Olemme olleet parikymmentä vuotta naimissa, kaksi lasta, molempien ensimmäinen avioliitto. Olemme ehkä jonkinlaisessa parisuhdekriisissä, nelikymppisiä,lapset isoja ja hieman fiilis, että tässäkö tämä oli. Molempien vanhemmat elävät vielä, hyväkuntoisiakin ovat ikäisekseen. En ole koskaan erityisemmin pitänyt anopistani, on aivan eri planeetalta kuin minä. Tietysti ymmärrän, että lastenkin takia on hyvä pitää jonkinlaiset suhteet enkä ole koskaan anoppiani parjannut lapsilleni tai lasten kuullen.
Kun nyt kuitenkin mietimme eroa, tunnen suoranaista helpotusta ajatellessani, ettei minun ikinä tarvitsisi anoppiani tavata. Anopista eroonpääsy ei siis ole varsinainen eron syy, mutta aika houkutteleva ja merkittävä lisäbonus. Onko kukaan eronnut parisuhteestaan appivanhemmista eroon päästäkseen?
Kun nyt kuitenkin mietimme eroa, tunnen suoranaista helpotusta ajatellessani, ettei minun ikinä tarvitsisi anoppiani tavata. Anopista eroonpääsy ei siis ole varsinainen eron syy, mutta aika houkutteleva ja merkittävä lisäbonus. Onko kukaan eronnut parisuhteestaan appivanhemmista eroon päästäkseen?
Vastaukset 30
Vanhimmat
On. Meneillään vaikea avioeroprosessi, jossa taustalla on pojan ja äidin riippuvuussuhde. Ihmettä on odotettu, mutta enää ei jaksa. Muutaman vuoden sai olla anopilta rauhassa, mutta viimeisinä aikoina oltiin taas nollapisteessä.
Tällaisessa suhteessa avioero on ainoa keino päästä aikuiselämän kiusaajasta eroon. Kiusaamista voi todella tapahtua myös kotona kenenkään puuttumatta siihen.
Joo, joo. Ei tietenkään anoppi pääse kenenkään kotiin ketään haukkumaan, jos ei päästetä. Meillä minä pidin ovea kiinni, mutta mies piti ovea auki. Sellaisella avioliitolla ei sitten pidemmän päälle ollut edellytyksiä onnistua - olikohan edellytyksiä alkaakaan?
loistava!!!
kumpi on isompi syyllinen, kiusaava anoppi vai poika, joka sallii sen?
Sietämätöntä joka tapauksessa!
vaiheessa alkavat nousta äitiään vastaan ja asettuvat naisen puolelle jos anoppi on aivan mahdoton. Saa kyllä olla aikamoinen lallukka joka ikänsä kuuliaisesti tottelee mamiskaa.
Kai jossain vaiheessa... meillä 44 v. eikä ole vielä merkkejä näkyvissä.
Äitin totteleminen on meillä muutenkin vähän erikoista - oliskohan astetta pidemmällä. Mies nimittäin ajattelee niin kuin äitinsä käskee.
Anopilla on oma käsityksensä monista asioista, jotka koskettavat meitä. Yksi on esimerkiksi sellainen, että mieheni passaisi minua, vaimoaan, kuin prinsessaa. Mies ottaa ylistykset ja kiitokset äidiltään vastaan kuin sylikoira ja puhuu sitten minullekin niin kuin passaamista oikeastikin tapahtuisi.
Toinen ei-niin-hauska-käsitys koskee lastemme hoitamista. Olen ollut lasteni kanssa kotona viisi vuotta, jonka jälkeen menin töihin. Lapset ovat ehdottomasti olleet etusijalla elämässäni, enkä ole koskaan kaivannut ns. omaa aikaa. Kapakoihin minua ei saa lähtemään sitten millään ja muutenkin harrastukseni ovat olleet sellaisia, että olen ottanut aina lapset mukaani. En ole ihmeäiti, mutta varmasti pitänyt huolta lapsistani.
