Heippa! Ilmaannuin tänne, koska olen (kuten jo otsikkoonkin kirjoitin) aivan ymmällään. Saatan toistaa jonkun toisen kirjoittamaa, mutta ihan pakko kirjoittaa silti.
Olen naimisissa, ollut jo kohta 5 vuotta. Meillä on myös 5 vuotias lapsi.
Mistäs sitä aloittaisi...
Mä en ole KOSKAAN tuntenut että mieheni rakastaisi mua. Aluksi ajattelin että mä olin "vain joku", kun mieheni ei paljoakaan ollut seurustellut ennen mua. Sitten ajattelin että mieheni on sen vuoksi kanssani että haluaa kanssani lapsen. Ja nyt lapsen syntymän jälkeen olen ajatellut että mieheni on kanssani ainoastaan lapsemme vuoksi.
Mieheni on KYLMÄ. En osaa selittää pointtiani muuten kuin ilmiselvillä asioilla. Rakkaudentunnustuksia tulee tyyliin kerran vuodessa ja hellyyttä osoitetaan silloin kun halutaan seksiä. Jos minä yritän halailla häntä, niin aina on jotain:telkkarista tulee jalkapalloa tai muuta yhtä tyhmää. Ja se katse...en mä tiedä...siitä vaan puuttuu rakkaus.
Meillä on oikeesti pirun ankeeta yhdessä. Silloin harvoin kun ollaan samassa huoneessa, niin toinen on toisella sohvalla ja toinen toisella. Ja sitten tuijotetaan töllöä puhumatta keskenämme mitään.
Raha-asiat on aivan järkyttäviä. Me ollaan ihan tavallisia, varmaankin keskiluokkaisia, työssäkäyviä ihmisiä. On oma rivitalo- osake ja uudehko auto. Niihin ollaan säästetty rahat selkänahasta ja nyt maksetaan lainaa asunnosta erittäin tiukalla aikataululla. Palkka kun tulee, niin siitä maksetaan laina, laskut ja sen jälkeen käteen jää alle satanen. Sitä sitten venytetään ruokaan niin ettei nälkää tarvitse nähdä.
Emme ole KOSKAAN käyneet ulkomailla, kylpylässä....helpompi kertoa ettemme käy yhtään missään, sillä ei ole rahaa. Rahasta myös riitelemme miltei päivittäin. Silloin kun ei riidellä rahasta, niin riidellään jostain muusta. Pointti on kuitenkin, että riitaa tai sanomista tulee lähestulkoon päivittäin jostakin.
Seksiä en ole halunnut enää aikoihin mieheni kanssa. Silloin tällöin (pari kertaa kuussa) on pakko antaa säälistä ettei mies suorastaan räjähdä :).
Olen monista asioista hirvittävän katkera miehelleni. En halua alkaa haukkumaan häntä, sillä olen hyvin tietoinen ettei hän suinkaan ole yksin suhdettamme tuhonnut. On kuitenkin muutamia asioita joita en voi antaa anteeksi. Yksi niistä on se, että mieheni ei lapsemme synnyttyä (eikä ennen sitäkään) tehnyt mitään kotitöitä. Ja kun olin kotona vauvan kanssa, niin olin ETUOIKEUTETTU siihen. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut tehdä yhtään mitään (siis oikeasti EI MITÄÄN) kotitöitä ja vauvankin hoito jätettiin yksin minun harteilleni.
Ja kun äitiyslomani oli ohi, niin mieheni painosti minua vahvasti menemään takaisin töihin. Niinpä mun oli pakko mennä, vaikka sydämeni itki pienen lapsemme vuoksi. Taloudellisesti olisimme pärjänneet JOS ei oltaisiin siksi aikaa jätetty säästäminen vähiin.
Miehelleni on raha ja sen säästäminen suorastaan pakkomielle. Minä taas olen täysin väsynyt vuosien kituuttamiseen. Kyllä minäkin ymmärrän että on tärkeää ja järkevää elää säästeliäästi, mutta eikös edes JOSKUS voisi irrotella?
Mieheni ei ole väkivaltainen, ei uskoton jne jne. Mutta hän on jatkuvasti pahalla tuulella, nalkuttaa aivan uskomattomista asioista ja on kylmä ja etäinen.
Nyt on jo pidempään tuntunut etten enää jaksa. Suoraan sanottuna haluaisin todella erota. Lähinnä mietin ja murehdin lapsemme puolesta. Miten hän siihen reagoi? Olen myös erittäin läheinen mieheni perheen kanssa. Miten mahdollisesta erostamme selviävät he, etenkin mieheni iäkäs isoäiti?
Nyt kaipaan kipeästi teiltä hyvät ihmiset mielipiteitä ja kommentteja. Voiko mielestänne tätä liittoa enää pelastaa ja miten ihmeessä se tapahtuu jos voi?? Ja onko joku samanlaisessa tilanteessa? Jospa minä saisin hieman selvyyttä asioihini näin anonyymisti vieraiden ihmisten mielipiteistä.
