Kertokaas ihmiset kokemuksianne.
Olen kohta parikymppinen naisenalku ja tällä hetkellä sinkku. Runsas pari kuukautta sitten seurustelin vielä elämäni miehen kanssa. Tai niin ainakin luulin..
Mutta nyt olen miettinyt, että mistä ihmeestä voin enää koskaan tietää, olenko löytänyt SEN OIKEAN?!?! Tarkoitan, että mistä sen todella tietää..?! Kaikki sanovat, että sen kyllä vain tietää sydämessään, että sen kyllä tuntee kun se oikea kolahtaa kohdalle.. Mutta minä en voi enää koskaan luottaa tuollaiseen tunteeseen.. Syy?
Noh, tosiaan, seurustelin yli vuoden päivät ihmisen kanssa, jonka kanssa olisin halunnut viettää koko loppu elämäni. Tunsimme molemmat vahvasti sydämissämme, että kuulumme toisillemme ikuisesti. Se tuntui upealta tunteelta! Emme tienneet, mistä tunne tuli, mutta se oli voimakas. Se tuntui koko sydämessä, perimmäisessä sopukassakin, ja syvällä, syvällä sieluissamme..
Olin kyllä juuri ennen häntä päättänyt monen vuoden suhteeni, jossa myöskin uskoin löytäneeni sen oikean, mutta tämän uuden kanssa tunne oli miljoona kertaa voimakkaampi. Tunne, jonka tunsin edellisessä suhteessa, ei ole edes verrattavissa tähän toiseen..
Vielä kesällä olimme äärettömän onnellisia. Kaikki sujui upeasti. Meillä oli yhteinen asunto (vuokralla) ja yhteinen tulevaisuuden haave.. Yhteiset unelmat.. Rakastimme niin syvästi, ja tuntui, että sielumme olivat kiedottu yhteen..
Mutta yhtäkkiä jokin vain vei meidät erilleen.. En tiedä mikä, ehkä elämä, mutta ihan yhtäkkiä rupesimme molemmat epäilemään rakkauttemme.. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Se ei hiipinyt hiljaa, niin kuin yleensä, vaan se tuli yhtäkkiä! Ensin ahdistuin minä, sitten hän.. Päätimme yhdessä itkien erota..
Se oli koskettava hetki, emmekä olleet uskoa sitä hetkeä edes todeksi! Emme tosiaan voineet koskaan uskoa, että me joskus eroaisimme.. Se oli hyvin vaikeaa.. Ja jälkeenkin päin olemme molemmat toivoneet, että vielä joskus eläisimme yhdessä, mutta.. En tiedä onko se enää koskaan mahdollista.. Molemmista kyllä tuntuu, että haluaisimme vielä joskus elää elämämme yhdessä.. Aika näyttää..?
Mutta kysymys siis kuuluu, että miten voin enää koskaan luottaa tuohon tunteeseen, että olen löytänyt sen oikean?! Tunsin sen nyt niin äärettömän vahvasti.. Ja olen tuntenut sen tunteen ennenkin, tosin en kovinkaan vahvasti.. Eli olen saanut sen tunteen kaksi kertaa. Ja tämä viimeinen tunne vei jalat altani..
Pelkään, että seuraavalla kerralla kun seurustelen ja tunnen niin, niin en voi enää heittäytyä suhteeseen täysillä. Ajattelen kuitenkin, että "olenhan tuntenut näin ennenkin, ja silti tuli ero..!" Mitä teen..?!! Auttakaa joku.. Tarvitsen nyt kipeästi neuvoja! Miten voin enää koskaan luottaa tuohon tunteeseen?! Onhan se huijannut minua ennenkin!! Ja tämä viimeisin tunne oli niin voimakas.. Olisin tehnyt hänen puolestaan mitä vain.. Ja hän minun.. Kuuluimme yhteen.. Ikuisesti.. Mutta elämä vain huijasikin meitä.. Miten siis voin koskaan enää luottaa siihen?!?!
Olen kohta parikymppinen naisenalku ja tällä hetkellä sinkku. Runsas pari kuukautta sitten seurustelin vielä elämäni miehen kanssa. Tai niin ainakin luulin..
