Muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen seurusteltuamme muutaman kuukauden ja ollaan nyt asuttu yhdessä noin vuoden ajan. Meillä on ollut niin paljon riitoja, etten edes tajua kuinka voimme olla enää yhdessä. Siitä huolimatta joka kerta olemme saaneet riitamme sovituksi ja kas kummaa, yhdessä ollaan.
Tänä keväänä olimme jo eroamassa ja muuttamassa erilleen, kun jostain ihmeestä kaivoimme voimaa pysyä yhdessä. Tämän jälkeen meillä meni todella hyvin, kunnes nämä riidat taas alkoivat pikkuhiljaa kaivautua suhteeseemme.
Onko vain niin, että jotkut ihmiset eivät tule keskenään toimeen? Kuluttavinta tässä koko suhteessa on juuri nämä riidat, joissa toisen käyttäytyminen ärsyttää ja riidat vain pahenevat.
Yksi suurimmista ihmetykseni aiheista on se, kun tyttöystäväni saattaa ihan yhtäkkiä lakata puhumasta minulle. Tämän jälkeen toki ihmettelen, että tulinko nyt sanoneeksi jotain mikä loukkasi häntä ja kysyessäni tästä hän suuttuu minulle. Häntä, kuulemma ärsyttää se, että kyselen. Tämän jälkeen jään ikäänkuin hölmistyneenä odottamaan, josko hän palautuisi normaaliksi. No sitähän ei vähään aikaan tapahdu, koska hän on pitkävihaista sorttia ja koko loppupäivä saattaa mennä pilalla.
Minun kuulemma pitäisi antaa hänen vain olla. No mikäs ihmeen parisuhde se on, että yhtäkkiä ilmn mitään sanoja toinen vain vaipuu omaan maailmaansa, jossa häntä ei saa häiritä ja siitä kysyminen alkaa ärsyttää niin, että seuraavana aamunakin pitää jatkaa mykkäkoulua.
Itse olen sosiaalinen ihminen ja olenkin alkanut miettimään, josko se elämäni nainen onkin vielä jossain tuolla. En vain kestä tuollaista mykkäkoulun priimusta, jonka kanssa eläminen on hankalaa. Parisuhteessa kuuluu minun mielestäni viihtyä eikä pettyä päivästä toiseen.
Tänä keväänä olimme jo eroamassa ja muuttamassa erilleen, kun jostain ihmeestä kaivoimme voimaa pysyä yhdessä. Tämän jälkeen meillä meni todella hyvin, kunnes nämä riidat taas alkoivat pikkuhiljaa kaivautua suhteeseemme.
Onko vain niin, että jotkut ihmiset eivät tule keskenään toimeen? Kuluttavinta tässä koko suhteessa on juuri nämä riidat, joissa toisen käyttäytyminen ärsyttää ja riidat vain pahenevat.
Yksi suurimmista ihmetykseni aiheista on se, kun tyttöystäväni saattaa ihan yhtäkkiä lakata puhumasta minulle. Tämän jälkeen toki ihmettelen, että tulinko nyt sanoneeksi jotain mikä loukkasi häntä ja kysyessäni tästä hän suuttuu minulle. Häntä, kuulemma ärsyttää se, että kyselen. Tämän jälkeen jään ikäänkuin hölmistyneenä odottamaan, josko hän palautuisi normaaliksi. No sitähän ei vähään aikaan tapahdu, koska hän on pitkävihaista sorttia ja koko loppupäivä saattaa mennä pilalla.
Minun kuulemma pitäisi antaa hänen vain olla. No mikäs ihmeen parisuhde se on, että yhtäkkiä ilmn mitään sanoja toinen vain vaipuu omaan maailmaansa, jossa häntä ei saa häiritä ja siitä kysyminen alkaa ärsyttää niin, että seuraavana aamunakin pitää jatkaa mykkäkoulua.
