Haluaisin kuulla, onko muilla samantyyppistä kokemusta äitisuhteessaan. Vanhempani erosivat, kun olin lapsi ja jäin isän kanssa asumaan. Yhteyteni äitiin, joka ei ollut minusta koskaan kovin kiinnostunut, jäi etäiseksi.
Nyt päälle 30-vuotiaana asia ajoittain ahdistaa ja katkeroittaa. Soittelemme ehkä kerran parissa kk:ssa, mutta emme tapaa juurikaan, koska äitini ei kutsu minua eikä perhettäni kylään. Hän ei myöskään vieraile meillä.Vertaan usein itseäni muihin naisiin, jotka vielä aikuisenakin pitävät yhteyttä päivittäin äitiinsä ja saavat apua ja tukea tarvittaessa. Miksi minun äitini on tällainen? Itse en voisi olla näin kylmä lapselleni ikinä.
Nyt päälle 30-vuotiaana asia ajoittain ahdistaa ja katkeroittaa. Soittelemme ehkä kerran parissa kk:ssa, mutta emme tapaa juurikaan, koska äitini ei kutsu minua eikä perhettäni kylään. Hän ei myöskään vieraile meillä.Vertaan usein itseäni muihin naisiin, jotka vielä aikuisenakin pitävät yhteyttä päivittäin äitiinsä ja saavat apua ja tukea tarvittaessa. Miksi minun äitini on tällainen? Itse en voisi olla näin kylmä lapselleni ikinä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Et valitettavasti ole ainoa jolla on äidistään samanlaisia kokemuksia.
Ex-mieheni tytär muutti aikanaan 3-vuotiaana isänsä (ja minun) luokse, koska äitinsä päätti lähteä ulkomaille töihin. oleskelu ulkomailla ei venähtänyt kovinkaan pitkäksi, mutta tyttären olemassaolo unohtui peräti kolmeksi vuodeksi. Äitinsä ei soittanut, ei muistanut syntymäpäivinä, jouluina, ei edes pientä postikorttia lähettänyt!
Aikanaan sitten äitinsä yritti ottaa tyttöä luokseen, mutta vierailut olivat sellaisia että äiti istui kapakassa ja tyttö oli hoidossa missä milloinkin! (Tämän tyttö uskalsi kertoa minulle vasta aikuisena!)
Murrosiässä ja aikuistuttua kaikki purkautui. Tuli
bulimia, ahdistus sekä paniikkihäiriö. Niiden kanssa tyttö joutuu painimaan ehkä loppuelämänsä.
Vaikka olenkin eronnut tytön isästä jo useita vuosia sitten, niin tyttö pitää omien sanojensa mukaan minua äitinään.
Myös itse aikanaan mietin; miten ihmeessä ÄITI voi olla niin kylmä lastaan kohtaan???
Moneen junaan meitä näköjään riittää!
voi olla vaikka vanhemmat eivät olis eronneet. Itselläni ei ole lapsuudesta ainoaakaan mielikuvaa, että olisin ollut äidin sylissä.
Nykyään pidämme yhteyttä lähinnä jouluna ja äitienpäivänä ja tuntuu ihan pahalta myöntää, että ne ovat velvollisuuskäyntejä, Puhelimessa emme puhu koskaan, ellei hänellä satu olemaan suvusta todella herkullinen juoru ( eli hän soittaa ehkä kerran vuodessa ).
Itse lähetän silloin tällöin tekstiviestin, ihan puhdistaakseni omaatuntoani!
Minunkaan vanhempani eivät ole eronneet. Mutta en muista koskaan myskään istuneeni äidin sylissä. Sen sijaan muistan kaikki pilkkaamiset, ivailut, lyönnit ja haukkumiset.
En koe, että olisin saanut koskaan äidiltäni tukea. Erotessani hän pilkkasi:"Siitäs sait". Ja kun minulla oli poikani kanssa jossain vaiheessa vaikeuksia taas hänellä oli ilkeä kommentti: "Mitäs hemmottelit, niin metsä vastaa ku sinne huutaa".
Toki tiedän missä olin tehnyt väärin mutta olin tehnyt sen rakkaudesta en pahuuttani.
