Onko kukaan tehnyt samoin kun minä?
Olin aviossa 25v ja päädyttiin miehen kanssa asumuseroon, kun ei ollut minkäänlaistaa liimaa, joka olisi pitänyt tämän liiton voimissaan.
Asumuseroa 1.5v jonka jälkeen palasin takaisin kotiin. Siihen vaikuttivat lapset, sääli miestä, jolla oli liikaa töitä ja muutenkin tuntui hyvältä ajatus saada asua taas "kotona"
Nyt kun tuosta muutosta on puoli vuotta, tuntuukin, ettei meillä vieläkään ole mitään hyvää yhdessä. Alussa sitä oli, ehkä 2 kk, mutta asiat palautuivat samaan pisteeseen, kuin ennen asumuseroa.
En jaksa enää tätä tilannetta. Yksinkin on parempi kuin "yhdessä".
Onko kukaan muu tehnyt tällaista?
Älkää sanoko tätä soutamiseksi ja huopaamiseksi. Toinen lähtö on taatusti lopullinen.
Olin aviossa 25v ja päädyttiin miehen kanssa asumuseroon, kun ei ollut minkäänlaistaa liimaa, joka olisi pitänyt tämän liiton voimissaan.
Asumuseroa 1.5v jonka jälkeen palasin takaisin kotiin. Siihen vaikuttivat lapset, sääli miestä, jolla oli liikaa töitä ja muutenkin tuntui hyvältä ajatus saada asua taas "kotona"
Nyt kun tuosta muutosta on puoli vuotta, tuntuukin, ettei meillä vieläkään ole mitään hyvää yhdessä. Alussa sitä oli, ehkä 2 kk, mutta asiat palautuivat samaan pisteeseen, kuin ennen asumuseroa.
En jaksa enää tätä tilannetta. Yksinkin on parempi kuin "yhdessä".
Onko kukaan muu tehnyt tällaista?
Älkää sanoko tätä soutamiseksi ja huopaamiseksi. Toinen lähtö on taatusti lopullinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
" muutenkin tuntui hyvältä ajatus saada asua taas "kotona" "Rupesiko jo irtosuhteet maistumaan puulta ja piti palata takaisin sotkemaan.Olette varsinaisia puupäitä.Ei uudelleen lämmitys onnistu märillä puilla.Ja sanotaanhan silleen,
" Jos vaimon antaa toiselle käyttöön niin se ei samanlaisena takaisin tule."
Onpa sinulla negatiivinen ja yksipuolinen käsitys ihmisistä!!!! Alkuperäinen kirjoittaja ei kertonut, onko hänellä asumuseron aikana ollut muita suhteita.
Minä olen ollut pitkässä on-off-suhteessa (ei -liitossa), ja itse aina ehdottanut taukoa, kun olen tarvinnut omaa tilaa. Pitkienkään taukojen aikana ei ole muita miehiä ollut.
Eivät kaikki ihmiset ole suhde-/seksiriippuvaisia. Oletko itse?
..ymmärrän sinua ihan täysin! minulle tuttu tilanne.ei muuttunut muuksi.monen muuton jälkeen vihdoin repäisin itseni irti ja helppoa se ei ollut mutta siitä se sitten lähti.
mieheni suku löysi vain minusta virheitä.nyt en ole heidän kanssaan missään tekemisissä.ei ole asiaa.heidän kultapojassaan ei ollut mitään vikaa mutta kultapojun avovaimossa 25 vuoden ajan oli vikaa.kultapoju ei edes pyytänyt mua vaimokseen koska suku ei hyväksynyt minua.koska minulla ei ollut akateemista koulutusta.........
..no,nyt olen onnellinen.en ole tekemisissä ainoankaan hänen suvun jäsenen kanssa.ei ole asiaa.niin yksinkertaista se on.
on valittava joko tai. ei välimuotoja.kun seuraavan kerran muutat.ole ehdoton.
muuta sen verran kauas ettet jää ikävöimään.se on parasta lääkettä.sano hyvästit koko suvulle,kaikille.aloita uusi elämä.älä vilkuile taaksesi.kulje eteenpäin!!
onnea! tee jotakin ennenkuin riudut ja romahdat! se vaara siinä on!!
No lähde, äläkä ihmettele. Ei ole maailman suurin eikä järisyttävin tapahtuma.
