Hei kaikki!
Kirjoitan tämän täydessä masennuksessa, joten varoitan jo etukäteen että teksti voi olla sekavaa.
Seurustelen/seurustelin 1.5 viikkoa. Hän on itseäni nuorempi mies, jonka olin tuntenut jo entuudestaan useita vuosia ystävyyden merkeissä. Ennen seurusteluamme puheeksi tuli että hänen mielestään olimme olleet liian kauan ystäviä, johon minä sanoin että sitten ei kannata seurustella koska pistän aina parisuhteessa kaiken peliin (en ala seurustelemaan kovinkaan helposti ja kenen kans vaan). Niin kuitenkin kävi pitkän keskustelun että hän sanoi olevansa 100% varma ja niinpä aloimme seurustella.
Kaikki oli mukavaa niin kauan kuin olimme yhdessä. Itse olin mielissäni koska tulimme niin hyvin toimeen ja tunsimme toistemme tavat ja luonteet entuudestaan. Sitten hän lähti takaisin kotikaupunkiinsa ja aina puhelimessa puhuessaan oli todella töykeä ja välinpitämätön. Kuitenkin soitteli koko ajan.
Joka puhelusta tuli paha mieli vaikka lohduttauduin ajatuksella että pääsen hänet näkemään viikonloppuna, että se muuttuisi. Aioin keskustella asiasta kasvotusten ja selvittää kannattaako seurustelua jatkaa vai ei.
Eilen illalla kuitenkin katkesi pinna lopullisesti kun tuli taas hänen töykeydestään niin paha mieli ja sanoa töksäytin sen suoraan etten pidä siitä. Asia johti toiseen ja kolmanteen ja kohta olimme kumpikin raivona ja raivokkaan tekstiviestisodan jälkeen hän lähti baariin eikä vastannut enää viesteihin eikä puheluihin. En siis tiedä onko hän edes elossa enää. Tavat tuntien on ryyppyputki päällä.
Kaikki tietenkin kaatui taas siihen ystävyyskynnykseen. Olen siitä koko ajan tietenkin ollut tietoinen ja annoin hänelle tarkoituksella tilaa tehdä aloitteen ja kertoa ajatuksistaan. Rajat kuitenkin tulivat vastaan, kun hän sanoi ettei oikein osaa olla minun poikaystävä ja osoittaa hellyyttä kun ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Sanoin ettei se riitä. Ettei tätä olisi pitänyt lainkaan aloittaa, koska minuun SATTUU nyt. Mielestäni hänen ei silloin olisi pitänyt luvata mitään... omien sanojensa mukaan hän oli luonani viikon nähdäkseen muuttuuko/varmistuuko mieli. Seurustelu olisi pitänyt aloittaa vasta siinä vaiheessa kun hän OIKEASTI oli varma!
Siis, apua! En tiedä yhtään mitä ajatella. En edes ole ihan varma onko tämä riita vai ero. Mies ei vastaa puhelimeen joten en tiedä yhtään mitä ajatella :( Henkistä tukea tarvitsen ja neuvoja miten jatkaa. Kun nyt itsestä tuntuu ettei olisi pitänyt häntä painostaa ennen viikonloppua, mutta toisaalta minulla on selvät kuviot siitä mitä parisuhteelta odotan ja tämä nyt on jonkinlainen pettymys.
Ehkä olisi paras laittaa välit kokonaan seurustelun osalta poikki ja yrittää pelastaa se ystävyys..... mutta en halua vaikuttaa kintereillä roikkujalta. Miten voi tuntea jonkun niin hyvin eikä kuitenkaan? Ihmeellistä. Mietin vain painiiko hän sittenkin tunteidensa myöntämisen kanssa, hänellä on aina ollut vaikeuksia niitä osoittaa ja yleensä ne ovat patoutuneet ja kovassa humalassa purkautuneet raivona. Siksi olen hänestä nyt huolissani. Tekisi mieleni sinne mennä tilanne tarkastamaan mutta matkaa on 250 km ja tällä hetkellä vakavasti mietin majoittumista kaverilleni viikonlopuksi siihen kaupunkiin, että pääsen hänen kanssaan juttelemaan. Mielipiteitä? Kenellä samanlaisia kokemuksia ja miten kävi?
Kiitos kun jaksoitte lukea.
Kirjoitan tämän täydessä masennuksessa, joten varoitan jo etukäteen että teksti voi olla sekavaa.
Seurustelen/seurustelin 1.5 viikkoa. Hän on itseäni nuorempi mies, jonka olin tuntenut jo entuudestaan useita vuosia ystävyyden merkeissä. Ennen seurusteluamme puheeksi tuli että hänen mielestään olimme olleet liian kauan ystäviä, johon minä sanoin että sitten ei kannata seurustella koska pistän aina parisuhteessa kaiken peliin (en ala seurustelemaan kovinkaan helposti ja kenen kans vaan). Niin kuitenkin kävi pitkän keskustelun että hän sanoi olevansa 100% varma ja niinpä aloimme seurustella.