Joskus tuntuu etten ole äidilleni tytär vaan kilpailija. Nyt on välit poikki olleet muutaman viikon ja lapseni ja mieheni sanovatkin, että en ottais yhteyttä. Äitini on nimittäin valheillaan ja juonitteluillaan sotkenut sisarusten välejä. Mutta kuitenkin hän on äitini.
olipa lohdullista kuulla, että en ole ainoa kylmän äidin lapsi. Kiitos teille! Se vaan on minusta niin surullista, että nimenomaan olemattomalla äitisuhteella on niin iso vaikutus ja merkitys omaan elämään; naiseuteen, henkiseen hyvinvointiin ja koko itsetuntoon. Joskus mietin, onko terapia ainoa mahdollisuus käsitellä tätä asiaa ja jotenkin eheytyä. Itse voin ainakin toimia oman lapseni kanssa toisin. Minulla hän onkin maailman tärkein asia, vaikka en täydellinen äiti olekaan.
Saattaa myös olla, että kun äiti lähtee, hän ajattelee, että lapsen on parata unohtaa ja oppia opemaan ilman äitiä. Ehkä hänestä on turhaa pitää yllä äiti-lapsi suhdetta vain muodon vuoksi.
Ehkä äidin on ollut raskasta jättää lapsi, mutta on tiennyt, mikä tilanteessa on parasta.
Jokainen tapaus on erilainen ja omansa, joten tässä ajattelen vain yleiseltä kannalta.
Aina ei ole pakko ajatella, että äiti hylkäsi, eikä rakasta enää.
Voi olla, että äidille ero on ollut vielä raskaampaa kuin lapselle, jolle jäi muut ihmiset ja tuttu ympäristö kuitenkin.
Äiti ei ehkä ole käsitellyt asiaa itselleen selväksi, eikä sen vuoksi pysty pitämään suhdetta edes aikuiseen lapseensa yllä, tai sitten hän on todennut, että etäisyys on parasta kaikkien kannalta. Äiti voi ajatella, että on niin paljon puhumatonta asiaa, että on viisainta säilyttää välimatka.
Toivoisi kuitenkin, että asiaa voitaisiin joskus käsitellä rauhallisesti ja ymmärtämyksellä. Menneitä ei voi muuttaa. Katkeruutta ei kannata ruokkia.
niitä sanoja mitää suustaan laukoo. Se mikä satuttaisi sitä äitiä, se satuttaa sitä lasta monin verroin ja loppu iäksi kenties.
ÄIDIN pitäisi käyttäytyä kuin Äiti, eikä kuten pahin "vihollinen".
Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi tosiaan ajatella mitä suustaan päästelee. "tyttäreni" bulimia sai aikanaan alkunsa siitä kun oma äitinsä haukkui häntä lihavaksi läskiksi!
Surullinen olen siitä miten vaikeaksi voi oma äiti tehdä lapsensa elämän. Muutamalla sanalla voi olla kauaskantoisia seurauksia!
Tahditon ihminen ei muutu, vaikka oli 10 lapsen äiti.
Sanoo mitä sylki suuhun tuo ja perustelee vielä, että tottahan hän vain puhui.
Sanoo, että sanoi suoraan mitä ajatteli, eikä se toinen edes suuttunut.
Luulee, että kun toinen vaikenee, niin on samaa mieltä.
Ei ehkä käsitä, että viisas antaa toisen marmattaa ilkeyksiään. Ei siihen kannata mennä mukaan.
Lapsi vain ei vielä ymmärrä. Siksi ilkeät ja tahdittomat puheet voivat jäädä iäksi mieleen.
Itse muistan hyvin paljon alle kouluikäisenä äitini sanat, että JOS en olisi aina ollut niin happaman näköinen, minusta OLI TULLUT sievä tyttö, mutta nyt se on MYÖHÄISTÄ.
Nämä sanat värittivät koko lapsuuteni. Kun kaikkitietävä äiti sanoi, että minusta ei koskaan tule sievää tyttöä, niin olin varmaan aikuinen ihminen, ennen kuin ymmärsin, ettei minun kasvoissani ollut mitään sen kummempaa vikaa kuin muidenkaan.
