Vuoden päivät ollaan oltu yhdessä aika epätasapainoisessa suhteessa. Ongelma on lähinnä siinä, että minä pelkään meidän olevan liian erilaisia toisillemme. Kun alan miettiä loppuelämää hänen kanssaan...pelkään etten saa henkistä tyydytystä suhteessamme. Arki saattaisi sujua hyvin, ei ole päihdeongelmia, kumpikin haluaa perheen, arvostaa parisuhdetta ja hyvää seksielämää jne...mutta se levollinen olotila jää minulta uupumaan. Tuntuu, ettei välillämme ole syvempää ymmärrystä, katsomme maailmaa eri tavoin, nautimme aivan eri asioista.
Mies ajattelee toisin, hänen mielestä täydennämme toisiamme. Hän ajattelee ihanasti ja rakastaa minua yli kaiken. Siksi tunnen välillä kovaa syyllisyyttä ajatuksieni takia. Rakastan häntä kyllä, mutta en tiedä onko se osittain sitä, että hän rakastaa minua niin paljon ja olemme tottuneet jo olemaan yhdessä. Joka tapauksessa, ei tunnu "normaalilta", että jo vuoden jälkeen mietin näin vakavia.
Mihinkään ei mies minua pakota. Olen omasta tahdostani tässä suhteessa ollut, ja mies on sanonut että hänen on pakko päästää minusta irti jos on pakko, sillä hän haluaa vain että olen onnellinen. Silti hänen sydämensä särkyisi jos lähtisin. Asumme yhdessä, mutta minulla on mahdollisuus saada aiempi asuntoni takaisin käyttööni. Ehkä tämä olemassa oleva avonainen takaovi aiheuttaa myös osaltaan sen, että mietin ja mietin...kun vielä voisi perääntyä jos siltä näyttää.
Ei tämä hyvältä näytä, ei. Haluaisin kovasti rakastaa häntä enemmän kuin mitään. Rakastankin, mutta se puuttuva osa, jonka vain minä näen, estää rakastamasta täysillä. Miten tällaisessa epävarmuudessa sitten voi luoda kestävää pohjaa elämän kestävälle suhteelle?
Niin, ajattelemme tosiaan kumpikin hyvin vakavasti avioliitosta yms. Jos menen naimisiin jonain päivänä, niin periksi ei anneta elämän vastamäessä. Mies on jo puhunut kihlauksesta. Hän on paljon nähnyt elämää, muttei ole kuulemma koskaan tuntenut näin suurta varmuutta ja rakkautta. Tilanne on aivan kauhea...miten voimmekin nähdä ja tuntea niin eri asioita? Onko tässä jo peli menetetty, vai kannattaako yrittää jatkaa ja toivoa, että yhteiselomme alkaisi näyttää ruusuisemmalta? Tiedän, että puolet ongelmista syntyy kyllä omassa pääkopassani liian miettimisen sivutuotteena. Mutta kuitenkin uskon, että on olemassa tunne, joka johdattaa meitä...oikeaan tai harhaan.
Mies ajattelee toisin, hänen mielestä täydennämme toisiamme. Hän ajattelee ihanasti ja rakastaa minua yli kaiken. Siksi tunnen välillä kovaa syyllisyyttä ajatuksieni takia. Rakastan häntä kyllä, mutta en tiedä onko se osittain sitä, että hän rakastaa minua niin paljon ja olemme tottuneet jo olemaan yhdessä. Joka tapauksessa, ei tunnu "normaalilta", että jo vuoden jälkeen mietin näin vakavia.
Mihinkään ei mies minua pakota. Olen omasta tahdostani tässä suhteessa ollut, ja mies on sanonut että hänen on pakko päästää minusta irti jos on pakko, sillä hän haluaa vain että olen onnellinen. Silti hänen sydämensä särkyisi jos lähtisin. Asumme yhdessä, mutta minulla on mahdollisuus saada aiempi asuntoni takaisin käyttööni. Ehkä tämä olemassa oleva avonainen takaovi aiheuttaa myös osaltaan sen, että mietin ja mietin...kun vielä voisi perääntyä jos siltä näyttää.
Ei tämä hyvältä näytä, ei. Haluaisin kovasti rakastaa häntä enemmän kuin mitään. Rakastankin, mutta se puuttuva osa, jonka vain minä näen, estää rakastamasta täysillä. Miten tällaisessa epävarmuudessa sitten voi luoda kestävää pohjaa elämän kestävälle suhteelle?