Kaikki oli mukavaa niin kauan kuin olimme yhdessä. Itse olin mielissäni koska tulimme niin hyvin toimeen ja tunsimme toistemme tavat ja luonteet entuudestaan. Sitten hän lähti takaisin kotikaupunkiinsa ja aina puhelimessa puhuessaan oli todella töykeä ja välinpitämätön. Kuitenkin soitteli koko ajan.
Joka puhelusta tuli paha mieli vaikka lohduttauduin ajatuksella että pääsen hänet näkemään viikonloppuna, että se muuttuisi. Aioin keskustella asiasta kasvotusten ja selvittää kannattaako seurustelua jatkaa vai ei.
Eilen illalla kuitenkin katkesi pinna lopullisesti kun tuli taas hänen töykeydestään niin paha mieli ja sanoa töksäytin sen suoraan etten pidä siitä. Asia johti toiseen ja kolmanteen ja kohta olimme kumpikin raivona ja raivokkaan tekstiviestisodan jälkeen hän lähti baariin eikä vastannut enää viesteihin eikä puheluihin. En siis tiedä onko hän edes elossa enää. Tavat tuntien on ryyppyputki päällä.
Kaikki tietenkin kaatui taas siihen ystävyyskynnykseen. Olen siitä koko ajan tietenkin ollut tietoinen ja annoin hänelle tarkoituksella tilaa tehdä aloitteen ja kertoa ajatuksistaan. Rajat kuitenkin tulivat vastaan, kun hän sanoi ettei oikein osaa olla minun poikaystävä ja osoittaa hellyyttä kun ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Sanoin ettei se riitä. Ettei tätä olisi pitänyt lainkaan aloittaa, koska minuun SATTUU nyt. Mielestäni hänen ei silloin olisi pitänyt luvata mitään... omien sanojensa mukaan hän oli luonani viikon nähdäkseen muuttuuko/varmistuuko mieli. Seurustelu olisi pitänyt aloittaa vasta siinä vaiheessa kun hän OIKEASTI oli varma!
Siis, apua! En tiedä yhtään mitä ajatella. En edes ole ihan varma onko tämä riita vai ero. Mies ei vastaa puhelimeen joten en tiedä yhtään mitä ajatella :( Henkistä tukea tarvitsen ja neuvoja miten jatkaa. Kun nyt itsestä tuntuu ettei olisi pitänyt häntä painostaa ennen viikonloppua, mutta toisaalta minulla on selvät kuviot siitä mitä parisuhteelta odotan ja tämä nyt on jonkinlainen pettymys.
Ehkä olisi paras laittaa välit kokonaan seurustelun osalta poikki ja yrittää pelastaa se ystävyys..... mutta en halua vaikuttaa kintereillä roikkujalta. Miten voi tuntea jonkun niin hyvin eikä kuitenkaan? Ihmeellistä. Mietin vain painiiko hän sittenkin tunteidensa myöntämisen kanssa, hänellä on aina ollut vaikeuksia niitä osoittaa ja yleensä ne ovat patoutuneet ja kovassa humalassa purkautuneet raivona. Siksi olen hänestä nyt huolissani. Tekisi mieleni sinne mennä tilanne tarkastamaan mutta matkaa on 250 km ja tällä hetkellä vakavasti mietin majoittumista kaverilleni viikonlopuksi siihen kaupunkiin, että pääsen hänen kanssaan juttelemaan. Mielipiteitä? Kenellä samanlaisia kokemuksia ja miten kävi?
Kiitos kun jaksoitte lukea.
Vastaukset 10
Vanhimmat
...mitä hän tuntee sua kohtaan, niin sitten ei tiedä. Anna olla ja koittakaa olla kavereita, jospa se enää sujuu?! Taitaa olla yksinäisyyskammoinen. Älä soittele perään, anna sen olla.
Haluaisin kuitenkin jutella hänen kanssaan sen verran että se erimielisyys saadaan selväksi ja katsottas voiko ystävyyden enää pelastaa. Mutta kun toinen ei vastaa puhelimeen niin aika vaikeaa se on........ voisin tietenkin antaa tilanteen jäähtyä muutaman viikon ja yrittää sitten uudelleen... tai vaan odottaa jos hänellä kiinnostaa ottaa yhteyttä. Kuitenkin, aamulla päätin että yhdesti yritän illalla soittaa ja jos ei vastaa niin sitten olkoon. Siihen mieheen ei minunkaan elämä kyllä kaadu vaikka harmittaa miten asiat meni. Seuraavalla kerralla en kavereihin sorru!
