Tajusin viime yönä vihdoinkin, miksi minua on viime aikoina niin suunnattomasti ahdistanut paluu kesäksi kotikaupunkiini. Tätä on todella vaikea selittää, mutta yritän silti sillä minulla ei ole ketään kelle haluaisin tästä puhua.
Ongelmani on, että pelkään todella paljon törmääväni täällä exääni, tai edes hänen kavereihinsa. Aikaisemmin en ymmärtänyt miksi, sillä tunnen jo päässeeni hänestä yli, en haikaile takaisin enkä oikein jaksa enää vihata.
Miksi siis ajatuskin hänen näkemisestään tekee pahaa? Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tunnen eläväni uudelleen vanhoja painajaisia ja pelkojani täällä, missä kaikki kurja tapahtui.
Exäni satutti minua monta kertaa, mm. pettämällä kerran, ja lähes kaiken sen, mitä viimeisten kahden vuoden aikana koin, suljin sisälleni. Kehitin itselleni painajaisia ja pelkoja, epäilin kaikkia ja kaikkea, kärsin suunnilleen paniikkihäiriön kaltaisista oireista. Nyt, palattuani kotiin, nuo oireet muistuvat niin elävästi mieleeni, että tunnen melkeinpä eläväni sen kaiken uudelleen. Tunnen olevani vankina omassa kodissani, en uskalla lähteä ulos.
Jos nyt siis tapaisin exäni vaikkapa jonkun naisen seurassa, päässäni alkaisi luultavasti kaikua jotain tyyliin "Miksi teet tän mulle taas? Miten voit tehdä näin jälleen kerran?!" Jos tapaisin exäni tiettyjä kavereita, kokisin uudeelleen sen suunnattoman ahdistuksen, mistä kärsin, kun seurustellessamme tiesin, etteivät nämä jostain syystä hyväksyneet suhdettamme. Paljon muitakin huonoja muistoja herää eri asioista ja ihmisistä.
Se kaikki on ohi nyt, minun ei tarvitse enää stressata näistä asioista. Exäni ei voi enää loukata tai satuttaa minua, välitän hänestä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Alitajuntani ei vain tunnu vielä ymmärtävän tätä(erostamme on n. puoli vuotta).
Alitajunnassani pelkään edelleen, että joudun vielä joskus omin silmin todistamaan kuinka hän nukkuu omassa kodissani vieraan naisen kanssa, pelkään kuulevani hänen kavereidensa arvostelevan minua ja suhdettamme, pelkään sitä, miten pikkukaupungissamme taas juorutaan, miten mun yli taas kerran on kävelty. Pelkään, että hyvä ystäväni joutuu taas kerran kertomaan minulle asioita, mistä kaikki muut paitsi minä jo tietävät. Tätä listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin...
Mutta miten ihmeessä saisin itseni tajuamaan että se kaikki on nyt ohi? Miten saan syvälle sydämeeni juurtuneet painajaiseni ja pelkoni vihdoin kaikkoamaan, nyt kun niiden aiheuttaja on poissa elämästäni, ainakin siltä osin että voisi minulle enää mitään tehdä. Pelkään nimenomaan ainoastaan exäni tekoja, kyse ei ole siitä etten muihin ihmisiin pystyisi luottamaan. Äh, tätä on niin vaikea selittää. Yritän vain sanoa, että tietyt asiat, joiden ei enää pitäisi herättää minussa mitään tunteita, saavat aikaa hirveää ahdistusta, sitä samaa ahdistusta mitä koin seurustellessamme. Ymmärtääköhän kukaan minua? Onko kukaan kokenut jotain samankailtaista?
Ongelmani on, että pelkään todella paljon törmääväni täällä exääni, tai edes hänen kavereihinsa. Aikaisemmin en ymmärtänyt miksi, sillä tunnen jo päässeeni hänestä yli, en haikaile takaisin enkä oikein jaksa enää vihata.
Miksi siis ajatuskin hänen näkemisestään tekee pahaa? Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tunnen eläväni uudelleen vanhoja painajaisia ja pelkojani täällä, missä kaikki kurja tapahtui.
