Haluaisin kommentteja teiltä, jotka olette eläneet useita vuosia suhteessa, johon on kuulunut henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa.
Mikä sai tekemään lopullisen päätöksen lähteä? Miten kauan suhde kesti ja mikä sai siihen asti pysymään huonossa suhteessa?
Itse elän kohta 20 v kestäneessä suhteessa, ja kohta vuoden verran olen kärsinyt masennuksesta johtuen kaikesta mitä olen kokenut. Nyt mun on vaan pakko yrittää kerätä voimani ja päästä täästä irti, vaikken mitään kaikkein rajuinta väkivaltaa ole kokenutkaan. Kuitenkin hengenlähdölläni uhkailua, tönimistä, repimistä jne. sekä haukkumista sairaaksi, huoraksi ja hulluksi.
Kaipaisin kannustusta saman kokeneilta, tiedän, että minuakin toivottomammista tilanteista on selvitty.
Mikä sai tekemään lopullisen päätöksen lähteä? Miten kauan suhde kesti ja mikä sai siihen asti pysymään huonossa suhteessa?
Itse elän kohta 20 v kestäneessä suhteessa, ja kohta vuoden verran olen kärsinyt masennuksesta johtuen kaikesta mitä olen kokenut. Nyt mun on vaan pakko yrittää kerätä voimani ja päästä täästä irti, vaikken mitään kaikkein rajuinta väkivaltaa ole kokenutkaan. Kuitenkin hengenlähdölläni uhkailua, tönimistä, repimistä jne. sekä haukkumista sairaaksi, huoraksi ja hulluksi.
Kaipaisin kannustusta saman kokeneilta, tiedän, että minuakin toivottomammista tilanteista on selvitty.
Vastaukset 8
Vanhimmat
oli käytetty loppuun, kaikki mahdolliset liiton pelastusyritykset tehty, mikä tarkoitti allekirjoittaneen periksiantamattomalla luonteella sitä että kun avioliittoon kerran astutaan siinä ollaan kunnes kuolema erottaa, ja se että lapsemme alkoi oirehtimaan jatkuvien riitojemme takia. Yksin en voinut liittoa pelastaa, ja koin että paljon helpompaa olla yksin kuin kestää henkistä painetta joka aiheutui miehen henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, sadistisesta luonteesta, totaalisesta piittaamattomuudesta avioliittoamme kohtaan ja täysin holtittomasta raha-asioiden käsittelystä, joka olisi lopulta ajanut sekä itseni että tyttären kadulle.
kerran juoksin ulos pakkaseen. Pari viikkoa tuon tapahtuman jälkeen hommasin salaa asunnon.
Reaktio muuttoomme oli raivoisa ja suolet pelosta solmussa pitkän aikaa, mutta miten ihanaa onkaan nyt kun ei tarvitse kuunnella räyhäämistä aamuin illoin, ei sietää uhkailuja, ei käsiksikäymistä.
(Paitsi nykyäänkin uhoaa ja pelottelee sillä, että yrittää saada lapset itselleen, mutta kotonani hän ei räyhää!)
Sinä alkuperäinen: älä enää hukkaa vuosia masennukseen ja pelkoon, toimi! Poliisilta saa muuttoapua, jos ei muuten onnistu!
Hei!
Ensiksi täytyy sanoa, että olen todella pahoillani tilanteestasi. Kuulostaa kamalalta.
Mutta kuule, kyllä sinä voit selvitä, niin selvisin minäkin vaikka toivottomalta välillä tuntui...
6 vuotta sitten tapasin baarissa miehen, olin ollut noin vuoden sinkkuna ja sellaisena päätin pysyäkin. Mutta kuitenkin tämä mies tuli luokseni kysyen, että mitäs kaunotar juo ja saako tarjota toisen samanlaisen. Suostuin. Illan juttelimme. Mies oli kova haaveilemaan ja sanoi jo illan aikana kavereilleen vihdoinkin löytäneen itselleen sen oikean ja tulevan vaimon. Olin otettu, eihän minulle koskaan oltu näin leperrelty. Miehen naispuoliset tuttavatkin sanoivat minulle, että nyt olet löytänyt kunnon miehen; pidä siitä kiinni! Miehen tuttavat pitivät häntä siis kunnon miehenä, kukaan ei tiennyt siitä mustasta puolesta, johon minä tutustuin...