Mutta tämä ihmeanoppini. Hänellä nyt vain on sellainen mielipide, että minä en hoida lapsiani, en anna heille ruokaa, en lue heille satuja, en puhu lapsilleni, enkä ilmeisesti ole lasteni kanssa edes fyysisesti samassa paikassa. Kun vanhin lapseni oli 7-vuotias, anoppi soitti eräänä päivänä. Mieheni oli sanonut hänelle, että olen kotona, kuten lapsetkin. Anoppi soitti ja kyseli, että miltä tuntuu olla lasten kanssa, kun et ole pitkään aikaan ollut. Olin kyllä niin äimän käkenä, etten saanut sanaakaan suustani. Minusta anoppi oli niin loukkaava, etten edes käsitä tuollaista.
Sitten tullaankin mieheeni. Kun anoppi on sanonut miehelleni, että en hoida lapsiani, mieskin on sitä mieltä, että en hoida lapsiani, vaikka hän - voi hyvä ihme sentään - asuu samassa asunnossa ja näkee joka päivä, ettei lasten hoidossa tai muussakaan ole mitään valittamista.
Kauheinta oli, kun anoppi väitti miehelleni, että minulla on synnytyksenjälkeinen masennus. Anoppi väitti, että olin itse tunnustanut sen hänelle niin kuin kahden kesken ja kertonut vielä menneeni vähän muutenkin sekaisin sen masennuksen aikana. Tuolloin oli viimeisimmästäkin synnytyksestä aikaa jokunen vuosi, enkä ole itse ollut tietoinen kyseisestä masennuksesta. Sekaisin meneminen tarkoitti mahdollisesti sitä, että en halunnut enää lähteä anopin luokse kylään (sattuneesta syystä). Olen hädin tuskin sietänyt anoppiani, joten hän ei nyt kuuluisi muutenkaan missään nimessä ihmisiin, joille kertoisin henkilökohtaisia asioitani tai sairauksiani.
Mutta voi armas. Mieheni uskoi äitinsä puheet s.jälk.masennuksesta, vaikka tietää kyllä hyvin, ettei sellaista ole ollut.
Anoppini kylvää myrkkyä erittäin otolliseen maaperään. Hemmetti! Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä melkein 20 vuotta, mutta edelleen mies uskoo äitinsä juttuja minusta. Jutut ovat täydellisen kuvitteellisia.
Anoppini oli istuttanut mieheeni myös sellaisen ajatuksen, että en pidä kotiäitinä olemisesta. Hän oli ohimennen (oli paikalla sukulaisia, jotka kertoivat) sanonut mieheni kuullen, että "ettei vaan ampuis itseään ja lapsiaan, kun on niin onneton". Tiedättekö miltä tuntuu kuulla tuollaista, kun on lastensa kanssa kotona niin onnellinen kuin olla voi?
Mieheni ei palvele äitiään tai tee käskystä mitään, mutta tuo kaiken paskan uskominen on pilannut avioliittomme. Näen silmieni edessä jotenkin kummallisella tavalla manipuloidun miehen. Miehessä on alkanut ilmetä samanlaisia piirteitä kuin äidissään. Keskusteleminen on mahdotonta, koska mieheni selittää vaikka tyhjän täydeksi. Manipuloinniksi tai aivopesuksi voisi kuvailla menetelmää, jolla mieheni yrittää saada minut näkemään ja kuulemaan tai olemaan näkemättä ja kuulematta ja muistamatta asioita, joita oikeastikin tapahtuu. Äidille ja pojalle on yhteistä myös "mustat aukot". He saattavat olla todella törkeitä ja huonokäytöksisiä joillekin ihmisille, mutta eivät kohtapian tapahtuman jälkeen muka muista yhtään mitään. Muut vain kuvittelevat asioita ja syyt ovat sitten jotain suoraan kuun takaa.
Olisi psykologilla töitä. Miehen sisar on ainoa, joka on tajunnut hakea apua ja saanutkin sitä. On ollut aika rankkaa tajuta, mitä perheessä on ollut iät ja ajat meneillään. Oikeasti anopin eli tuon perheen äidin mielenterveyden tila on alkanut paljastua vasta appiukon kuoltua. Appiukko sai aika hyvin peiteltyä asiat niin, että ulospäin näytti lähes normaalilta.