Exäni satutti minua monta kertaa, mm. pettämällä kerran, ja lähes kaiken sen, mitä viimeisten kahden vuoden aikana koin, suljin sisälleni. Kehitin itselleni painajaisia ja pelkoja, epäilin kaikkia ja kaikkea, kärsin suunnilleen paniikkihäiriön kaltaisista oireista. Nyt, palattuani kotiin, nuo oireet muistuvat niin elävästi mieleeni, että tunnen melkeinpä eläväni sen kaiken uudelleen. Tunnen olevani vankina omassa kodissani, en uskalla lähteä ulos.
Jos nyt siis tapaisin exäni vaikkapa jonkun naisen seurassa, päässäni alkaisi luultavasti kaikua jotain tyyliin "Miksi teet tän mulle taas? Miten voit tehdä näin jälleen kerran?!" Jos tapaisin exäni tiettyjä kavereita, kokisin uudeelleen sen suunnattoman ahdistuksen, mistä kärsin, kun seurustellessamme tiesin, etteivät nämä jostain syystä hyväksyneet suhdettamme. Paljon muitakin huonoja muistoja herää eri asioista ja ihmisistä.
Se kaikki on ohi nyt, minun ei tarvitse enää stressata näistä asioista. Exäni ei voi enää loukata tai satuttaa minua, välitän hänestä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Alitajuntani ei vain tunnu vielä ymmärtävän tätä(erostamme on n. puoli vuotta).
Alitajunnassani pelkään edelleen, että joudun vielä joskus omin silmin todistamaan kuinka hän nukkuu omassa kodissani vieraan naisen kanssa, pelkään kuulevani hänen kavereidensa arvostelevan minua ja suhdettamme, pelkään sitä, miten pikkukaupungissamme taas juorutaan, miten mun yli taas kerran on kävelty. Pelkään, että hyvä ystäväni joutuu taas kerran kertomaan minulle asioita, mistä kaikki muut paitsi minä jo tietävät. Tätä listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin...
Mutta miten ihmeessä saisin itseni tajuamaan että se kaikki on nyt ohi? Miten saan syvälle sydämeeni juurtuneet painajaiseni ja pelkoni vihdoin kaikkoamaan, nyt kun niiden aiheuttaja on poissa elämästäni, ainakin siltä osin että voisi minulle enää mitään tehdä. Pelkään nimenomaan ainoastaan exäni tekoja, kyse ei ole siitä etten muihin ihmisiin pystyisi luottamaan. Äh, tätä on niin vaikea selittää. Yritän vain sanoa, että tietyt asiat, joiden ei enää pitäisi herättää minussa mitään tunteita, saavat aikaa hirveää ahdistusta, sitä samaa ahdistusta mitä koin seurustellessamme. Ymmärtääköhän kukaan minua? Onko kukaan kokenut jotain samankailtaista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aika parantaa, ei mikään muu, voit hymähtää koko asialle vielä joskus.
Niinhän se varmaan on. Aika on parantanut jo monta haavaa, ja pahin on jo, Luojan kiitos, ohi!
Kun vain tästä kesästä selviäisi kunnialla, sen jälkeen tuskin enää on näin vaikeaa.
...ootas pari kolme niin sit se alkaa olla menneen talven lumia. Ei ole edes vapauttava tunne, ainoastaan tyhjä ;)
Lopullisesta erosta on puoli vuotta mutta ajatus oli esillä sen kaksi vuotta ja pari kertaa aiemminkin tätä yritettiin, niin että useampi vuosi tämän ihmisen menettämistä on jo surtu. Nyt olen jo helpottunut tilanteesta, mutta vaikea on unohtaa kaikkea sitä paskaa.
Olo kyllä tosiaan on melkoisen tyhjä...
olis joku muu ilon lähde elämässäs niin et huomaisi murehtia menetystäsi niin paljoa. päätä että löydät vielä sellaisen (monia asioita on) joka antaa sulle enemmän iloa kuin exäs koskaan, vaikka se exää kohti tuntemasi vetovoima olisikin mieletöntä. jokainen vain itse voi päättää.