Vuoden päivät ollaan oltu yhdessä aika epätasapainoisessa suhteessa. Ongelma on lähinnä siinä, että minä pelkään meidän olevan liian erilaisia toisillemme. Kun alan miettiä loppuelämää hänen kanssaan...pelkään etten saa henkistä tyydytystä suhteessamme. Arki saattaisi sujua hyvin, ei ole päihdeongelmia, kumpikin haluaa perheen, arvostaa parisuhdetta ja hyvää seksielämää jne...mutta se levollinen olotila jää minulta uupumaan. Tuntuu, ettei välillämme ole syvempää ymmärrystä, katsomme maailmaa eri tavoin, nautimme aivan eri asioista.
Mies ajattelee toisin, hänen mielestä täydennämme toisiamme. Hän ajattelee ihanasti ja rakastaa minua yli kaiken. Siksi tunnen välillä kovaa syyllisyyttä ajatuksieni takia. Rakastan häntä kyllä, mutta en tiedä onko se osittain sitä, että hän rakastaa minua niin paljon ja olemme tottuneet jo olemaan yhdessä. Joka tapauksessa, ei tunnu "normaalilta", että jo vuoden jälkeen mietin näin vakavia.
Mihinkään ei mies minua pakota. Olen omasta tahdostani tässä suhteessa ollut, ja mies on sanonut että hänen on pakko päästää minusta irti jos on pakko, sillä hän haluaa vain että olen onnellinen. Silti hänen sydämensä särkyisi jos lähtisin. Asumme yhdessä, mutta minulla on mahdollisuus saada aiempi asuntoni takaisin käyttööni. Ehkä tämä olemassa oleva avonainen takaovi aiheuttaa myös osaltaan sen, että mietin ja mietin...kun vielä voisi perääntyä jos siltä näyttää.
Ei tämä hyvältä näytä, ei. Haluaisin kovasti rakastaa häntä enemmän kuin mitään. Rakastankin, mutta se puuttuva osa, jonka vain minä näen, estää rakastamasta täysillä. Miten tällaisessa epävarmuudessa sitten voi luoda kestävää pohjaa elämän kestävälle suhteelle?
Niin, ajattelemme tosiaan kumpikin hyvin vakavasti avioliitosta yms. Jos menen naimisiin jonain päivänä, niin periksi ei anneta elämän vastamäessä. Mies on jo puhunut kihlauksesta. Hän on paljon nähnyt elämää, muttei ole kuulemma koskaan tuntenut näin suurta varmuutta ja rakkautta. Tilanne on aivan kauhea...miten voimmekin nähdä ja tuntea niin eri asioita? Onko tässä jo peli menetetty, vai kannattaako yrittää jatkaa ja toivoa, että yhteiselomme alkaisi näyttää ruusuisemmalta? Tiedän, että puolet ongelmista syntyy kyllä omassa pääkopassani liian miettimisen sivutuotteena. Mutta kuitenkin uskon, että on olemassa tunne, joka johdattaa meitä...oikeaan tai harhaan.
Mies ajattelee toisin, hänen mielestä täydennämme toisiamme. Hän ajattelee ihanasti ja rakastaa minua yli kaiken. Siksi tunnen välillä kovaa syyllisyyttä ajatuksieni takia. Rakastan häntä kyllä, mutta en tiedä onko se osittain sitä, että hän rakastaa minua niin paljon ja olemme tottuneet jo olemaan yhdessä. Joka tapauksessa, ei tunnu "normaalilta", että jo vuoden jälkeen mietin näin vakavia.
Mihinkään ei mies minua pakota. Olen omasta tahdostani tässä suhteessa ollut, ja mies on sanonut että hänen on pakko päästää minusta irti jos on pakko, sillä hän haluaa vain että olen onnellinen. Silti hänen sydämensä särkyisi jos lähtisin. Asumme yhdessä, mutta minulla on mahdollisuus saada aiempi asuntoni takaisin käyttööni. Ehkä tämä olemassa oleva avonainen takaovi aiheuttaa myös osaltaan sen, että mietin ja mietin...kun vielä voisi perääntyä jos siltä näyttää.
