-päässä Saksa ja Ranska - haluaisivat keventää taakkaansa; maat, jotka ovat tähän mennessä saaneet suurimman potin EU-kassasta (Kreikka, Espanja ja Portugali), ovat haluttomia luopumaan eduistaan; ja uudet jäsenmaat puolestaan vaativat tasapuolista kohtelua, mikä nykyisessä tukijärjestelmässä veisi unionin vararikkoon. Seuraavasta rahoituskaudesta vuosiksi 2007-2013 on määrä päättää ensi vuonna, ja neuvotteluista povataan hyvin vaikeita.

Myös suurten ja pienten jäsenmaiden välinen tasapaino joutuu koetukselle. Kymmenestä tulokkaasta vain Puola yltää suurten jäsenmaiden joukkoon, joten pienten ja keskikokoisten maiden suhteellinen määrä kasvaa huomattavasti. Tämä tuo entistä voimakkaammin esiin johtajuuden tarpeen. EU:n kolme suurta - Ranska, Saksa ja Iso-Britannia - ovatkin viime aikoina pyrkineet tiivistämään yhteydenpitoaan ja pohjustamaan keskenään unionin päätöksiä. Johtajakolmikkoa hajottavat kuitenkin varsin erilaiset näkemykset EU:n suunnasta. Euroskeptiset britit asettuvat integraation jarrumieheksi, kun taas Ranska ja Saksa hakevat mahdollisuuksia yhteistyön syventämiseen eri aloilla, tarvittaessa pienemmillä maaryhmillä. Pienet maat pelkäävät suurten määräilyn lisääntymistä ja puolustavat jäsenten tasavertaista kohtelua.

Uudet jäsenmaat eivät muodosta EU:n päätöksenteossa erillistä ryhmää. Heille on tärkeää hakea kumppaneita vanhoista jäsenmaista, mutta kuten EU:ssa on tapana, liittoumat vaihtelevat aihepiirin ja tilanteen mukaan. Kaikkein varauksellisimmin integraatioon suhtautuu Viro, jonka kannat ovat monesti lähellä Britanniaa - esimerkiksi verotusta, sosiaaliturvaa ja puolustusta koskevissa kysymyksissä. Unkari ja Slovenia puolestaan kuuluvat integraation syventämisen innokkaimpiin kannattajiin. Kenties eniten huolta EU:ssa on kannettu Puolan jäsenyyden vaikutuksista. Maata on moitittu joustamattomuudesta ja häikäilemättömästä kansallisten etujen ajamisesta, joista saatiin näyttöä muun muassa viime vuoden HVK:ssa.

On kuitenkin syytä muistaa, että EU:n lamaantuminen ei ole missään nimessä Puolan toiveena; ei vähiten siksi, että Puolalle on seuraavien kymmenen vuoden aikana luvassa runsaat 80 miljardia euroa EU-tukiaisia. Kaikille uusille jäsenmaille on tärkeää, että unioni pysyisi mahdollisimman yhtenäisenä ja toimintakykyisenä. Uudet jäsenet ovat suhteellisen heikkoja, köyhiä ja - Puolaa lukuun ottamatta - pieniä, joten niillä olisi EU:n hajaantumisesta paljon menetettävää. Ensimmäisten jäsenyysvuosien aikana niiden voidaan odottaa olevan enimmäkseen melko varovaisia ja passiivisia. Unionin toimintatapojen opettelu ja omien kantojen tarkentaminen vaativat aikanaan useita vuosia myös Suomelta.
EU:n jatkolaajentamisen vaihtoehtona naapuruuspolitiikka

Laajentumisen sisäiset vaikutukset ovat pitkälti hallinneet EU:ssa käytävää keskustelua. Tämä on luonnollista, sillä sisäiseen vallanjakoon ja vaikkapa budjettivarojen jakautumiseen liittyvät kysymykset ovat sekä jäsenmaiden hallituksia että niiden kansalaisia kaikkein lähinnä. Tämänkertaisella laajentumisella on kuitenkin erityisen mielenkiintoisia ja haastavia vaikutuksia myös EU:n ulkopuolelle. Tämä koskee niin laajentumisen myötä tulevia uusia naapureita kuin myös EU:n omia ulkosuhdepolitiikkoja ja -instrumentteja.

Itälaajentumisen myötä myös kysymys EU:n lopullisten ulkorajojen paikasta on noussut entistä vahvemmin esiin. EU:ssa onkin vahvistumassa se käsitys, että tiiviisti toisiaan seuraavien laajentumisten aika on ohi. Esimerkiksi toukokuussa 2004 laajentumisesta vastaava komissaari Günter Verheugen totesi kainostelematta, että laajentuminen on nyt toistaiseksi päättynyt ja että EU:n on kehitettävä suhteitaan naapureihin toiselta pohjalta.

EU:n toive lakata laajentumasta on ymmärrettävä, sillä jo toteutuneen itälaajentumisen pelätään johtavan suuriin ongelmiin unionin sisällä. Laajentumisesta luopumiseen on kuitenkin myös ulkoinen syy, sillä EU:n on jatkossa entistä vaikeampi löytää sopivia jäsenehdokkaita Euroopasta.Bulgaria ja Romania ovat jäsenyysneuvotteluidensa loppusuoralla ja Balkanin maille sekä Turkille on jäsenyys oikeastaan luvattu. Jo näiden maiden integroiminen osaksi unionia tulee olemaan merkittävä haaste tulevina vuosina. Tämän jälkeen tarjolla on lähinnä vain hankalia tai erittäin hankalia kandidaatteja. Näin on varsinkin idässä, missä EU:n uudet ja tulevat rajanaapurit, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä, kukin asettavat omat vaikeat haasteensa EU:lle.

Kysymys laajentumisen lopettamisesta on kuitenkin EU:lle periaatteellisesti hankala, sillä nykyisen perussopimuksen 49. artikla toteaa yksikantaan kaikkien eurooppalaisten valtioiden lähtökohtaisen oikeuden hakea jäsenyyttä. EU:n onkin vaikea kiemurrella ulos tästä lupauksesta.

Asialla on myös käytännönläheisempi ulottuvuutensa. EU on hankalassa tilanteessa, sillä luopumalla laajentumisesta se on vaarassa samalla menettää kenties tehokkaimman instrumenttinsa oman naapurustonsa vakauden edistämiseksi: Itälaajentuminen on todiste siitä, miten EU voi laajentumisen avulla edesauttaa vakautta lähialueillaan.

EU:ssa ollaan hyvin tietoisia näistä haasteista ja vaikeuksista. Tämän vuoksi EU pyrkiikin ottamaan asiassa aikalisän. Sen sijaan, että EU kategorisesti ilmoittaisi, että laajentamisen rajat ovat nyt tulleet vastaan, se pyrkii kehittämään ns. eurooppalaista naapuruuspolitiikkaa (ENP). Sen avulla unioni pyrkii asteittain integroimaan naapureitaan ilman, että sen tarvitsisi avata markkinoitaan ja instituutioitaan liian aikaiselle ja kohtuuttomalle rasitukselle.

Kesä 2004 on ratkaiseva naapuruuspolitiikan kehityksen kannalta. Toukokuussa Euroopan komissio julkaisi strategiapaperinsa, joka hyväksyttiin ministerineuvoston kesäkuun istunnossa. Kesän aikana komissio pyrkii laatimaan yhteistyössä kunkin naapurin kanssa maakohtaiset toimintaohjelmat, joiden sisältö ja konkreettisuus viime kädessä ratkaisevat, onko ENP:stä toimivaksi vaihtoehdoksi EU:n jatkolaajentamiselle.

Vaikka toimintaohjelmien sisältö on vielä tätä kirjoitettaessa hämärän peitossa, on jo nyt kuitenkin selvää, että ENP on kaukana helposta patenttiratkaisusta. Jäljellä on runsaasti kysymyksiä sen toimivuudesta. Niistä ensimmäinen liittyy siihen, onko koko hanke kyllin kiinnostava ja konkreettinen, jotta se toimii uskottavana korvikkeena täysjäsenyydelle. Toiseksi voidaan kysyä, onko sisäisten haasteidensa kanssa kamppailevalla EU:lla todellakin riittäviä poliittisia ja taloudellisia voimavaroja naapuriensa auttamiseen.
Suhde Venäjään muodostaa oman ongelmansa

Laajentumisella on vaikutuksia myös EU:n Venäjäsuhteeseen. Selvimmin tämä näkyy kumppaneiden keskinäisen taloudellisen riippuvuuden kasvussa. Tämä koskee varsinkin Venäjää, jonka ulkomaankaupasta jatkossa noin 50 prosenttia käydään EU:n kanssa. Toisaalta suuri osa Venäjän viennistä EU-maihin on öljyä, kaasua sekä muita raaka-aineita, joista puolestaan EU on riippuvainen. Tämä energiaan ja raaka-aineisiin pohjautuva yhteys onkin se napanuora, joka ajoittaisista ja toistuvista poliittisista kriiseistä huolimatta sitoo EU:n ja Venäjän myös jatkossa tiiviisti yhteen.

Kaupan lisäksi myös yhteinen maaraja kasvaa. Baltian maiden ja Puolan itärajojen myötä EU:n ja Venäjän yhteinen maaraja yli kaksinkertaistuu. Venäjälle kuuluva Kaliningradin alue jää satimeen EU-maiden sisälle. Jo aiemmin alueen kauttakulkuun liittyvät ongelmat ovat tulehduttaneet EU:n ja Venäjän välejä. Jatkossa teknisiä kysymyksiä suuremmaksi pulmaksi kuitenkin nousee koko alueen asema: Kykeneekö se ottamaan osaa alueelliseen yhteistyöhön vai eristyykö se alati kurjistuvaksi pesäkkeeksi vaurastuvan ja integroituvan Pohjois-Euroopan sisälle?

Oman hankalan kysymyksensä muodostaa Venäjän asema EU:n uudessa naapuruuspolitiikassa. Komission strategiapaperissa Venäjä mainitaan tulevien kumppanien joukossa. Samalla kuitenkin mainitaan, että hallinnollisesti suhdetta kehitetään naapuruuspolitiikasta ja sen toimintaohjelmista erillisen ns. yhteisten alueiden kautta. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, mikä Venäjän asema ENP:ssä loppujen lopuksi on. Myös Suomen aloitteesta alkunsa saanut pohjoinen ulottuvuus joutuu hankalaan asemaan, sillä se mainitaan osana EU:n naapuruusinstrumentteja, mutta samalla sen looginen paikka olisi kuitenkin olla alisteinen yhteisten EU-Venäjä-alueiden kehittämisessä.

EU:n uusi naapuruuspolitiikka sisältää siis joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka jo ennen varsinaista toimeenpanoa näyttäisivät asettavan omat haasteensa politiikan onnistumiselle. Jatkossa näiden päällekkäisyyksien ja epäselvyyksien ratkominen on tärkeää, mikäli uusi naapuruuspolitiikka halutaan aidosti toimivaksi ja tehokkaaksi ratkaisuksi laajentumisesta luopumisen ongelmaan.
EU ei tule koskaan valmiiksi...

Kaiken kaikkiaan laajentumisen tuomat muutokset tulevat näkyviin vähitellen vuosien kuluessa. Vaikka EUmaiden johtajat pääsivät kesäkuussa sopuun uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta, se voi tulla voimaan aikaisintaan parin vuoden kuluttua, sillä sopimus pitää ensin ratifioida jokaisessa jäsenmaassa. Lisäksi on syytä epäillä, tarjoaako uusi sopimus tarpeeksi ratkaisuja unionin tehokkuuden, demokraattisuuden ja sisäisen ja ulkoisen toimintakyvyn vahvistamiseksi. Paineet integraation syventämiseen pysyvät voimakkaina, mutta toisaalta jäsenmaiden valmius liikkua eteenpäin vaihtelee. Onhan monen nopeuden Eurooppa jo toteutunut esimerkiksi rahaliiton ja henkilöiden vapaata liikkumista koskevan Schengen-sopimuksen muodossa.