Tällainen erityislaatuinen mammanpoika. Todellakin olen iloinen, kun varsinainen ero lopullisesti tapahtuu, sillä minusta ei ole kummankaan tukijaksi, ei mieheni eikä anopin.
Voi kauheaa, miten oikein jaksat. Onko tuota ihan totta jatkunut koko avioliittonne ajan?
En usko että itse jaksaisin.
Hirveää tuollainen mustamaalaus. Mitähän ihmettä se nainen saa irti valheidensa sepustamisesta ja levittämisestä?
En minä enää jaksakaan. Ehkä asiat olivat vain liian lähellä ja minäkin hölmö olen uskonut liian pitkään mieheni selityksiä. En tajunnut pitkään aikaan, että eivät asiat ole muuttuneet paremmaksi, vaan minä olen vain tottunut tietynlaiseen kurjuuteen.
En sitten tiedä, mitä on tapahtunut, että päätös avioerosta on kypsynyt. On vain tullut mitta täyteen. Ennen kaikkea on alkanut pelottaa. Anoppini ja mieheni jutut ovat välillä niin järkyttävän tosielämän vastaisia. On myös selkäpiitä karmivaa katsella omaa aviomiestä, joka väittää, ettei jotain asiaa tapahtunut. Välillä olen epäillyt ihan oikeasti jotain aivokasvainta, mutta ei kai sekään nyt yhtäaikaa iske äidin ja pojan päähän.
Monesti olisi tarve käydä puhumassa jollekin ulkopuoliselle tästä avioliitosta ja anopin ja mieheni puheista. En uskalla. Anoppini ei ikäpäivänä myöntäisi mitään ja mieheni puhuisi kenet tahansa pyörryksiin. Olen ehdottanut miehelleni terapiaan menemistä jo pitkään.
Kerran hän kaivoi jonkun terapeutin puhelinnumeron ja sanoi menevänsä sinne. Kun kuulin, että numero oli anopin terapeutin numero, olin saada kohtauksen. Siis mitään, ei mitään asiaa voi tehdä niin, etteikö äiti olisi jotenkin mukana kuvioissa - ja mies on 44 v.!
Mieheni mielestä oli ihan luontevaa, että jos hän tarvitsee terapeuttia, hän menee äitinsä kanssa samalle terapeutille - vaikka välimatkaa tuleekin noin 200 km ja olemme asuneet eri paikkakunnalla koko avioliittomme ajan.
Anoppi on tosiaan käynyt silloin tällöin jonkun psykologin luona, mutta siitä en tiedä sen enempää. Ei ainakaan ole puheista huomannut muutosta.
Anopilleni en ole koskaan sanonut vastaan tai pahaa sanaa, olen vain passiivisesti kuunnellut ja pahimpien törkeyksienkin aikana keskittynyt vain pitämään ilmeeni kurissa. Miehelleni olen itkenyt ja huutanut, puhunut ja rukoillut - eikä mikään auta. Siinä toivossa kai sitä on jaksanut puhua ja huutaa, että sillä olisi toivottu tulos. Enää en jaksa huutaa enkä puhua, haluan vain pois noiden kahden ihmisen elinpiiristä niin kauas kuin voi päästä.
Onhan terveitäkin ihmissuhteita, ja miehiä (vrt. äitiinsä ikuisesti sidottuja poikia).
Yritä sinnitellä, pidä pääsi pystyssä ja ala jo mielessäsi suunnitella itsellesi normaalia, PAREMPAA elämää. Ehdit vielä hyvin, jos olet 40 .
aloittaa alusta. Ei kysy ikää, sisua kylläkin.
kannattaa nyt kaiketi tarkastella teidän molempien tunteita ja ottakaa aikaa itsellenne niin huomaatte että ei se ollutkaan niin kuin luulitte! vaan teillä on vielä monet yhteiset hetket yhdessä! ottakaa vaikka mökki kahdestaan ja siellä rentoudutte niin kyllä se siitä . kaikkea hyvää teille!
jos syytä alatte anopeista ja apeista hakea erollenne...
