Kävin aikoinaan lukion, mutta siihen se tyssäsi. En halunnut erota miehestäni enkä tiennyt miksi haluan isona, joten menin töihin. Pätkätyöläisenä pööpöilin toistakymmentä vuotta. Menin naimisiin ja sain pari lasta. Sitten kuulin nykyisestä ammattiin valmistavasta kurssistani. Tiesin heti, että sinne on pakko päästä. Se on sopiva kuin nyrkki silmään minulle! Pääsin ja joudun olemaan viikot asuntolassa toisella paikkakunnalla. Onhan se aina helvetinmoinen hoppu kotiin lasten luo perjantaisin, kun koulu loppuu...
Mutta olen tosi tyytyväinen, että lähdin opiskelemaan. Olen vihdoin sinut itseni kanssa. En tiedä, johtuuko se opiskelusta vai olenko vain "kasvanut" ihmisenä. Sanotaan, että nainen on tyytyväisin itseensä 30-35-vuotiaana. Ei tarvitse enää miettiä kaikkea ja päteä joka asiassa. Olen itsevarmempi, tyytyväinen kroppaani (ennen häpeilin isoja rintojani ja lihavuuttani) ja olen saanut paljon uusia tuttavia. Mies taisi aavistella miten tässä käy, kun oli opiskeluani vastaan. Sillä se on muuttanut elämäni ja ajattelutapani lähes kokonaan. Ja kun ajattelutapa muuttuu, niin tuntuu että pitäisi koko elämä laittaa remppaan kerralla ja olenkin jo pitkän aikaa miettinyt avioeroa. Kotipuolessa on tosi kiinnostava mies ja hänelläkin on tunteita minua kohtaan. Valitettavasti hänelläkin on pieni lapsi, jonka maailmaa hän ei halua mullistaa eroamalla avovaimostaan(avovaimo ei pärjää lapsen 6 v. kanssa). Jutellaan monesti keskenämme, mutta suukottelua pitemmälle emme ole menneet. Aviomieheni kanssa olen ollut 17 vuotta yhdessä ja hän tuntuu niin tylsältä ja rutinoituneelta. Enää ei onneksi tarvi kuunnella hänen mustasukkaisuuskohtauksia kovin usein. Pieniä heittoja tulee lähes päivittäin, kun olen kotona, mutta olen oppinut olemaan välittämättä niistä. Toisaalta hän on melkein aina pinna kireällä ja valittaa minulle ja huutaa lapsille. Tuntuu, että mielummin olen yksin lasten kanssa kun mieheni kanssa. Tämä toinen mies ei tule olemaan eron syy, jos erotaan, vaan mieheni käytös ja minun muutoksenhaluni. Lisäksi hän on sanonut, ettei minun pitäisi erota. Onko kellään vastaavaa tilannetta? Ajatuksia?
Mutta olen tosi tyytyväinen, että lähdin opiskelemaan. Olen vihdoin sinut itseni kanssa. En tiedä, johtuuko se opiskelusta vai olenko vain "kasvanut" ihmisenä. Sanotaan, että nainen on tyytyväisin itseensä 30-35-vuotiaana. Ei tarvitse enää miettiä kaikkea ja päteä joka asiassa. Olen itsevarmempi, tyytyväinen kroppaani (ennen häpeilin isoja rintojani ja lihavuuttani) ja olen saanut paljon uusia tuttavia. Mies taisi aavistella miten tässä käy, kun oli opiskeluani vastaan. Sillä se on muuttanut elämäni ja ajattelutapani lähes kokonaan. Ja kun ajattelutapa muuttuu, niin tuntuu että pitäisi koko elämä laittaa remppaan kerralla ja olenkin jo pitkän aikaa miettinyt avioeroa. Kotipuolessa on tosi kiinnostava mies ja hänelläkin on tunteita minua kohtaan. Valitettavasti hänelläkin on pieni lapsi, jonka maailmaa hän ei halua mullistaa eroamalla avovaimostaan(avovaimo ei pärjää lapsen 6 v. kanssa). Jutellaan monesti keskenämme, mutta suukottelua pitemmälle emme ole menneet. Aviomieheni kanssa olen ollut 17 vuotta yhdessä ja hän tuntuu niin tylsältä ja rutinoituneelta. Enää ei onneksi tarvi kuunnella hänen mustasukkaisuuskohtauksia kovin usein. Pieniä heittoja tulee lähes päivittäin, kun olen kotona, mutta olen oppinut olemaan välittämättä niistä. Toisaalta hän on melkein aina pinna kireällä ja valittaa minulle ja huutaa lapsille. Tuntuu, että mielummin olen yksin lasten kanssa kun mieheni kanssa. Tämä toinen mies ei tule olemaan eron syy, jos erotaan, vaan mieheni käytös ja minun muutoksenhaluni. Lisäksi hän on sanonut, ettei minun pitäisi erota. Onko kellään vastaavaa tilannetta? Ajatuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aivan kuin olisin lukenut tarinaa omasta elämästä.Itse sain lapsen vuosi lukiosta päästyäni ja sen jälkeen elämä olikin "perheleikkiä". Opiskelinkin ja tein töitä mitkä sopi perheelliselle( mieheni ei tukenut toteuttamaan omia haaveita).Kunnes lähdin erääseen koulutukseen ja siitä voi uuden elämäni alkaneen.Elämä avautui edessäni ja huomasin kuinka "säkissä" olin elännyt. Vuoden vielä sinnittelin suhteessa mutta sitten tuli ero. Tuon vuoden aikana kasvoimme erilleen(jos yhtä koskaan olimmekaan) ja rakkauteni häneen kuoli lopullisesti.Loppu ajat olimme kuin sisko ja veli. Kun olin päätöksen erosta tehnyt tuntui kuin raskas taakka olisi otettu harteiltani. Erosta on jo viisi vuotta.. .Tällä hetkellä tuntuu että elämän langat ovat käsissäni ja olen varma että ilman eroa en voisi henkisesti näin hyvin.Pojan kanssa olen pärjännyt mainiosti kahdestaankin.Vakavaan parisuhteeseen en ole vieläkään ajautunut..."miksi ostaa koko lehmä jos tarvii vain lasin maitoa;)".Arvostan toki parisuhdetta ja sellainen alkaisi olla hyvinkin tervetullut.En myöskään toivo kenenkään eroa mutta jos energia menee pitkän aikaa miettimiseen siitä että tätäkö tämä elämä on,on aika tehdä sille jotain.Meillä on vain tämä yksi ainoa elämä. Ja ainoa joka sen pystyy tekemään paremmaksi olet vain Sinä,Ihana Itsesi.Paljon voimia sinulle!