Kiitos jo etukäteen! Niin ja ikää on kohta 30 v. Onkos tämä sitä kuuluisaa kriisiä??
Olen naimisissa, ollut jo kohta 5 vuotta. Meillä on myös 5 vuotias lapsi.
Mistäs sitä aloittaisi...
Mä en ole KOSKAAN tuntenut että mieheni rakastaisi mua. Aluksi ajattelin että mä olin "vain joku", kun mieheni ei paljoakaan ollut seurustellut ennen mua. Sitten ajattelin että mieheni on sen vuoksi kanssani että haluaa kanssani lapsen. Ja nyt lapsen syntymän jälkeen olen ajatellut että mieheni on kanssani ainoastaan lapsemme vuoksi.
Mieheni on KYLMÄ. En osaa selittää pointtiani muuten kuin ilmiselvillä asioilla. Rakkaudentunnustuksia tulee tyyliin kerran vuodessa ja hellyyttä osoitetaan silloin kun halutaan seksiä. Jos minä yritän halailla häntä, niin aina on jotain:telkkarista tulee jalkapalloa tai muuta yhtä tyhmää. Ja se katse...en mä tiedä...siitä vaan puuttuu rakkaus.
Meillä on oikeesti pirun ankeeta yhdessä. Silloin harvoin kun ollaan samassa huoneessa, niin toinen on toisella sohvalla ja toinen toisella. Ja sitten tuijotetaan töllöä puhumatta keskenämme mitään.
Raha-asiat on aivan järkyttäviä. Me ollaan ihan tavallisia, varmaankin keskiluokkaisia, työssäkäyviä ihmisiä. On oma rivitalo- osake ja uudehko auto. Niihin ollaan säästetty rahat selkänahasta ja nyt maksetaan lainaa asunnosta erittäin tiukalla aikataululla. Palkka kun tulee, niin siitä maksetaan laina, laskut ja sen jälkeen käteen jää alle satanen. Sitä sitten venytetään ruokaan niin ettei nälkää tarvitse nähdä.
Emme ole KOSKAAN käyneet ulkomailla, kylpylässä....helpompi kertoa ettemme käy yhtään missään, sillä ei ole rahaa. Rahasta myös riitelemme miltei päivittäin. Silloin kun ei riidellä rahasta, niin riidellään jostain muusta. Pointti on kuitenkin, että riitaa tai sanomista tulee lähestulkoon päivittäin jostakin.
Seksiä en ole halunnut enää aikoihin mieheni kanssa. Silloin tällöin (pari kertaa kuussa) on pakko antaa säälistä ettei mies suorastaan räjähdä :).
Olen monista asioista hirvittävän katkera miehelleni. En halua alkaa haukkumaan häntä, sillä olen hyvin tietoinen ettei hän suinkaan ole yksin suhdettamme tuhonnut. On kuitenkin muutamia asioita joita en voi antaa anteeksi. Yksi niistä on se, että mieheni ei lapsemme synnyttyä (eikä ennen sitäkään) tehnyt mitään kotitöitä. Ja kun olin kotona vauvan kanssa, niin olin ETUOIKEUTETTU siihen. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut tehdä yhtään mitään (siis oikeasti EI MITÄÄN) kotitöitä ja vauvankin hoito jätettiin yksin minun harteilleni.
Ja kun äitiyslomani oli ohi, niin mieheni painosti minua vahvasti menemään takaisin töihin. Niinpä mun oli pakko mennä, vaikka sydämeni itki pienen lapsemme vuoksi. Taloudellisesti olisimme pärjänneet JOS ei oltaisiin siksi aikaa jätetty säästäminen vähiin.
Miehelleni on raha ja sen säästäminen suorastaan pakkomielle. Minä taas olen täysin väsynyt vuosien kituuttamiseen. Kyllä minäkin ymmärrän että on tärkeää ja järkevää elää säästeliäästi, mutta eikös edes JOSKUS voisi irrotella?
Mieheni ei ole väkivaltainen, ei uskoton jne jne. Mutta hän on jatkuvasti pahalla tuulella, nalkuttaa aivan uskomattomista asioista ja on kylmä ja etäinen.
Nyt on jo pidempään tuntunut etten enää jaksa. Suoraan sanottuna haluaisin todella erota. Lähinnä mietin ja murehdin lapsemme puolesta. Miten hän siihen reagoi? Olen myös erittäin läheinen mieheni perheen kanssa. Miten mahdollisesta erostamme selviävät he, etenkin mieheni iäkäs isoäiti?
Nyt kaipaan kipeästi teiltä hyvät ihmiset mielipiteitä ja kommentteja. Voiko mielestänne tätä liittoa enää pelastaa ja miten ihmeessä se tapahtuu jos voi?? Ja onko joku samanlaisessa tilanteessa? Jospa minä saisin hieman selvyyttä asioihini näin anonyymisti vieraiden ihmisten mielipiteistä.
