Minulla oli näin aikuisena ajatellen sairas äiti-tytär suhde. Olin äidin pahin kilpailija ja sain tuntea sen. Olin kuulemma isän suosiossa, ehkä tämä johtui siitä vai johtuiko siitä, että olin vahinko kuten äitini on mulle sanonut.
Minusta kasvoi vahva aikuinen, enkä tule kauaa aikaa äidin kanssa toimeen. Äidin ilkeilyt ovat jatkuneet koko elämäni ajan. Erosin aikoinaan ja silloin hän toivoi, että olisipa seuraava mieheni juoppo. Sainkin kunnollisen vakavaraisen ja hyvän miehen niin eikö tuo äiti ole yrittänyt myrkyttää meidän välejä. Mieheni ja lapseni tuntevat ja tietävät äidin temput ja ovat neuvoneet minun olemaan ottamatta yhteyttä äitiini,jonka kanssa minulla meni pari kuukautta sitten jälleen kerran välit poikki. Kiinnostais tietää, että niillä joilla on ollut vaikea suhde äidin kanssa, paraniko suhde missään vaiheessa elämää? Joskus vain itsestä tuntuu, että olen ilkeä äitiä kohtaan. Mutta kun hän on myrkyttänyt minun ja viiden sisareni välit.
Minusta kasvoi vahva aikuinen, enkä tule kauaa aikaa äidin kanssa toimeen. Äidin ilkeilyt ovat jatkuneet koko elämäni ajan. Erosin aikoinaan ja silloin hän toivoi, että olisipa seuraava mieheni juoppo. Sainkin kunnollisen vakavaraisen ja hyvän miehen niin eikö tuo äiti ole yrittänyt myrkyttää meidän välejä. Mieheni ja lapseni tuntevat ja tietävät äidin temput ja ovat neuvoneet minun olemaan ottamatta yhteyttä äitiini,jonka kanssa minulla meni pari kuukautta sitten jälleen kerran välit poikki. Kiinnostais tietää, että niillä joilla on ollut vaikea suhde äidin kanssa, paraniko suhde missään vaiheessa elämää? Joskus vain itsestä tuntuu, että olen ilkeä äitiä kohtaan. Mutta kun hän on myrkyttänyt minun ja viiden sisareni välit.
Vastaukset 17
Vanhimmat
tarkoitat!
Minulla vaan päinvastoin.... lapset vihaa minua.Olen aina uskonut tähän asti,että ELÄMÄSSÄ on sellainen PYHA TUNNE OMAA ÄITIÄ KOHTAAN!Oli se äiti minkälainen tahansa,teki se äiti mitä tahansa,HÄN ON KUITENKIN OMA ÄITI!
Elämä vaan näyttää joskus sen julman puolen meille äideille!
ÄITI EI VOI TEHDÄ VIRHEITÄ!
pitää ansaita lastensa kunnioitus ja rakkaus. Ei sen kuulu tulla itsestäänselvyytenä.
Siis tuo "äiti on täydellinen", on valhe lapsuudesta. Aikuisena silmät yleensä avautuvat.
Kypsä aikuinen pystyy hyväksymään vanhempansa virheineen päivineen...tiedän - "liikaa vaadittu", mutta anyway...
Mitähän virheitä tarkoitat mitä lapsen pitäisi antaa anteeksi. Minä en ainakaan unohtais hylkäämistä, rakkaudettomuutta, turvattomuutta, luottamuspulaa, pahoinpitelyä niin fyysistä kuin henkistäkin... tässä muutama mitä minun mielestä ei tarvitse niin vain hyväksyä.
Vaikka olen jo aikuinen en unohda miltä äidin iva tuntui kun hän pilkkasi itkuani etsiessäni ehjiä vaatteita kouluun laitettavaksi. En unohda miten jo kymmenen vuotiaana äiti nimitteli huoraksi. En unohda miten hän löi sillä mikä käteen sattui enkä sitä kun murrosikäisenä yritin itsemurhaa äidin vuoksi.
Kuitenkin minä selvisin mutta äidin ja minun välillä, minusta johtuen, hiertää aina.
Jos olet tuolla periaatteella elänyt, että "äiti on pyhä", vaikka tekisi mitä, en ihmettele että lapsesi vihaavat sua.
Mistä sä tuollaista olet saanut päähäsi, että vanhempia pitää kunnioittaa ja antaa kaikki anteeksi automaattisesti. Kuule, ITSE olet ne tänne hankkinut, eivät HE ole pyytäneet tänne syntyä!
AINOA pyyteetön rakkaus on äidin rakkaus lapseen. (Tai niin ainakin pitäisi olla, mun äiti ei rakasta mua, eikä ketään muutakaan.)