Mahdollisuus edetä eri tahtiin pienemmissä ryhmissä tulee jatkossa olemaan entistä tärkeämpi. Integraation hajautuminen ja eriytyminen lienevät jossain määrin väistämättömiä, jos EU:n halutaan tarttuvan uusiin haasteisiin vaikkapa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, maahanmuuton, oikeudellisen yhteistyön tai verotuksen yhtenäistämisen aloilla. Euroopan yhtenäisyyden kannalta olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että eriytyminen ei loisi pysyviä jakolinjoja, vaan että pidemmälle menevä yhteistyö pysyisi avoimena kaikille jäsenmaille. Joustavuuden lisääminen ja samalla yhtenäisyyden säilyttäminen onkin vaikea yhtälö, joka kuuluu laajentuvan unionin suurimpiin haasteisiin.

Päivitetty 7.7.2004"

Lähdelinkki: http://www.stat.fi/tup/economictrends/econ204_nostoartikkeli2.html

PS. Summa summarum: "humaanisti" soisin "näille Kommunismista vapautuneille maille" sen, että he yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta ETA-alueen tyylisesti olisivat ymmärtäneet pyrkiä säilyttämään mahdollisimman suuren kansallisen itsenäisyytensä, jonka Suomi on lähes tyystin jo menettänyt.

Eli varoitan kaikesta semmoisesta "vedätyksestä", mistä akatemiatutkija Anne Koski kuvaa - Suomen osalta - väitöskirjassaan seuraavasti:



"- - Prosessin aikana valtiovalta suuntasi julkista huomiota pois Maastrichtin sopimuksen velvoitteista näytösten avulla. Tämän lisäksi poliittinen johto salasi asioita, esitti ristiriitaisia tulkintoja ja piti matalaa profiilia julkisuudessa. Media yritti paikata tällä tavalla syntynyttä aukkoa. Maatalousneuvotteluissa Suomi yritti puolustaa kansallisia etuja entiseen tapaan. EU ylläpiti näytösten avulla mielikuvaa neuvottelujen ripeästä etenemisestä ja Suomi salasi niiden avulla kulissien takaiset erimielisyydet. Pyrkimys EU-piireihin teki kansallisen edun puolustamisen EU:ssa entistä vaikeammaksi. Suomi joutui ottamaan alusta alkaen huomioon omansa rinnalla EU:n maineen. Kansanäänestyksen alla valtiovalta turvautui julkiseen valheeseen.

EU koulutti jäsenkandidaatteja antamalla niille kuunteluoppilaan statuksen EU:n eri toimielimissä. Mediaa kiinnosti alusta alkaen erityisesti, miten Suomi pärjää EU:ssa suhteessa muihin. Näin ollen valtiovallalle tarjoutui tilaisuus julkisin näytöksin todistella, että Suomi on saavuttanut EU:ssa painoarvoa ja arvostusta. Oman valta-aseman tai EU-piireihin pääsyn vakuuttelu sanallisesti olisikin ollut epähienoa ja epäuskottavaa. Yhteisösitoumuksista keskustelun sijasta Suomi näyttäytyi mielellään EU-huippujen kanssa yhteisöllisyyttä osoittavissa kuvissa. Katsojien toivottiin tekevän oikeita johtopäätöksiä Suomen arvovallasta itsenäisesti kuvassa nähtävien merkkien pohjalta.- -"

http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2005/2005083.html

Lue lisää

...eli mikä olisi ollut vanhojen Euroopan Kommunistimaiden vaihtoehto. Ristimäki kai katsoo Suomenkin olleen Kommunistimaa, kun kirjoittelee tai linkittelee vain Suomea koskevia.

Nopean tutustumisen perusteella noihin yllä oleviin kirjoituksiin sisältyy paljon harhauttamista ja vääriä asiatietoja.

Tämä "Akatemiatutkija" niputtaa kaikki tuet samaan nippuun. Epäselväksi jäi Eteläsuomen osalta 141-tuki, joka on kotimaista tukia. Sensijaan alunperin ei Eteläsuomi saanut LFA-tukia lainkaan, koska asiaa perusteltiin Unionin suunnalta sillä ettei tätä tukia saa koko alueelleen mikään muukaan maa. Lipposen hallitus sitten sai sen neuvoteltua myös Eteläsuomeen. Lisäksi on cap-tuet jotka on pysyviä joka maassa ympäri Euroopan.

Vanhasen hallitus ei saanut tavoitteita läpi 141-tuen osalta, niihin tuli alennusta. 142-tuki koskee muuta Suomea kun Eteläsuomea. Vanhasen hallitus teki sitten siihenkin supistuksia, Unionohan ei siihen käskenyt.

Suomen maataloudella menee nyt kohtalaisen hyvin, johtuen EU_jäsenyydestämme. Ennen liittymistämme EU-N maatalouspolitiikkaan tilanne oli hyvin tukala. Maataloustuotteet olivat Euroopassa huomattavasti Suomen vastaavia alempia. Oli kovat paineet avata kilpailu myös maataloustuotteille. Siinä kisassa Suomen maatalous olisi kuollut. Nyt meillä on Elintarviketeollisuuden raaka-aine saman hintaista kun mitä se on muuallakin. Tämä takaa työpaikat elintarviketeollisuudelle.

Ymmärrän ettei vanhat änkyrät tätä käsitä, annan heidän pitää mielipiteensä aivan rauhassa.

EU on tietysti tuonut turhantuntuista paperisotaa maatalouteen, siitä pitäisi päästä eroon.

Suomen sisämarkkinat on hyötyneet EU:sta hyvinkin paljon. Nyt rakennetaan taloja ja ihmiset voivat luottaa kerrankin korkotason pysyvän alhaalla. Sekin on laajentuneen EU:n ansiota.

EU-vastustajat pelottelivat Ruotsin käyttävän Ruununsa devalvointia aseenaan jos Suomi liittyy Euroon. Tämäkin pelko on ollut täysin turha. Ei Ruotsin kannata sitä käyttää, heidän oma uskottavuus siinä katoasi ja devalvaation hyödyt ovat kovin lyhytaikaisia.

Kaikenkaikkijaan Suomen EU-jäsenyys on ollut menestystarina.

Mitään vanhustenhoidon supistuksia ei ole tarvinnut EU:n takia tehdä, tuollaiset puheet voi asettaa omaan arvoonsa.

Ristimäki näyttää myös olevan huolestunut erinäisistä asioista, koskien omia velvollisuuksiani. Voin lohduttaa kyllä asiat hallitsevani, enkä tarvitse linkkiä etsiä senkään suhteen. Enemmän olisin huolestunut Ristimäen kyvystä selvitä ilman apuvoimia myöskään sänkyvelvollisuuksien suhteen, niin sidoksissa hän linkkeihinsä on.

mvv kirjoitti:

...eli mikä olisi ollut vanhojen Euroopan Kommunistimaiden vaihtoehto. Ristimäki kai katsoo Suomenkin olleen Kommunistimaa, kun kirjoittelee tai linkittelee vain Suomea koskevia.

Nopean tutustumisen perusteella noihin yllä oleviin kirjoituksiin sisältyy paljon harhauttamista ja vääriä asiatietoja.

Tämä "Akatemiatutkija" niputtaa kaikki tuet samaan nippuun. Epäselväksi jäi Eteläsuomen osalta 141-tuki, joka on kotimaista tukia. Sensijaan alunperin ei Eteläsuomi saanut LFA-tukia lainkaan, koska asiaa perusteltiin Unionin suunnalta sillä ettei tätä tukia saa koko alueelleen mikään muukaan maa. Lipposen hallitus sitten sai sen neuvoteltua myös Eteläsuomeen. Lisäksi on cap-tuet jotka on pysyviä joka maassa ympäri Euroopan.

Vanhasen hallitus ei saanut tavoitteita läpi 141-tuen osalta, niihin tuli alennusta. 142-tuki koskee muuta Suomea kun Eteläsuomea. Vanhasen hallitus teki sitten siihenkin supistuksia, Unionohan ei siihen käskenyt.

Suomen maataloudella menee nyt kohtalaisen hyvin, johtuen EU_jäsenyydestämme. Ennen liittymistämme EU-N maatalouspolitiikkaan tilanne oli hyvin tukala. Maataloustuotteet olivat Euroopassa huomattavasti Suomen vastaavia alempia. Oli kovat paineet avata kilpailu myös maataloustuotteille. Siinä kisassa Suomen maatalous olisi kuollut. Nyt meillä on Elintarviketeollisuuden raaka-aine saman hintaista kun mitä se on muuallakin. Tämä takaa työpaikat elintarviketeollisuudelle.

Ymmärrän ettei vanhat änkyrät tätä käsitä, annan heidän pitää mielipiteensä aivan rauhassa.

EU on tietysti tuonut turhantuntuista paperisotaa maatalouteen, siitä pitäisi päästä eroon.

Suomen sisämarkkinat on hyötyneet EU:sta hyvinkin paljon. Nyt rakennetaan taloja ja ihmiset voivat luottaa kerrankin korkotason pysyvän alhaalla. Sekin on laajentuneen EU:n ansiota.

EU-vastustajat pelottelivat Ruotsin käyttävän Ruununsa devalvointia aseenaan jos Suomi liittyy Euroon. Tämäkin pelko on ollut täysin turha. Ei Ruotsin kannata sitä käyttää, heidän oma uskottavuus siinä katoasi ja devalvaation hyödyt ovat kovin lyhytaikaisia.

Kaikenkaikkijaan Suomen EU-jäsenyys on ollut menestystarina.

Mitään vanhustenhoidon supistuksia ei ole tarvinnut EU:n takia tehdä, tuollaiset puheet voi asettaa omaan arvoonsa.

Ristimäki näyttää myös olevan huolestunut erinäisistä asioista, koskien omia velvollisuuksiani. Voin lohduttaa kyllä asiat hallitsevani, enkä tarvitse linkkiä etsiä senkään suhteen. Enemmän olisin huolestunut Ristimäen kyvystä selvitä ilman apuvoimia myöskään sänkyvelvollisuuksien suhteen, niin sidoksissa hän linkkeihinsä on.

Lue lisää

... se sokaisisi hänen molemmat silmänsä."

[Fred Allen (1894 -1956), amerikkalainen humoristi]



"- - mikä olisi ollut vanhojen Euroopan Kommunistimaiden vaihtoehto", jaksaa "mvv" jankata edelleen, koska eli/kun ei näytä ymmärtäneen ja/tai ymmärtävän, että myös po. maiden talonpoikaiston ja työläisten kannalta EU-jäsenyyttä parempi vaihtoehto olisi ollut ETA-tyyppinen yhden- eli tasavertaiselta pohjalta lähtevä itsenäisten valtioiden taloudellinen yhteistyö.


Siis samanlainen taloudellinen yhteistyö, joka olisi ollut aivan kelvollinen - ja suomalaisten talonpoikien ja työläisten eli rahvaan kannalta - parempi myös Suomelle. Eli siis olotila, jossa Norja ja pari muutakin maata (Liechenstein ja Sveitsi) ovat edelleen, eivätkä suinkaan mitenkään huonosti taloudellisesti ja sosiaalisesti ja sivistyksellisesti tai kansainvälispoliittisesti menestyneinä...

Puolaa myöten "mvv:n" kovasti esittelemät ent. "Kommunistimaat" - siis niiden maiden talonpojat ja työläiset eli tavallinen kansa - tullevat vielä lähivuosina kokemaan, mitä "itkua ja hammastenkiristystä" todella merkitsee suurten jäsenmaiden ja suuryritysten ehdoilla tapahtuva integraatiopolitiikka. Etenkin jos euroalueeseen hinku ja pyrky tai imu osoittautuu esim. perin järkevästi tilanteensa arvioinutta Ruotsia kovemmaksi. (Senkin asian "mvv" tuntuu tosin tietävän sekä ruåtsalaisia itseään että taloustieteilijötiä paremmin?)