Kiitos jo etukäteen! Niin ja ikää on kohta 30 v. Onkos tämä sitä kuuluisaa kriisiä??
Vastaukset 18
Vanhimmat
Elämäsi kuulostaa todella kurjalta ja mies aivan täydelliseltä imbesilliltä. Eihän tuommoista suhdetta joka on täysin päin persettä millään taikakeinoilla pelasteta. Miksi tuhlaisit elämääsi? Ansaitset parempaa. Miehesi voi sitten rauhassa miettiä miten tuli mokattua kun istuu yksin himassa. Jossakin kohtaa se on aina vihellettävä peli poikki, sinulla on nyt hyvä syy tehdä näin.
juuri tätä toivoin: mielipiteitä. Arvasin jo ennakkoon että mielipiteet varmasti vaihtelevat suuntaan ja toiseen. Mutta toivottavasti edes vähän selkeyttävät omia ajatuksiani.
Sun kirjoituksessasi oli yksi todella hyvä ja tärkeä pointti, nimittäin:" MIKSI TUHLAISIT ELÄMÄÄSI". Juuri tuota tässä juuri mietin ja ihmettelen. Jotenkin tämä elämä tuntuu aivan liian arvokkaalta tuhlattavaksi parisuhteen kanssa kärvistelyyn.
Ja kun ajattelen että tätä samaa kituuttamista on edessä vielä vuosikausia, niin tuntuu aivan karmealta.
Toisaalta, mulla on tunteita vielä miestäni kohtaan. Itse asiassa aika paljonkin. Tuota juuri mietinkin että mikä on se hetki jolloin ihan oikeasti pitää "viheltää peli poikki". Milloin ei kannata enää yrittää.
Mulla on nyt ainakin syksyyn asti joka tapauksessa aikaa miettiä, sillä ennen sitä en voi tehdä yhtään mitään ratkaisuja. Muutenkin on varmaan todella tärkeää ettei tee hätiköityjä ratkaisuja.
Kiitos Wolfgang viestistäsi.
Puhu miehellesi näistä asioista, että sua ahdistaa yms... jos ei ota onkeensa niin ei tuollaista elämää kauaa jaksa!
No, eipä hänen tarvitse puhua, kun antaa vain tuon tekstin luettavaksi.
hyvästä vinkistä. Edellisessä viestissä oli tuosta puhumisesta. Sitä olen yrittänyt moneen otteeseen ja se ei oikeasti auta. Se päätyy aina vain tappeluksi. Mutta jospa yrittäisin kirjoittaa tuntemuksista ja pyytää mieheni lukemaan ne. Vaikka sitten tosiaan aloituksena tämä tänne kirjoittamani kirje.
Enpä usko että mieheni niitä suostuu lukemaan, mutta voihan sitä yrittää.
Istupa nyt alas ja keskustele rauhassa ja kunnolla sen miehesi kanssa. Tuota tiukalla aikataululla maksettavaa asuntolainaakin voisitte helpottaa ottamalla pidempi laina-aika. Täytyyhän ihmisen joskus hemmotellakin itseään! Luulen, että ainainen rahapulakin rassaa suhdettanne.
Rakastatko sinä miestäsi? Tai rakastitko kun menitte naimisiin? Mielestäni oleellista on se, onko sulla vielä tunteita miestäsi kohtaan ja oletteko keskustelleet niistä. Tiedän, moni mies ei pusu eikä pussaa ja mitään lemmentunnustuksia on turha odottaa. Joskus ne suomalaisen miehen rakkaudentunnustukset tulevatkin esille teoissa, ei niinkään sanoissa.
Älä suinpäin syöksy ottamaan eroa. Käy vaikka juttelemassa jollakin perheneuvojalla, jollei miehesi suostu tulemaan tai edes puhumaan kanssasi. Aina kannattaa yrittää, jos on vielä tunteita pelissä. Ei se avioerokaan kaikkeen ratkaisu ole, itse sen tiedän eronneena.
Kyllä minä miestäni rakastin silloin kun naimisiin mentiin. Ja kaiketi rakastan edelleen.
Ehdottomasti suurin ongelma suhteessamme on juuri tuo raha. Siitä on todellakin pulaa ja siitä tapellaan. Miehelläni on (mielestäni) omituinen pakkomielle tuosta säästämisestä. Kaikki rahat pitäisi todellakin laittaa joko lainalyhennyksiin tai sitten säästöön.
Kirjoitit tuosta lainanmaksun helpottamisesta. Sepä se juuri ongelma onkin, että mieheni ei todellakaan koskaan suostu siihen että maksuaikaa pidennettäisiin. Päinvastoin: hän aikoo muutaman vuoden päästä nostaa jälleen lyhennyserää suuremmaksi. Eli suomeksi sanottuna:itsensä hemmottelun voi unohtaa täysin seuraaviksi vuosiksi. Todennäköistä on, että olemme täysin velattomia 7 vuoden päästä, mutta mitä h*****n iloa siitä on jos parisuhteemme on pystyyn kuollut???