Mä rakastan lapsiani aina, vaikka olisivat millaisia. Se ei tarkoita, että hyväksyisin kaiken, mutta rakastan silti.
Tähän mennessä ei ole tarvinnut pettyä, kaksoset 30-v.
Äidilleni sen sijaan EN anna anteeksi kaikkea mitä olen ikäni saanut kuulla ja kestää, hän ei ANSAITSE kunnioitustani!
"Kypsä aikuinen pystyy hyväksymään vanhempansa virheineen päivineen...tiedän - "liikaa vaadittu", mutta anyway..."
Perustele? Entä sellaiset vanhemmat (kuten omani), jotka olisivat edelleen määräämässä elämääni jos siihen tilaisuuden vielä antaisin? (Yritetty on monesti, mikään ei muutu vaikka suoraan on sanottu ja kiltisti lupailtu.)
Lapsuuteni alku oli täysin arkista, äiti jopa osti minulle sisareni kanssa kivoja joululahjoja, vaikka ei olisi varojakaan riittänyt. Jokin asia sitten muutti kaiken, isän kuoleman jälkeen äiti suorastaan valehteli ja kaikin tavoin syrjäytti minut kaikesta. Hän ei koskaan asettunut asettamaan meitä seitsemää lastaan samaan arvoon. Poikia hän palvoi ja sitten hän nimitteli minua heikkohermoiseksi luulotausisekei ja yritti kaikin tavoin sotkea elämäni. Sattuipa mitä tahansa sisaruksilleni, se oli minun viaknai, vaikka en edes koskaan tiennyt mitä heille oli tapahtunut. Hänkin mieltää, että tekipä äiti mitä tahansa, kaikki pitää hyväksyä ja hän märää. Uhkasi perintönsäkin testamenta vaikka ukko mustalaiselle. Minulle tällainen ajatusmaailma on täysin vieras, sillä aikuiset lapseni ovat minulle suuria aarteita ja ajatuksissani jopka päivä, rukoilen heille voimia tässä maailmassa pärjäämiseen ja vastoinkäuymisistäkin toipumaan, on suuri ilo kun saan heitä nähdä. On ollut hyvin raskasta elää tietäen, että on olemassa äiti, jolle et voi kertoa yhtään mitään, sillä koskaan ei voi arvata miten kertomuksia on muutettu ja niitä vääristellään. Täytyy sanoa, että itse odottaa aikaa, etta saisi olla vapaa, eikä tarvitse tuntea näitä tunteita, sillä äiti on aina äiti, hänestä välitetään sydämen sopukoissa varmasti, mutta maallista mammonaa en pysty äidilleni järjestämään, enkä ensisijaisesti hänestä huolehtimaan, en pysty häntä viemään juuri silloin kun tahtoo jonnekin, enkä pysty hänelle järjestämään ystäviä iloa antamaan. Hän ei jotenkin mnäe tämän päivän maailmaa lainkaan, eikä tunne kuinka tiukoilla perheet elävät ajan ja muunkin kanssa. En ymmärrä äitiä enkä isääkään, jos he asettavat lapsensa perinnönsaannissa ja tai muussa eriarvoiseen asemaan. Ei äidin tarvitse tietää ja osata kaikkea, hän voi silloin turvautua sellaisiin tahoihin, jotka osaavat nämä asiat.
Minulla meni välit äitiini teini-iässä,samoin nuorena havaitsin äitini vihaavan minua ja myrkyttävän sisareni minua vastaan.
Lapsena rakastin paljon äitiäni vaikka huomasin ettei sitä vasta rakkautta tule takaisin.
Murros iässä ihmettelin usein miksei äitini rakasta minua,ja kaikki mitä hänen suustaan pääsee on vihamielistä minua kohtaan.
Nuorena olin oppinut tilanteen ,tiesin että asiat on vaan hyväksyttävä sellaisena kuin ne ovat.
Muutin kotoani sitten omaan talouteen,aivan vieraalle paikkakunnalle jossa joka syksy odottelin josko äitini ottaisi yhteyttä ja pyytäisi anteeksi käytöstään sillä jotenkin sisälläni tunsin että kyllä äitini minua pohjimmiltaan rakastaa,onhan hän minut maailmaan saattanutkin.
Kymmenen vuotta kului nopeasti,heikkona hetkenä ajattelin kuitenkin kirjoittaa äidilleni kirjeen jossa kertoisin kuulumisiani ,soittaa en uskaltanut koska pelkäsin saavani huonon vastaanoton jota en henkisesti kestäisi..
Äitini kuitenkin vastasi kirjeeseeni,olipa laittanut muutamia kuvia itsestään mukaan.