Ei tämä hyvältä näytä, ei. Haluaisin kovasti rakastaa häntä enemmän kuin mitään. Rakastankin, mutta se puuttuva osa, jonka vain minä näen, estää rakastamasta täysillä. Miten tällaisessa epävarmuudessa sitten voi luoda kestävää pohjaa elämän kestävälle suhteelle?
Niin, ajattelemme tosiaan kumpikin hyvin vakavasti avioliitosta yms. Jos menen naimisiin jonain päivänä, niin periksi ei anneta elämän vastamäessä. Mies on jo puhunut kihlauksesta. Hän on paljon nähnyt elämää, muttei ole kuulemma koskaan tuntenut näin suurta varmuutta ja rakkautta. Tilanne on aivan kauhea...miten voimmekin nähdä ja tuntea niin eri asioita? Onko tässä jo peli menetetty, vai kannattaako yrittää jatkaa ja toivoa, että yhteiselomme alkaisi näyttää ruusuisemmalta? Tiedän, että puolet ongelmista syntyy kyllä omassa pääkopassani liian miettimisen sivutuotteena. Mutta kuitenkin uskon, että on olemassa tunne, joka johdattaa meitä...oikeaan tai harhaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Moi.
Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä 2,5 vuotta. Mulla on ollut ja on vieläkin täysin samoja tuntemuksia, eli vaikka me sovitaan yhteen, tuntuu silti että jotain uupuu.
En kuitenkaan ole lähtenyt, sillä rakastan tuota miestä kuitenkin. Sanotaan näin, että kyllä nuo tuntemukset ovat minulla ajan kanssa helpottaneet jonkin verran. Minun puoleltani tämä suhde oli alunperinkin "hiljaista rakkautta", eli en roihahtanut liekkiin missään vaiheessa. Mies taas palvoo. Välillä tuntuu että olisi pitänyt kokea tuo "roihahtaminen", mutta fakta on, että ihmisiä ja rakkautta on erilaisia. En ole ovin räiskyvä persoona muutenkaan, joten miksi rakastamistapani olisi jotain ilotulitusta :P
Sanoisin, että älä lähde vielä. Kokeilkaa sitä yhteiselämää vielä jonkin aikaa (ja lykätkää sitä kihlaushommaa vielä, niin olen itsekin tehnyt eikä kaduta). Ehtiihän sitä :)
Mulla on ainakin ongelmana se, että haluan että kaikki tapahtuu nyt ja heti. Jos suhteenne ei toimikaan, älä ajattele että "tähän meni aikaa hukkaan!". Suhteista oppii aina paljon, ja oppiminen helpottaa omaa suhdetta tulevaisuudessa JA/TAI tulevia suhteita sitten joskus.
Ehkäpä sinunkin rakkautesi on hiljaista :) Huuma ei kenelläkään kestä ikuisuutta, joten tämä hiljainen rakkaus on turvallinen ja pysyvä vaihtoehto :)
Jaksamista ja onnea!
ja samaa mieltä. Ja vieläpä se, että olen samassa tilanteessa, tosin vähä erilaisin syin. Naistenmiehen tavat näkyy edelleen, vaikka vannoo rakkautta. Vaikeaa ja hämmentävää saada tehtyä päätöstä ja antaa itsensä toiselle aukottomasti.
erilaisia. Arki meni hyvin, lapset , työurat, lasten koulunkäynnit. Sitten aloitti pitkän uskottomuussuhteen, olivat sielun kumppaneita !!!
Suhde on loppu ja osittain ainakin ikäkriisiä , mutta olisikohan se naimisissa oleva nainen se hänen tasolleen sopiva ??? Nyt eletää joten kuten. Olen koko liiton ajan kokenut tuota puutetta henkisellä tasolla ja hakenut siihen vastakaikua ystäviltä, kolleegoilta ja ajatellut, ettei kaikkea välttämättä avioliitosta tarvitse saada.
En tiedä teinkö silloin aikoinaan kohtalokkaan virheen, nyt on rydän riekaleina en silti tiedä tai osaa sanoa mikä olisi ollut oikein.