Kirjoitit tuosta että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Mä olen siinäkin suhteessa hölmö, että usein vertaan meitä tuntemiini pariskuntiin. Ja niissä kaikissa mies kyllä sekä puhuu että pussaa. Tiedän ettei koskaan saisi noin vertailla, mutta kun kaikilla muilla tuntuu olevan asiat paremmin.
Mieheni ei suostu mihinkään parisuhdeterapiaan. Olen hänen kanssaan asioista puhunut, mutta se ei auta. Hän ei ole valmis tekemään töitä parisuhteemme eteen. Kauhulla katselenkin mieheni vanhempien ankeaakin ankeampaa suhdetta. Me nimittäin ollaan kovaa vauhtia seuraamassa heidän jalanjälkiään.
Huh huh että ajatukseni on sekaisin. En haluaisi ihan oikeasti luovuttaa, en mennyt huvikseni naimisiin. Ja toisaalta ajattelenkin että ero olisi vain asioiden pakenemista.
Kiitos Mariko oikein paljon viestistäsi, kirjoitit ihanasti. Mä taidan tosissani harkita tuota perheneuvojalle menoa. Mieheni ei todellakaan moisiin suostu, mutta jospa menisinkin yksin.
Tänään juuri mietin että eipä tuo mieheni ole vastuussa mun onnestani, vaan minä itse.
Kun nyt vaan jostain saisi voimia siihen että lopettaisin nöyristelemästä ja alistumasta suhteessamme ja alkaisin keskittyä omaan hyvinvointiini. Siinähän se ukkokin joko piristyy taikka sitten itse häipyy.
Kannattaako elää paras aktiiviaika elämässä kituuttaen vähällä rahalla, koska lainanlyhennykset nielevät suurimman osan tuloista? Mitäs sitten kun kämppä on maksettu? Olette silloin noin 50v tai hieman yli, lapsi on muuttanut pois kotoa, suhde huonossa jamassa. Eikös pitäisi nauttia nuorena kun vielä jaksaa ja energiaa riittää? Mitä käytännön merkitystä sillä on, maksaako sen asunnon 25 vai 35 vuodessa? Elämässä on muutakin kuin velkojen lyhentely.
Kuulostaa siltä, että miehesi on saanut kotoa huonon parisuhdemallin. Sinun tehtäväsi on herättää hänet tajuamaan, että se ei toimi! Menkää tosiaankin sinne parisuhdeterapiaan ajoissa, kun tilanne ei vielä ole täysin katastrofaalinen.
Ihmetyttää myöskin, että jos sinäkin käyt töissä ja maksat yhtälailla asuntoa ja elämistä, että miksi mies tuntuu teillä päättävän kaikesta? Kyllähän se yhteinen talous vaatii yhteiset päätökset. Sinullakin pitäisi olla sanomista lainanlyhennyksiin ym.
Sinun täytyy näyttää olevasi tosissasi. Kyllä se mieskin siinä vaiheessa herää, kun uskoo tosipaikan olevan kyseessä. Ei toinen voi yksin määrätä parisuhteessa kaikesta. Tsemppiä! Tilanne ei ole toivoton:-)
Luulen, että miehesi käytös juontaa juurensa hänen lapsuuden kokemuksistaan ja hän on omaksunut tuollaisen rationaalisen ja emotionaalisesti kylmän käyttäytymismallin. Näinpä hän on tasapainottanut omaa elämäänsä valitsemalla sinut- tunteitaan ilmaisevan ei ehkä niin rahan kanssa tiukan henkilön kumppanikseen. Eli vika ei ole tietenkään sinussa, mutta kuulostaa että asioiden korjaaminen ilman ammattiapua voi olla vaikeaa. Tietysti voit kokeilla muuttamalla omaa käytöstäsi päinvastaiseksi... Kuitenkin itse pitkän huonon suhteen jälkeen eronneena huomaan että se oli aivan oikea ratkaisu, ei elämää kannatta hukata huonoon suhteeseen jos toinen ei edes halua parantaa sitä.
Jos tämä olisi näköposti välittyisi, kun korvasi heiluvat, niin paksua juttua tuo on. Juttusi sisältää ristiriitaisuuksia, eikä ole uskottava satsine kuussa. Teksti ei ole myöskään naisen kirjoittamaa, vaan miehen. Kirjoittaja haluaa sääliviä vastauksia, joita saapi sitten ilmaiseksi naureskella, älkää menkö lankaan! "Voiko mielestänne tätä liittoa enää pelastaa ja miten ihmeessä se tapahtuu jos voi??" Niin, niin....