kyllä luultavemmin ei ollu puhtaat jauhot pussissa alunperinkään jos tollasta tarvii miettiä
mitä jos ottasitte vastuun eroistanne ihan omalle kontallenne ellei sitten sitä aviorikosta ole tapahtunut, mikä nyt sitten tänä päivänä onkin jo ikäänkuin mitätöity mukamas avioerojen syynä.
loppui aloitteestani, koska äiti tuli pojalle (miehelle) ensimmäisenä ja minä toisena. Mies oli mitä mukavin tapaus. Hän osasi olla naisten kanssa ja ottaa naisen huomioon. Niin no, varmasti, koska oli tottunut ottamaan äitinsä huomioon kaikessa...liikaakin. Huomasin, että miestäni häiritsi äidin roikkuminen ja vahtaaminen, mutta varmasti mieskin tukeutui liikaa äitiinsä.
Erotessamme oli minusta kauheaa se, että jouduin jättämään miehen, josta pidin paljon. Koska minulla ei ollut kokemusta siitä, millaista elämää nämä ns. seurustelevat peräkammarinpojat elävät, jäin miettimään erottuani sitä, kuinka tavallaan epäoikeudenmukaista se on, ettei jonkun anopin takia voi olla yhdessä rakastamansa miehen kanssa.
Meillä tilanne meni niin pitkälle, että anopin luona kyläillessämme tuhersin itkua viimeistään sunnuntaina, jos vietimme viikonlopun miehen kotona. Anoppi ei haukkunut minua tai mistään sellaisesta ei ollut kyse, vaan se tunnelma/fiilis miehen kotona oli niin ahdistava, että aloin voida pahoin heidän kotonaan.
Meillä oli sinäänsä kinkkinen tilanne, että miehen äiti oli miehen ainoa elossa oleva vanhempi. Ja mies oli perheen ainoa lapsi.
Muistan erotessani syyllistäneeni kauan itseäni siitä, että jätin "niin hyvän miehen", meillä oli muut asiat hyvin. Mies oli ehkä liiankin kiltti luonteeltaan kyllä. Kesti minun kauan ymmärtää, että minun reaktioni tilanteessamme oli luonnollinen reaktio, ja miehen ja äidin välit ne sairaat olivat.
Ennen tuota suhdetta ei tullut mieleenkään, että suhde voisi kaatua tällaisen asian takia. No tästä lähtien osaan ottaa tämänkin asian huomioon paria valitessani. Oppirahat olivat aika kovat...pari vuotta meni tilanteen jälkipyykin pesemiseen puhtaaksi pääkopassani.
Mutta minulle oli parempi erota, vaikka päätös oli vaikea. Tutut lähipiirissä ihmettelivät, että "hullu, jätät noin hyvän miehen". Hyvän, joopa joo...miehen hyvyydestä voidaan olla montaa mieltä. Mutta oman mielenterveyteni kannalta ratkaisu oli oikea.
Ja ex-anoppia ei ole yhtään ikävä. Se yritti aina esittää, miten asiat olivat mukamas kunnossa. Nykyisin olen ihan varma, että se mustamaalasi minua miehelleni. Suhteen aikana kysyin mieheltä, onko äitinsä haukkunut minua selkäni takana, ja mies vastasi ympäripyöreesti njoo joskus äiti on jotain vähän sanonut. Ex-anoppi asuu kaukana, mutta jos hän tulee joskus vastaan ja yrittää olla mielin kielin "Voi miten kiva nähdä sinua." olen päättänyt sanoa kylmästi, että "älä nyt kuvittele, että meidän välit noin hyvät olisivat, näkemiin". Ei jaksa enää tollaista pelleilyä, adios vaan ja hyvää loppuelämää. Nuolkoon tulevan miniänsä arsea jos jaksaa, olen vain 100% tyytyväinen että pääsin anopista eroon.
ps. Surin ystävilleni aikoinaan, että pitää näköjään katsastaa puolison vanhemmatkin mahdollisien riippuvaisuussuhteiden varalta. Minulle on jäänyt erityisesti mieleen erään ystäväni sanat, kun hän sanoi hauskasti suruni keskellä, että "En usko, että tollasta voi uutta samanlaista ihan heti kävellä vastaan".