Taidan olla hieman nuorempi (17v) ja itse olin epäröivänä osapuolena. Kokeilin hyvän ystävän kanssa n. viikon ajan, mutta se tuntui kuitenkin jotenkin väärältä enkä ollut varma välitinkö hänestä todella paljon ystävänä vai oliko siinä muutakin. Hän oli tietääkseni ihastunut minuun syvemminkin. Nykyään olemme hyviä kavereita ja elämme molemmat parisuhteessa. Joskus on vaikea erottaa todella läheisen ystävyyden ja ihastuksen välinen raja. Minulle ainakin :)
että ihminen jolla on hyvin huono itsetunot ei kestä töykeitä tai ilkeitä ihmisiä.
Ja ylidramatisoit asiaa mielestäni..
Tunteeni ovat syvempiä kuin pitäisi... olivat monta vuotta, mutta en uskaltanut sanoa mitään, kun en osannut odottaa miten siihen suhtauduttaisiin. Nyt tiedän ja luulen että odotin liian kauan vaikka kuitenkin tuntuu ettei hän ole minulle se oikea. Nyt enää harmittaa vain se, että olen ehkä pilannut mahtavan ystävyyden.
Minulla oli ennen huono itsetunto, en pidä itseäni enää rumana/hyödyttömänä tms. Se ei kuitenkaan liity tähän asiaan.
Mielestäni varsinkin tuoreessa parisuhteessa on ihastusta, ihania tunteita. Hänen kanssaan se oli alusta asti varauksellista.
Mielestäni kenelläkään ei ole syytä olla toiselle töykeä ellei siihen ole sopivaa syytä. Enkä mielestäni antanut tällaista syytä. Siksi minun ei tarvitse sitä sietää. Töykeys kyllä johtuikin siitä että hän halusi sanoa minulle jotain mukavaa ja se tuli ulos sellaisena, kun ei kykene valehtelemaan tunteistaan. Töykeys aiheutti pinnani katkeamisen mutta on nyt sivuseikka kun hän sai sanottua MIKSI hän oli niin töykeä. Siitä miehestä on ian kaiken saanu pakottaa vastaukset pihalle :)
Kyllä tämä asia alkaa olla minulle aika selvä.
mulla pari-kolme vuotta sitten.
Parhaan kaverin kanssa oli jo kauan ollut ihastusta ilmassa, jo sen verran, että siitä kaveripiirissä heitettiin läppää. Ja ystäviä oltiin olut jo vuosikaupalla.
Sitten satuttiin sekoilemaan ihan selvänä jonka jälkeen olimme päivän yhdessä. Kyllä, päivän, ennenkuin miestä alkoi ahdistaa. Tästä oltaisiin jo vielä ehkä selvitty ja voitu jatkaa ystävinä, jollei oltais myöhemmin uudestaan sekoiltu.
En toista kertaa kestänyt sitä, että maailman ihanin mies rikkoi sydämeni. Olisinhan voinut aikaisemmasta käytöksestä arvata miten käy, mutta mietin, että mitä jos ja pitäähän elämässä ottaa riskejä.
Siihen kaatui sitten ystävyytemme enkä ikinä enää aio alkaa yhtään mitään yhdenkään ystävän kanssa. Jos menettää ystävän tai potentiaalisen elämänkummpanin siitä voi selvitä, mutta jos menettää nämä kaksi samalla kertaa, saman henkilön ollessa kyseessä siitä on erittäin vaikeaa nousta ylös.
Elämä on.
Ai että pitäisi kestää huonoata kohtelua ja käytöstä?!Ja jos ei kestä niin on huono itsetunto!??No huhhuh, mitään noin epäloogista en ole koskaan kuullutkaan!Päin vastoin, joku joka antaa muiden kphdella itsään kuin paskaa , SILLÄ tässä on huono itsekunnioitus ja - luottamus. Itseään kunnioittava ja jolla on teve itsetunto, sanoo heti tollaselle mulkvistille että "tämähän ei käy!"
huhhuh, oikeesti, ihmiset, herätkää.
Kiitos vastauksestasi.
Ihanaa tietää etten ole ainoa, joka on tämän kokenut. Tunteet ovat niin ihmeelliset. Ja sitte on outoa se että toinen ei ole varma kiinnostaako vai ei.
Joka tapauksessa, opin nyt itsekin ettei ystävien kanssa pidä yrittää seurustella. Kun joskus ystävyys on parempi säilyttää, seurustelusuhde on niin erilainen asia.
Toivon mukaan en menettänyt hänessä sitä ystävää vaikka tällä hetkellä näyttää pahalta. Se selviää vain ajan kanssa. Asumme kuitenkin eri paikkakunnilla niin törmääminen tapahtuu vain jos menen sinne muiden kavereitteni luokse.
Toivon mukaan hän vielä ottaa minuun yhteyttä kun haluaa asian selvittää.
Elämä on.
Aivan, en kestänyt huonoa kohtelua joten sanoin sen suoraan. Sellainen olen ollut aina, minua on elämässäni jo ihan tarpeeksi muut ihmiset tuuppineet. Omalta miesystävältä en sitä todellakaan siedä.
Kenenkään ei sellaista tarvitse kestää, sen enempää kuin fyysistä väkivaltaakaan.