"Ymmärrän ettei vanhat änkyrät tätä käsitä, annan heidän pitää mielipiteensä aivan rauhassa", sopii siten palautettavaksi kutakuinkin koskemattomana "mvv:lle", jonka kanssa valtaosa Suomen talonpojista, duunareista ja muusta rahvaasta ei ole muutamia "hekumanhetkiä" lukuunottamatta about vuosina 1994-95 tuskin on tuntenut ajatusten ja/tai odotusten yhteyttä.

"Kaikenkaikkijaan Suomen EU-jäsenyys on ollut menestystarina", kirjoittaa "mvv". Ja on siltä osin oikeassa, että ns. "suomalaiselle suurpääomalle" - siihen on nykyään laskettava myös esim. ent. Mandatum- ja nyk. Sampo-pankkiiri Björn Wahlroosin kaltaiset "maanviljelijät", yksi Suomen suurimmasta EU-maataloustukien nauttijoista - EU on kiistatta ollut menestystarina.

Mutta miten "mvv" selittää tämän: vaikka Suomen talous ennätti aloittaa - laman jälkeen - kasvunsa jo Esko Ahon hallituksen aiana, jatkoi sitä Paavo Lipposen hallitusten aikoina ja on pientä stagnaation hetkeä lukuunottamatta jatkunut myös Matti Vanhasen aikana, rahaa ei ole juuri mihinkään perinteisiin yhteiskunnallisiin (edes) peruspalveluihin?

Sosiaali- ja terveyspalvelujen - ja eritoten vanhuspalvelujen - taso alkaa olla liki katastrofaalinen, koulutusta peruskoulusta aina yliopisto-opetukseen asti leikataan "hallituksen tuottavuusohjelmien" ja "budjettikehysten" tultua julistetuksi ns. jumalansanaksi jne.

Vaan onhan sitä kasvunäkymät edelleenkin hyvät esim. vanki- ja vastaavissa luvuissa, kun yhteiskunta korjaa globaali- ja kvartaalitalouden satoja...

Kun "mvv:llä" on kova tarve kertoa muitten - esim. väitöskirjatasoisissa tutkimuksissa esittämistä - virheistä, olisi kiintoisaa saada tietää, missäköhän kohdissa ja miltä osin.

Koska kovin harvat tämän saitin lukijoista tuskin ovat perillä senkään vertaa EU- ja kotimaisista maataloustuki asioista kuin yrittäjä ja osa-aikainen eli kaiketi sivutoiminen viljelijä "mvv", tarjoan muutaman tiedonhipun siltäkin sektorilta, niin EU- kuin kansallisistakin tuista...

**************


Tukiasiat

Maatalouden tukipolitiikassa on tapahtumassa suuria muutoksia vuosien 2005 – 2007 aikana. Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) uudistus toimeenpannaan Suomessa vuodesta 2006 lähtien, mutta siihen liittyviä täydentäviä ehtoja on noudatettava vuodesta 2005 lähtien. Horisontaaliasetus, jonka mukaan maksetaan nykyiset ympäristö- ja LFA-tuet, uudistuu vuoden 2007 alusta ja uudistukseen liittyvät valmistelevat työt ovat jo käynnissä.

Ajankohtaista tietoa eri tukiin liittyen alla olevien linkkien kautta.
Tukihaku 2006
Tukitasot, viljelijän muistilista, valvontaan varautuminen ja torjunta-ainelistat sekä lohkokorttimalli

CAP-tukiuudistus (päivitetty 24.3.2006)
Täydentävät ehdot (päivitetty 24.3.2006)
Ympäristö- ja LFA-tuki (päivitetty 23.08.2005)
Kansalliset tuet
Tilatuesta kysyttyä ja vastattua (päivitetty 12.10.2005)
Tilatuen lisäosat
Lomakkeet


Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/ajankohtaista.asp

*************

CAP Tukiuudistus (päiv 24.3.2006)

Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) uudistuksesta päästiin ratkaisuun jäsenmaiden maatalousministerien välillä kesäkuussa 2003. Uudistuksen päälinja on irrottaa EU:n suorat tuet tuotannosta riippumattomaksi tilatueksi. Tuotannosta irrottaminen ei koske EU-osarahoitteisia maaseudun kehittämistoimenpiteitä, kuten maatalouden ympäristötukea, luonnonhaittakorvausta eikä kansallisia tukia.

Euroopan unionin komissio on antanut asetukset tukiuudistuksesta syksyllä 2003. Ne koskevat kaikkia jäsenmaita. Euroopan komission yhteisen maatalouspolitiikan tiedotussivuilta löytyvät asetukset suomenkielisinä.

Suomessa tehtiin päätös tilatukimallista toukokuussa 2004. Tuolloin valtion ja tuottajajärjestöjen välillä tehtiin sopimus, jossa päätettiin, että käytettävä malli on yhdistelmämalli. Yhdistelmämallissa viljelijän tukioikeus muodostuu tasatukiosuudesta sekä lisäosasta. Eri osiin sidottavista tukien prosenttiosuuksista päästiin sopimukseen valtion ja tuottajien välillä 1.3.2005.

Tasatukiosa muodostuu peltokasvien tuesta, kuivauskorvauksesta ja maitopalkkion lisäosasta. Osa nykyisistä tuista, kuten sonni- ja härkäpalkkioista 30 % ja maitopalkkiosta 100 % jäävät tilakohtaisiksi lisäosiksi näihin tukiin oikeutetuille tiloille. Myös sokerin hinnanalennuksesta korvaava tuki tulee olemaan sokerijuurikastilojen tilakohtaista lisäosaa. Osa tuista jää myös vielä tuotantoon sidotuiksi (ks. mmm:n tiedote 1.3.2005 asiasta).
Jotta CAP-tukea maksettaisiin tilalle, on tilalla oltava vahvistetut tukioikeudet. Tukioikeudet vahvistetaan viljelijälle, joka hakee tilatukea järjestelmän ensimmäisenä toimeenpanovuonna 2006 tukien hakuaikana. Tilakohtaisista lisäosista on lisää informaatiota lisäosa-sivuillamme.
Tilan on vuosittain ilmoitettava tukihakemuksella tukioikeuksia vastaava hehtaarimäärä. Eli tilatukea ei voi saada pelkästään tukioikeuksien perusteella. Toisaalta tukioikeudet eivät enää ole sidottuja tiettyyn peltolohkoon.

Tukioikeuksia on erilaisia:

Tavallisten tukioikeuksien määrä perustuu vuonna 2006 tukikelpoiseksi ilmoitettuun pinta-alaan. Pinta-ala on tilatukikelpoinen, jos lohkon tilatukiominaisuus vuonna 2006 on ”pelto” tai ”pysyvä laidun”. Sen sijaan ”pysyviksi kasveiksi” tai muuhun tilatukiominaisuuteen ilmoitetut lohkot eivät ole tukikelpoisia tilatuessa.

Kesannointioikeudet vahvistetaan ainoastaan niille tiloille, joiden tukikelpoinen ala ylittää 92 tonnin laskennallisen sadon rajan. Laskentakaava on muuttunut siten, että mukaan lasketaan kaikki tukikelpoiset alat. Toisaalta viitesadon määrä laskee. Tämä merkitsee sitä, että yhä useampi tila joutuu kesannoimaan vuodesta 2006 eteenpäin. Kesannointivelvoiteprosentit ovat A –tukialueella 8,8 % ja B-C1 –tukialueella 7,7 %. Tämä tarkoittaa sitä, että tilalla, jolla on A-alueella 100 ha peltoa (vuoden 2003 viljelyvaatimuksen täyttävää), velvoitekesantoalaksi muodostuu 8,8 ha. Tilalle tullaan vuoden 2006 vahvistamaan 8,8 ha:n suuruista alaa vastaava määrä kesannointioikeuksia. Vaikka tila ilmoittaisikin vuoden 2006 enemmän kuin 8,8 ha velvoitekesantoa, ei kesannointioikeuksia tulla vahvistamaan enempää kuin mitä saadaan em. prosenttiosuuksien verran. Kesannon määrä ei tule muuttumaan vuoden 2006 jälkeen, vaikka tilan pinta-ala kasvaisi tai pienenisi tuosta 100 hehtaarista, jos kesannointioikeudet pysyvät tilalla eli niitä ei myydä tai vuokrata tilalta pois. Kun tarkastellaan 92 tonnin laskennallista rajaa, lasketaan tilan kaikilla tuotantoalueilta saatavat viitesadot yhteen ja jos tämä summa on enemmän kuin 92 tonnia, kesannointioikeudet vahvistetaan kaikille alueille. Kesannointioikeuksien siirto ei ole mahdollista tuotantoalueelta toiselle. Tilalla, jolle vahvistetaan kesannointioikeudet useammalla alueella, ei voi täyttää velvoitetta toisen alueen lohkolla. Kesannointioikeudet on käytettävä aina ennen muita tukioikeuksia. Tilatukijärjestelmässä ei siis enää tunneta ”vapaaehtoista kesantoa”. Se osan, joka ylittää em. laskennallisen velvoitteen, voi ilmoittaa tukihakemuksella velvoitekesantona, mutta luonnossa kyseinen alue on oltava pääsääntöisesti nurmipeitteistä täydentävien ehtojen mukaisesti. Jos ”pienet” tilat haluavat tukikelpoista kesantoa, pitää niiden jatkossa ostaa kesannointioikeuksia, sillä niille ei näitä oikeuksia vahvisteta. Kesantoon liittyviä esimerkkejä oheisesta liitteestä.

Erityistukioikeuksia myönnetään tiloille, joilla olisi vuosien 2000 – 2002 sonni- ja härkäpalkkioiden tai 31.3.2006 hallinnassa olevalla maitokiintiön perusteella oikeus tilakohtaisiin lisäosiin, mutta joilla ei enää ole peltoalaa hallinnassaan. Näitä myönnetään hakemuksesta ja jos viljelijälle tulee hallintaan peltoa, muutetaan erityistukioikeudet tavallisiksi tukioikeuksiksi. Tuen saamisen edellytyksenä on tuotannon jatkaminen vähintään 50 % verrattuna viitejakson tuotantoon.

Tarralaput oikeuttavat viljelemään tilatukeen oikeutetulla lohkolla avomaan vihanneksia, perunaa (ei tärkkelysperunaa) ja useimpia marjakasveja ja saamaan niistä tuen. Tarralaput vahvistetaan tila-kohtaisesti ja niiden määrän perustana on tilan vuoden 2003 avomaan vihanneksilla, muulla kuin tärkkelysperunalla ollut peruna-ala sekä marjakasveilla ollut viljelysala.

Tilakohtaiset lisätuet ja tarralaput ovat kiinteä osa yhtä tukioikeutta yhdessä tasatukiosuuden kanssa eikä niitä voi vahvistamisen jälkeen enää eritellä. Siten, jos viljelijän on siirrettävä tai myytävä tukioikeuksiaan, ei siihen liitettyä lisäosaa tai tarralappua enää irrottaa, vaan korotettu tuki tai oikeus saada tukea tietyille kasveille menee tukioikeuden mukana. Lisää tukioikeuksien siirroista voi lukea ministeriön toimittamasta oppaasta.

Yhtenä tilatuen maksamisen edellytyksenä on nk. 10 kuukauden hallinta-aika. Tämä tarkoittaa sitä, että tilan on valittava ajanjaksolta 1.2 -30.4 yksi päivämäärä, josta eteenpäin laskettuna 10 kuukauden ajan hänellä on hallinnassaan kaikki tukihakemuksellaan ilmoittamat lohkot. Hallinta-aika ei siis voi vaihdella lohkoittain. Tämä tarkoittaa sitä, että, jos viljelijä valitsee vaikkapa 10 kuukauden hallinta-ajan alkamispäivämääräksi 1.2.2006, tulee kaikki vuokrasopimukset olla voimassa viimeistään tuona päivänä. 10 kk hallinta-aika päättyy kyseisessä tapauksessa 30.11.2006 eli vielä tuolloinkin kaikki vuokrasopimukset on oltava voimassa. Vuokrasopimusten ei siten tarvitse alkaa ja päättyä kyseisinä päivinä, riittää vain, että ne ovat voimassa koko 10 kuukauden ajan. Kasvulohkolomakkeelle (102B) on merkittävä kunkin kasvulohkon kohdalle rasti, jos kyseisellä lohkolla viljelijä pystyy täyttämään 10 kuukauden hallinta-ajan valitsemastaan päivämäärästä eteenpäin. Tukioikeudet vahvistetaan kyllä kaikilta viljelijän kasvulohkolomakkeella ilmoittamista lohkoista. Oheisessa Word-tiedostossa on esimerkki 10 kuukauden hallintasäännöstä.