Taitaa kyllä olla oikeasti niin, että kaikki appivanhemmat eivät oikeasti ansaitsisi miniää tai vävyä ollenkaan. Siis siinä mielessä kuinka esimerkiksi siitä puhutaan, kuinka esim. joku alkoholistimies ei ansaitsisi esim. vaimoaan. Kummassakin tapauksessa on kyseessä muiden elämää kovasti rajoittava riippuvuussuhde, tai jos ei poika-äiti-suhde ole sentään ihan riippuvuus, niin muiden ihmisten elämää ja oikeutta hyvään elämään rajoittava tekijä.
Ainakaan minun kohdallani anoppi ei ole avioeromme syy enkä niin väittänytkään. Eromme ei ole vielä maistraatissa kuulutettu eli emme ole eronneet ja pohdimme asiaa. Olen vain huomannut itsestäni, että anopista eroon pääsy olisi jonkinlainen lisäkimmoke erota.
voi voi kyllä mullakin oli alussa vaikeeta anopin kans.Appiukon kanssa juttu luisti hyvin.Toinen miniä teki aina kaiken oikein,minun tekemisiäni ja sanomisiani kyseenalaistettiin usein.Koskaan hänen pojassaan ei ollut vikaa, vaan syy esim. riitelyyn oli minussa. Aikani sitä kuuntelin kunnes kerran räjähdin oikein kunnolla ja annoin tulla sydämeni pohjasta, mitä ajattelin.Mies oli onneksi puolellani, muuten en olisi jaksanut.Seurasi mykkäkoulu tietenkin,mutta saimme olla rauhassa.Kuukauden päivät siinä taisi mennä, ennenkuin aloimme jutella. Pyysimme anteeksi ja kas ilma puhdistui.Ei anoppi enää pahemmin arvostele, vaan meillä on ihan asialliset välit nykyään. Molemmat pystyy sanomaan oman mielipiteensä,eikä siitä enää loukkaannuta.Ystäviä meistä tuskin tulee koskaan, niin erilaisia olemme kuitenkin.(Eräs ystävättäreni käy jopa tanssimassa anoppinsa kanssa).Täytyy myöntää,että anoppi on muuttunut vanhemmiten hyvään suuntaan. Eroa en todellakaan ole ajatellut anopin takia.Jos on vaikea suhde, niin älkää olko tekemisissä. Olkaa omassa rauhassa oman perheen parissa.
pojat on aina äidin poikia. Siellä äitiä pidetään niin kuin suvun patriarkkana. Miehet asuvat äidin koton a tosi myöhään. Vaikka olisivat jo 40v.
joku miniä voi tuomita "sairaaksi" jonkun äidin ja pojan suhteen tai esim. anopin käyttäytymisen,
mä sanoisin, että nimenomaan nykyajan miniöitä (ei suinkaan kaikkia) vaivaa kunnioituksen puute.
Te jauhatte, että kunnioitus on Ansaittava, mutta näinhän se ei mene. Ikävä kyllä kunnioitus toisia ja varsinkin vanhempia ihmisiä kohtaan on ihmisen todellista sivistystä ja sydämen viisautta, sitä ei ikävä kyllä kouluissa opeteta!
Sensijaa arvostelemista ja tuomitsemista kyllä viljellään, mutta kaikkien tappioksi lopultakin!
Kunnioitan vanhoja ja viisaita.
Kaikille kun ei tuota viisautta vanhanakaan siunaannu.
Samaa mieltä. Realismia kehiin: jokainen tietää, että maailmassa on oikeasti hankalaluonteisia ihmisiä. Heitä on töissä, puolisona, naapurina jne.
Näitä jotka kapinoivat tahallaan kaikkea tavanomaista vastaan, niitä jotka tietävät muita paremmin kuinka asiat muka pitäisi tehdä, jotkut nauttivat muiden huudattamisesta, juoruajat jne. Jokainen on sellainen kuin on, mutta ei minusta tarvitse sitten ihmetellä jos ei tule ihmisten kanssa oikein juttuun tai muut katsovat kieroon. Hankalattapaukset saattavat kääntää asian päälaelleen ja puhuvat kuinka "Naapurin Matti on tosikko kun ei se ymmärrä yhtään HUUMORIA" tai "Miniä on liian herkkähipiäinen, kun se ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä (vaikka juuri haukuit sen vanhemmat maanrakoon)". Yeah right...kukahan se oikeasti onkaan hankala.