Mennettä et voi muuttaa vaikka miettisit niin että pää pehmenisi. Toivon että pystyt siitä päästämään irti ja keskittymään siihen mitä nyt voit tehdä elämäsi eteen. Tsemppiä ja lämmintä kesää!
No hei..Vastaavanlaisen tilanteen kokeneena ja jätettynä (mies) en oikeastaan ota kantaa puoleen tai toiseen.Sanonpa vaan kuitenkin-että kauanko ajattelet auvoisaa olotilaa suhteessa jatkuvan? Pitäisikö pikemminkin pohtia sitä, kestääkö ylipäänsä tavallista arkea jossa ei välttämättä ihmeellistä tapahdu, mutta kuitenkin asiat ok? Ehkä miehillä ja naisilla tässä suhteessa erilainen katsantokanta.
Kyllä minä tavallista arkea kestän. On vuosien kokemus aiemmasta suhteesta. Tottakai arki on harmaata, pieniä väriläiskiä siellä täällä...mutta entisen miehen kanssa meillä olimme kuitenkin henkisesti lähempänä toisiamme. En pohtinut näitä asioita kertaakaan silloin. Suhteemme päättyi kuitenkin muihin syihin, varsin raskaisiin sellaisiin.
Ymmärrän myös sinua. Kun olen miehelle yrittänyt selittää olotilaani, niin ei hän ymmärrä. Ei hän käsitä, mitä ajan takaa kun "kaikkihan on hyvin". Se on varmaan tätä meidän luonne-eroa, ja sitä, mitä tunteita ja kokemuksia odotamme parisuhteen saavan aikaan sisällämme. En usko että tämä liittyy mitenkään sukupuoleen. Tiedän kyllä miehiä, jotka ovat lähteneet suhteesta samoista syistä.
Mutta niin...pohdiskelu varmaan jatkuu edelleen :/
..kiitos vastauksesta.Ei tämä asia liity varmaan hirveästi sukupuoleen.Tosin olen kyllä sitä mieltä, että naiset ovat "tavallaan" vaativampia ja valveutuneempia.Joskaan se ei terkoita sitä,että miehet olisivat sitten ihan sohvaperunoita ja tyytyisivät mihin tahansa.Uskoisin kuitenkin, että naisilla pitää olla enemmän emotionaalista ilotulitusta.Miehet kokevat samoin, mutta ehkä vähän pinemmillä paukuilla-olen huomannut.Itse olen sitä mieltä, että kyseessä on vähän molemminpuolinen kyvyttömyys "ottaa toinen" huomioon..Alussahan sitä toki jaksaa ja haluaa ottaa toisen ihmisen huomioon ihan läkähdyksiin asti..Ja sitähän ei missään kurssilla tai oppaassa neuvota-se kyky on vaan itse hommattava elämällä.
Eri asia on, kannattaako lähteä uuteen suhteeseen-tosin-se mikä mielessä...Itse koen erittäin rankkana jo pelkän ajatuksen uudesta ihmissuhteesta vaikka vuoden olen yksin ollut-alkaa jo olla liian pelokas ja varovainen.Siksi toisekseen-oikeita "tyyppejä" ei niin vaan tavata ja "napata".
Jokainenhan tekee omat ratkaisut-itse olen eron kahdesti läpikäynyt, enkä todellakaan koe siitä
kovin suuresti kasvaneeni, kyllä jollain lailla, mutta pääasiassa vaan suurta ikävää ja pahaa oloa
edelleen.Koska itse uskon siihen, että ihmiset tavallaan kypsyvät ja kasvavat yhdessä-jos tahtoa ja halua on;eikä patologisia asioita taustalla.
..koska jossain vaiheessa kun lähdet istumaan iltaa tai olet muuten pois nykyisen miehesi vaikutuksesta ja kohtaat pelimiehen joka puhuu sut ympäri ja sytyttää jotain sisältäsi joka nyt ei roihua.Tulet luultavasti pettämään miestäsi ja voit vain kuvitella miltä hänestä tuntuu jos hän sua noin palvoo..Lähde siis...
Mitä jos tuota "liekin sytyttäjää" ei koskaan tulekaan vastaan? Kannattaako sen takia jättää mies, jota kumminkin rakastaa?