Mutta nyt olen miettinyt, että mistä ihmeestä voin enää koskaan tietää, olenko löytänyt SEN OIKEAN?!?! Tarkoitan, että mistä sen todella tietää..?! Kaikki sanovat, että sen kyllä vain tietää sydämessään, että sen kyllä tuntee kun se oikea kolahtaa kohdalle.. Mutta minä en voi enää koskaan luottaa tuollaiseen tunteeseen.. Syy?
Noh, tosiaan, seurustelin yli vuoden päivät ihmisen kanssa, jonka kanssa olisin halunnut viettää koko loppu elämäni. Tunsimme molemmat vahvasti sydämissämme, että kuulumme toisillemme ikuisesti. Se tuntui upealta tunteelta! Emme tienneet, mistä tunne tuli, mutta se oli voimakas. Se tuntui koko sydämessä, perimmäisessä sopukassakin, ja syvällä, syvällä sieluissamme..
Olin kyllä juuri ennen häntä päättänyt monen vuoden suhteeni, jossa myöskin uskoin löytäneeni sen oikean, mutta tämän uuden kanssa tunne oli miljoona kertaa voimakkaampi. Tunne, jonka tunsin edellisessä suhteessa, ei ole edes verrattavissa tähän toiseen..
Vielä kesällä olimme äärettömän onnellisia. Kaikki sujui upeasti. Meillä oli yhteinen asunto (vuokralla) ja yhteinen tulevaisuuden haave.. Yhteiset unelmat.. Rakastimme niin syvästi, ja tuntui, että sielumme olivat kiedottu yhteen..
Mutta yhtäkkiä jokin vain vei meidät erilleen.. En tiedä mikä, ehkä elämä, mutta ihan yhtäkkiä rupesimme molemmat epäilemään rakkauttemme.. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Se ei hiipinyt hiljaa, niin kuin yleensä, vaan se tuli yhtäkkiä! Ensin ahdistuin minä, sitten hän.. Päätimme yhdessä itkien erota..
Se oli koskettava hetki, emmekä olleet uskoa sitä hetkeä edes todeksi! Emme tosiaan voineet koskaan uskoa, että me joskus eroaisimme.. Se oli hyvin vaikeaa.. Ja jälkeenkin päin olemme molemmat toivoneet, että vielä joskus eläisimme yhdessä, mutta.. En tiedä onko se enää koskaan mahdollista.. Molemmista kyllä tuntuu, että haluaisimme vielä joskus elää elämämme yhdessä.. Aika näyttää..?
Mutta kysymys siis kuuluu, että miten voin enää koskaan luottaa tuohon tunteeseen, että olen löytänyt sen oikean?! Tunsin sen nyt niin äärettömän vahvasti.. Ja olen tuntenut sen tunteen ennenkin, tosin en kovinkaan vahvasti.. Eli olen saanut sen tunteen kaksi kertaa. Ja tämä viimeinen tunne vei jalat altani..
Pelkään, että seuraavalla kerralla kun seurustelen ja tunnen niin, niin en voi enää heittäytyä suhteeseen täysillä. Ajattelen kuitenkin, että "olenhan tuntenut näin ennenkin, ja silti tuli ero..!" Mitä teen..?!! Auttakaa joku.. Tarvitsen nyt kipeästi neuvoja! Miten voin enää koskaan luottaa tuohon tunteeseen?! Onhan se huijannut minua ennenkin!! Ja tämä viimeisin tunne oli niin voimakas.. Olisin tehnyt hänen puolestaan mitä vain.. Ja hän minun.. Kuuluimme yhteen.. Ikuisesti.. Mutta elämä vain huijasikin meitä.. Miten siis voin koskaan enää luottaa siihen?!?!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen aivan samassa tilanteessa kanssasi. Tuntuu, etten enää ikinä uskalla luottaa omiin tai kenenkään toisen tunteisiin. Mieluummin elän yksin kuin asetan sydämeni taas haavoitettavaksi...