Katsoin äitiäni,kuinka hän oli nuorekas mutta kuitenkin jo vanhempi nainen.
Olimme kirjeen vaihdossa vuoden verran kunnes äitini kutsusta menin 12vuoteen lapsuuden kodissani käymään.
Äitini tempperamenttinen luonne oli tasoittunut jo paljonkin,minua jäi hieman askarruttamaan vain hänen lauseensa että oletpas miehistynyt niin paljon että osasit pyytää anteeki aiempaa käyttäymistäsi..
Ajattelin että minultahan sitä olisi kuulunut pyytää anteeksi,asia raivostutti mutta annoin asian olla.
Koska halusin pitää välini edes jonkinlaisena äitiini ja niellä katkeruuteni.
Jouduin nielemään usein katkeruuteni,enkä voinut aina ymmärtää äitiäni ,tärkeintä minulle oli kuitenkin se että sain vierailla ja nähdä äitiäni pari kertaa vuodessa,ja tämä oli parempi vaihtoehto kuin olla näkemättä ollenkaan.
Kymmenen vuotta meni ja äitini luonne rauhoittui entisestään,aloimme jopa tulla hyvin toimeen keskenämme,soittelimme jopa päivittäin.
Olin vihdoin saanut äitini takaisin,vaikka näin vanhempana vasta.
Kymmenen hyvää ystävyys vuotta sain nauttia äitini seurasta kun hän yllättäen kuoli.
Tällä kertomuksella haluan viestittää sen että olisin katunut loppu elämäni jos en olisi alistunut nielemään katkeruuttani ja saanut viettää aikaa äitini kanssa.
Koska äiti on kaikkein tärkein,jopa sinullekkin vaikka siltä ei kenties tällä hetkellä tunnu,kannattaisi tehdä kaikkensa pitääkseen välit hyvinä,koska tulee se päivä vielä eteen jolloin kaikki on jo liian myöhäistä korjata,jää vaan sanomattomia sanoja ja paljon tyhjää sieluun..olisipa silloin pitänyt nöyrtyä sittenkin!!
Tunnistin hyvin itseni ja omat ajatukseni sun tuntemuksista nuoruusvuosilta, ajattelin monta kertaa samoin. Ajattelen edelleenkin ainakin osittain samalla tavalla kun tunnen äidin kateuden sanoissa.
Haluaisin elää äidin kanssa sovussa jo sitäkin ajatellen, että hän on vanha. Tunnen joskus sääliä häntä kohtaan ja silloin jopa halaan.
Olen vain niin tulisielunen etten jaksa kuunnella piikittelyä. Aikasemmin kun hän asui kauempana näin harvemmin ja jaksoin niellä kaikki mutta nyt hän asuu 20km:n päässä ja näen häntä useammin.
Minä olen aina meillä se sovitteleva osapuoli. Viime riidan jälkeen näin hänet kaupassa, moikkasin iloisesti. Hän kysyi, että mistä hänet tunsin ja käveli pois. Silloin tuntui pahalta.
"Tällä kertomuksella haluan viestittää sen että olisin katunut loppu elämäni jos en olisi alistunut nielemään katkeruuttani ja saanut viettää aikaa äitini kanssa."
Minä väitän että sinun elämänlaatusi olisi ollut paljon parempi, jos olisit jo nuorena uskaltanut irrottautua ilkeän äitisi otteesta. Ihminen jolla on itsekunnioitus kohdallaan ei todellakaan anna koko elämän jatkunutta rääkkiä anteeksi, ei varsinkaan jos toinen osapuoli ei osoita minkäänlaista kunnioitusta/katumusta kohtaan. Oli kuinka oma äiti tai ei. Mikä ihmeen syy siinä on kuunnella toisen piikittelyä vuosikymmenestä toiseen, odottaen hänen muuttumistaan? Helpompiakin keinoja on, kuten hankkia itselleen parempaa seuraa.
jos se kirje olisi jäänyt lähettämättä?!
"Tällä kertomuksella haluan viestittää sen että olisin katunut loppu elämäni jos en olisi alistunut nielemään katkeruuttani ja saanut viettää aikaa äitini kanssa.
Koska äiti on kaikkein tärkein,jopa sinullekkin vaikka siltä ei kenties tällä hetkellä tunnu,kannattaisi tehdä kaikkensa pitääkseen välit hyvinä,koska tulee se päivä vielä eteen jolloin kaikki on jo liian myöhäistä korjata,jää vaan sanomattomia sanoja ja paljon tyhjää sieluun..olisipa silloin pitänyt nöyrtyä sittenkin!!"