Me tässä suhteessa suhtaudumme niin, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Olemme tässä ja nyt, ja rakastamme toisiamme. Jos joskus kohtalo (jomman kumman rakastuminen johonkin toiseen / kuolema / mitä vaan) vie meidät erilleen, niin se sitten tapahtuu. Mieluummin minä jatkaisin samassa suhteessa, ja katsoisin miten käy. Jos joku muu vie sydämesi, se on ikävää ja ihanaa, ja ELÄMÄÄ.
Lisään nyt vielä että olemme kyllä kumpikin sitoutuneita tähän suhteeseen, eikä kumpikaan halua pois ;)
Vastaavanlaisessa tilanteessa olleena kiinnostaisi, että mikä/minkälainen tämä kokemasi puute on? Mitä ei ole tarpeeksi, missä asioissa ajatusmaailmanne menevät pahiten ristiin?
Joitakin asioita on vaikea eritellä, mutta yritetään. Ei tässä kyllä sitten tule läheskään kaikki jutut...
Minä olen luonteeltani paljon avoimempi ja ennakkoluulottomampi. Nautin siitä, että voi esim. lähteä maailmalle ilman suunnitelmia (lukuunottamatta varattua paluulentoa jostain), reppu selässä ja katsotaan mihin sitä päätyy :) Juttelen myös mielelläni erilaisten hmisten kanssa, ja luon käsitykseni ihmisistä vasta kun olen tutustunut heihin. Miehellä taas nämä tuntuvat menevän päinvastoin. Mitenkään häntä haukkumatta, hän on vaan hyvin erilainen kuin minä.
Mies tykkää että on luksusta ympärillä jos on siihen mahdollisuus. Auton pitää olla juuri sitä tiettyä merkkiä jne. Kun tapasimme, hän ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun rämistelin hänen pihalleen vanhalla ruosteisella mammapyörällä :) Nyt hän jotenki näkee söpönä kaikki tällaiset "hihhuliuspiirteet" minussa. (Vaikka mammapyörällä polkeminen ei ole mikään tietoinen valinta, vanha pyörä meni rikki :))
Juuri näin, mä edustan näitä hihhuliarvoja miestä lainaten, mies taas on porvari... :) En ole koskaan itse pitänyt itseäni minään stereotypisenä maailmanparantajana, syön lihaa hyvällä omatunnolla enkä ole kiinnostunut mistään greenpeace-aktivismista tms, en tykkää pukeutua uff-tyyliin jne. Minulla on silti humaanit arvot.
Kuitenkin mies jotenki pitää minua ihan hurahtaneena, joka ei ole vielä oppinut arvostamaan elämässä tiettyjä asioita. Ja mä ajattelen vähän samoin miehestä, ettei hän ole vielä huomannut, mitkä asiat elämässä ovat niitä merkityksellisiä lopulta.
Mulla on sitten vielä joitakin kristillisyyteen kuuluvia arvoja, kuten lähimmäisenrakkaus ja anteeksiannon tärkeys. Mies on edelleenkin katkera joistain menneistä asioista (yleisellä ja henk.koht tasolla), ajattelee monesti kovin kostokierteisesti ja vihaa lietsovasti. On usein vaikeaa keskustella hänen kanssaan, kun näkemyksemme menevät niin pahasti ristiin. Hän kyllä sanoo, että oon niin kiltti ja hyvä...jos hän kuitenkin arvostaa tällaista piirrettä ihmisessä, miksei hän itse kykene tai halua kyetä siihen?