Mä en nyt ymmärrä pointtiasi? Kirjoitin tekstini eilen, kun mieheni jälleen kerran oli sulkeutuneena omiin oloihinsa. Tuntui etten jaksa enää. En ole mies, en kirjoittanut tänne naureskellakseni, enkä siis edelleenkään ymmärrä pointtiasi.
Mitä ihmeen ristiriitaisuuksia kirjoitukseni sisälsi? Totta on, että kirjoitin eilen yhtään sen kummemmin miettimättä, omia tuntojani purkaen. En tiedä miksi mielestäsi juttuni oli paksu?
En myöskään halua sääliä, en todellakaan. Kuten jo kerroin, niin olen itse aivan ymmälläni. Sitä kun tulee suhteessa jotenkin sokeaksi. En tiedä tavallaan että valitanko turhasta, millaisia ovat muut suhteet ja olenko minä vain "viallinen" kun en ole tyytyväinen. Vain ja ainoastaan siksi halusin ulkopuolisen kommenttia siihen että voiko tätä liittoa pelastaa.
Olen pahoillani jos kirjoitukseni oli ristiriitainen. Se oli sitä varmasti siksi että myös mieleni on tällä hetkellä ristiriitainen. Yhtenä hetkenä tunnen suurta kiintymystä mieheeni ja toisena taas (kuten juuri tällä hetkellä) haluaisin vain lähteä ja unohtaa koko miehen.
Onneksi mä olen melko vahva ihminen kuitenkin, sillä joku herkempi olisi todellakin voinut pahoittaa mielensä viestistäsi. En tiedä että oliko se tarkoituksesi. Jos oli, niin epäonnistuit. Sait minut ainoastaan hämmentymään viestisi tarkoitusperästä.
Yritä ymmärtää että ihmiset ovat erillaisia.
Miehellesi voi olla vaikeaa ilmaista tunteitaan,hänen kotikasvatuksensa on tehnyt hänestä kotitöitä laistavan..
Miehesi saattaa tiedostaa ongelmasi josta hän saa lisää syyllisyyden tunnetta,muttei osaa purkaa tilannetta.
Teillä on juuri raskain vaihe avioliitossanne,älä luovuta helpolla koska aurinko paistaa vielä sinullekkin.
Muistele kuinka tapasitte,miksi häneen rakastuit ja onko hän niistä ajoista muuttunut?
Saattaa olla että rakastuit juuri tuollaiseen mieheen ja asiat ei silloin rassaneet,mutta nyt arki painaa ja niistä onkin tullut ongelma.
Sinun tarvitsee vain selvittää yksi asia,RAKASTAAKO MIEHESI SINUA.
Miehesi kuulostaa IHAN mun faijalta. Sekin vaan säästää ja säästää ja on tosi kylmä äidille ja ei tee kotona mitään eikä edes arvosta, jos mude tekee. Ne on molemmat ihan katkeroituneita, että jos niillä jotain hyvåä vielä sisällä onkin, ei ne enää vuosiin ole pystynyt olemaan tahallaan loukkaamatta toisiaan. Jos äiti sanoo "toisit joskus kukkia muuten vaan" niin iskähän ei niitä sen jälkeen tuo edes hääpäiväksi. 20 vuotta avioliittoa takana ja minä olen nyt yhdeksäntoista eli nähnyt siitä sen suurimman osan, ikävä kyllä.
En tiedä, milloin avioliiton pystyy pelastamaan, omat vanhempani ovat yrittäneet viimeiset viisitoista vuotta ja tulos on sama kuin olisi yrittänyt elvyttää koullutta kissaa 15vuotta. Iskä näki nälkää lapsuudessa ja kärsi vanhempien hylkäämisestä eikä hänestä ikinä tule saamaan minkäänlaista lämpöä. Minä en sitä saanut eikä äiti eivätkä saa minun pienemmät sisarukseni. Terapia voi auttaa, mutta jos ei ole ikinä rakkautta saanut, ei sitä ikinä voi oppia. Uskon todella, että on ihmisiä, joiden kanssa puhuminen ei auta, jotka eivät pysty todella välittämään toisesta ja jotka ovat sellaisia kuin ovat, teet sinä mitä tahansa.
Isäni ei kuitenkaan aiheuttanut niitä suurimpia kärsimyksiä minulle vaan äiti. Olisin halunnut, että äiti olisi nnellinen, sen sijaan hän itki ja kärsi ja suri ja huusi ja on nykyisin niin vihainen, että edes me emme enää puhu. Äitini oli ihan masokisti, kun ei vaan sanonut että nyt loppu. Nyt riitti, minua ei enää näin kohdella. Mutta äitini ei pystynyt siihen, koska ei hän enempää uskonut ansaitsevansa. ja miksi sinä nait tuollaisen tyypin, miksi rakastuit, on ehkä se syy, että hän muistuttaa jotakin sinulel läheistä ihmistä lapsuudessa tai symbolisoi sitä, mitä uskot ansaitsevasi-
En itse tiennyt oliko vanhempieni liitto normaali, mutta tapasin kuusitoista vuotiaana ihanan ihmisen. Olin hämmästynyt, kun hän sanoikin nättejä asioita, halusi halailla, vaikka minusta se oli aika kummallista, aina kuunteli minua jne, ja olinkin tosi skeptinen. Nyt ollaan asuttu vuosi yhdessä ja rahasta on TIUKKAA ja opiskelut on välillä ihan solmussa, mutta hän on edelleen ihan samanlainen minua kohtaan.