Maa- ja metsätalousministeriö on tehnyt tukiuudistuksesta oppaan, jonka löydät täältä.

Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/CAP_tukiuudistus.asp


http://ec.europa.eu/comm/agriculture/index_fi.htm


http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/Tilatukiesite.pdf

http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/TIEDOTE_tilatuki_vuokraus.pdf

********************

Täydentävät ehdot

Täydentäviä ehtoja on noudatettava vuoden 2005 alusta alkaen. Täydentävät ehdot korvaavat entiset CAP-tuen ympäristöehdot. Täydentävät ehdot muodostuvat lainsäädännöllisistä hoitovaatimuksista sekä hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimuksesta.

Lakisääteiset hoitovaatimukset ovat erilaisten direktiivien noudattamista. Direktiiveihin liittyy aina kansallinen vastaava lainsäädäntö. Esimerkiksi EU:n nitraattidirektiivi on Suomessa toimeenpantu nitraattiasetuksella.

Lakisääteisiin hoitovaatimuksiin kuuluvat ympäristön viisi direktiiviä ja eläinten merkinnän ja rekisteröinnin kolme direktiiviä.

Nitraattidirektiivi säätelee lannoitusta, lannan käyttöä ja varastointia. Nitraattidirektiivi ei täydentävänä ehtona tuo varsinaisia muutoksia nitraattiasetuksen ehtoihin.

Pohjavesidirektiivillä edistetään pohjavesien suojelua. Ympäristösuojelulaissa (86/2000) on esitetty pohjaveden pilaamiskielto. Pohjavesialueilla voi olla erilaisia rajoituksia, joita on viljelijän, jonka peltoalueita sijaitsee I- ja II –luokan pohjavesialueilla, noudatettava täydentävinä ehtoina. Muistathan merkitä käytetyt torjunta-aineet lohkokohtaisiin muistiinpanoihin.

Puhdistamolietettä käyttäville tiloille täydentävät ehdot tuovat lisää velvoitteita. Viljelijän on tehtävä kirjallinen sopimus jätevedenpuhdistamon kanssa lietteen toimittamisesta. Lietteestä on oltava puhdistamon tekemä analyysi. Viljelijän on teettävä niistä lohkoista, joille lietettä levitetään, laajempi maanäyteanalyysi. Käytöstä on tehtävä asianmukaiset merkinnät lohkokirjanpitoon.

Luonto- ja lintudirektiiveillä suojellaan erilaisia lajeja ja Natura 2000- verkoston luontotyyppejä. Lajien rauhoitusmääräyksiä noudattamalla viljelijä täyttää myös näiden direktiivien mukaiset ehdot.
Suojeltavista lajeista tärkeimmät ovat linnuista ruisrääkkä, peltosirkku, pikkulepinkäinen ja kasveista idänverijuuri. Uhanalaiset perhoset ruijannoki-, punakeltaverkkoperhonen sekä luhtakultasiipi huomioidaan Natura 2000 – alueilla.

Eläinten merkintä on myös oltava säädösten mukaisesti kunnossa. Täydentävien ehtojen mukaan puutteellinen merkintä saattaa aiheuttaa pinta-alaperusteisia tukien leikkausta.

Hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimuksilla pyritään siihen, että maatalousmaa säilyy hyvässä kasvukunnossa ja tuottaa ympäristöhyötyjä. Huomioi seuraavat:

Maaperän eroosiota ei saa edistää. Valtaojien ja vesistöjen varsille on jätettävä vähintään 60 cm leveä muokkaamaton piennar. Viljelemätön pelto on oltava nurmipeitteistä. CAP-kesanto on oltava vesistöön rajoittuvalta osalta ja yli 30 % osalta viherkesantoa. Kesanto- ja viljelemättömät pellot on niitettävä kerran kasvukauden aikana.

Maaperän orgaanista ainesta on ylläpidettävä. Pellolla olevan oljen poltto on sallittua ainoastaan poikkeustapauksissa. Polton peruste on merkittävä lohkokohtaisiin muistiinpanoihin

Maaperän rakenne on pyrittävä pitämään hyvänä. Märillä pelloilla on vältettävä raskailla koneilla turhaa ajoa.

Ylläpidon vähimmäistasolla vältetään elinympäristön tilan heikentyminen. Pysyvät laitumet on pääsääntöisesti pidettävä pysyvinä laitumina. Jos niiden ala vähenee, ministeriön on otettava käyttöön ennakkolupamenettely (väheneminen yli 5 % vuoden 2003 tasosta) tai ennallistamisvelvoitteen antaminen (väheneminen yli 10 % vuoden 2003 tasosta).
Hukkakauran torjunnasta on edelleen huolehdittava. Pienien metsäsaarekkeiden raivaaminen voidaan toteuttaa ilmoittamalla siitä kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle.

Maa- ja metsätalousministeriön laatima opas viljelytavasta löytyy täältä.


Vuoden 2006 alusta täydentäviä ehtoja tuli voimaan lisää. Näissä uusissa ehdoissa käsitellään mm. kasvinsuojeluaineita, rehuja ja elintarvikkeita sekä eläintaudeista ilmoittamista.

Kasvinsuojeluaineiden kohdallaa määritellään mm. se, että tilalla saa käyttää vain Suomessa hyväksyttyjä ja rekisteröityjä kasvinsuojeluaineita. Niitä on käytettävä ja säilytettävä asianmukaisesti. Lisäksi viljelijän on tehtävä muistiinpanoja suorittamistaan kasvinsuojelutoimenpiteistä. Vesistöjen ja pohjavesialueilla voi olla torjunta-aineiden käyttöä rajoittavia määräyksiä, joita on siten noudatettava. Tässä kohdassa on myös hyvä tarkastaa kunnan ympäristösuojelumääräykset.

Rehuista, joita tilalla käytetään tuotantoeläinten ruokintaan, on pidettävä muistiinpanoja. Muistiinpanovelvollisuus koskee sekä kotoisia että teollisia rehuja. Eläinten ruokinnassa on tiettyjä kiellettyjä aineita, joita ei saa käyttää. Tämä käyttörajoitus koskee mm. liha/luujauhon käyttöä märehtijöille sekä eläinperäisen ruokajätettä.

Elintarvikkeiden osalta on kiinnitettävä huomiota mm. maidontuotantotilojen hygieniaan ja tuotantotilalta luovutettavan raakamaidon laatuun. Kunnan eläinlääkärit suorittavat maitotilojen hygieniatarkastuksia, joissa edellä mainitut seikat kyllä käydään läpi. Siipikarjatiloilla varmistetaan tilan osallistuminen salmonellavalvontaohjelmaan.

Eläintaudeista on ilmoitettava ja muutenkin kaikesta poikkeavasta käyttäytymisestä, kuten jalkojen aristelusta, vapinasta, luomistapausten lisääntymisestä karjasta yms. on syytä ilmoittaa kunnan eläinlääkärille.

Lisätietoja vuoden 2006 täydentävistä ehdoista löytyy kaikille tiloille marraskuusta lähetetystä oppaasta, joka löytyy myös oheisen linkin kautta.

Lähdelinkki:

http://www.tukiviidakko.fi/Taydentavat_ehdot.asp

http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/T%E4ydent%E4v%E4t%20ehdot2006_korj_viljelytapa3.pdf

http://www.mmm.fi/tuet/maatalouden_viljelijatuet/OPAS%202005.pdf



********************

Ympäristö- ja LFA-tuki

Ympäristötuki

Ympäristötuen ehdot jatkuvat entisellään, tosin sitoumukseen ei voida lisätä uusia tukeen kuulumattomia alueita, ei edes siinä tapauksessa, että ala ylittää 50 % sitoumusvuoden perusalasta. Peltolohkot voivat siirtyä sitoutuneelta viljelijältä toiselle, kuten tähänkin saakka.
Kasvinsuojeluoppaat on edelleen säilytettävä tilalla, samoin 1- ja 2-koulutuspäivät tulee olla suoritettuina. Uudelleen ei kuitenkaan täydy koulutuksia näiden osalta käydä, vaikka viljelijä jatkaakin sitoumusta. Kasvinsuojeluaineiden käyttökoulutus ja - ruiskujen testaus on suoritettava 5 vuoden välein kuten tähänkin saakka. Samoin maanäytteiden uusimisväli on viisi vuotta. Ympäristötukeen sitoutuneella tilalla voidaan noudattaa joko perus- tai tarkennettua tasoa tai molempia yhtä aikaa. Jos tila on 1. sitoutumisvuonna valinnut noudattavansa kaikilla lohkoilla tarkennettua tasoa, on sitä noudatettava aina hallintaan tulevilla lohkoillakin. Sama koskee vapaaehtoisesti valittua toimenpidettä.


Luonnonhaittakorvaus (LFA)

Suurin osa viljelijöistä on antanut uudet LFA-tuen sitoumukset keväällä 2005. Myöskään LFA-tuessa ei voi lisätä uuteen sitoumukseen ennestään tukikelvottomia aloja. Näitä aloja voidaan ottaa mukaan tukeen aikaisintaan 2006, jos määrärahat riittävät. Tuen maksamisen ehtoja on viljelijän noudatettava, samoin tavanomaista hyvää maatalouskäytäntöä sekä ympäristöehtoja. Jos tila on sitoutunut pelkkään LFA-tukeen (ei ympäristötukeen), on tilalla oltava viljelytoimista muistiinpanot. Valvonnassa tarkastetaan myös tilan torjunta-ainevarasto.
Luonnonhaittakorvauksen maksamisesta tilatuen mukaisten kesannoiden ulkopuolisille alueille (viljelemättömille pelloille, "vapaaehtoisille kesannoille") tehdään ehdotus komissiolle. Nyt tuottajien ja ministeriön 18.8.2005 käymien neuvottelujen perusteella esitetään, että luonnonhaittakorvausta voitaisiin maksaa lohkoille, jotka on ilmoitettu viljelemättömiksi, yhteensä 50 %:lle koko tilan LFA-kelpoisesta peltoalasta. Prosenttiosuus voi vielä muuttua alaspäin. Jos tilalla on kesannointioikeuksia, lasketaan ne lohkot, joita käytetään tilatuen mukaiseen kesannointiin, mukaan tähän 50 % (tai pienempään osuuteen). Jos tila kuitenkin hankkii kesannointioikeuksia siten, että ne ovat yli 50 % koko tilan LFA-tukikelpoisesta alasta, tälle alalle maksettaisiin luonnonhaittakorvaus. Kesannointioikeuksien alaiset pellot saisivat siis aina LFA-tuen. Viljelemättömät pellot on pidettävä täydentävien ehtojen mukaan nurmipeitteisinä, tilatukijärjestelmän mukainen kesanto voi olla avokesantoa.

Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/Ymparisto_ja_LFA_tuki.asp

********************

Kansalliset tuet

Kansallisten tuet ovat kokonaan kansallisista varoista maksettua tukea. Kasvinviljelijöille A- ja B-tukialueilla maksettavat tuet ovat ympäristö- tai LFA – tukien kansallista lisäosaa. Tämä tarkoittaa sitä, että viljelijöiden on sitouduttava näiden tukien ehtoihin saadakseen kansallista lisäosaa.