Kyllä minä häntä arvostan huolimatta lukuisista eroistamme. Aina en voi ymmärtää, ja meillä on joskus koviakin riitoja jostain mielipidejutusta...olemme kummatkin temperamenttisia, ja tuntuu että minä jotenkin suutun tässä suhteessa aika helposti (liian helposti varmaan). Mut kuitenki, nämä eromme saavat minut tuntemaan usein yksinäisyyttä, sitä ettei toinen ymmärrä...ei näe sisälleni. Se on se tunne, joka uupuu. Se, että toinen on tavallaan osa sinua. En todellakaan vaadi/halua, että toinen on samanlainen. Minua ei haittaa, vaikka mies on luonteeltaan erilainen. Mutta ne arvot...että pitäisi samoja asioita tärkeänä elämässä, ettemme näkisi kaikissa asioissa eri puolia. Tähän mennessä meitä yhdistää lähinnä jokin yhteinen lapsuuden lempiohjelma ja se, että pidämme kumpikin illastamisesta hyvän viinin kera :) onkohan riittävästi yhteistä, heh :)
Tuntemuksesi siitä, että teidän väliltänne puuttuu se "jokin" yhteenkuuluvuuden tunne, tuntuu niin tutulta. Itse kun rakastuin mieheeni kolmisen vuotta sitten tuntui, etten nähnyt tai kuullut mitään muuta, sitten kun toisen oppi tuntemaan paremmin ja arki astui suhteeseen, alkoi tulla näitä näkemys eroja vastaan. Mies haluaa lapsia ja itse ei olisi vielä valmis juuri tämän "jonkin" puututtua suhteestamme. Miehenikin mielestä kaikki on ok, ja hän rakastaa minua ja minä häntä, mutta haluanko minä elää elämäni sen yhteenkuulumattomuuden tunteen pelossa? Sinäkin sanoit, että aiemmassa suhteessasi oli sekin palanen kohdallaan kuin myös minun edellisessä suhteessani. Nyt tuntuu, että tässä vaiheessa olisi hyvä lähteä pois koska en usko, että ajatukseni muuksi muuttuvat tai miehen ajatukset. Vaikeaa, tosi vaikeaa mutta ajattelen, että vielä se lamppu syttyy jonkun ihmisesen kohdalla kun aika on.. Tsemppiä kaikille tämän ongelman kanssa painiskeleville!
..asuntoosi, ei sen tarvitse merkitä eroa. helpompi tunnustella omia tunteitaan pienen välimatkan päästä. treffailkaa niinkuin ennen yhdessä asumista.
Mieti nyt eikö oli hyvä olla edes alkivaiheessa rakastunut,meni sit pieleen tai ei.Se rakkaus ja tietty intohimo ja kiintymys on tarpeen että se mahdollinen tuleva liitto kestäis ne väistämättömät karkot mitä tulee.Tai tietysti jos et odota mitään kummempia,elämää vahvempia fiiliksiä,ni sitte voi onnistuakin.
Olit kirjoittanut kuin omasta suustani. Olen ollut mieheni kanssa 1,5 vuotta yhdessä ja rakastuminen alkoi myös hitaasti. Ehkä enemmänkin ajauduin siihen. Näkemyserot ovat olleet ain avahvasti erilaiset. Yhteistä meillä on se hyvästä ruoasta pitämisen lisäksi ehkä *miettii* ... niin, no ei tule nyt edes mieleen.
Ajattelin ensin, että se on rikkaus olla erilainen. Mutta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi kuinka ikävää on, että en pysty keskustelemaan "henkeviä" mieheni kanssa. Hän on paljon kostailettomampi kuin minä. meillä ei taida olla mitään yhteistä. Ei edes musiikissa, tv- ohjelmissa ei missään. Olen paljon suvaitsevampi j aminua häiritsee vahvasti hänen ennakkoluulonsa asioita kohtaan. Hän on jotenkin jyrkkä, vaikka toki tykkääkin kokeilla uusia asioita jne.
Seksielämä on hiipunut osaltani olemattomiin. Mieheni ei haluta eikä saa minkäänkaltaisia fiilareita mielessäni. Olo on lähinnä kuin pumpattavalla Barbaralla, tunteeton ja teeskentelevä. Mies olettaa luullakseni, että olen ihan tyytyväinen. En pysty keskustelemaan hänen kanssaan rehellisesti, yritän mukautua liikaa hänen tapoihinsa ja mieleensä. Olen sitten ehkä liian kiltti.
Vuoden olen miettinyt ottaakko ja lähteäkkö vai katsoa. No olen katsonut, mutta mihinkään lopputulokseen en ole tullut edes viimeisen puolen vuoden aikana. Viimeisen kuukauden aikana olen herännyt ajattelemaan, että ehkä kaikki ei ole tosiaankaan hyvin, jos itken joka ilta salaa itseni uneen.