Joka päivä tulee sellainen olo, että kohta se menee ohi. Kohta se alkaa, kohta alkaa huuto ja kylmyys ja kettuilu salaa ja viha ja katkeruus. En usko, että on muuta olemassa kuin onnettomia liittoja ja suhteita. Olen jo päättänyt, että kun erotaan, en käyttäydy kuin hullu ja riko kaikki hänen tavaroitaan niin kuin äiti kun oli eroamassa iskästä. Kuitenkin vaadin itselleni parempaa kuin äitini. En ehkä usko, että kukaan minua 4ever sietää, mutta jos meinaa miun kanssa olla, niin täytyykin olla kiltti ja puhua asioista mun kanssa ja kuunnella mua ja kunniottaa mua, aivan niin kuin toiseenkiin suuntaan. Riitoja saa olla ja huonoja jaksoja, mutta tuo sinun tilanteesi on enemmän.
Mieti minkä esimerkin lapsesi saa. Hänelle te olette tärkeitä ja mikään ei satu enempää kuin kaksi elämäsi tärkeintä ihmistä, joita palvot ja ihailet, satuttamassa toisiaan tahallaan. Sinä ansaitset enemmän ja usko minua, sanovat täällä muut mitä vain, miehesi tuskin tulee muuttumaan. äitini odotti 20 vuotta ja odottaa yhä, terapioissa on käyty jne. kuinka kauan sinä aiot odottaa??
Liittosi kuulostaa samalta kuin omat kokemukseni vanhempieni liitosta. Kotona oli jäätävä ja kireä tunnelma, tunteista ei saanut koskaan puhua.
Hassua, kuinka edellisen vastaajan tarina kuulosti niin samalta kuin omien vanhempieni. Itse valitettavasti vain sorruin seurustelemaan täysin isäni kaltaisen miehen kanssa, joka vähätteli minua ja suhtautui minuun kylmästi. Onnistuin viheltämään pelin poikki viiden vuoden suhteen jälkeen. Luojan kiitos ennen mitään ratkaisevia askelia.Nyt 26-vuotiaana olen asettanut itselleni täysin erilaisia päämääriä elämääni ja miesten suhteen.
Oletko varma, että kykenet elämään liitossasi koko loppuelämäsi? Onko miehesi oikeasti kaiken säästämisen ja kituuttamisen arvoinen? tiedän, että mies alistaa ja vähättelee hiljaisuudella, mutta hiljaisuudella kiristävän miehen pystyy kyllä myös loppujen lopuksi jättämään.
VOIMAA!!!
Kaikille! Kovasti on tullut mielipiteitä puolesta ja vastaan ja hyvä niin. Toivoin tästä olevan jotain apua mulle, mutta pakko myöntää että aivan yhtä ymmällään olen edelleen.
Tällä hetkellä on mykkäkoulu meneillään. Mieheni jälleen kerran vihjaisi minun valehtelevan ja siitäkös minä jälleen kerran suutuin. Kyseessä on siis aivan pikkujuttu, kerroin hänelle että myöhästyin töistä koska bussi ei koskaan saapunut. Mieheni vastasi siihen, että "sä siis myöhästyit bussista". Mutta kun se bussi EI TULLUT! Illalla sitten huomasin että olin katsonut väärää aikataulua, siinä syy =). Mutta mä en mitenkään ymmärrä miksi AINA pitää kyseenalaistaa mun sanomiset. Jos olisin myöhästynyt bussista niin kai mä sen sitten olisin sanonut!!
Lähetin muutaman melko tulikivenkatkuisen viestin sitten miehelleni ja niihin, odotetusti, ei tullut vastausta.
Tää touhuhan on aivan lapsellista, mä myönnän sen kernaasti. Pitäisihän kahden aikuisen ihmisen pystyä riitelemättä keskustelemaan. Mutta ei niin ei.
Noihin viesteihin palatakseni. Moni niistä kosketti ja tuntui hyvältä että ihmiset jaksaa vastailla ventovieraille. KIITOS! Etenkin (valitettavasti en muista nimimerkkiä) viesti jossa kerrottiin vanhempien kalseasta liitosta, kosketti. Kerroit että etenkin äitisi käytös on saanut sut kärsimään. Mä mietin että mä syyllistyn melkolailla samaan. Kun en kerran saa mieheeni kontaktia, niin koitan sitä sitten marttyyrimaisella käytöksellä taikka sitten huutamalla. Kumpikaan ei auta, tiedän sen, mutta on se kumma kun en kuitenkaan opi. Mietin myös sitä kauhukuvaa todellakin, että me olemme samanlaisia viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ei helvetissä, eihän sitä jaksa.