Itse olen sosiaalinen ihminen ja olenkin alkanut miettimään, josko se elämäni nainen onkin vielä jossain tuolla. En vain kestä tuollaista mykkäkoulun priimusta, jonka kanssa eläminen on hankalaa. Parisuhteessa kuuluu minun mielestäni viihtyä eikä pettyä päivästä toiseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sun kuvailu tuosta yhtäkkisestä mykkäkoulusta ja siihen liittyvästä hölmistyneisyydestä on ihan kun mun sanomaa. Meillä on vaan niin päin että mies vaipuu omaan maailmaansa. Ikinä ei voi tietää millä tuulella millonkin ja "voinko" puhua vai alkaako herraa ärsyttämään. Alan olla aika väsyny tohon käytökseen. Tottahan jokainen kaipaa välillä omaa rauhaa, mutta sen voisi kai ihan ystävälliseen sävyyn kertoa eikä vaan lopettaa kommunikoimasta. Se on TODELLA raivostuttavaa kun toinen ei vastaa mitään vaikka kysyisi asiallisesti. Jospa se oppisi... Vuosi ollaan asuttu yhdessä ja pari kuukautta sitä ennen tunnettu.
Meilläkin kyseinen mykkäkoulu ja puhumattomuus vaivasi paljon. Olemme olleet yhdessä nyt jo 7 vuotta. Avovaimoni suuttui jostakin ja oli hiljaa, minä kyselen mistä suuttunut tai mikä vikana ja sitte suututaan lisää.
Saimme ongelman korjattua puhumalla. Selitin hänelle ettei yksinkertaisesti näin voi toimia. Olen yllyttänyt häntä vaikka huutamaan asiasta mikä mieltä painaa, ettei se sitten jää kaivelemaan. Ongelmana tilanteessa on myös se, että itsekin tulen pahantuuliseksi ja ärsyttäväksi kun huomaan toisen käyttäytyvän minua kohtaan niin. "opettelimme" riitelemään asiat halki ja käsittelemään ne pois päiväjärjestyksestä. En tiedä pystyvätkö kaikki siihen, mutta ainakin meillä mykkäkoulu on jäänyt unholaan kun heti nostetaan asia pöydälle. Mutta siitä olen tiukka, ettei riidan aikana aleta nimittelemään eikä haukkumaan toista. Asioita voi käsitellä rakentavasti, eikä viemällä asiaa edelleen pahemmaksi toista kurittamalla tarpeettomasti. Tulee pattitilanne kun toista haukkuu ja hänelle on vihainen, jolloin toinenkin haukkumisesta ottaa nokkiinsa ja asian käsittely menee vituksi.
Mutta tässä vaan muutama ajatus näin aamutuimaan.
.... ihmiset ovat vain luonteeltaan niin täysin erilaisia. Ja toisaalta juuri se erilaisuus viehättää. : )
Voi olla, ettei hän edes puhumattomuudellaan tarkoita sinua loukata, on vaan sen tyyppinen, että vaipuu välillä omiin maailmoihinsa. Mutta ymmärrän täysin, jos se sua rassaa, olen itsekin sosiaalinen ja pahinta on, jos asioita ei puhuta selväksi, olivat sitten kuinka kipeitä tahansa.
Aika hankala yhtälö teillä kuulostaa olevan. Teidän pitäisi löytää kultainen keskitie kommunikoinnin, toisen huomoon ottamisen ja oman tilan antamisen suhteen, mutta jos lähtökohdat ovat noin kaukana toisistaan ja asiasta keskustelu johtaa aina riitaan, niin vaikeaahan se on.
Sinuna laittaisin suhteen positiiviset ja negatiiviset asiat vaakakuppiin ja rehellisesti tutkisin, kummat painavat enemmän. Luopuminen on vaikeaa, jos välittää ja on sitoutunut toiseen, mutta oma mottoni on: Parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Sillä jatkuva paha olo ja pettyminen nakertaa omaa elämäniloa, liikaa! Toivotan sulle voimia! Ja kuten vanha sanonta kuuluu: Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella! = D
Minä sinuna alkaisin tehdä eroa. Jos sinusta todella tuntuu siltä, että se oikea on vielä jossain, niin silloin sinusta todennäköisesti tuntuu samalta vielä viidenkin vuoden päästä, jos jatkat tätä suhdetta.
Itse ihmettelen tuota mykkäkouluhommaa. Jos minä ja mun avomies riidellään, niin me melkein heti sen riidan jälkeen rauhoitutaan ja sovitaan asiat ilman katkeruutta. Jos toinen lähtee ovet paukkuen kotoa, niin kohta jompikumpi yrittää tekstata tai soittaa ja pyytää anteeksi. Ehkä sinunkin kannattaisi löytää sellainen tasapainoinen tyttöystävä, joka kykenee toimimaan normaalisti suhteessa ja antamaan ja pyytämään anteeksi.