Tavallaan kuitenkin rakastan miestäni ja en haluaisi luopua hänestä. Tai järki sanoo niin. tai sydän. Tai en minä tiedä. Odotan vain, että pääsen syksyllä muuttamaan toiseen kaupunkiin opiskelujen ja töiden takia. Ehkä välimatka avaa silmät.
Mieheni on vain jotenkin muuttunut. Toki ymmärrän, että suhde muuttuu arkipäiväisemmäksi ja sen olen hyväksynyt ja tiedostanut. Mutta hänestä on tullut jotenkin välinpitämättömämpi ja yksilökeskeisempi. Tuntuu, kuin hän ei tiedostaisi sitä, että minulla on paha olla. Tosin mistä hän nyt voisi tietääkkään kun en pysty puhumaan hänelle. Välillä tuntuu, että hän aavistaa tilanteen, mutta ei puutu siihen koska on yhtä ymmällään kuin minäkin. Tai sitten hän ei vain tajua.
Olo on aika yksinäinen. Muita ystäviä ei ole kuin hän. Kavereita on ollut kouluaikoina, mutta yhteyttä ei ole tullut pidettyä niiden aikojen jälkeen. Eli ainoa keksustelukumppani olisi mieheni. Yksin olen pyörittänyt monenmoisia vaihtoehtoja sisälläni.
No, koko vuodatuksen pointti oli kuitenkin se, että huokaisin helpotuksesta lukiessani, että jollakin muulla on epäilyksensä henkisen yhteväisyyden kanssa. Haluan vain olla rakastunut taas, puhua älyllisiä ja keksustella maailman menosta ilman kenenkään tuomitsemista ja kärkeviä mielipiteitä. Haluan vain oikeastaan edes, että olisi joku pieni yhteinen asia. Edes joku.
Kaikki vaikuttaa niin tutulta. Ainoa ero taitaa olla että minä miehenä olen tyytymätön siihen, että meillä ei ole avopuolisoni kanssa oikein mitään mistä keskustella yhdessä.
Itse tykkään miettiä ja ihmetellä maailman asioita monelta eri kantilta. Tykkään pohtia syvällisiä ja haluaisin niin kovasti keskustella niistä asioista jonkun kanssa. Onnekseni minulla on hyviä ystäviä joiden kanssa pääsen keskustelemaan itseäni kiinnostavista asioista. Ystävieni kanssa koen myös, että olemme ikään kuin samalla aaltopituudella. Tyttöystäväni ei juurikaan jaksa keskustella tai sitten häntä ei kiinnosta nämä asiat. Emme kohtaa henkisellä tasolla millään lailla ja keskustelumme ovat yleensä kovin pinnallisia ja lyhytkestoisia.
Tiedän hänen rakastavan minua ja olevan kovin takertunut minuun. Tapasimme noin vuosi sitten ja puolisen vuotta sitten tuli muutettua yhteen rakkauden huumassa. Olen siis rakastanut häntä, mutta kevään aikana, ja erityisesti nyt, ovat tunteeni kuolleet lähes kokonaan. Rakkaushan katoaa kyllä ajan myötä, ja sen tilalle pitäisi tulla eräänlainen sydänystävyys. Meillä sellaista ei ole koskaan ollutkaan ja epäilen, ettei sellaista voi löytyäkään.
Olemme vain niin erilaisia ihmisiä eivätkä kiinnostuksemme kohtaa. Tuntuu pahalta, että vain minusta tuntuu tältä ja siksi suhteen päättäminen onkin niin vaikeaa. En vain haluaisi hänen murtuvan. En kai kuitenkaan voi olla suhteessa vain jotta toisella olisi hyvä olla, joten luulen, että yritän kertoa nämä samat asiat myös hänelle mahdollisimman pian. Ei ole reilua häntäkään kohtaan jatkaa suhdetta jossa ei enää ole minun kannaltani mitään. Tuntuu siltä että suhteemme syö minua hitaasti sisältä päin kun en tunne, että kohtaisimme millään henkisellä tasolla.
Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville. Itse olen ainakin jo päättänyt, etten aio jäädä suhteeseen kitumaan.