Kesä meni yhdessä haaveillen, mökillä käyden, saunoen, uiden ja rakastellen. Muistan kuitenkin, että jo tässä vaiheessa ajattelin, että miehen käytös on jotenkin "ylitseampuvan" siirappista, jotenkin erilaista.. Ihan kuin hänen suunsa olisi puhunut, mutta sisällä oli jäätä. Niinhän siellä olikin.
Syksyllä muutimme (4 kk:n seurustelun jälkeen) saman katon alle. Tuntui ihanalta, ensimmäinen yhteenmuutto miehen kanssa (olin 20 v.). Ihmettelin kuitenkin, miksi hän osti asunnon keskeltä korpea. Syyksi paljastui raha, joka halitsi miehen elämää muutenkin. Asunto oli edullinen yksiö. Asuimme yksiössä, vaikka miehellä olisi ollut varaa vaikka kolmioon! Hän oli todella varakas.
Tuli syksy, ja tuli myös meidän ensimmäinen riitamme. Riita koski rahaa. Olin pienipalkkaisessa työssä, mieheni työttömänä ja kuluni nousivat yllättäen. Mies yritti pakottaa minua hoitamaan asioitaan hänen parhaaksi katsomallaan tavalla. Minun ehdotukseni teilattiin, olivathan ne niin idioottimaisia, niinkuin minäkin. Kun en suostunut elämään hänen ohjeidensa mukaan, siloin hän kävi minuun ensimmäisen kerran kiinni. Otti vaan käsivarsista kiinni ja ravisteli. Minulle jäi kipeät mustelmat niin käsivarsiin kuin sieluunkin. Olin puulla päähän lyöty; kukaan aikaisemmista miehistäni ei ollut käyttäytynyt näin. Enkä ikinä, ikinä olisi uskonut tutustuvani väkivaltaiseen mieheen! Näin vain oli käynyt nyt. En uskaltanut kertoa kenelläkkään.
Syksy kului, väkivalta paheni. Kuvioon astuivat läpsimiset. Ravistelu jatkui ja henkinen väkivalta paheni. Joka päivä sain kuulla olevani hullu, aivoton idiootti joka ei osaisi hoitaa mitään asioitaan. Keraan hän hakkasi minut aika pahastikin takomalla mm. päätäni jäähän, vetämällä hiuksista ja hakkaamalla nyrkillä päähäni. Silloin hän oli kännissä, muut pahoinpitelyt ja haukkuminen tapahtuivat selvinpäin. Kaiken tämän lisäksi hän petti minua monesti, jopa silmieni edessä muutaman kerran. Käski vain minua painumaan v...uun, kun pitäisi nyt hauskaa. Silmät vain kiiluivat päässä, kun hän hakkasi ja alisti.
Masennuin, jouduin olemaan kuukauden pois töistä.
Sitten vasta hullu olinkin. Lääkkeet ja kaikki! Muistan jopa kerran menneeni vessaan puukon kanssa ja päättäneeni, että vielä kerran kun haukkuu tai lyö, niin minä tuikkaan.. Onneksi tätä ei tapahtunut. Muutin keväällä 2002 omaan asuntooni salaa, miehen ollessa poissa kotoa.
Sitten alkoi itku. Olin maailman ihanin nainen, hän ei voisi elää ilman minua jne. Minä säälin ja otin takaisin. Fyysinen väkivalta loppui, olihan hän altavastaaja minun kodissani, olisin voinut heittää hänet pellolle milloin tavansa.
Kestin 6 vuotta. Viimein aloin puhua myös mm. siskolleni tästä tilanteestani. Hän tuli eräs kaunis lauantai-päivä minun luokseni ja sanoi, että se on nyt loppu. Hän perusteli kantansa ja niin vihdoin sain voimia jättää miehen.
Pitkään olin todella onneton. Itkin paljon, mutta annoin itselleni luvan itkeä. Pidin nk. itkusessioita, jonka jälkeen katsoin jälleen eteenpäin. Hoin myös itselleni, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, sinun on PAKKO kestää! Et sinä tähän kuole. Nukahtamislääkkeet sain lääkäriltä, koska kuten kaikki tiedämme, illat ja yöt ovat pahimpia ja töissäkin pitäisi jaksaa.
Nyt erostamme on noin 4 kk:tta ja voin hyvin. Jälkeenpäin ajatellen, olen huomannut, että miehessäni oli ikäänkuin "kaksi puolta", toinen älyttömän ihana ja toinen niin musta. Lisäksi hänen käytöstään leimasivat (väkivallan lisäksi) sadismi, ääretön pihiys (taloudellinen väkiv. minua kohtaan) sekä seksuaaliset perverssiot. Mies oli narsisti, mies jonka naamiona oli terve mieli (vrt./lue kirja: naamiona terve mieli). Tämänhän hänestä aavistin jo ensimmäisenä kesänä, niinkuin kirjoitin alussa.