Noista raha-asioista vielä. Joku kirjoitti että samahan se on maksetaanko velkaa 20 vai 30 vuotta. Meillä on lainat laitettu niin tiukille, että velattomia pitäisi olla alle kymmenessä vuodessa!! Voitte vaan kuvitella sitä lyhennyksen suuruutta...!
Eilen tein vähän suunnitelmia ja tänään aion näyttää ne miehelleni. Siinä vähän löysätään lainalyhennystä (eli siis vuosia pidennetään) ja avataan yhteinen "laskunmaksutili". Mä TOIVON että se menee läpi ja mä TODELLA TOIVON että sen jälkeen ei enää tarvitse tapella rahasta. Mun mielestä suunnitelma on aika selkeä, mutta tuskinpa mieheni sitä hyväksyy.
Mun tunteista vielä...kyllä mä miestäni rakastan. Onhan meillä jo aika pitkä menneisyyskin takana ja kyllä mun miehessäni on paljon hyvääkin. Mutta mulla on aivan hirvittävä läheisyyden kaipuu. Mä niin haluaisin olla lähekkäin, halailla ja suudella. SITÄ mä kaipaan aivan hirveästi ja olenkin nyt huomannut että vilkuilen vieraita miehiä sillä silmällä. En mä miestäni pettäisi, mutta kun siltä ei sitä läheisyyttä saa. Välillä tekisi mieli nappaista vastaantulevaa urosta kaulasta kiinni ja suudella niin että kipinät sinkoilee.
Mä olen aika vahvasti tunteva ja hirvittävän impulsiivinen ihminen (eli siis mieheni täydellinen vastakohta). Silloin alkuun rakastuinkin siihen turvallisuuteen ja tasaisuuteen jota mieheni huokui. Se tuntui rauhoittavan mut. Ja kyllä me ollaankin toisiltamme hirmuisesti hyviä asioita opittu. Mä olen tullut vähän järkevämmäksi ja mieheni taas sosiaalisemmaksi ja pikkuisen rohkeammaksi.
Ja mä TIEDÄN että osittain tämä "kriisi" johtuu tulevasta kolmenkympin rajan ylittämisestä. Mä haluan NAUTTIA ELÄMÄSTÄ ja olla onnellinen ja jotenkin tuo 30v. tuntuu niin lopulliselta. Kyllähän mä järjellä ajatellen tiedän ettei se niin ole...mutta kuitenkin!
Tää on varmaan taas aivan sekavaa. Ajatukset risteilee mun päässä ja mä lyön niitä sitä mukaa ulos =).
Kiitos kaikille todella paljon, ihana huomata että jopa yleiseltä nettikeskustelupalstalta voi saada apua. Edelleen olen ymmällään, mutta eiköhän nämä asiat edes joskus selkiydy, ainakin toivottavasti.
Viestisi on aivan kuin minun elämästäni reilöu vuosi sitten. Oltiin yhdessä 8 vuotta ja niistä viisi naimisissa. Pieni yhteinen lapsi. Kyllästyin elämään, kyllästyin arkeen. Olin miehelleni katkera, eri syistä kuin sinä, mutta meidän asiamme eivät puhumalla selvinneet, koska tuntui, ettei toinen panostanut yhtään niin paljon kuin minä. Ja erilaiset teot sen opettivat. Kylmenin, rakkaus hautautui arkeen, kaikki tuntui velvollisuudelta. Kun lähdin töihin ja lapsi meni tarhaan, rakastuin. Olen uskollista laatua, en voinut rakastaa salaa, halusin eron. Kotona vielä sattui asioita (ei pettämistä tms. toinen vain edelleen osoitti teoillaan, ettei aiokaan panostaa meihin enää). Rakastuin niin palavasti itseäni vanhempaan mieheen. Koin hänen kanssaan hetkiä, joita kaikki eivät koskaan saa kokea elämässään. Rakkaus oli valtavan suurta ja valtavan tuskaisaa. Asuin hetken aikaa poikani kanssa kaksin, en saanut omasta elämästäni kiinni. Rakastin, halusin olla uuden miehen lähellä ja hän minun. Hän oli myöskin muutamia vuosia sitten eronnut omasta avioliitostaan. Ostettiin yhteinen asunto, meistä tuli uusioperhe. Arki alkoi rankempana kuin uskoinkaan. Tapahtui asioita, jotka satutti minua hyvin paljon. Nyt olen tilanteessa, jossa ex-mieheni on hyvä ystäväni, hän ei edelleenkään suostu näkemään itsessään eromme syitä mitään. Ymmärrän, etten olisi hänen kanssaan enää saavuttanut onnea. Olin sitten viallinen tai en. Se suhde kuoli pois. Nykyinen suhde...Eroanko vai enkö? Mikään ei ole sattunut näin paljon ja ollut näin tuskaista. On asioita, joita en pysty unohtamaan, mutta rakkaus uuteen mieheen ei kuole.