Ympäristötuen kansallista lisäosaa maksetaan tiettynä prosenttiosuutena tilan perusympäristötuen ja lisätoimenpiteen yhteenlasketusta lisätoimenpiteestä. Vuonna 2005 tukitasot on alustavasti määritelty seuraavaksi:
Peltokasvit
- vehnä 82 %
- mallasohra 68 %
- ruis 92 %
- rehuvilja 4 %
Muut kasvit
- tärkkelysperuna, öljy-, kuitu- ja valkuaiskasvit 92 %
- sokerijuurikas 92 %
- nurmi 92 %
- avomaanvihannekset 96 %
- omenat 30 %
- marjat 8 %
Suurin osa vuosina 2000 - 2003 ympäristötukeen sitoutuneiden viljelijöiden on vuonna 2005 sitouduttava kansalliseen lisäosaan jättämällä muiden tukihakulomakkeiden kanssa lomake 275.

LFA-tuen kansallinen lisäosa on vuodesta 2005 alkaen maksettava uusi kansallinen tuki ja se liittyy osaltaan myös CAP-tuen uudistukseen. Suomi on sopinut käytettävästä mallista EU-komission kanssa marraskuussa 2004. Sen mallin mukaan kaikille tiloille maksetaan A- ja B –alueilla lisäosaa 20 €/ha ja kotieläintiloille tämän päälle kaikille hehtaareille 80 €/ha. Myös tästä on täytettävä erillinen sitoumuslomake 176, jossa valitaan tilatyyppi.

Muita kansallisia pinta-alaperusteisia tukia A- ja B-alueilla on perunantuotannon kansallinen tuki. Tätä maksetaan ruokaperunalle tai siemenlisäysalalle. Käytettävä siemen on oltava sertifioitua tai kerran omalla tilalla sertifioidusta siemenestä lisättyä omaa siementä. Lisäksi pinta-alaa pitää (ruoka- tai siemen) perunan viljelyssä on vähintään 2 ha tai katteen alaista varhaisperunaa tai tärkkelysperunan siemenlisäysalaa 0,5 ha.



Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/kansalliset_tuet.asp


*********************


PS1. "Mvv" tuntuu olevan paitsi - usko(ttele)miltaan synnynnäisen ylivertaisilta tiedoiltaan myös visseiltä S(/M)-kyvyiltään - myös keskimääräistä parempi autoilija ja rakastaja. Kuten keskimääräisesti ottaen keskimääräisesti taitavat olla kaikki keskimääräiset suomalaisé ja muunkinmaalaiset miehet.

Kaikenlaisen uhon keskellä on syytä miettiä, mitäköhän Oscar Wilde on tahtonut tarkoittaa seuraavallakin aforismillaan:

"Nuoret miehet haluaisivat olla uskollisia, mutta eivät ole¸vanhat miehet haluaisivat olla uskottomia, mutta eivät pysty."

PS2. "Ihmisten, samoin kuin valtioidenkin, vaarallisin sairaus on lähtöisin päästä."

[Plinius nuorempi (61 -114 jKr.), roomalainen. kirjailija]


PS3. Suomalaisten viime vuosien ja vuosikymmenten hyvinvoinnin kehittymisestä on kohtalaisen paljon tutkittua tietoa olemassa.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016468068

http://www.stakes.fi/tiedotteet/2006/5a.htm

http://www.labour.fi/talousjayhtk/lehtipdf/ty12005.pdf



Jospa nimimerkki "mvv:kin" oppisi (nöyrästi) ajattelemaan, että "tosin en ole mikään hyvä rakastaja, mutta nopea", hänellekin jäisi - "velvollisuuksiltaan" - enemmän aikaa ottaa selkoa tosiasioista. Niihin olen ystävällisesti tarjoilla mm. linkityksin ns. oikopolkuja, esim. tuota tietä...

http://www.stat.fi/tup/verkkokoulu/index.html

http://www.stat.fi/tup/verkkokoulu/data/talt/01/alkutesti.html

Timo Ristimäki kirjoitti:

... se sokaisisi hänen molemmat silmänsä."

[Fred Allen (1894 -1956), amerikkalainen humoristi]



"- - mikä olisi ollut vanhojen Euroopan Kommunistimaiden vaihtoehto", jaksaa "mvv" jankata edelleen, koska eli/kun ei näytä ymmärtäneen ja/tai ymmärtävän, että myös po. maiden talonpoikaiston ja työläisten kannalta EU-jäsenyyttä parempi vaihtoehto olisi ollut ETA-tyyppinen yhden- eli tasavertaiselta pohjalta lähtevä itsenäisten valtioiden taloudellinen yhteistyö.


Siis samanlainen taloudellinen yhteistyö, joka olisi ollut aivan kelvollinen - ja suomalaisten talonpoikien ja työläisten eli rahvaan kannalta - parempi myös Suomelle. Eli siis olotila, jossa Norja ja pari muutakin maata (Liechenstein ja Sveitsi) ovat edelleen, eivätkä suinkaan mitenkään huonosti taloudellisesti ja sosiaalisesti ja sivistyksellisesti tai kansainvälispoliittisesti menestyneinä...

Puolaa myöten "mvv:n" kovasti esittelemät ent. "Kommunistimaat" - siis niiden maiden talonpojat ja työläiset eli tavallinen kansa - tullevat vielä lähivuosina kokemaan, mitä "itkua ja hammastenkiristystä" todella merkitsee suurten jäsenmaiden ja suuryritysten ehdoilla tapahtuva integraatiopolitiikka. Etenkin jos euroalueeseen hinku ja pyrky tai imu osoittautuu esim. perin järkevästi tilanteensa arvioinutta Ruotsia kovemmaksi. (Senkin asian "mvv" tuntuu tosin tietävän sekä ruåtsalaisia itseään että taloustieteilijötiä paremmin?)

"Ymmärrän ettei vanhat änkyrät tätä käsitä, annan heidän pitää mielipiteensä aivan rauhassa", sopii siten palautettavaksi kutakuinkin koskemattomana "mvv:lle", jonka kanssa valtaosa Suomen talonpojista, duunareista ja muusta rahvaasta ei ole muutamia "hekumanhetkiä" lukuunottamatta about vuosina 1994-95 tuskin on tuntenut ajatusten ja/tai odotusten yhteyttä.

"Kaikenkaikkijaan Suomen EU-jäsenyys on ollut menestystarina", kirjoittaa "mvv". Ja on siltä osin oikeassa, että ns. "suomalaiselle suurpääomalle" - siihen on nykyään laskettava myös esim. ent. Mandatum- ja nyk. Sampo-pankkiiri Björn Wahlroosin kaltaiset "maanviljelijät", yksi Suomen suurimmasta EU-maataloustukien nauttijoista - EU on kiistatta ollut menestystarina.

Mutta miten "mvv" selittää tämän: vaikka Suomen talous ennätti aloittaa - laman jälkeen - kasvunsa jo Esko Ahon hallituksen aiana, jatkoi sitä Paavo Lipposen hallitusten aikoina ja on pientä stagnaation hetkeä lukuunottamatta jatkunut myös Matti Vanhasen aikana, rahaa ei ole juuri mihinkään perinteisiin yhteiskunnallisiin (edes) peruspalveluihin?

Sosiaali- ja terveyspalvelujen - ja eritoten vanhuspalvelujen - taso alkaa olla liki katastrofaalinen, koulutusta peruskoulusta aina yliopisto-opetukseen asti leikataan "hallituksen tuottavuusohjelmien" ja "budjettikehysten" tultua julistetuksi ns. jumalansanaksi jne.

Vaan onhan sitä kasvunäkymät edelleenkin hyvät esim. vanki- ja vastaavissa luvuissa, kun yhteiskunta korjaa globaali- ja kvartaalitalouden satoja...

Kun "mvv:llä" on kova tarve kertoa muitten - esim. väitöskirjatasoisissa tutkimuksissa esittämistä - virheistä, olisi kiintoisaa saada tietää, missäköhän kohdissa ja miltä osin.

Koska kovin harvat tämän saitin lukijoista tuskin ovat perillä senkään vertaa EU- ja kotimaisista maataloustuki asioista kuin yrittäjä ja osa-aikainen eli kaiketi sivutoiminen viljelijä "mvv", tarjoan muutaman tiedonhipun siltäkin sektorilta, niin EU- kuin kansallisistakin tuista...

**************


Tukiasiat

Maatalouden tukipolitiikassa on tapahtumassa suuria muutoksia vuosien 2005 – 2007 aikana. Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) uudistus toimeenpannaan Suomessa vuodesta 2006 lähtien, mutta siihen liittyviä täydentäviä ehtoja on noudatettava vuodesta 2005 lähtien. Horisontaaliasetus, jonka mukaan maksetaan nykyiset ympäristö- ja LFA-tuet, uudistuu vuoden 2007 alusta ja uudistukseen liittyvät valmistelevat työt ovat jo käynnissä.

Ajankohtaista tietoa eri tukiin liittyen alla olevien linkkien kautta.
Tukihaku 2006
Tukitasot, viljelijän muistilista, valvontaan varautuminen ja torjunta-ainelistat sekä lohkokorttimalli

CAP-tukiuudistus (päivitetty 24.3.2006)
Täydentävät ehdot (päivitetty 24.3.2006)
Ympäristö- ja LFA-tuki (päivitetty 23.08.2005)
Kansalliset tuet
Tilatuesta kysyttyä ja vastattua (päivitetty 12.10.2005)
Tilatuen lisäosat
Lomakkeet


Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/ajankohtaista.asp

*************

CAP Tukiuudistus (päiv 24.3.2006)

Euroopan yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) uudistuksesta päästiin ratkaisuun jäsenmaiden maatalousministerien välillä kesäkuussa 2003. Uudistuksen päälinja on irrottaa EU:n suorat tuet tuotannosta riippumattomaksi tilatueksi. Tuotannosta irrottaminen ei koske EU-osarahoitteisia maaseudun kehittämistoimenpiteitä, kuten maatalouden ympäristötukea, luonnonhaittakorvausta eikä kansallisia tukia.

Euroopan unionin komissio on antanut asetukset tukiuudistuksesta syksyllä 2003. Ne koskevat kaikkia jäsenmaita. Euroopan komission yhteisen maatalouspolitiikan tiedotussivuilta löytyvät asetukset suomenkielisinä.

Suomessa tehtiin päätös tilatukimallista toukokuussa 2004. Tuolloin valtion ja tuottajajärjestöjen välillä tehtiin sopimus, jossa päätettiin, että käytettävä malli on yhdistelmämalli. Yhdistelmämallissa viljelijän tukioikeus muodostuu tasatukiosuudesta sekä lisäosasta. Eri osiin sidottavista tukien prosenttiosuuksista päästiin sopimukseen valtion ja tuottajien välillä 1.3.2005.

Tasatukiosa muodostuu peltokasvien tuesta, kuivauskorvauksesta ja maitopalkkion lisäosasta. Osa nykyisistä tuista, kuten sonni- ja härkäpalkkioista 30 % ja maitopalkkiosta 100 % jäävät tilakohtaisiksi lisäosiksi näihin tukiin oikeutetuille tiloille. Myös sokerin hinnanalennuksesta korvaava tuki tulee olemaan sokerijuurikastilojen tilakohtaista lisäosaa. Osa tuista jää myös vielä tuotantoon sidotuiksi (ks. mmm:n tiedote 1.3.2005 asiasta).
Jotta CAP-tukea maksettaisiin tilalle, on tilalla oltava vahvistetut tukioikeudet. Tukioikeudet vahvistetaan viljelijälle, joka hakee tilatukea järjestelmän ensimmäisenä toimeenpanovuonna 2006 tukien hakuaikana. Tilakohtaisista lisäosista on lisää informaatiota lisäosa-sivuillamme.
Tilan on vuosittain ilmoitettava tukihakemuksella tukioikeuksia vastaava hehtaarimäärä. Eli tilatukea ei voi saada pelkästään tukioikeuksien perusteella. Toisaalta tukioikeudet eivät enää ole sidottuja tiettyyn peltolohkoon.

Tukioikeuksia on erilaisia:

Tavallisten tukioikeuksien määrä perustuu vuonna 2006 tukikelpoiseksi ilmoitettuun pinta-alaan. Pinta-ala on tilatukikelpoinen, jos lohkon tilatukiominaisuus vuonna 2006 on ”pelto” tai ”pysyvä laidun”. Sen sijaan ”pysyviksi kasveiksi” tai muuhun tilatukiominaisuuteen ilmoitetut lohkot eivät ole tukikelpoisia tilatuessa.