Saldo suhteesta: 2 masennusta, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, itsetunnon menetys, verensokerin heilahtelut, lihominen, kavereiden menetys jne.
Käyn tällä hetkellä terapiassa ja syksyllä aloitetaan uusi terapia koskien ex-suhdettani. Narsistin uhrina olleen on hyvä käydä sellaisessa.
Että tälläinen tarina minulla. Toivotan sinulle oikein paljon tsemppiä ja voimia! Ja muista puhua asioista esim. kavereillesi, he voivat sinua varmasti paljon auttaa, näkemällä asiat ulkopuolisina. Älä jää yksin. Ja ole itsekäs ja ajattele paljon itseäsi, mieti oikeasti onko tämä normaalia, ja haluatko OIKEASTI elää tälläisessä! Minua itseäni auttoi myös se, että aikaisemmat miesystäväni olivat ns. normaaleja, joten tiesin, että tämä ei ole sitä. Siksi halusin pois.
Aurinkoista kevätkesää toivotellen,
Iines
Olin henkisen väkivallan ja vaimon koko suvun sanallisen kiusailun kohteena yuli 3 vuotta.Viime talvena vaimoni löi minua (heitti) hellaklapilla niin että poskeeni tuli ruhje.
Käskin hänen häipyä omistamastani osakkeesta mahdollisimman pikaisesti johon hän vain nauroi.
Pakko oli soittaa viranomaiset kerran ja veivät hänet yöksi pois.
Häätö sitten onnistui ilman oikeuden päätöstäkin ja nyt olen vapaa mies.Ihanaa!
vuosikymmeniä kestävästä parisuhteesta kun puoliso puristi niin kovaa käsillään ylävartalosta että sydän alko pomppimaan ja tunsin että kohta kuolen,samalla olis pitäny vannoa että rakastan sitä.Se oli viimenen niitti ja itsesuojeluvaisto alko toimimaan.Kaikki tapahtu ilman alkoholia.Sitä ennen olin jo verinaarmuilla mutta vasta tuo kun en voinut hengittää sai pois minut siitä lamaantumisesta jossa elin ja luulin että se elämä oli normaalia.Kaiken päälle kuulin että olen itse syyllinen kun hän pahoinpiteli minua.Salaa siitä piti lähteä.
Viimeinen isku oli raskauden aikana, jolloin sain kimmokeen lähteä turvakotiin. Kolme vuotta kestin alistamista; hiuksista repimistä, vaatteiden päältä repimistä, potkimista, väkisin makaamista jne. Ja tuon lähtemisen jälkeen tunsin niin suurta ylpeyttä, että sain lähdettyä, enkä palannut. Tiesin, että edessä ei ole helppo tie yksin lapsen kanssa, mutta näin kymmenien vuosien jälkeen ajateltuna se oli se parempi vaihtoehto. Arvot ja asenteet elämään ovat varmasti paremmat kuin mitä väkivaltaisessa suhteessa se olisi ollut itselläni tai lapsellani ja pikku hiljaa omanarvontunnosta on tullut äärettömän tärkeä (ehkä liiankin?), jopa siinä määrin, että jos tapaan miehen jolla on jo henkisen väkivallan tuottamisen merkkejä otan muutaman harkinta-askeleen taaksepäin.
Toi kaveri (hakkaajat yleensä) löytävät uuden kohteen hyvinkin pian ja sama toistuu uudelleen ja uudelleen, jolleivat käsitä hakea apua.
En kiellä etteikö sun kannattaisi ensin hakea keskusteluapua ja suostuisiko miehesi siihen mukaan? Jos se ei kanna hedelmää...lähtisin. Itsetunto kuitenkin on sellainen asia jonka päälle rakentuu niin moni asia; se kestää köyhyyden, vastoinkäymiset, ihmisten ennakkoasenteet jne.
Lähteminen oli mun elämäni paras ratkaisu.
Hyvää jatkoa sinulle toivottaen!
Lähdin kuuden vuoden avioliitosta, kun nuorin lapseni pelkäsi isäänsä niin, että oli pää hiestä märkänä juoksi karkuun ja piiloutui, isänsä lähestyessä. (Pelästyessään hikosi juuri päästään.)
