miksi jatkaa?

Aikoinaan samanlaisessa tilanteessa olevana voin omalta kohdaltani todeta, että se oli "pelkoa" toisen menettämisestä, yksin lasten kanssa pärjäämisestä taloudellisesti ja "henkisesti".

Mies ei halunnutkaan lähteä, vaan teki ja tekee vieläkin kaikkensa että antaisin anteeksi.
Sanotaan, että anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei koskaan.
No, en taatusti ole unohtanut enkä antanut anteeksi. Voi olla etten pysty koskaan anteeksi antamaankaan? Aika näyttää.

Näin jälkikäteen ajateltuna (tapahtuneesta yli vuosi), olisi varmaan ollut parempi että olisin pannut miehen kanssa kantapäät yhteen, koska ei tämä yhdessä eläminen minulle helppoa ole.
Miehen mielestä koko "paskaa" ei pidä edes ajatella. Mennyttä mikä mennyttä.
Mies ei vaan ymmärrä, että en pysty suhtautumaan asiaan samalla tavalla.

Ajattelen, että jos olis erottu, niin tällä hetkellä pahin suru ja tuska olisivat jo takanapäin, ja elämää voisi jatkaa eteenpäin.
pahus kun ei ole sitä kristallipalloa josta vois katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitähän osais tehdä päätöksiä ihan toisella tavalla. Kai?

Sen sanon vaan ystävä kallis, että älä suostu alistumaan ja pokkuroimaan miehen pillin mukaan. Mitä enemmän sinä "alistut" ja yrität "mielistellä" miestäsi, niin sitä mahtavammaksi ja ihanammaksi urokseski hän itsensä tuntee. Mikäs sen parempaa miehelle kun kaksi naista tappelemassa samasta luusta.

Toivottavasti jaksat pyörittää "arkea", vaikka se ei helppoa olekkaan.

Kaikkea hyvää sinulle!