Kesannointioikeudet vahvistetaan ainoastaan niille tiloille, joiden tukikelpoinen ala ylittää 92 tonnin laskennallisen sadon rajan. Laskentakaava on muuttunut siten, että mukaan lasketaan kaikki tukikelpoiset alat. Toisaalta viitesadon määrä laskee. Tämä merkitsee sitä, että yhä useampi tila joutuu kesannoimaan vuodesta 2006 eteenpäin. Kesannointivelvoiteprosentit ovat A –tukialueella 8,8 % ja B-C1 –tukialueella 7,7 %. Tämä tarkoittaa sitä, että tilalla, jolla on A-alueella 100 ha peltoa (vuoden 2003 viljelyvaatimuksen täyttävää), velvoitekesantoalaksi muodostuu 8,8 ha. Tilalle tullaan vuoden 2006 vahvistamaan 8,8 ha:n suuruista alaa vastaava määrä kesannointioikeuksia. Vaikka tila ilmoittaisikin vuoden 2006 enemmän kuin 8,8 ha velvoitekesantoa, ei kesannointioikeuksia tulla vahvistamaan enempää kuin mitä saadaan em. prosenttiosuuksien verran. Kesannon määrä ei tule muuttumaan vuoden 2006 jälkeen, vaikka tilan pinta-ala kasvaisi tai pienenisi tuosta 100 hehtaarista, jos kesannointioikeudet pysyvät tilalla eli niitä ei myydä tai vuokrata tilalta pois. Kun tarkastellaan 92 tonnin laskennallista rajaa, lasketaan tilan kaikilla tuotantoalueilta saatavat viitesadot yhteen ja jos tämä summa on enemmän kuin 92 tonnia, kesannointioikeudet vahvistetaan kaikille alueille. Kesannointioikeuksien siirto ei ole mahdollista tuotantoalueelta toiselle. Tilalla, jolle vahvistetaan kesannointioikeudet useammalla alueella, ei voi täyttää velvoitetta toisen alueen lohkolla. Kesannointioikeudet on käytettävä aina ennen muita tukioikeuksia. Tilatukijärjestelmässä ei siis enää tunneta ”vapaaehtoista kesantoa”. Se osan, joka ylittää em. laskennallisen velvoitteen, voi ilmoittaa tukihakemuksella velvoitekesantona, mutta luonnossa kyseinen alue on oltava pääsääntöisesti nurmipeitteistä täydentävien ehtojen mukaisesti. Jos ”pienet” tilat haluavat tukikelpoista kesantoa, pitää niiden jatkossa ostaa kesannointioikeuksia, sillä niille ei näitä oikeuksia vahvisteta. Kesantoon liittyviä esimerkkejä oheisesta liitteestä.

Erityistukioikeuksia myönnetään tiloille, joilla olisi vuosien 2000 – 2002 sonni- ja härkäpalkkioiden tai 31.3.2006 hallinnassa olevalla maitokiintiön perusteella oikeus tilakohtaisiin lisäosiin, mutta joilla ei enää ole peltoalaa hallinnassaan. Näitä myönnetään hakemuksesta ja jos viljelijälle tulee hallintaan peltoa, muutetaan erityistukioikeudet tavallisiksi tukioikeuksiksi. Tuen saamisen edellytyksenä on tuotannon jatkaminen vähintään 50 % verrattuna viitejakson tuotantoon.

Tarralaput oikeuttavat viljelemään tilatukeen oikeutetulla lohkolla avomaan vihanneksia, perunaa (ei tärkkelysperunaa) ja useimpia marjakasveja ja saamaan niistä tuen. Tarralaput vahvistetaan tila-kohtaisesti ja niiden määrän perustana on tilan vuoden 2003 avomaan vihanneksilla, muulla kuin tärkkelysperunalla ollut peruna-ala sekä marjakasveilla ollut viljelysala.

Tilakohtaiset lisätuet ja tarralaput ovat kiinteä osa yhtä tukioikeutta yhdessä tasatukiosuuden kanssa eikä niitä voi vahvistamisen jälkeen enää eritellä. Siten, jos viljelijän on siirrettävä tai myytävä tukioikeuksiaan, ei siihen liitettyä lisäosaa tai tarralappua enää irrottaa, vaan korotettu tuki tai oikeus saada tukea tietyille kasveille menee tukioikeuden mukana. Lisää tukioikeuksien siirroista voi lukea ministeriön toimittamasta oppaasta.

Yhtenä tilatuen maksamisen edellytyksenä on nk. 10 kuukauden hallinta-aika. Tämä tarkoittaa sitä, että tilan on valittava ajanjaksolta 1.2 -30.4 yksi päivämäärä, josta eteenpäin laskettuna 10 kuukauden ajan hänellä on hallinnassaan kaikki tukihakemuksellaan ilmoittamat lohkot. Hallinta-aika ei siis voi vaihdella lohkoittain. Tämä tarkoittaa sitä, että, jos viljelijä valitsee vaikkapa 10 kuukauden hallinta-ajan alkamispäivämääräksi 1.2.2006, tulee kaikki vuokrasopimukset olla voimassa viimeistään tuona päivänä. 10 kk hallinta-aika päättyy kyseisessä tapauksessa 30.11.2006 eli vielä tuolloinkin kaikki vuokrasopimukset on oltava voimassa. Vuokrasopimusten ei siten tarvitse alkaa ja päättyä kyseisinä päivinä, riittää vain, että ne ovat voimassa koko 10 kuukauden ajan. Kasvulohkolomakkeelle (102B) on merkittävä kunkin kasvulohkon kohdalle rasti, jos kyseisellä lohkolla viljelijä pystyy täyttämään 10 kuukauden hallinta-ajan valitsemastaan päivämäärästä eteenpäin. Tukioikeudet vahvistetaan kyllä kaikilta viljelijän kasvulohkolomakkeella ilmoittamista lohkoista. Oheisessa Word-tiedostossa on esimerkki 10 kuukauden hallintasäännöstä.

Maa- ja metsätalousministeriö on tehnyt tukiuudistuksesta oppaan, jonka löydät täältä.

Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/CAP_tukiuudistus.asp


http://ec.europa.eu/comm/agriculture/index_fi.htm


http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/Tilatukiesite.pdf

http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/TIEDOTE_tilatuki_vuokraus.pdf

********************

Täydentävät ehdot

Täydentäviä ehtoja on noudatettava vuoden 2005 alusta alkaen. Täydentävät ehdot korvaavat entiset CAP-tuen ympäristöehdot. Täydentävät ehdot muodostuvat lainsäädännöllisistä hoitovaatimuksista sekä hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimuksesta.

Lakisääteiset hoitovaatimukset ovat erilaisten direktiivien noudattamista. Direktiiveihin liittyy aina kansallinen vastaava lainsäädäntö. Esimerkiksi EU:n nitraattidirektiivi on Suomessa toimeenpantu nitraattiasetuksella.

Lakisääteisiin hoitovaatimuksiin kuuluvat ympäristön viisi direktiiviä ja eläinten merkinnän ja rekisteröinnin kolme direktiiviä.

Nitraattidirektiivi säätelee lannoitusta, lannan käyttöä ja varastointia. Nitraattidirektiivi ei täydentävänä ehtona tuo varsinaisia muutoksia nitraattiasetuksen ehtoihin.

Pohjavesidirektiivillä edistetään pohjavesien suojelua. Ympäristösuojelulaissa (86/2000) on esitetty pohjaveden pilaamiskielto. Pohjavesialueilla voi olla erilaisia rajoituksia, joita on viljelijän, jonka peltoalueita sijaitsee I- ja II –luokan pohjavesialueilla, noudatettava täydentävinä ehtoina. Muistathan merkitä käytetyt torjunta-aineet lohkokohtaisiin muistiinpanoihin.

Puhdistamolietettä käyttäville tiloille täydentävät ehdot tuovat lisää velvoitteita. Viljelijän on tehtävä kirjallinen sopimus jätevedenpuhdistamon kanssa lietteen toimittamisesta. Lietteestä on oltava puhdistamon tekemä analyysi. Viljelijän on teettävä niistä lohkoista, joille lietettä levitetään, laajempi maanäyteanalyysi. Käytöstä on tehtävä asianmukaiset merkinnät lohkokirjanpitoon.

Luonto- ja lintudirektiiveillä suojellaan erilaisia lajeja ja Natura 2000- verkoston luontotyyppejä. Lajien rauhoitusmääräyksiä noudattamalla viljelijä täyttää myös näiden direktiivien mukaiset ehdot.
Suojeltavista lajeista tärkeimmät ovat linnuista ruisrääkkä, peltosirkku, pikkulepinkäinen ja kasveista idänverijuuri. Uhanalaiset perhoset ruijannoki-, punakeltaverkkoperhonen sekä luhtakultasiipi huomioidaan Natura 2000 – alueilla.

Eläinten merkintä on myös oltava säädösten mukaisesti kunnossa. Täydentävien ehtojen mukaan puutteellinen merkintä saattaa aiheuttaa pinta-alaperusteisia tukien leikkausta.

Hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimuksilla pyritään siihen, että maatalousmaa säilyy hyvässä kasvukunnossa ja tuottaa ympäristöhyötyjä. Huomioi seuraavat:

Maaperän eroosiota ei saa edistää. Valtaojien ja vesistöjen varsille on jätettävä vähintään 60 cm leveä muokkaamaton piennar. Viljelemätön pelto on oltava nurmipeitteistä. CAP-kesanto on oltava vesistöön rajoittuvalta osalta ja yli 30 % osalta viherkesantoa. Kesanto- ja viljelemättömät pellot on niitettävä kerran kasvukauden aikana.

Maaperän orgaanista ainesta on ylläpidettävä. Pellolla olevan oljen poltto on sallittua ainoastaan poikkeustapauksissa. Polton peruste on merkittävä lohkokohtaisiin muistiinpanoihin

Maaperän rakenne on pyrittävä pitämään hyvänä. Märillä pelloilla on vältettävä raskailla koneilla turhaa ajoa.

Ylläpidon vähimmäistasolla vältetään elinympäristön tilan heikentyminen. Pysyvät laitumet on pääsääntöisesti pidettävä pysyvinä laitumina. Jos niiden ala vähenee, ministeriön on otettava käyttöön ennakkolupamenettely (väheneminen yli 5 % vuoden 2003 tasosta) tai ennallistamisvelvoitteen antaminen (väheneminen yli 10 % vuoden 2003 tasosta).
Hukkakauran torjunnasta on edelleen huolehdittava. Pienien metsäsaarekkeiden raivaaminen voidaan toteuttaa ilmoittamalla siitä kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle.

Maa- ja metsätalousministeriön laatima opas viljelytavasta löytyy täältä.


Vuoden 2006 alusta täydentäviä ehtoja tuli voimaan lisää. Näissä uusissa ehdoissa käsitellään mm. kasvinsuojeluaineita, rehuja ja elintarvikkeita sekä eläintaudeista ilmoittamista.

Kasvinsuojeluaineiden kohdallaa määritellään mm. se, että tilalla saa käyttää vain Suomessa hyväksyttyjä ja rekisteröityjä kasvinsuojeluaineita. Niitä on käytettävä ja säilytettävä asianmukaisesti. Lisäksi viljelijän on tehtävä muistiinpanoja suorittamistaan kasvinsuojelutoimenpiteistä. Vesistöjen ja pohjavesialueilla voi olla torjunta-aineiden käyttöä rajoittavia määräyksiä, joita on siten noudatettava. Tässä kohdassa on myös hyvä tarkastaa kunnan ympäristösuojelumääräykset.

Rehuista, joita tilalla käytetään tuotantoeläinten ruokintaan, on pidettävä muistiinpanoja. Muistiinpanovelvollisuus koskee sekä kotoisia että teollisia rehuja. Eläinten ruokinnassa on tiettyjä kiellettyjä aineita, joita ei saa käyttää. Tämä käyttörajoitus koskee mm. liha/luujauhon käyttöä märehtijöille sekä eläinperäisen ruokajätettä.