Ja pitänee sinuakin muistuttaa siitä että; vaikka ihminen onkin kuolevainen hän ei KUOLE, vaan kaikki me jälleen tavataan toinen toisemme toisessa paikassa. Ja silloin sitä kysytäänkin pokkaa vastata kaikista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ihan sama uskotko vai et, näin se kuitenkin päättyy tämä elämä. Näet sen sitten kun täältä lähdet jalat edellä sille viimeiselle matkallesi. Mikään ei oikeastaan jääkään KESKEN, vaan kaiken voi selvittää myöhemminkin vaikka toinen on täältä pois.
Tiedän, koska olen käynyt siellä, mistä ei takaisin tulla. (Oikeasti sieltä saatetaan tulla takaisinkin) Tämä on sellaisen ihmisen "slogan" joka ei uskosta tiedä mitään, eikä omaa mitään kokemusta kuin vain siitä omasta elämästään.
On niin paljon ihmisiä joilla ei tätä tietoa ole, se vasta onkin ikävä asia. Äitisuhde on niitä kaikkein mitättömimpiä ongelmia loppujenlopuksi, vaikka vaikeita saattavat nekin olla.
Kysyit olisinko muka tiennyt tuon kaiken jos en olisi lähettänyt kirjettä??
VASTAAN.
en olisi.
Koska äitini oli hyvin lujatahtoinen ja sisukas ihminen,hän ei olisi minua lähestynyt sen tiedän varmasti.
10vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä,ja täytyy myöntää etten ajatellut tänä aikana kovinkaan usein äitiäni,joka syksy kylläkin.
Ilman kirjettä en olisi siis tutustunut äitiini aikuisena ollenkaan.
Joku paheksui myös sitä miksi nielin kaiken ,koska hänen mielestään vaikka kyseessä oli oma äitini ei olisi pitänyt nöyrtyä vaan hankkia oma elämä sietää moista.
Sinulle vastaan vaan niin että asioissa on aina kaksi puolta,oma äiti on aina oma äiti ,niillekkin joita se ei ymmärrä..
Ensinnäkään en usko sinun palanneen sieltä jostain. Ja toisekseen me elämme tässä elämässä ja tää on konkreettista. Jos nyt kuitenkin uskoo, että on elämää jossain toisessa olomuodossa kuoleman jälkeen, niin eikö silloinkin ole hyvä olla kun on tehnyt tässä elämässä niinkuin jokainen itse parhaaksi tuntee. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että teit väärin kun sovit tai jätit sopimatta äidin kanssa. Jokainen tekee omat valintansa ja jokaisella on oma subjektiivinen kokemus äiti- tytär suhteesta.
sellainen ihminen ei usko jolle ei ole samaa tapahtunut. Mutta mitä minä sinun uskostasi? Ei se ole minulle tärkeä asia. Itse vastaan omasta elämisestäni Jumalalle en sinulle. Kuten sinäkin Hänelle, et minulle.
Itse tiedän mihin uskoa. Tietääköhän kukaan toinen? Tuskinpa sellainen ainakaan kenellä ei kokemusta asiasta ole. Uskovat raukat vain siihen mitä näkevät. Omaan itseensä.
Alistuit siis eräälle sairaalle naiselle (joka sattui olemaan äitisi) kunhan vain sait tavata häntä pari kertaa vuodessa.
Todella omituista, mielestäni. Mutta vaikeaahan on hahmottaa koko kuvaa yhden nettikirjoituksen perusteella.
omalta kohaltani luku ' äiti ' on lopullisesti suljettu.
Meni vuosia ( vuosikymmeniä..) kunnes löysin selityksen menneille ja helpotus oli suuri ymmärtäessäni, että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset eivät johtuneetkaan siitä, että olin jotenkin huonompi.
Käy tutustumassa narsistiseen persoonallisuushäiriöön niin saatat löytää selityksen joidenkin vanhempien rakkaudettomaan ja vihantäyteiseen käyttäytymiseen lastaan/lapsiaan kohtaan.
Ja mikäli vanhempasi on ko häiriöinen - unohda se vanhempi ja elä omaa elämääsi. Nämä vanhemmat eivät tiedä häiriötään, eovät koskaan usko siihen eivätkä koskaan siitä parane vaan yrittävät myrkyttää kohteena olevaa lapsensa mieltä niin kauan kuin heissä henki pihisee. Ja kuolemakin on sitten sen lapsen syytä..
Ei missään nimessä et saa syyttää itseäsi tuollaisesta!
Kaikki ovat erilaisia ja käyttäytyvät eri tavoilla.
Jotkut eivät hyväksy kaikkea mitä toiset tekevät.
En aijo syyllistää kumpaakaan mutta jos jomman kumman pitäisi pyytää anteeksi se olis sun äitis.
Mut kyllä säkin vois alottaa keskustelun äitis kanssa.