En koskaan muistuttanut häntä näistä sanoista. Olisi pitänyt. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, muistiko hän ne itse.
Todennäköisesti olis kieltänyt koskaan niin sanoneensa.
erittäin hyvä näkökulma! Ja usein varmasti aivan totta. Kai sitä pitäisi vaan antaa jotenkin anteeksi, ja hyväksyä oma rikkonaisuutensa. Jokaisella meistä varmaan oma "taakkansa".
kertomasi kaltainen äiti on myös minulla. Vasta nyt 42 vuotiaana olen tajunnut miten kylmä äiti minua kohtaan on ollut.
Tiedän syyn,
äiti ei rakasta itseään, tämän myötä hän ei kykene olemaan ikinä rakkauden antaja.
Näen hänet henkisesti kypsymättömänä ja katkerana ihmisenä.
Äitini on joutunut elämään lapsesta asti omin päin. Uskon että tämmönen ihminen ei ikinä kykene ottamaan omia lapsiaan "oikeasti" huomioon.
Silti jaksan rukoilla, että äiti heräisi tähän elämään.
Sanotaan että vanhoja ihmisiä pitää kunnioittaa, kyllä pitää, mutta heidänkin pitää kunnioittaa meitä.
Voimia kaikille teille äitiongelmaisille! Olen itse kahden tytön nuori äiti ja auhde omaan äitiini on vähintäänkin ongelmallinen. Kärsin ajoittain masennuksesta ja erilaisista neurooseista (etsin hulluna kamoja;esim lasteni leluja tms arvotonta).
Ajoittain voin hyvin, olen onnellinenkin. Asiaa on auttanut ongelmien tiedostaminen ja hyväksyminen osaksi elämää. Siltikään en aio julistaa mitään "ryhdistäytykää!" -lyhytterapia slogania. Jokainen varmaan yrittää parhaansa omassa elämässään.
Oikeastaan mulle ongelmia tulee silloin, kun pitäisi mennä käymään lasten isovanhemmilla, siis minun vanhempien luona. Hermostuttaa ja pelottaa jo etukäteen. Kaikki menneitten vuosien väärinymmärrykset ja sopimattomat asiat tulevat päälle. Keskusteltu on, voi, vaikka kuinka paljon,mtta vailla apua. Äitini mielestä hän on "synnitön".
En jaksa enää valhetta, en jaksa enää turhia vatvomisia. Elän erilaista elämää, kuin vanhempani tahtoisivat, siksi en kelpaa, eikä se muuksi muutu. En haluaisi ikinä käydä enää heillä.
Tilannetta mutkistaa, että olen äiti itsekin ja toki soisin hyvät isovanhemmat lapsilleni. Siis on kai pakko käydä siellä ahdistuksen paikassa ja kuulla taas miten huono äiti sitä onkaan ja todistaa isovanhempien jatkuvaa sääntöjen (karkki, telkkari ym) rikkomista. Tai sitten täydellistä välinpitämättömyyttä. Norempaa lapsistani eivät isovanhemmat vauvana juuri huomanneet, kun se oli niin "äitisidonnainen". Vasta kun kohteliaasti huomautin että minulla on toinenkin lapsi, he vähän havahtuivat.
Vanhempani eivät auta meitä mitenkään taloudellisesti tai tulemalla edes tilapäisesti apuun lapsenhoitoon (kun olen sairas tms mitä tapahtuu melko usein). He odottavat, että me käymme siellä ja kun siellä ollaan, on meno ehkä vanhemmalle lapsista kivaa (ei rajoja! ja mummo voi päin äidin naamaa sanoa että äiti toimii huonosti, lapsi vieressä kuuntelee...) Sitten teeskennellään miten sitä ollaan yhtä suurta sukua ja kaikilla on mukavaa ja siksihän voi sanoa ikävästi kun ollaan NIIN läheisiä.... vaan valitettavasti läheisyyteen ei näköjään kuulu positiivisten asioiden sanominen?
Onko kellään teistä neuvoa, miten toimia? Miten suoda lapsille mummola joutumatta itse houruinhoitolaan?