Niin, ajattelemme tosiaan kumpikin hyvin vakavasti avioliitosta yms. Jos menen naimisiin jonain päivänä, niin periksi ei anneta elämän vastamäessä. Mies on jo puhunut kihlauksesta. Hän on paljon nähnyt elämää, muttei ole kuulemma koskaan tuntenut näin suurta varmuutta ja rakkautta. Tilanne on aivan kauhea...miten voimmekin nähdä ja tuntea niin eri asioita? Onko tässä jo peli menetetty, vai kannattaako yrittää jatkaa ja toivoa, että yhteiselomme alkaisi näyttää ruusuisemmalta? Tiedän, että puolet ongelmista syntyy kyllä omassa pääkopassani liian miettimisen sivutuotteena. Mutta kuitenkin uskon, että on olemassa tunne, joka johdattaa meitä...oikeaan tai harhaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voisit olla minä, tarinasi kuulosti enemmän kuin tutulta. Avioiduin tuollaisessa tilanteessa ja olen katunut sitä katkerasti kaikki nämä vuodet. Ystävän neuvo; kuuntele sydäntäsi ja toimi sen mukaan. Tottumuksen ja tavan tai toisen takia ei kannata jäädä epätyydyttävään suhteeseen. Olen ollut pari kertaa rakastunut, joten tiedän että silloin on ns. hullu varmuus siitä, että toinen on "se oikea".
Itse olen tavallaan ja ainakin jossain määrin ollut vastaavassa tilanteessa ikään kuin "väärällä puolella." Jätetyksi tuleminen sattuu ja tuntuu pahalta. Eikä se eroamisen hyväksyminen helppoa ole.
Kuitenkin totuus on se, että ei suhde ole oikein jos toinen ei ole onnellinen ja yhdessä ollaan enemmän tottumuksen tai tavan vuoksi. Vaikka ikävä vieläkin joskus kalvaa, niin tiedän olevani onnellisempi sitten kun olen jonkun sellaisen kanssa joka tuntee samoin minua kohtaan kuin minä häntä. Tämmöinen suhde jossa molemmat on onnellisia ja saa suhteelta kaiken mitä haluaa, sellainen on oikein. Jos siis tällaisessa tilanteessa miehen jättää, niin taatusti miestä sattuu ja lujaa. Se on kurja juttu, mutta pidemmän päälle se on kuitenkin hänenkin kannaltaan parasta. Jos suhde ei jonkun kannalta toimi pidemmänkään ajan ja yrittämisen jälkeen niin ei se sitten toimi. Jos sydän sanoo että nyt pitää mennä, niin sitten se sanoo. Niin kurjaa kuin tämä onkin - etenkin kovasti välittävän miehen kannalta.
Erotilanteessa ei ole koskaan voittajia, vaikka myönnän että lähtijällä on helpompaa. Itsellä on eroprosessi meneillään ja mies ei oikein tiedä miten reagoisi. Hän uhkailee itsemurhalla ja veti eilen pullon viinaa vaikka piti hakea lapsi hoidosta. Normaalisti hän ei juuri alkoholia käytä ja on hyvin tunnollinen, joten olen hänestä huolissani.
Tiedän että pystymme eroamaan ystävinä sillä välillämme eivät ole koskaan suuret tunteet edes riehuneet. Olen lohduttanut häntä sillä, ettei ero merkitse syvän ystävyyden päättymistä ja etten häntä siinä mielessä ole hylkäämässä. Asumme vain eri osoitteissa ja molemmilla on mahdollisuus löytää elämäänsä oikeaa miehen ja naisen välistä rakkautta. En ole koskaan edes suudellut sellaista ihmistä johon olisin ollut rakastunut, joten elämässä olisi vielä paljon koettavaa. Saa nähdä tuleeko sitä ikinä, mutta tässä avioliitossa ei ainakaan.
Olen seurustellut miesystäväni kanssa kolme vuotta. Ammattiemme takia koko ajan kaukosuhteessa. Mies rakastaa minua täysillä, on hellä, siivoaa, olen hänen valittunsa... En tiedä onko tämä kaukosuhteen syytä vai mitä, mutta tunnen itseni tosi kylmäksi, en ikävöi, ajattelen mitä elämä olisi ilman häntä jne. Kuitenkin sisimmässäni pelkään tekeväni elämäni virheen jättämällä tämän miehen. Mistä sen siis tietää onko suhteessa oikeasti rakkaudesta vai tottumuksesta??
Ihanista ja tunnollisista miehistä on vaikeampi erota, siksi kun he ovat hyviä ihmisiä. Mutta jos rakkaus ei ole molemminpuolista niin on vain julmaa pidättää toista omalta onneltaan. Vaikka se ensin heitä satuttaa niin ajan myötä he ymmärtävät mitä itse asiassa olivat menettäneet sillä ettei toinen tuntenut täysillä.