Se mitä halusin sinulle sanoa, niin oikeastaan mielestäni olet itse jo vastannut moneen kysymykseesi. Janoat elämää, en oikein jaksa uskoa mihinkään parisuhdeterapioihin, juostiin niissä ex-miehen kanssa monta vuotta. Se vaatii myös toiselta niin paljon muutoshalukkuutta. Minäkin rakastan ex-miestä, lapseni isää, tottakai edelleen, mutta en niin kuin aviomiestä tms. tulisi rakastaa. Hänellä on uusi tyttöystävä ja hän vaikuttaa onnelliselta. Tiesin, että ero oli paikallaan siitäkin, että toivon hänelle vain hyvää uuden naisen kanssa. Nykyinen taas...Voin ainakin sanoa, että olen rakastanut, todella. Olen tuntenut intohimoa. Olen ainakin elänyt. Tämä piti ehkä kokea. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta tällainen rakkaus tuo mukanaan hirvittävän tuskankin niin helposti. Halusin elämää ja sain sitä. Aika näyttää mihin suuntaan jatkan.
Voimia sinulle!
Olipa todellakin tuota uutta rakkautta lukuunottamatta kuin omasta elämästäni tuo kirjoituksesi.
Kirjoitit viisaasti ja kyllä mä tosiaan sisimmässäni tiedänkin mikä olisi oikea ratkaisu.Mutta kun ei vaan tahtoisi luovuttaa sittenkään.
Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että niin kauan kun HALUAA yrittää, niin niin kauan kannattaa jatkaa. Sitten kun ei ole enää edes toivoa suhteen paranemisesta, niin sitten lähden.
Eilen saatiin melko paljon puhuttua mieheni kanssa. Eihän tässä nyt ihmeitä ole tapahtunut, mutta uskalsinpa ainakin sanoa asiat suoraan ja rehellisesti.
Ilmoitin tuosta lainan keventämisestä ja huomasin mieheni kasvoista miten hän oikeasti yllättyi siitä että olin asiassa ehdoton. Ei hän sitä pureksimatta niellyt ja koittaa nyt keksiä jotain muuta ratkaisua, mutta kerroin hänelle tiukasti että näin EI enää jatku.
Tänään käytiin ostamassa meille uusi mikroaaltouuni (olen siitä haaveillut pari vuotta) ja eilen mieheni lupasi että mennään veropalautusrahoista jonnekin matkalle. Hän oikeasti hölmistyi siitäkin että kerroin mulle riittävän se että mennään edes Tallinnaan, siis edes JONNEKIN!
Eli taas tuli huomattua se, että asioista PITÄÄ puhua, ei se toinen ajatustenlukija ole.
En todellakaan väitä että asiat olisi nyt todella hyvin ja parissa päivässä oltaisiin saatu suhteemme "aivan uudelle tasolle". Mutta kyllä mä vaan vielä tahdon yrittää ja mä uskon että nyt miehenikin käsitti että asioiden on aivan pakko muuttua.
Katsellaan nyt miten pitkään tätä fiilistä jatkuu...mutta nyt tuntuu siltä etten vielä rohkene tekemään isoja ratkaisuja. Toisaalta, kuten jo aiemmin kirjoitinkin, en ennen syksyä/alkutalvea voi mitään olosuhteiden pakosta tehdäkään.
Katsellaan, katsellaan =).
Hienoa että otit asiat puheeksi miehesi kanssa. Älä jätä tätä tähän! Jos haluat yrittää tehdä töitä liitttosi eteen, näyttää valttikortit olevan sinun käsissäsi. Näytä miehellesi, että sinussa on voimaa ja tahtoa. Älä alistu pompoteltavaksi. Jos teillä on yhteiset lainat, niistä tottakai sovitaan yhteisesti. Ei tarvitse tapella, mutta näytä että nyt tämä nyhjääminen ja elämätön elämä on loppu. Silti voi olla yhdessä ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta, mutta molempien ehdoilla. Ei kai se miehesikään sitä tahallaan tee, on vain oppinut ne tavat jo lapsuudenkodistaan.
Tietenkin on niin, että jokainen tekee omat ratkaisunsa, paha mennä neuvomaan, kun ei tunne...eikä aina sittenkään. Aika näyttää, selviättekö selville vesille, mutta muista, kaikissa parisuhteissa on kriisejä. Jos ystävien perheet tuntuvat onnellisilta, älä usko kaikkea, ei ne kuitenkaan aina ole. Jotkut ihmiset vain pitävät kulisseja yllä, eivätkä koskaan kerro kaikista vastoinkäymisistään.
Pää pystyyn nainen!