Voiko ikinä olla mihinkään asiaan täysin varma elämässänsä?aina tulee uusía asioita vastaan tavalla tai toisella.ikinä en voi olla varma pääsenkö tuosta ongelmasta läpi vain pitääkö kiertää?aina ei kiertäminenkään auta,eikä ole suositeltavaa.ihan oman itsetunnon takiakin.sun ongelmaan ei löydy yhtä oikeata vastausta.ei olemassa sitä yhtä oikeata kultaista tietä.jos uskoon kohtaloonsa niin uskoo sen vaikuttavan myös kaikkii muihinkin asioihin tunnen kuin muissa asioissa.uskon itse vaakaasti kohtalon ohjailevan elämääni huonoon tai hyvään suuntaan.aina saa olla varuillaan ettei ihan asiat hypi silmille.nämä ehkä ei sun ongelmaan ihan suoria ratkaisuja ole,mutta ajattelin kummiskin jotain pistää ajateltavaa sulle.mitä hyötyä sulle siitä olisi jatkossa jos aina aliarvioit omia tunteitasi?ajattelitko kenties järkeillä tästä lähin tunne puoltasi?onko siinäkään mitään järkeä?voiko ihmistä silloin osata rakastaa jos vain järjellä on mukana?eikö silloin mene enemmän kaveri asiaksi?oletko kenties miettinyt jos olet liian nopeasti edennyt suhteissasi jotenka on tullut niitä ahdistus kompleksia!joku asia on sen suhteen pistänyt poikki.ei voi olla ilman syytä mennä poikki!ei siinä ole mitään järkeä silloin!pakko on jotain tapahtunut mikä on laittanut sen alulle.olette ehkä kenties niin olleet sokeita että ette ole huomanneet.
Ehkä tosiaan olemme sokeita, mutta emme todellakaan tiedä, mistä nämä ahdistuksemme johtuvat.. Jokin ne aiheutti, mutta meillä ei ole hajuakaan mikä.. Ehkä elämä yrittää opettaa meille jotakin..? Mitään muuta järkevää syytä en keksi.. Kaikki oli nimittäin vallan mainiosti..
Ehkä elämä halusi antaa meille opetuksen.. Että suhde ei saa olla itsestään selvyys..? Ehkä elämä todella johdattaa meidät vielä yhteen, sitten kun olemme opetuksemme saaneet. Ehkä taisimme edetä liian nopeasti, ja nyt meille yritetään sitä havainnollistaa.. En tiedä.. Ehkä elämä haluaa antaa meille uutta näkökulmaa toisistamme ja suhteestamme? Ehkä tämä ero auttaa meitä ymmärtämään, mitä todella merkitsemme toisillemme ja mitä rakkaus merkitsee.. Jokin tarkoitus tällä erolla on.. Ja vain kohtalo tietää, mikä se on. Itse emme eromme syytä tiedä.. Jokin vain vei tiemme erilleen, mutta se taisi olla kohtalon kulku, joka johdatti.. Emme voineet itse siihen vaikuttaa. Ja ehkä elämä johtaa taas tiemme yhteen jonain päivänä.. Vaikea sanoa, mutta sen näyttää aika.. Mutta jotakin meille selvästi yritetään kertoa. Mitään järkevää syytä ei ahdistuksellemme nimittäin ole.. Jokin ylempi vain taitaa olla pelissä mukana.. Jokin korkeampi voima meille nämä tunteet antaa.. Vaikka itse emme niitä haluaisi tuntea.. Mutta jonain päivänä vielä ymmärrämme tämän kaiken.. Jonain päivänä..
Oletko koskaan ajatellut sitä biologista faktaa, että se rakkauden ensihuuma kestää yleensä 3-12kk, maksimissaan pari vuotta. Sen jälkeen on päätettävä, että haluaako todellakin rakastaa tätä henkilöä, kun "humala" on mennyt pois. Toisin sanoen et koskaan voi tulla tuntemaan koko ajan, että "tämä se on", vaan siihen tarvitaan myös tahdon päätös. Ei sitä turhaan pappikaan kysy vihkiessä..
Toiset ihmiset varmasti sopivat sinulle paremmin kuin toiset ja jonkun kanssa voi kolahtaa oikein kunnolla ja tietenkin siinä pitää olla "sitä jotakin", mutta muista, että parhaimmassakin tapauksessa suhteen jatkumiseen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Sitoutumisen jälkeen voi tulla vastaan joku henkilö, joka alkaakin kiinnostaa ja voit miettiä, että valitsitko sittenkin väärin. Siinä tilanteessa kannattaa muistaa, että olet valintasi tehnyt ja ei se vaihtamalla parane (ellet sitten elä fyysisessä/henkisessä pahoinpitelysuhteessa). Rakastumisen huuman voi kokea samaan ihmiseen aika ajoin uudestaan, joten ei se max 2 vuotta tarkoita, ettet enää koskaan saisi sitä kokea. Tahto rakastaa avaa uusia puolia suhteeseen.