Tuntuu että toisaalta vanhemmilleni on jäänyt minun suhteeni jonkinlainen "kasvatusasenne" päälle vailla kuitenkaan minkäänlaista lohtu -tai myötätuntoasennetta. Välistä he tosiaan suhtautuvat (erityisesti äitini) minuun, kuin olisin 14 (olen kohta 30 ja elänyt omillani lukion jälkeisistä ajasta asti vailla "tukiaisia").
Mitä tehdä? Mieheni on onneksi aika ihana ja lapsistani olen ylionnellinen. Haluaisin myös itse välttää saman eli kohdella omia tyttöjäni hyvin, myös aikuisina!
Kuulostaa niin kovin tutulta!!
Tosin minun äitini on sanonut, että hän haluaisi kyllä nähdä tytärtäni, mutta ei minua. Ajattelen kuitenkin, että tyttäreni ei voi käydä oikeastaan paikassa, johon minä en ole tervetullut. Lisäksi äitini luona on selkeää turvattomuutta, alkoholin liikakäyttöä ja kuvaamaasi rajojen rikkomista monella eri tapaa.
Hei, minä saan äidiltäni jouluna peräti lahjakortin - postitse! En minä häneltä rahallista tukea enää kaipaa, kiinnostusta elämääni, kuuntelua ja tukea -sitä, mitä vanhemmilta mielestäni pitäisi saada vielä aikuisenakin.
Mutta, kyllä me varmaan selvitään! Olen huomannut solmivani koko elämäni lämpimiä suhteita äitini ikäisiin naisiin, ja tietyn ikäiset naiset aivan kuin aistivat tarvitsevuuteni. Olen saanut suurta lämpöä monelta keski-ikäiseltä naiselta, ovat he sitten olleet työkavereita tai muuten tuttuja.
Voimia sinullekin!
Tuntuu siltä, että monet hankkivat lapsia ajattelemattomasti. Tai ehkä isäsi halusi lapsia, mutta äitisi oikeasti ei, mutta suostui, kun isäsi kerran halusi.
Ja sitten kaduttaa, mutta minkäs voit.
Sellainen tilanne koituu tietenkin eniten lapsen vahingoksi.
äitini ei ole samanlainen kuin sinun mutta kerrompa silti.. hän on sellainen jolla on erittäin riitainen avioliitto takana ja myös miehen itsemurha.Isäni kuoleman jälkeen hän takertui juuri minuun enkä sitä heti tajunnut, vasta muutaman vuoden jälkeen, eikä takertumisessakaan pahaa ole muttä hän alkoi puuttua joka päiväisiin asioihini ja alkoi elää minun elämääni omansa sijasta.Aloin ravistella häntä itsestäni irti ja kyllä oli hankalaa. Aluksi sanoin hänelle mutta se ei auttanut mitenkään, viimein oli pakko katkaista välit.
Hän käyttää sellaista 'autan sinua tekniikkaa' toisen asioihin pääsemiseksi, homma lähtee käyntiin aivan viattomasta avun annosta jonka hän itse vielä keksii ja ehdottaa. Jos hyväksyt seurauksena on että hän 'soluttautuu' asioihin ja alkaa kohta määräillä, ja hänet joutuu tylyin sanoin paluttamaan maan pinnalle.Mutta kumminkin hän ei tee sitä suunnitellen vaan kai tyhmyyttään ja avuliaisuuttaan eikä tajua olevansa toisen asioita hoitamassa.Sama kaava toistuu aina, vain eri asioissa.
Olen vaan miettinyt miten voi kukaan noin tyhmänä säilyä koko ikänsä, oppimatta mitään?
Sen huomasin että joku 7 5 tasoinen yhteenlasku päässä teettää hänellä kovasti töitä ja mukaan hän ottaa sormet ja varpaat ja korvatkin ja ehkä 3 yrittämällä vastaus on jotakuinkin lähellä, miinuslaskut sujuvat vieläkin huonommin.
Mutta intoa ja tarmoa ja vääriä päätöksiä häneltä löytyy, niitä riittää, kun kyseessä on toisen asiat.