Elintarvikkeiden osalta on kiinnitettävä huomiota mm. maidontuotantotilojen hygieniaan ja tuotantotilalta luovutettavan raakamaidon laatuun. Kunnan eläinlääkärit suorittavat maitotilojen hygieniatarkastuksia, joissa edellä mainitut seikat kyllä käydään läpi. Siipikarjatiloilla varmistetaan tilan osallistuminen salmonellavalvontaohjelmaan.

Eläintaudeista on ilmoitettava ja muutenkin kaikesta poikkeavasta käyttäytymisestä, kuten jalkojen aristelusta, vapinasta, luomistapausten lisääntymisestä karjasta yms. on syytä ilmoittaa kunnan eläinlääkärille.

Lisätietoja vuoden 2006 täydentävistä ehdoista löytyy kaikille tiloille marraskuusta lähetetystä oppaasta, joka löytyy myös oheisen linkin kautta.

Lähdelinkki:

http://www.tukiviidakko.fi/Taydentavat_ehdot.asp

http://www.mmm.fi/tuet/ohjeet_oppaat_tiedonannot/T%E4ydent%E4v%E4t%20ehdot2006_korj_viljelytapa3.pdf

http://www.mmm.fi/tuet/maatalouden_viljelijatuet/OPAS%202005.pdf



********************

Ympäristö- ja LFA-tuki

Ympäristötuki

Ympäristötuen ehdot jatkuvat entisellään, tosin sitoumukseen ei voida lisätä uusia tukeen kuulumattomia alueita, ei edes siinä tapauksessa, että ala ylittää 50 % sitoumusvuoden perusalasta. Peltolohkot voivat siirtyä sitoutuneelta viljelijältä toiselle, kuten tähänkin saakka.
Kasvinsuojeluoppaat on edelleen säilytettävä tilalla, samoin 1- ja 2-koulutuspäivät tulee olla suoritettuina. Uudelleen ei kuitenkaan täydy koulutuksia näiden osalta käydä, vaikka viljelijä jatkaakin sitoumusta. Kasvinsuojeluaineiden käyttökoulutus ja - ruiskujen testaus on suoritettava 5 vuoden välein kuten tähänkin saakka. Samoin maanäytteiden uusimisväli on viisi vuotta. Ympäristötukeen sitoutuneella tilalla voidaan noudattaa joko perus- tai tarkennettua tasoa tai molempia yhtä aikaa. Jos tila on 1. sitoutumisvuonna valinnut noudattavansa kaikilla lohkoilla tarkennettua tasoa, on sitä noudatettava aina hallintaan tulevilla lohkoillakin. Sama koskee vapaaehtoisesti valittua toimenpidettä.


Luonnonhaittakorvaus (LFA)

Suurin osa viljelijöistä on antanut uudet LFA-tuen sitoumukset keväällä 2005. Myöskään LFA-tuessa ei voi lisätä uuteen sitoumukseen ennestään tukikelvottomia aloja. Näitä aloja voidaan ottaa mukaan tukeen aikaisintaan 2006, jos määrärahat riittävät. Tuen maksamisen ehtoja on viljelijän noudatettava, samoin tavanomaista hyvää maatalouskäytäntöä sekä ympäristöehtoja. Jos tila on sitoutunut pelkkään LFA-tukeen (ei ympäristötukeen), on tilalla oltava viljelytoimista muistiinpanot. Valvonnassa tarkastetaan myös tilan torjunta-ainevarasto.
Luonnonhaittakorvauksen maksamisesta tilatuen mukaisten kesannoiden ulkopuolisille alueille (viljelemättömille pelloille, "vapaaehtoisille kesannoille") tehdään ehdotus komissiolle. Nyt tuottajien ja ministeriön 18.8.2005 käymien neuvottelujen perusteella esitetään, että luonnonhaittakorvausta voitaisiin maksaa lohkoille, jotka on ilmoitettu viljelemättömiksi, yhteensä 50 %:lle koko tilan LFA-kelpoisesta peltoalasta. Prosenttiosuus voi vielä muuttua alaspäin. Jos tilalla on kesannointioikeuksia, lasketaan ne lohkot, joita käytetään tilatuen mukaiseen kesannointiin, mukaan tähän 50 % (tai pienempään osuuteen). Jos tila kuitenkin hankkii kesannointioikeuksia siten, että ne ovat yli 50 % koko tilan LFA-tukikelpoisesta alasta, tälle alalle maksettaisiin luonnonhaittakorvaus. Kesannointioikeuksien alaiset pellot saisivat siis aina LFA-tuen. Viljelemättömät pellot on pidettävä täydentävien ehtojen mukaan nurmipeitteisinä, tilatukijärjestelmän mukainen kesanto voi olla avokesantoa.

Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/Ymparisto_ja_LFA_tuki.asp

********************

Kansalliset tuet

Kansallisten tuet ovat kokonaan kansallisista varoista maksettua tukea. Kasvinviljelijöille A- ja B-tukialueilla maksettavat tuet ovat ympäristö- tai LFA – tukien kansallista lisäosaa. Tämä tarkoittaa sitä, että viljelijöiden on sitouduttava näiden tukien ehtoihin saadakseen kansallista lisäosaa.

Ympäristötuen kansallista lisäosaa maksetaan tiettynä prosenttiosuutena tilan perusympäristötuen ja lisätoimenpiteen yhteenlasketusta lisätoimenpiteestä. Vuonna 2005 tukitasot on alustavasti määritelty seuraavaksi:
Peltokasvit
- vehnä 82 %
- mallasohra 68 %
- ruis 92 %
- rehuvilja 4 %
Muut kasvit
- tärkkelysperuna, öljy-, kuitu- ja valkuaiskasvit 92 %
- sokerijuurikas 92 %
- nurmi 92 %
- avomaanvihannekset 96 %
- omenat 30 %
- marjat 8 %
Suurin osa vuosina 2000 - 2003 ympäristötukeen sitoutuneiden viljelijöiden on vuonna 2005 sitouduttava kansalliseen lisäosaan jättämällä muiden tukihakulomakkeiden kanssa lomake 275.

LFA-tuen kansallinen lisäosa on vuodesta 2005 alkaen maksettava uusi kansallinen tuki ja se liittyy osaltaan myös CAP-tuen uudistukseen. Suomi on sopinut käytettävästä mallista EU-komission kanssa marraskuussa 2004. Sen mallin mukaan kaikille tiloille maksetaan A- ja B –alueilla lisäosaa 20 €/ha ja kotieläintiloille tämän päälle kaikille hehtaareille 80 €/ha. Myös tästä on täytettävä erillinen sitoumuslomake 176, jossa valitaan tilatyyppi.

Muita kansallisia pinta-alaperusteisia tukia A- ja B-alueilla on perunantuotannon kansallinen tuki. Tätä maksetaan ruokaperunalle tai siemenlisäysalalle. Käytettävä siemen on oltava sertifioitua tai kerran omalla tilalla sertifioidusta siemenestä lisättyä omaa siementä. Lisäksi pinta-alaa pitää (ruoka- tai siemen) perunan viljelyssä on vähintään 2 ha tai katteen alaista varhaisperunaa tai tärkkelysperunan siemenlisäysalaa 0,5 ha.



Lähdelinkki: http://www.tukiviidakko.fi/kansalliset_tuet.asp


*********************


PS1. "Mvv" tuntuu olevan paitsi - usko(ttele)miltaan synnynnäisen ylivertaisilta tiedoiltaan myös visseiltä S(/M)-kyvyiltään - myös keskimääräistä parempi autoilija ja rakastaja. Kuten keskimääräisesti ottaen keskimääräisesti taitavat olla kaikki keskimääräiset suomalaisé ja muunkinmaalaiset miehet.

Kaikenlaisen uhon keskellä on syytä miettiä, mitäköhän Oscar Wilde on tahtonut tarkoittaa seuraavallakin aforismillaan:

"Nuoret miehet haluaisivat olla uskollisia, mutta eivät ole¸vanhat miehet haluaisivat olla uskottomia, mutta eivät pysty."

PS2. "Ihmisten, samoin kuin valtioidenkin, vaarallisin sairaus on lähtöisin päästä."

[Plinius nuorempi (61 -114 jKr.), roomalainen. kirjailija]


PS3. Suomalaisten viime vuosien ja vuosikymmenten hyvinvoinnin kehittymisestä on kohtalaisen paljon tutkittua tietoa olemassa.

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000016468068

http://www.stakes.fi/tiedotteet/2006/5a.htm

http://www.labour.fi/talousjayhtk/lehtipdf/ty12005.pdf



Jospa nimimerkki "mvv:kin" oppisi (nöyrästi) ajattelemaan, että "tosin en ole mikään hyvä rakastaja, mutta nopea", hänellekin jäisi - "velvollisuuksiltaan" - enemmän aikaa ottaa selkoa tosiasioista. Niihin olen ystävällisesti tarjoilla mm. linkityksin ns. oikopolkuja, esim. tuota tietä...

http://www.stat.fi/tup/verkkokoulu/index.html

http://www.stat.fi/tup/verkkokoulu/data/talt/01/alkutesti.html

Lue lisää

...kuinka vaikeaa on maatalouspolitiikkaa käsittää jos siinä ei ole mukana ja perin juurin siihen tutustunut. Nuo kirjoitukset oli otettu kai jostakin oppaasta jossa käsitellään uutta Tilatukimallia. Aivän oikeaa tietoa. Varmasti tuntuvat myös monimutkaisilta, ja ovatkin sitä, mutta eivät aivan mahdottomia. Minä edellisessä vastineessa arvostelin jonkin "akatemiatutkijan " kirjoitusta. Hän ei ollut sisäistänyt koko tukijärjästelmää, sain näin asiat näyttämään lohduttomimmilta kun ne todellisuudessa ovat. Hän puhui vanhoista asioista ja nuo linkit koskevat paremminkin tulevia ja juuri Suomessakin alkuunlähteneitä muutoksia.

Asian vain teki mielenkiintoiseksi se, jos tuollaiset "tutkijat" tutkivat asioita enemmänkin, nehän voivat antaa asioista hyvin vääriä käsityksiä ihmisille joilla ei ole tietoa asioista.

Norjan maatalouden nykytilassa ei ole hurraamista. Ihmiset hakevat ruokansa pitkänkin matkan takaa Ruotsista ja Suomesta, koska omat elintarvikkeet ovat kalliita. EU on tenyt Suomen maatalouden lähes tasan kilpailukykyiseksi muun Euroopan kanssa. Tästä on kysymys EU:ssa maatalouden osalta.

Puolan maataloudelle EU antaa myös piristysruiskeen, toivottavasti ei liiaksikin tule tavaraa vientiin.

Suomen maataloutta on saneerattu jo 60-luvulta lähtien. Pieniä meijereitä ja teurastamoja on lopetettu. Maatalouskauppaa myös jouduttu karsimaan. Nämä kaikki on tietysti myös parantaneet kilpailukyämme. Vain suuret yksiköt pystymät tekemään ruokaa edullisesti. Pienet voivat tehdä joitakin herkkuja herrain suuhun, mutta muuten niiden merkitys on pieni. Maatalousväestön ei saa asettua poikkipuolin kun elintarviketeollisuutta tehdään paremmin kilpailussa pärjääväksi.

Tämän päiväsessä Ilkka-lehdessä Nokian Ollila kehui Suomen kehitystä. Sanoi jotenkin siihen suuntaan, että viimeisen 15 vuoden kehitys on ollut nopeampaa kun sodanjäleinen aika. Sanoi myös liiallinen turvallisuuteen pyrkiminen olevan kehityksen jarru. No, niinhän se onkin.

Maataloustuki on korvaus alennetuista maataloushinnoista, siitä syystä Wahlroos saa tukia paljon jos sillä on maatakin paljon. Kai hän sitten tuottaakin raaka-ainetta paljon.