Toisaalta olet vielä sen verran nuori, että ajatuksesi siitä, mitä elämältä tahdot, vielä muokkautuvat, joten ei sulla vielä pitäis olla kauheeta kiirettä etsiä elämänkumppania. Jos sellanen sopiva tapaus kuitenkin elämääsi tulee, niin pidä siitä kiinni ja päätä, että tämä se on (tietenkin se on kahden kauppa, joten molemmilla pitäis olla samanlaiset ajatukset aiheesta).
Olen pohtinut juuri tuota kyseistä seikkaa tässä eromme aikana. Olen miettinyt, että haluanko todella viettää juuri hänen kanssaan loppuelämäni, ja haluanko todella rakastaa häntä. Ja vaikka nyt emme enää yhdessä olekaan, niin olen kuitenkin päätynyt siihen lopputulokseen, että haluan häntä rakastaa, ja hänen kanssaan haluan olla aina (ainakin jossain vaiheessa elämääni). Mutta ymmärrän, että en voi hänen kanssaan olla juuri nyt. Sen olen hyväksynyt ja aion odottaa. Nyt on hyvää aikaa omalle itselle ja oman ajan käytölle. On hyvä elää nuoruus vielä kun on sen aika. Ja sitten myöhemmin onkin hyvä sitoutua hyvillä mielin. Haluan vielä joskus olla hänen kanssaan ja hänellä on samat ajatukset minusta, mutta ehkä on nyt vain ihan hyvä tämä pieni ero toisiimme. Opimme arvostamaan toisiamme aivan eri tavalla. Saamme uusia näkökulmia toisistamme, rakkaudesta ja parisuhteesta. Yhteiset unelmamme pätevät edelleen. Ja tahto niiden toteuttamiselle on huima. Ehkäpä se riittää, ja tuo tiemme jälleen yhteen..? Kuka tietää.. Mutta uskon, että kun tarpeeksi on uskoa ja tahtoa, niin mikä tahansa voi olla mahdollista!
Ja minä todella haluan rakastaa juuri häntä! Vikoineen päivineen. Ne tekevät hänestä hänet. Ja tahdon hänen olevan minulle se oikea.. Toivottavasi tiemme vielä kohtaavat..
Luin kerran jostain (taas näitä "uskottavia" juttuja)..
Anyway, luin siis keran jostain lehdestä (ei muuten ollu mikään barbilehti eli esim. Cosmo) että keskmäärin joka kuudes kadulla vastaan tuleva noin ikäisesi mies voisi olla sinulle suht sopiva kumppani LOPPUELÄMÄKSI!
Ajattele nyt asiaa: meillä kaikilla on jotain yhteistä, ja useat parisuhteet toimvat, oli ihmisillä plajon tai vain vähän yhteistä. Eli Sitä Oikeaa ei ole, turha etsiä. Kaikki on kiinni siitä, KENET Niistä Sopivista hyväksyt vakkariksi.
Eli mahiksia on enemmän kuin tarpeeks. Ekä tarvii itkeä kenenkään perään, kun tarjolla voi olla (ja useimmiten onkin) PALJON parempaa.
Joo, kyl mä luulen et toi on totta. Ihmisil vaa on sellane typerä uskomus, et on vaa se yks oikea. Varmaa peruja jostai ajoist, ku vanhemmat viel valitsi lapsensa kumppanin (mut siinähä oli rahasta kyse!!) tai sit ku enne ei yksinkertasesti ollu niin paljon ihmisii, ku nykyää, et oli vaikeempi löytääki itellee sopiva pari tai jotai...
En mä ite ainakaa menetä toivoo, jos menee jonku tytön kaa poikki. Aina löytyy joku joka on omalla tavallaa yhtä ihana ku se edelline. Nyt kyl on vähä ikävä olo, ku sain tietää tytöltä josta oon ollu helvetin kiinnostunu vuoden päivät, ettei se todellakaa oo kiinnostunu must. Mut elämä jatkuu.