Mun pikkuveli kuoli jouluna -99. Kyllä mä tiedän että taivaaseen se lähti, siellä se on turvassa kaikelta pahalta ja katsoo siskonsa perään. Me vaan oltiin niin kamalan läheisiä, että nyt musta tuntuu niinkun olis puolet musta poissa. Kaikki juhlapyhät on kamalia, molempien syntymäpäivät aivan hirveitä. Ei tule enää viestiä eikä korttia, ei oo mitään numeroa mihin soittaa. Pitäis jatkaa elämää, löytää uusia syitä herätä aamulla. Kaikista paras olis semmonen ystävä, joka muistais olla edes välillä hienotunteinen ja ymmärtäis kuunnella.
Mutta ei, aivan pakko soittaa vain kertoakseen että on lähdössä siskojen kanssa laivalle tai baariin. Jos edes pyytäis mukaan, mutta kun ei. Tänne minä aina jään enkeliveljeä odottamaan
Mutta ei, aivan pakko soittaa vain kertoakseen että on lähdössä siskojen kanssa laivalle tai baariin. Jos edes pyytäis mukaan, mutta kun ei. Tänne minä aina jään enkeliveljeä odottamaan
Vastaukset 11
Vanhimmat
mulla on sellainen ongelma tai piirre,että pystyn samaistumaan tosi hyvin muiden tunnetiloihin ja asettumaan niiden asemaan.empaatti,hah.siksi mua usein itkettää kun luen tämmöisiä juttuja,tai lehdestä jotain.en oo uskovainen,mutta silti uskon taivas-asioihin.jos haluat ihan joskus vaikka vaan puhua jollekkin,tai siis kirjoitella,niin mä voisin kuunnella...? [email protected]
Minulta kuoli hyvin rakas sisko viime kesänä. Sen jälkeen ei ole enää iloni ollut aitoa eikä elämässä ole ollut enää mitään päämääriä. Olen menettänyt jo kaiken elämässäni. Suruni myötä terveytenikin.
Yritetään jaksaa päivästä toiseen.
aamu kerrallaan, aamu kerrallaan... Kaikella on kyllä tarkoituksensa, tuskin Jumalalla sentään näin huono huumorintaju on. Viikon kun sais lomaa tästä elämästä niin jopa tekis hyvää... niinhän tuo näyttää olevan, että pahan olon myötä tulee kaikenlaisia sairauksia ja oravanpyörä on valmis.
Kunhan sen pidät mielessä että ihan vaan kiusallakaan ei pidä luovuttaa :)
Tosiasia on, että elämä ei ole läheisen kuoleman jälkeen koskaan enään samanlaista. Miten elämä jatkuu, vai jatkuuko? Riippuu kait monestakin tekijästä. Ihminen voi olla elävä kuollutkin, elämä aika kapeutunutta. Aamulla herätys-päivä-illalla nukkumaan. Lääkäri/psykiatri miettii sit jossain vaiheessa mikä menee sairauden puolelle=haittaa ns.normaalia elämää. Mun mielestä tässä elämässä ainoa hyvä asia on, että tämä varmasti joskus loppuu...välillä tulee malttamaton olo...voisko aidan taakse kurkistaa tai saman tien mennä. Ois niin kiva nähdä veli. Vaihtoehtoja on 3. Taivas/kadotus/ei mitään. Jos taivas, niin :). Jos kadotus niin :( silti tahdon olla samassa paikassa veljen kanssa. Jos ei mitään :( ...niin hyvästi veli. Ei sitten koskaan enään tavattu, toisaalta tämä tuskakin loppuun sitten.
Toisaalta ihmisen mieli on aika taitava "rakentelemaan" mielikuvitusmaailman missä kaikki on samanlaista kuin ennen. Ottaa muuten aika paljon energiaa taistella aikaa ja muuttuvaa ympäristöä vastaan. Mulla on tallessa ikivanhoja tietsikka pelejä, joita pelattiin velje kaa yhes. Sekin on yksi tie...Vanha kysymys, valitaanko me tie vai valitseeko tie meidät...?
Kun läheinen kuolee niin hänen mukanaan lähtee aina pala sinustakin. Et ole koskaan enää entisesi. Se on hyäksyttävä. Avioero tekee saman.
Elämä on jatkuvaa muutosta ja se on hyväksyttävä. Siihen on sopeuduttava.
Minä koin raskaan avioeron. Minä en koskaan lakannut rakastamasta miestäni. Itkin aikani ja sairastuin. Sopeuduin tilanteeseen lopulta.
Äitini kuoli. Sisareni murtui. Tuin häntä ja meistä tuli hyvin hyvin läheiset vuosien varrella.