Väkivalta oli henkistä ja taloudellista (vain minä olin töissä) tuuppimista tönimistä ja kaksi kiinni käyntiä.
Tuonne kuuteen vuoteen jäi ikuisesti itsetuntoni, myös ystävä ja tuttava piirini, jonka vuoksi kadotin uskon läheisiin ihmissuhteisiin.
Ottaessani eron ilmoitin X-miehelleni suvulleni tuttavilleni ja ystävilleni: "En ota eroa ottaakseni uuden miehen. Otan eron vain tästä miehestä."
Oli pysynyt liitossa vanhempieni ja mieheni vaatimuksesta, koska itse olin huono ruma ja mieleltäni sairas ihminen. Avioliitto on elämän aikainen ja siihen mennään vapaaehtoisesti. Sairasmielisyys = oli piirun verran vasemmalla vanhempieni periaatteista, en hyväksynyt koskaan väkivaltaa vanhempieni välissä. (isä sadisti äiti masokisti)
Menetin koko sukuni, miehen puolelta ei ollut sukua.
Menetin myös tuttavani ja ystäväni jo yhteen muuttaessamme ja jälleen erotessamme.
Oli hyvin huonon itsetunnon omaava ihminen.
Olin yhteiskunnallisesti aktiivinen näissä merkeissä tapasin X-miehen joka oli eronnut, eromme jälkeen koulutin itseni ammattiin ihan velaksi. X-mies "opiskeli" koko liiton ajan minä tein kolmea työtä 12 tuntia vrk. 60 tuntia vk.
Opin jo lapsena minua ei rakasta kukaan ja mies todisti tämän asia.
Eron jälkeen X-mies valvoi kaikkea elämääni ja terrorisoi jatkuvasti mm. uhkailulla lasten "otosta" lastenkotiin koska minä olen hullu.
Olen elänyt yksin 26 vuotta. Minulla on kaksi aikuista lasta 28v ja 31 v. nyt asun yksin jo kuudetta vuotta.
Kuin entisestä elämästäni oli tuo kirjoituksesi. Samoin ajattelee moni muu joka lukee sen. Itse kestin 8 vuotta, ja turhaan. No on minulla ihana tytär liitosta, ja lisäksi osaan arvostaa oikeaa luotettavaa hellää miestä, jonka löysin 3 vuotta eron jälkeen. Hinta vain oli melko kova..
Minulla päätös kypsyi hitaasti, olimme eronneet jo kai kymmeniä kertoja ja palanneet yhteen, kunnes kerran vain tiesin että se on loppu. Silloin ei ollut mitään merkittävän suurta tappelua, oli kyllä jotain uhkailua, tönimistä ja puristelua (meidän mittakaavassa lasten leikkiä saksilla lyömisten ja parvekkeelta pudottamisien jälkeen) mutta yhtäkkiä vain tuli varmuus siitä että kaikki on ohi. Koin sillä hetkellä suurta helpotusta, mieleni teki itkeä ilosta kun ymmärsin etten enää koskaan jakaisi kotiani tuon sairaan ihmisen kanssa. Ja kummallista kyllä, myös hän tuntui sen jotenkin ymmärtävän ilman sanojakin.
En enää selvästi muista yksityiskohtia käytännön asioista, mutta ne järjestyivät pian. En koskaan päästänyt häntä uuteen asuntooni, ja pian hänellä olikin jo uusi nainen. Painostus jatkui tyttäremme asioissa vielä pitkään, mutta en suostunut kuuntelemaan puhelimessa nimittelyä tai huutoa, vaan katkaisin aina puhelut, joa asiallinen keskustelu ei onnistunut.
Itsetuntoni oli nolla pitkään, enkä uskonut että minua voisi kukaan rakastaa, mutta ihme tapahtui! Löysin ihanan miehen, hellän ja arvostavan, joka sai taas minut tuntemaan itsena naiseksi. Minulla oli alussa pelkoja, jos vaikka minua halattiin voimalla, tuli pakokauhu tai jos joku heilahti näköpiirissä nopasti, väistin vaistonvaraisesti nyrkiniskua, mutta uusi mieheni ymmärtää minua ja kaikki on uskomattoman ihanaa! Tämä liitto on kestänyt nyt 5 vuotta ja olemme onnellisempia kuin koskaan.
Toivottavasti pystyt pian jättämään nuo kauhut taaksesi ja aloittamaan normaalielämän. Tiedäthän, se on sinusta itsestäsi kaikki kiinni...
Kaikkea hyvää ja tee päätös pian!