Olen huolissani.
Olen seurustellut jonkin aikaa poikaystäväni kanssa, sanotaanko vaikka että pari kuukautta. Välillä minulle tulee hetkiä, jolloin huomaan, että en tunne absoluuttisesti mitään häntä kohtaan. Kuitenkin hänen kätensä on kietoutunut omaani, ja hän katselee minua suloisesti pöydän toiselta puolelta. Illat ajattelen häntä, emme ole olleet tämän alkuseurustelun vaiheessa poissa toistemme luota kuin n. 3 päivää. Puhun hänestä aina kaikille, ja odotan aina innolla seuraavaa tapaamista.
Olen hieman epävarma itsestäni. En ymmärrä mitä mieheni näkee minussa. Hän todella pitää (jopa rakastaa?) minusta. Olen omasta mielestäni kuin harmaavarpunen hyväkuntoisen, ja hyvännäköisen mieheni vieressä. Hän kehuu ja ylistää minua monta monituista kertaa, eikä omasta mielestään sano sanojaan vain miellyttääkseen minua, vaan todella tarkoittaa minua.
Hän ottaa tämän suhteen todella vakavasti, kuin myös minäkin.
Kuitenkin nämä ns. "tyhjät hetket" vaivaavat minua. En halua erota poikaystävästäni koskaan. Tunnen valtavaa yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan, meillä on samanlainen huumorintaju, puheenaiheet eivät koskaan lopu, olemme omalla tavallamme erilaisia, mutta asioista yleensä yhtä mieltä. Minä olen suhteessa jääräpäisempi ja herkemmin ärsyyntyvä. Mieheni on kiltti (ei liian kiltti) ei suutu helposti, ja ihmettelee itsekkin kuinka hän on saanut kaltaiseni naisen. Hän sietää helposti pieniä virheitäni. Hän on aina yleensä oikeassa, lukee minua kuin avointa kirjaa, ja tietää jos minulla on joku hätänä. Minä jaksan ihmetellä samaa. (Kuinka siis olen saanut hänen kaltaisensa miehen..)
Mitä tämä niin suuri yhteenkuuluvuuden tunne on? Onko se rakkautta? En uskalla sanoa poikaystävälleni yleensä enempää tunteistani kuin; "Pidän sinusta todella paljon, enkä halua menettää sinua ikinä" Ja todella tarkoitan sitä.
Mitä tämä tunne on?
Olen seurustellut jonkin aikaa poikaystäväni kanssa, sanotaanko vaikka että pari kuukautta. Välillä minulle tulee hetkiä, jolloin huomaan, että en tunne absoluuttisesti mitään häntä kohtaan. Kuitenkin hänen kätensä on kietoutunut omaani, ja hän katselee minua suloisesti pöydän toiselta puolelta. Illat ajattelen häntä, emme ole olleet tämän alkuseurustelun vaiheessa poissa toistemme luota kuin n. 3 päivää. Puhun hänestä aina kaikille, ja odotan aina innolla seuraavaa tapaamista.
Olen hieman epävarma itsestäni. En ymmärrä mitä mieheni näkee minussa. Hän todella pitää (jopa rakastaa?) minusta. Olen omasta mielestäni kuin harmaavarpunen hyväkuntoisen, ja hyvännäköisen mieheni vieressä. Hän kehuu ja ylistää minua monta monituista kertaa, eikä omasta mielestään sano sanojaan vain miellyttääkseen minua, vaan todella tarkoittaa minua.
Hän ottaa tämän suhteen todella vakavasti, kuin myös minäkin.
Kuitenkin nämä ns. "tyhjät hetket" vaivaavat minua. En halua erota poikaystävästäni koskaan. Tunnen valtavaa yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan, meillä on samanlainen huumorintaju, puheenaiheet eivät koskaan lopu, olemme omalla tavallamme erilaisia, mutta asioista yleensä yhtä mieltä. Minä olen suhteessa jääräpäisempi ja herkemmin ärsyyntyvä. Mieheni on kiltti (ei liian kiltti) ei suutu helposti, ja ihmettelee itsekkin kuinka hän on saanut kaltaiseni naisen. Hän sietää helposti pieniä virheitäni. Hän on aina yleensä oikeassa, lukee minua kuin avointa kirjaa, ja tietää jos minulla on joku hätänä. Minä jaksan ihmetellä samaa. (Kuinka siis olen saanut hänen kaltaisensa miehen..)
Mitä tämä niin suuri yhteenkuuluvuuden tunne on? Onko se rakkautta? En uskalla sanoa poikaystävälleni yleensä enempää tunteistani kuin; "Pidän sinusta todella paljon, enkä halua menettää sinua ikinä" Ja todella tarkoitan sitä.
Mitä tämä tunne on?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin.. Itse seurustelen myös todella ihanan miehen kanssa, mutta välillä mietin, että olenko varmasti täysillä mukana tässä suhteessa... Vaikeaa???
Niin.. Itse seurustelen myös todella ihanan miehen kanssa, mutta välillä mietin, että olenko varmasti täysillä mukana tässä suhteessa... Vaikeaa???
Se on sitä rakastumista. Vuosien saatossa rakastuminen kehittyy rakastamiseksi, jos vain sinne asti pääsette. Uskon ja toivon että teille käy niin. Hyvää jatkoa!
Ihan normaali, mielestäni järjellä ajattelevan ihmisen tunne. Itse olen sellainen, että aina järkeilen asioita ja se aiheuttaa monissakin elämäntilanteissa tuollaisia ihme tuntemuksia.
Ei vain saisi ajatella liikaa. Pitäisi osata vain mennä ja heittäytyä nautinnon mukaan. Aika auttaa siihen. Suhteen arkiintuminen tulee kuin pelastuksena. Alkaa uskoa, että tämä kaikki todella on totta ja me todella näytämme pysyvän yhdessä. Sitten vasta uskaltaa antautua suhteen vietäväksi, ilman sen erityisempiä analysointeja.