Oletko

Kun tuota ikää ei ole vielä viittäkymmentäkään, sitä leppymistä ole vielä ehtinyt kokea.

Käytännössä vaikuttaa siten, että muistan kaiken, enkä anna anteeksi mitään.

Normaalisti olen hyvin nopeasti leppyvä. Persoonani on aika räiskyvä ja suutun (no joo:)) aika helposti, nopeasti myös lepyn ja on kuin mitään riitaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Eri juttu sitten on, jos toinen mua satuttaa ja siinä on aitoa pahantahtoisuutta. Esim. kun toinen sanoo jotain todella rumaa ja ennen kaikkea tarkoittaa sitä. Se ei ole kivaa kun tajuaa että toinen ajattelee todella ikäviä ajatuksia musta ja aivan vakavissaan. Semmoista ei ole helppo antaa anteeksi. Tosin noissa tilanteissa pitäisi ymmärtää todella ottaa ikään kuin askel taaksepäin ja miettiä että mistä todella on kysymys. Se että toinen todella sanoo rumasti sitä tarkoittaen ei ole ongelman syy vaan ongelman oire. Ja sitä ongelmaa ei hoideta pyytämällä tai antamalla anteeksi vaan selvittämällä mikä se todellinen ongelma on joka toisen mieltä painaa ja mikä siinä suhteessa toidella mättää. Se ei tietenkään ole kovin helppoa, on niin paljon helpompi kantaa kiukkua ja ajatella "saatanan paska, mikä säkin olet mua haukkumaan!" tai jotain muuta vastaavaa. Kokemuksella tuonkin sitten kyllä oppii - aina kantapään kautta.

saattaa vierähtää muutama tunti kunnes olen pahankin loukkauksen jälkeen leppynyt vaikka toinen ei msuoranaisesti olisi asian eteen tehnyt yhtään mitään, päivän tai pari jos olen vihainen minun pitää keskittyä siihen niin että alkaa itsestä tuntua että se on vain teeskentelua, mutta joskus tuntuu että pitää näyttää vähän loukkaajalle. aika usein sitte törmääkin siihen ettei edes yritetä pyytää anteeksi koska tiedetään ettei se kauaa jaksa vihotella vaikken tekiskää täs yhtää mitää ;(

Lepyn nopeasti jos tiedän että syy on ollut minun mutta vihaan ikuisesti jos minua syyttä syytetään. Ensimmäisellä kerralla huomautan asiasta jos minua syyttä syytetään, toisella kerralla muistutan huomauttaneeni asiasta, kolmannella kerralla sanon että seuraava kerta on liikaa, neljännellä lähden enkä ikinä takaisin palaa. Ennemmin elän ilman sitä ihmistä kuin syyttömästi syytettynä.

Olen ollut tosi pitkävihainen, mutta riippuu asiasta ja tilanteesta ja paikasta, voin leppyä aika piankin. Eli välillä on pakon sanelema juttu, että en voi olla vihainen kauaa tai en kehtaa tai olen vihainen vasta, kun tulemme kotiin. Jos tilanne antaa mahdollisuuden, että voin olla pitkävihainen, niin sitten olen. Koska jos joudun antamaan anteeksi aika pikaisesti, en ole kumminkaan täysin sitä mieltä, että voin antaa anteeksi.

Tässä lähiaikoina oli tapaus sängyssä. Ilta oli ollut tosi ihana mieheni kanssa. Juttelimme mukavasta tulevasta kesätapahtumasta ja suunnittelimme siihen kaikkea. No, sängyssä hän sanoi ja teki sellaista (asia, jota en voi kertoa, hän ei tiennyt, että suutun siitä), josta suutuin aivan silmittömästi. Hän pyysi anteeksi ja taputteli tyynnyttävästi olkapäille. En saanut mitenkään annettua, puhisin kiukusta. No, hän sitten vain sanoi, että ei sitten voi mitään ja käänsi selkänsä ja alkoi nukkua. Äh, en voinut nyt siinä tilanteessa ruveta nukkumaan, riidoissa. Enkä olisi saanut untakaan. Mun oli annettava anteeksi, vaikka en täysin ollut mielessäni antanut anteeksi ja sain sitten nukuttuakin.

kai sitten olen jostakin etelästä kun siltä näytänkin:( , Äkkipikaisuuden joka lauhtuu hyvin nopeasti! (ei oo muuten tän näköisen suomalaisen miehen aina hyvä olla) Noo mutta kun liian kiltti olen , ajautunut tilanteeseen että on pakko tunnustaa että entistä duunia ajatellessa tulee vieläkin katkeria tunteita, samoin välillä entistä hyvin rakasta ihmistä ajatellessa. Olispa kaikilla elämässään valmentaja (terapeutti) viisaampi joka sen hyvän elämän mahdollistaisi. Jaahas olikohan tässä järkeä? Mitä sitä enää keski-iän kynnyksellä kallonkutistajien lompakoita paisuttamaan.
Onnen löytäneille.. , pysähtykää hetkeksi ajattelemaan rikkautta joka teillä ehkä on sylissä!!