Sitä en tiedä kuinka olen nyt itseäni kovasti kehunut. En millään sektorilla. Minähän olen vaatimaton koulujakäymätön mies. Toisinkun Ristimäki, joka taitaa olla maisteri. Mutta se että ihminen on maisteri ei anna mitään etua arvioida tapahtumia yleensä. Ainakin Ristimäellä itsellään olisi paljon korjaamista käsityksissään, varsinkin kun ne koskee EU:ta.

Täällä Eteläpohjanmaallakin on paljon Ristimäki -sukunimeä. Täällä tosin laitetaan puhekielessä yleensä n-kirjain i ja m väliin.

mvv kirjoitti:

...kuinka vaikeaa on maatalouspolitiikkaa käsittää jos siinä ei ole mukana ja perin juurin siihen tutustunut. Nuo kirjoitukset oli otettu kai jostakin oppaasta jossa käsitellään uutta Tilatukimallia. Aivän oikeaa tietoa. Varmasti tuntuvat myös monimutkaisilta, ja ovatkin sitä, mutta eivät aivan mahdottomia. Minä edellisessä vastineessa arvostelin jonkin "akatemiatutkijan " kirjoitusta. Hän ei ollut sisäistänyt koko tukijärjästelmää, sain näin asiat näyttämään lohduttomimmilta kun ne todellisuudessa ovat. Hän puhui vanhoista asioista ja nuo linkit koskevat paremminkin tulevia ja juuri Suomessakin alkuunlähteneitä muutoksia.

Asian vain teki mielenkiintoiseksi se, jos tuollaiset "tutkijat" tutkivat asioita enemmänkin, nehän voivat antaa asioista hyvin vääriä käsityksiä ihmisille joilla ei ole tietoa asioista.

Norjan maatalouden nykytilassa ei ole hurraamista. Ihmiset hakevat ruokansa pitkänkin matkan takaa Ruotsista ja Suomesta, koska omat elintarvikkeet ovat kalliita. EU on tenyt Suomen maatalouden lähes tasan kilpailukykyiseksi muun Euroopan kanssa. Tästä on kysymys EU:ssa maatalouden osalta.

Puolan maataloudelle EU antaa myös piristysruiskeen, toivottavasti ei liiaksikin tule tavaraa vientiin.

Suomen maataloutta on saneerattu jo 60-luvulta lähtien. Pieniä meijereitä ja teurastamoja on lopetettu. Maatalouskauppaa myös jouduttu karsimaan. Nämä kaikki on tietysti myös parantaneet kilpailukyämme. Vain suuret yksiköt pystymät tekemään ruokaa edullisesti. Pienet voivat tehdä joitakin herkkuja herrain suuhun, mutta muuten niiden merkitys on pieni. Maatalousväestön ei saa asettua poikkipuolin kun elintarviketeollisuutta tehdään paremmin kilpailussa pärjääväksi.

Tämän päiväsessä Ilkka-lehdessä Nokian Ollila kehui Suomen kehitystä. Sanoi jotenkin siihen suuntaan, että viimeisen 15 vuoden kehitys on ollut nopeampaa kun sodanjäleinen aika. Sanoi myös liiallinen turvallisuuteen pyrkiminen olevan kehityksen jarru. No, niinhän se onkin.

Maataloustuki on korvaus alennetuista maataloushinnoista, siitä syystä Wahlroos saa tukia paljon jos sillä on maatakin paljon. Kai hän sitten tuottaakin raaka-ainetta paljon.

Sitä en tiedä kuinka olen nyt itseäni kovasti kehunut. En millään sektorilla. Minähän olen vaatimaton koulujakäymätön mies. Toisinkun Ristimäki, joka taitaa olla maisteri. Mutta se että ihminen on maisteri ei anna mitään etua arvioida tapahtumia yleensä. Ainakin Ristimäellä itsellään olisi paljon korjaamista käsityksissään, varsinkin kun ne koskee EU:ta.

Täällä Eteläpohjanmaallakin on paljon Ristimäki -sukunimeä. Täällä tosin laitetaan puhekielessä yleensä n-kirjain i ja m väliin.

Lue lisää

...mutta kaikkialla hän kulkee kahleissa."

[Jean-Jaques Rousseau (1712 - 1778), ranskalainen filosofi ja kirjailija]

Ja tuon asian tietävät ainakin niin talonpojat EU-Suomessa ja vähän muuallakin, myös "terrorismin vastaisen sodan" varjolla pidätetyt monet mihinkän laittomaan syyllistymättömät ihmiet esim. Guantanamon vankileirillä ja ties missä pidätys- ja kidutuskeskuksissa eri puolilla (kenties) itäsitä Eurooppa, ehkä Puolaakin?




Nyt en oikein tiedä, mitä oikein "mvv:n" mielestä yritän "todistaa"?

Sen johdosta vain, että nimimerkki "mvv" antoi ymmärtää akatemiatutkija Anne Kosken antaneen EU- ja maataloustukikysymyksistä "virheellistä tietoa", haluan - ainakin tohtoriksi väitelleen Anne Kosken maineen "puhdistamiseksi" - korostaa, että hänestä ja hänen käsityksistään kertovat otteet olivat jo syksyltä 2005 eli A-piste-ohjelmasta 21.11.2005...

*********************

Käsikirjoitusarkisto

TV1 maanantaina 21.11.2005 klo 21.00

- Uusi tutkimus: salailu, harhauttaminen ja poliittinen valhe tasoittivat tiemme EU:hun.

Lähdelinkki: http://www.yle.fi/aohjelmat/apiste/arkisto/id21789.htmlhttp://www.yle.fi/aohjelmat/apiste/arkisto/id21789.html

*********************

Kuten kuka tahansa edes jonkin verran EU- ja muutakin maatalouspolitiikkaa seurannut - kuten käsittääkseni myös itse osa-aikaisena ja sivutoimisena viljelijänä yrittävä "mvv" - tietää, EU:n maatalouspolitiikka ei ole ollut niitä pitkäjänteisempiä, minkä Suomessa vielä siltä sektorilta elantonsa saavat ovat joutuneet moneen kertaan sangen karvaasti kokemaan...

Siksi tarjoilin copypastattua ja linkitettyä EU- ja maataloustukitietoa (per. 24.3.2006) sekä köhinnä maa- ja metsätalousministeriön ja TE-keskusten sivustoilta. Tiedä häntä vaikka joku saattaisi vielä innostua - kun kerran EU-Suomessa alalla "mvv:n" mukaan pyyhkii niin hyvin?!? - maa- ja metsataloudenharjoittajaksi. Siinähän sitä sitten olisi lisää "maaseudun tulevaisuutta"...

Muuten: kyseisen viime marraskuisen A-piste -ohjelman ydinasia siältyi kaiketi seuraavaan kohtaan:

"- - KYSYMYS: "VETIKÖ POLIITTINEN ELIITTI TÄSSÄ KANSALAISIA SUORASTAAN HÖPLÄSTÄ?"

Koski: "No kyl mun mielestä näin voi sanoo, ilman muuta.

Koski: "Et harrastettiin matalaa profiilia, salailtiin tai pidettiin monenlaisia tulkintoja ilmassa."

Suomen poliittisen johdon tuskaa lisäsi, että vielä kansanäänestysviikolla ilmeni ongelmia maanviljelijöille maksettavien niin sanottujen siirtymäkauden lisähintojen kanssa. Tällöin ei auttanut muu kuin turvautua julkiseen valheeseen:

Koski: "Maatalousväestön äänet oli tärkeää saada sen sopimuksen taakse kansanäänestyksessä niin synty poliittisesti arkaluontonen tilanne, jossa Pesälä joutu sitten oikeestas valehtelemaan kameralle saadakseen sen tilanteen haltuun ja vakuuttamaan että kaikista asioista on sovittu, mut et jälkikäteen tutkimuksessa on sitten käynyt ilmi että tossa tilanteessa ei asioista todellakaan oltu vielä sovittu."

Kuva näyttää häpeämättömästi, millaisin ilmein ja elein silloinen maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä yrittää torjua käsitystä siitä, että maataloudessa olisi vielä selvittämättömiä asioita:

Koski:"Sääliksi käy et ministeri joutuu tollaseen tilanteeseen et tässä nähdään myöskin se, että kuva on siinä mielessä arkaluontoinen media, et se kyl paljastaa ihmisen kasvojen pettämisen."

Tutkijan mielestä kansa olisi todennäköisesti kaatanut Suomen jäsenyyssopimuksen, mikäli olisi paljastunut, että kansalliset maataloustuet eivät olleetkaan pysyviä. Samoin olisi käynyt, jos äänestäjät olisivat saaneet tietää Maastrichtin sopimuksen vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. - -"

Kuvakerrontana oli kyseinen A-piste -ohjelma [ "Uusi tutkimus: salailu, harhauttaminen ja poliittinen valhe tasoittivat tiemme EU:hun. / A-piste 21.11.2005 ] todella kaameaa katsottavaa; Suomen kansanedustuslaitoksen ent. pitkäaikainen varapuhemies ja armoitettuna vitsien kertojana ja muutenkin huumormiehenä mainostettu ja jopa tunnustettukin ent. maatalousministeri Mikko Pesälä "antoi ymmärtää" hikihelmet otsalla suomalaisille, ennen muuta maa- ja metsataloudesta ja elintarviketeollisuusketjusta toimeentulonsa saaville - asioita, joita Eurropan Unioni ei sen enmpää tuolloin kuin sen jälkeenkään "ei ole ymmärtänyt antaa" - siis Suomelle eikä sen talonpojille eikä duunareille!

Sitä voisi aivan hyvin kuvata sanalla "valehtelu", eikä sitä suinkaan ahan kuluminen muuta miksikään, ei ainakaan akatemiatutkija Anne Kosken "vääriksi käsityksiksi".


"- -Maataloustuki on korvaus alennetuista maataloushinnoista, siitä syystä Wahlroos saa tukia paljon jos sillä on maatakin paljon. Kai hän sitten tuottaakin raaka-ainetta paljon", arvuuttelee "mvv" - ja osittain aivan oikein. sillä esim. mittavasta sokerijuurikkaan tuotannosta(An)han Sampo-pankkiiri Björn "Nalle" Wahlroosin tiedetään nettoahan suhtkoht samassa suhteessa EU-tukea kuin Englannin kuningatar sukuineen konsanaan...




"- - En katsonut sitä edellistäkään ohjelmaa missä Kallis on ollut. Epäilen kuitenki nilman katsomistakin senkin ohjelman sisällön tietäväni. - -

Hokkastakaan ei enää tarvitse lukia kun voisin hänen sanoillaan kirjoittaa kyllä Ilkan -pääkirjoitukset. - -

Ristimäki näyttää myös olevan huolestunut erinäisistä asioista, koskien omia velvollisuuksiani. Voin lohduttaa kyllä asiat hallitsevani, enkä tarvitse linkkiä etsiä senkään suhteen. Enemmän olisin huolestunut Ristimäen kyvystä selvitä ilman apuvoimia myöskään sänkyvelvollisuuksien suhteen, niin sidoksissa hän linkkeihinsä on" kirjoitteli nimimerkki "mvv" parissakin eri kommentaarissaan, joten pakkohan sitä on jo vähän ihmetelläkin...

"- -Sitä en tiedä kuinka olen nyt itseäni kovasti kehunut. En millään sektorilla. Minähän olen vaatimaton koulujakäymätön mies. Toisinkun Ristimäki, joka taitaa olla maisteri. Mutta se että ihminen on maisteri ei anna mitään etua arvioida tapahtumia yleensä. Ainakin Ristimäellä itsellään olisi paljon korjaamista käsityksissään, varsinkin kun ne koskee EU:ta", lienee siten kohtalaisen vaatimaton arvio aiemmin ilmaistusta kykyrakeenteesta?

PS. Minä lienen jossakin vaiheessa kirjoittanut, että olen - jo v. 1966 kuolleen äitini uutteran pienviljelystilan emännyyden ansiosta - ns. kylän ensimmäinen ylioppilas ja siten "kananmunatilillä" koulutettu. Maisteriudet nimimerkki "mvv" lienee itse pannut ns tilin päälle?