Kirjoittelin tänne aikanani suhteestani, joka puolisen vuotta kestettyään päättyi miehen totaaliseen "katoamiseen". Tämä tapahtui helmikuussa. Sen koommin olen saanut yhden viestin, jossa kertoi aloittaneensa uuden suhteen. Ja se siinä! Minä olen suhteen päättymisestä alkaen itkenyt lähes päivittäin ja teen sitä vieläkin. Jotenkin olen niin kauhean surullinen. Olen kiukkuinen itselleni, koska edelleen ajattelen niin voimakkaasti. Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla???En edes itsekään enää ymmärrä. Kulun kohta loppuun!!!Elämä kulkee koko ajan, mutta minulle sen suuret tapahtumat ovat vielä melko tyhjiä. En nauti oikeastaan mistään ja nauranut en ole sydämeni pohjasta -en edes muista milloin. Tämä on ihan kamalaa!!!Aloittelin uutta suhdetta, mutta lopetin sen nyt ennenkuin ehti alkaakkaan, koska huomaan, että se tuntui silti tyhjältä. Itse halusin sen päättää ja nyt sekään ei tunnu miltään. Kaksi päivää olen taas pysytellyt kotona ja itkenyt. Toivon niin, että tämä menee ohi, nyt 4 kuukautta jo surtu. Pää hajoaa ja olen jopa jo alkanut pelkäämään, että saan potkut työpaikaltani. En keskity, olen vaan...ja olen yrittänyt, olen yrittänyt ihan kaikkea. Ei koskaan aikaisemmin ole tapahtunut mitään tälläistä!!!
Tämä siis minun tarinani tällä hetkellä. Nyt olisi toiveenani kuulla muiden tarinoita, mitä sittemmin on tapahtunut. Ehkä löytyisi joku lohduttavakin tarina tai sitten samassa tilanteessa olevan kanssa voidaan todeta, et ei me kait kuitenkaan vielä seota =)
Tämä on niin kamalaa ja mikään ei viä ajatuksia pois. Kunpa veisikin. On vaan ajatukset, unet ja kaikki pulpahtavat muistot!Ei tämän edes pitäisi näin paljon sattua, on sitä suuremmistakin toivuttu, mutta... Apua!
Tämä siis minun tarinani tällä hetkellä. Nyt olisi toiveenani kuulla muiden tarinoita, mitä sittemmin on tapahtunut. Ehkä löytyisi joku lohduttavakin tarina tai sitten samassa tilanteessa olevan kanssa voidaan todeta, et ei me kait kuitenkaan vielä seota =)
Tämä on niin kamalaa ja mikään ei viä ajatuksia pois. Kunpa veisikin. On vaan ajatukset, unet ja kaikki pulpahtavat muistot!Ei tämän edes pitäisi näin paljon sattua, on sitä suuremmistakin toivuttu, mutta... Apua!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mullakin meni 4kk kohdalla sitä lopullisesta "erosta" huomata että taisi mennä korkeintaa 3päivää etten ollut itkenyt..eli siis 4kk lähes joka päivä..toiset oli huonompia,toiset parempia päiviä.Sillon kun piti koulussakin vielä näyttäytyä,se oli pelkkää apaattisuutta ja ihmiset pitivät minua kuulemma kauhean vihaisen ja surullisen näköisenä.En minäkään paljoa tajunnut mitä ympärillä tapahtui.Se ihan pikkuhiljaa helpotti ja kun vuosi oli takana,tuntu helpottuneelta ja sillon pystyi välittämään jo uusista ihmisistä,mutta edelleen en halunnut nähdä tätä minun hylkääjääni missään.
Ei se tosiaan siis hyvältä tuntunut,yhtä tuskaa oli pitkää,mutta kun tietää että suunta voi olla vain ylöspäin ja että se ei ollut tarkoitettu niin kyllä se siitä! säkin selviät kyllä kun jaksat yrittää ajatella niin.Älä anna epätoivolle valtaa silloin jos ei ole pakko.Ole ystävien kanssa ja naura ja pidä hauskaa vaikka edes pienissä määrin kun pystyt.Se on aina edistystä..
Mulle on käynyt tasan samoin kuin sulle, ja vieläpä kolme kertaa. Jokaisen kerran jälkeen on tullut mietittyä, että mitä helvettiä, eihän tällainen ole mahdollista. Mutta kyllä se on. Jotkut ihmiset vaan eivät ole kykeneviä selvittämään asioita, ja katsovat parhaaksi vaihtoehdokseen kadota kokonaan kartalta.