Asumme tällä hetkellä mieheni kanssa erillään. Avioliittoa on reilu kaksikymmentä vuotta. Harkinta aika lopullisen eron suhteen on menossa. Ajatus kuiteskin olisi tässä vielä mahdollisesti muuttaa saman katon alle. Olen miettinyt asioita. Kävin myös parisuhdeterapiassa pari kertaa, mutta tuntui, ettei siitä ollut mitään apua tähän tilanteeseen. Erilleen muuttamisen syynä pääasiassa miehen alkoholin käyttö, joka mielestäni on/oli liiallista. Hän jatkuvasti valehtelee juomisistaan eli kieltää juoneensa tai vähättelee määriä. Jotenkin tuntuu pahalta siinä mielessä, että mielestäni hän on hyvä mies ja muutenkin olisin valmis viettämään lopun elämäni hänen kanssaan, mutta olen tullut siihen tulokseen, että en voi hyväksyä hän alkoholin käyttöään. Sitä kautta olen tullut siihen johtotulokseen, että ero tästä taitaa lopulta tulla. Hänen mielestään hänellä ei ole mitään ongelmaa alkoholin kanssa. Luulin, että saisin hänen silmänsä avautumaan ja muutenkin hänet miettimään tilannetta sillä, että hän muutti pois. Mutta tuntuu vaan siltä, että hän taitaakin tykätä asua erillään. Näemme kyllä viikonloppuisin ja viikollakin jonkin verran, mutta hänellä on aina kiire takaisin sinne "omaan rauhaan". Lapsemme ovat kaikki jo isoja ja osa muutta kohta pois kotoa. Ongelmia oli myös mieheni suhteessa lapsiimme. Jotenkin tuntuu, että täällä kotona on ollut paljon rauhallisempaa sen jälkeen, kun mies muutti erilleen. Minua kuitenkin harmittaa se, että hyvä mies on pilattu viinalla ja ei ehkä tule koskaan kuntoon. Vai onko jollakin hyviä konsteja tilanteeseen? Mietin, uskaltaako sitä palata yhteen.
Ikävä sanoa, mutta taidat jäädä toiseksi alkoholille. Jos (=kun) miehesi on alkoholisti, on alkoholi hänelle elämän tärkein asia. Piste. Sitä ei muuta sinun tekemiset eikä tekemättä jättämiset. Pääset jatkamaan elämääsi eteenpäin kun hyväksyt tämän tosiasian. Jos jäät odottamaan miehesi raitistumista, tulet kokemaan pettymyksen. Vain noin 10-20 % alkoholisteista raitistuu pysyvästi. Eikä ongelma ole vain miehesi juominen, vaan se, että alkoholismi on myös tunne-elämän sairaus, joka sairastuttaa alkoholistin sekä hänen läheisensä. Eikä elämä raitistuneen alkoholistin kanssa välttämättä mitään herkkua ole, pinna on kireällä, viinahammasta kolottaa jne. Alkoholismi on nykymääritelmän mukaan sairaus, mutta pitääkö alkoholismisairautta sietää kotonaan, jos alkoholisti ei halua hakeutua hoitoon. Mitenkähän paljon sympatioita sairautensa vuoksi saisi ihminen, joka viikosta toiseen valittaisi murtunutta jalkaansa, mutta kieltäytyisi menemästä lääkäriin...? Eli alkoholisti ei ole vastuussa sairastumisestaan, mutta hän on itse vastuussa tervehtymisestään. Jos ei miehesi suostu menemään hoitoon, on karu neuvoni: jätä hänet! Helpommalla pääset elämässäsi, ellet tavoitteenasi ole uhrautuvan marttyyrin kruunu...
Olen aivan samanlaisessa tilanteessa. Lasten mielestäni minun piti palata huolehtimaan isästä (työtön ja masentunut). Nyt olen kohta kaksi vuotta kestänyt tätä tilannetta. Mies on tyytyväinen elämäänsä, kun minä olen parantanut hänen taloudellista asemaansa. Se mikä kerran on kuollut ei enää palaa, pitää paikkansa. Olen aloittanut opiskelun, jotta kestän tätä elämää vielä vuoden. Mies pääsi eläkkeelle ja yhteinen lainakin tulee kohta maksettua, joten kohta pääsen täältä pois. Olen niin pettynyt miehiin, että en niistä toistaiseksi ole edes kiinnostunut ja yksinäisyyteenkin minun täytyy vielä tottua (sen huomasin asuessani yksin). En ymmärrä miksi kaikki aina pakottaa jatkamaan suhdetta, jos se ei kerran toimi varsinkin kun ollut 25 vuotta aikaa saada se toimimaan (ehkä alun alkaenkin väärät ihmiset meni yhteen). Olemme exän kanssa hyviä ystäviä, mutta meidän yhteiselo ahdistaa kumpaakin, koska olemme niin erilaisia. Aina pelottaa aloittaa kaikki alusta, mutta pakko se on tehdä. Minulla kun ei ole edes ystäviä, joiden kanssa viettäisin aikaa, sillä kaikki ovat naimisissa.