Tasapainottomat suhteet esim. vanhempien ja lasten välillä erottaa ulkopuolisen silmin. Kaikenlaiset manipuloinnit: välit on kireät, ei viihdytä yhdessä, sanan harkkaa, pätemisyrityksiä, määräilemistä, vähättelyä. Kaikkia kummalista käytöstä, joka ei ole ns. järkeenkäypää kannattaa katsoa tarkemmin. Hyvä tunniste jostain sairaasta tai epänormaalista on se, että se aiheuttaa ihmiselle epämääräisen huonon olontunteen esim. jonkin ihmisen läheisyydessä. Oma huonon olon tunne kannattaa ottaa vakavasti, koska ihmiselle voi tulla huono olo jostain, vaikka mitään näkyvää syytä ei olisikaan. Tarkoitan näitä ihmisen sisällä olevia "hälytyskelloja", jotka alkavat soida.
tässä kommentissa. Itselläni "hälytyskellot" soivat kun tapasin miniäkokelaani. En halunnut "kelloja" kuunnella vaan ajattelin tuntemuksieni olevan harhaa. Ajan myötä sain kuitenkin todeta, ettei kelloni soineetkaan turhaan, ikävä kyllä. Toisin olisin toivonut.
osasitkin pukea sanoiksi tunteen joka minulla oli kun olin tuntenut tulevan anoppini jonkin aikaa. Todella ne "hälytyskellot" alkoivat soida ja tuli ihmeen vaivautunut tunne kun olin tekemisissä hänen kanssaan. Hänestä ei löytynyt aitoutta vaan kohteli kumman vähättelevästi läheisiään, jopa aviomiestään.Ja ne vitsit ihmisistä olivat kyllä täynnä ilkeitä piikkejä joita ei tietysti kohde ymmärtänyt, sehän oli huumoria. No nyt hän on jo vanhus ja tasaantunut, mutta joskus palaa vanhoihin tapoihinsa...
jos on jotain sanottavaa, saati kysyttävää niin suu auki, sillä ne asiat selviää ja jos on erimielisyyksiä - ne pitää sopia !!!
miten sovitaan: lempeydellä, kuuntelemalla, kauniisti puhumalla jne. !!!
Ihan turha sinun on hurskastella täällä, lempeys jne. eivät pure ihmiseen, joka tahallaan aiheuttaa riitaa ja pahaa mieltä.
lähteä sopimaan riitaa, joka on syntynyt siitä, että anoppi on ilkeillyt oikeastaan koko meidän suhteemme ajan. lopulta en enää niellyt, vaan sanoin vastaan. seuraavana päivänä anoppi ilmoitti, että hän haluaa että häät perutaan (kutsut oli jo vieraille lähetetty). kerran on yritetty sopia, milloin he lähinnä vain haukkuivat minua.
nyt minun pitäisi lähteä sopimaan, mutta miten helvetissä pyydän anteeksi että pilasitte hääpäiväni? anteeksi että olen olemassa? mies on henkisesti ihan loppu, koska vanhemmat vaativat valitsemaan.
arvostusta on turha vaatia iän perusteella, arvostus saadaan teoilla. minä en esim. pedofiileja kunniota ja arvosta, oli ne kuinka vanhoja tahansa.
nyt yritän miettiä jaksanko tuota akkaa mieheni takia. heitänkö hyvän ja toimivan suhteen pois, koska en vain jaksa enää yrittää sen eukon kanssa. kävi miten kävi, sen eukon haudalla käyn tanssimassa ripaskat.
kommentoida, mutta tuo, mikä pisti kirjoituksestasi silmään, oli tuo valitseminen.
Kukaan ei saisi poikaansa/miestään laittaa moiseen tilanteeseen. Vaimon ja vanhempien väliltä on todella vaikea valita, jos se merkitsee toisen menettämistä. Varmasti kuluttaa henkisesti loppuun.