Sisareni sairastui vakavasti ja olin hänen rinnallaan aina - tukien ja lohduttaen. Voimani hiipuivat ja sairastuin itsekin, mutta siitä en välittänyt. Sitten sisareni kuoli. Sitten tuli tyhjyys. Minulla ei ollut enää mitään muuta syytä elää päivästä toiseen kuin työnteko. Olen syönyt lääkkeitä ja tehnyt työtä. Vapaa-ajan olen kotona. Syön ja nukun.
Loputon sairastelukierteeni ja itkuisuuteni herätti työterveyden henkilökunnan. Jouduin psykologille ja nyt odottaa psykiatri. Psykoterapia edessä.
Ystäviä minulla on, mutta en jaksa tavata heitä nyt. työ vie voimani. Annan siellä kaikkeni. yritän olla se sama iloinen ja ahkera ihminen kuin ennenkin.
En jaksaisi enää elää. Pakko vain on.
Ei edes edellinen päivä palaa. No toisaalta tuskin kukaan sitä päivää takaisin haluaa. Mä olen vähän miettinyt tuota surun tunnetta. 3w lapselle voi jäätelön tippuminen tuoda aika ison surun. Lapsi ei "tiedä" että uuden jäätelön saa aika helposti.
Surun hoitamisen keinoista tuo uuden hankkiminen on varmaan käytetyin. Yritän ajatella, että jokaisen surun on 100%, sillä ei ole vertailukelpoista määrää. Mutta silti tuntuu kummalliselta, jos joltain on kuollut vaikka kissa. Niitähän saa uusia. (Ehkä ei tunnu miltään koska ei ole sellaista sattunut) tai että ihmiset suree jotain aviopuolisoa/seurustelukumppania. Jos ei homma toimi, niin eikös se ole hyvä että pääsee eroon? Eihän se ihminen minnekään katoa...muuttaa vaan osoitetta.
Mutta mites jos läheinen ihminen kuolee? Joku voi sanoa, että osoite vaihtuu. Mutta ei siinä osoitteessa voi käydä. Eli ongelma on tämä elämän ja kuoleman välinen pikkuraja. Se peruuttamattomuus on pahinta. Ei ole enään mahdollisuutta tehdä niitä samoja juttuja, mitä aikaisemmin teki. Pitäisi siis hankkia uusia kavereita, entäpä jos ei enään osaa/uskalla/siedä/tohdi...?
Niin... siinä kun tulee se mahdoton menettämisen pelko. Joka sitten ilmeisesti jollain lailla vaikuttaa siihen että kaikki myös menetät, jotka edes vähänkään elämääsi sivuttavat. Odotus palkitaan... Menettäminen sattuu niin kovaa ja niin syvälle ettei sitä riskiä viitsi helposti ottaa että sen taas kokisi. Ystävänkin menettäminen sattuu, se on kuitenkin vähän erilaista, kuin kipu läheisen menettämisestä. En allekirjoita tuota että jokaisen suru on 100%, ei ole mahdollista verrata lestaadiolaisperheen kissan menetystä ja ainoan veljen kuolemaa. Molemmat ovat surullisia asioita, mutta lemmikistä tietä jo sitä hankkiessa, että siitä on aikanaan myös luovuttava. Sama homma omien vanhempien kanssa, jo lapsena meille tulee selväksi että vanhemmat kuolevat ennen meitä. Suruun voi valmistautua aivan eri tavalla, sen voi hyväksyä ja siitä toipuu nopeasti. Tiedän tämän olevan viimeinen kevät kissalleni, mutta en kuitenkaan tunne suunnatonta surua. Ero on haikea ja ikävä tulee varmasti, mutta tiedän, että sen aika täällä on pian täynnä. Uutta kissaa tai muuta lemmikkiä en enää ota, tässä elämässä ei enää muuta olekaan kun kuolemaa. Mutta toki, jos jossain on ystävä tyrkyllä, ota varoen omaksesi. Jos on useampia, minäkin voin ottaa yhden, pienen ja harmittoman.
"Pitäis jatkaa elämää, löytää uusia syitä herätä aamulla. Kaikista paras olis semmonen ystävä, joka muistais olla edes välillä hienotunteinen ja ymmärtäis kuunnella."
Hei. Voit antaa emailisi, niin kirjoitan sinulle, jos haluat.:)
Itselläni on rajatilakokemuksia, että en ainakaan pelkää puhua kuolemasta.
Mulla kuoli äiti 2004 äkisti kun olin 14vuotias eli 2 vuotta sitten. Silloin se ei tuntunut vielä miltään koska en halunnut ajatella että se olisi totta. Nyt se on alkanut vaivata mua ja enää mikään ei tunnu miltää. Haluasin alkaa mailailee tai mesettelee sun kanssa ja vaihtaa kokemuksia ja kuunnella kun haluut kertoo jos kiinnostaa laita mailia osoite on [email protected]
Lyhyestä virsi kaunis, minut löytää osoitteesta [email protected]