Katoaminen on ehkä julmin tapa laittaa suhde poikki, koska se jättää niin paljon avoimia kysymyksiä taakseen, että suru ei meinaa millään hellittää, ja uuden suhteen aloittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Pahin katoamistemppu joka tapahtui minulle 2 vuotta sitten, vaivaa joskus yhä. Kyseinen henkilö ilmoitti puoli vuotta katoamisestaan, että hän seurustelee onnellisesti ja on kovin pahoillaan kaikesta. No, saimme asiat sovittua, ja sovimme että ollaan kavereita, mutta silti asia ei ole omassa mielessäni selvä vieläkään.
Parhaiten katoamisesta ehkä selviää, kun ajattelee, että kyseinen henkilö ei ole tarpeeksi kypsä keskustelemaan, ja siksi onkin hänelle parempi olla poissa maisemista. Aika on ainut lääke. On vaan opittava jälleen luottamaan ihmisiin, vaikka joskus kovin vaikealta se voikin tuntua. Täytyy muistaa, että kaikki ihmiset eivät katoa...
Mulla ei ole lohduttavaa tarinaa, koska en ole vielä löytänyt sellaista ihmistä, joka ei olisi häipännyt. Mutta olen selvinnyt niistä kaikista, ja päättänyt, että mun on ensin kohdattava ne kaikki sammakot, kunnes kohtaan sen ihmisen, joka on mulle tarkoitettu. En ole menettänyt uskoani ihmisiin.
Hyvää kesää sulle, ja koitahan pärjätä! Kyllä se kunnon tyyppi joskus tulee sua vastaan, usko pois, koska niin mäkin uskon. =)
Missä teitä rehellisiä mukavia naisia oikein tapaa?? Mulle on käyny samalla lailla ja olen mies! nytkin on aika paska olo.
ainakin tapaa baarissa, vaikka en siellä ravaa kuin pari kertaa kuussa, lenkillä, kahviloissa, kirjastossa jne... =)
Jos saa kysyä, niin mitä sulle on käynyt..?
Niinkuin kaikille muillekin, ollaan umpirakastuneita. Luvataan maat ja mannut ja sitte vedetään matto alta heti kerralla kun toinen yhtäkkiä sanoo että on löytäny paremman tilalle. Tosin nyt on jo uusi kuvioissa ja nytkin tuntuu mulle valehdellaan päin naamaa. Silti ei uskalla kysyä että onko asia näin!!
Menettämisen pelko liian suuri!!
Minä löysin helmikuussa miehen, joka syytä selittämättä, viesteihini vastaamatta lopetti kaiken toukokuussa. Rikkoi minut täysin. Ja nyt hänellä on taas uusi "uhri".. Näin hänet kävelyllä toisen naisen kanssa.
Mistä päin mies on?
Ajatelkaa, että tällaiset ihmiset ei ole oikeita teille. Itse seurustelin vuoden ja puhuttiin yhteenmuutostakin, mutta sitten vain mies ilmoitti ihan yhtäkkiä muuttavansa kauas muualle Suomeen ja laittoi suhteen poikki. Täytyy sanoa, että se oli elämäni kipein kokemus, koska tunteet olivat niin vahvoja.
En 5 kuukauteen ottanut mitään yhteyttä, mutta tuli sellainen tunne, että pakko laittaa jotain, että pääsee omassa elämässä eteenpäin. Asiat kuitenkin jäivät niin auki, koska hän ei sanonut silloin selvästi ettei ikinä enää halua mitään kanssani vaan ei kykene nyt sitoutumaan.
Laitoin maililla niitä näitä ja sain vastauksen kuinka hyvin menee ja uusi kulta on jo kainalossa ollut jonkun aikaa. Tajusin, että ihan turhaan olen haikaillut ja surrut, en minä kovin tärkeä ihminen hänelle ollut, jos uusi löytyy samantien ja hän ei edes ollut pahoillaan kaikesta surusta minkä teoillaan aiheutti. En minä haluaisi olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on epärehellinen tunteistaan ja sanoo potevansa sitoutumiskammoa vaikka näin jälkikäteen on ilmiselvää, että en ollut hänelle se oikea. Pikkuisen on hyväksi käytetty olo, mutta elämä jatkuu ja uskon, että jonain päivänä löydän mukavan kumppanin.
Tsemppiä kaikille saman läpikäyneille!