Uskotomuus tapahtui 30-vuotisessa liitossamme vasta vanhemmalla iällä. Mieheni ravintolatuttavuus oli ollut mieheni mukaan ainoastaan ja vain hänen tekstari- ja puhelinystävänään kaksi vuotta, kunnes paljastus tuli. Kova paikka se oli minulle silloinkin ja tapausta puitiin raastavasti kauan. Päätin kuitenkin jatkaa, kun ei sentään ollut tapahtunut muuta ja mieheni vannoi rakkauttaan.
Ny mieheni rehellisyyspuuskassaan kertoi että silloin oli kuitenkin tapailtu muutaman kerran ja sänkyynkin oli kerran ehditty. Nyt on taas minulla pasmat täysin sekaisin. Kaksi vuotta valehtelua lisää. Sanokaa ystävät mitä tekisitte. Ilmeisesti kuitenkin rakastan...
Ny mieheni rehellisyyspuuskassaan kertoi että silloin oli kuitenkin tapailtu muutaman kerran ja sänkyynkin oli kerran ehditty. Nyt on taas minulla pasmat täysin sekaisin. Kaksi vuotta valehtelua lisää. Sanokaa ystävät mitä tekisitte. Ilmeisesti kuitenkin rakastan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
mitä teet. kukaan ei sitä sinulle voi sanoa. Itse olen ollut samankaltaisessa tilanteessa, laitoin kovan kovaa vastaan, muutin, ja katsoin pystytäänkö elämään erillään, onko miehellä rakkautta jäljellä, jos ei pian on uusi nainen keittiössä. Meillä ei ainakaan vielä käynyt niin, asiat rullaavat omalla painollaan. Puhuminen, kuunteleminen ja oma aika auttavat.
Niinpä, ainahan se katkeralta tuntuu kun tietää tulleensa peteyksi. Ei siinä iällä ole paljonkaan väliä, se kirpaisee ja sekoittaa pasmat ihan samalla tavalla olit nuorempi tai vanhempi. Tunteet kun on ja pysyy ja elää omaa elämäänsä ja niihin on vaikea puuttua/vaikuttaa.
Itsekin jouduin vanhempana vaimoni pettämäksi, pitkän liiton yhdessä tarponeena, pahalta tuntui ja vieläkin vaikka kohta vuosi jo tapahtuneesta takana. Kovasti on tullut mietittyä eroa, nyt olisi mahdollisuus aloittaa uusi elämä omilla ehdoilla, ei toisen.
Mutta jokin vain pidättelee tässä vanhassa, lähtemisen kynnys on korkea. Toinen katuu ja lupaa ettei se toistu, lupaa muuttua. Mutta muuttuuko ihmisen perusluonne koskaan jos taipumukset on mitä on?
Joku sanoi täällä aiemmin että mitä se yksi sivusuhde nyt pitkässä liitossa loppupeleissä merkkaa. Pitkään suhteeseen kuuluu eri vaiheita, hyviä ja vähemmän hyviä. Pettäminen ja siitä kärähtäminen on kuitenkin sen verran isompi kysymys ettei sitä voi villaisellakaan painaa. Ei vaikka kuinka haluaisi.
Olen omaa parisuhdettani ja sen tilaa ruotinut ahkerasti ja tullut siihen tulokseen, ettei vaimoni käytös/teot ole minun vastuullani eikä näin ollen minun ongelmani. Tehnyt mitä tehnyt, annan toisen mahdollisuuden ja pyrin antamaan anteeksi ja painamaan asian taka-alalle elämässäni. Miksi minun pitäisi siitä murhetta kantaa, enhän minä ole rampannut vieraissa? Se on enempikin hänen ongelmansa, miten soppaansa hämmentää.
Tunteethan ne loppujen lopuksi ratkaisee pelin, jos kaikesta yrittämisestä huolimatta ei uusi yritys toimi, sitten on parempi pistää kannat vastakkain.
Ehkä iän myötä kuitenkin asioita osaa suhteuttaa, vaikeitakin asioita. On elämässään jo nähnyt monenlaista tapahtumaa, tämä pettämiskuvio on vain yksi elämänkokemus lisää, vaikka olisihan sen mieluusti väliinkin jättänyt. Vaan eipä minulta asiaa kyselty...
Toivottavasti sinäkin saat asian itsellesi selväksi, ainakaan itseä ei tapahtuneesta kannata syyytellä, teon teki puolisosi ja sen on hänen kivireessään painona, ei sinun.
Lämmintä kesää, etenkin kaikille petetyille!
anteeksi voi antaa mutta vain jos ei muuten ala halveksimaan ja hakkaamaan,ainakin väkivaltaset vielä yrittää liittoa pitää nyrkillä kasassa.Rajansa kaikella sillä jos pitää toista parempana ja omaa kynnysmattona ei sitä jaksa!
"Mutta muuttuuko ihmisen perusluonne koskaan jos taipumukset on mitä on?"
Miten voit kysyä näin, jos vaimosi on pettänyt sinua (kerran?) pitkän liiton jälkeen? Kai hän sentään on ollut uskollisempi pidemmän aikaa kuin uskoton? Sanoisin vielä, että aikankin minulle olisi suunnattoman paljon helpompaa kestää mieheni uskottomuus nyt kuin esim. 20 vuotta sitten. Sen verran varmempi olen itsestäni nykyisin.
Mies 40 kiitos viisaista ajatuksistasi.
Muuten olen sitä mieltä, ettei petetyksi tulleen tunteita voi aavistellakaan jos ei ole siitä aivan omakohtaisia kokemuksia. Sen verran raju se kokemus on.Ajatukset kiertävät aina vaan samaa kehää, onneksi työssä saa siihen pakollisen katkoksen.
Olen päättänyt pitää lenkillä käynnin "tapahtuneen miettimisestä" vapaana aikana, vaihtelevasti se onnistuu. Kai tämä tästä shokkivaiheen jälkeen helpottaa. Toisaalta on nyt kaikki mahdollisuudet avoinna, vaikka uuteen elämään, katsotaan mihin tämä johtaa.
Puoli vuotta on nyt kulunut tuosta yöstä, kun miekka iski sydämeeni. Meillä on vuosia yli neljäkymmentä, lapset aikuisia. Yhdessä ollaan edelleen, en halua heittää hukkaan kaikkea mitä on yhdessä koettu. Vaan
välistä iskee tuska taas. Puhuttu on, kirjoitettu toisillemme. Nyt mies on sitä mieltä, että pitäisi jo unohtaa koko stoori. Kestävyyttä!