Hankala miniä on minullakin, mutta olen suoraan pojalleni sanonut, että on hänen oma asiansa, kenen kanssa elää. Ei tulisi mieleenkään, pistää tuollaisen valinnan eteen.
itseäni hankalaksi miniäksi. koko ajan minulle on oltu ilkeitä, ja kumminkin minä halusin pitää heistä. pianhan he tilanteen semmoiseksi saivat, että se oli vaan yksinkertaisesti mahdotonta.
jos vika on vain minussa, niin miksi heidän toinen miniänsä odottaa sitä päivää, kun se eukko heittää lusikan nurkkaan? miksi anopin työkaverit tekevät kanteluita että tuleva anoppini kiusaa ja on ilkeä.
mä en ole tavannut yhtään henkilöä hänen perheensä ulkopuolelta, jonka mielestä anoppi olisi jotenkin mukava ihminen.
mitä pitää sisällään lause, että "minulle ollaan oltu ilkeitä", siihen voi vastata joko, kertomalla kuinka kamalan ilkeitä myös Minullekin ollaan oltu ja sit on kivaa kun löyty kohtalotovereita - tai sitten kyselemällä, että miten niin...,
no sitten tulee niitä selvityksiä vuosien takaa...
hoh, hoijaa...,,, eikö voitas sopia, että jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, ja jos se ei toiselle sovi (siis hyvä käytös ym) niin sit vaan katseet muualle, ihan kohteliaasti vaan ja elämää eteenpäin,,., Yrittäkää edes !!
kun anoppi vittuilee, haukkuu minua, tahallisesti yrittää tappaa, niin minä vain katselen muualle, että onpas nätti päivä...
kerro ihmeessä kuinka kohteliaasti suhtaudutaan siihen että toinen yrittää tappaa sinut? "ei se mitään, eihän mun elämällä mitään arvoa ole" ja kun se ei nirhaamisessa onnistu se yrittää suostutella poikansa tappamaan itsensä?
onko oikeasti joku sitä mieltä että tämä ihminen on terve?
Meillä myös oli taustalla miehen suorastaan sairaalloinen riippuvuus äitiinsä ja isäänsä. Olisi pitänyt oivaltaa merkit jo ennen avioliittoa ja lapsen syntymää, oli kiusantekoa, yöllisiä häirintäpuheluita, kerran anoppi teki tahallaan väärän ilmotuksen ja soitti poliisin koirapartion mun opiskelukämpän ovelle. Nyt ollaan erossa, meillä appivanhemmat kieltäytyivät tulemasta asuntovelan takaajiksi jos mä olen mukana yhteisessä lainassa. Siispä mua ei siihen otettu tai ei oltais saatu takausta. Sitten tuli miehen perintöön sellainen ukaasi että rahojen joutuminen mun käsiin estyy. Avioeron sovittelu katkes siihen kun anoppi laittoi yksityisetsivän (Suomessa, uskokaa tai älkää!) mun perään vahtimaan käynkö vieraissa. Ei tullut mieleenkään käydä mutta en voinut tuossa vaiheessa enää antaa anteeksi vaan vittuunnuin toden teolla. Oli miehelle kertonut että hänellä on kuvia minusta toisen kanssa mutta että miestä säästääkseen ei halua niitä näyttää. Mies ihan sekaisin, mutta olkoon - meidän suhde meni siinä paskan heitossa. Kesti kolme vuotta että sain rakennettua itseni siihen henkiseen kuntoon kuin nyt olen. Itsenäinen ja iloinen ja kohtuuhyvä äiti lapselle, mut kestää kyllä varmaan monta monta vuotta ennenkun edes haluan mitään suhteita miespuolisten kanssa.
vähän höyrähtäneeltä, kieltämättä.
Mitä asunnon takaukseen tulee, miksette pyytäneet sinun vanhempiasi takaamaan, niin tuokin asia olisi vältetty.
Nykyään on aika yleistä, sulkea testamentissa miniät ja vävyt perinnön ulkopuolelle, ei siis mikään uusi asia, eikä sillä luulisi olevan edes merkitystä.