Haluan vilpittömästi kohottaa maljan teille rohkeille, jotka olette olleet vahvoja ja lähteneet huonosta avioliitosta. Että kaikesta tuskasta ja kivusta huolimatta olette osanneet tehdä oikean päätöksen ja seisseet sen takana. Nimittäin liian moni kärsii ja riutuu huonossa avioliitossa, milloin milläkin verukkeella, tehden väärin itselleen, kumppanilleen sekä lapsilleen. Rakkautta on myös päästää irti, lakata tuhlaamasta toisen aikaa itsekkäistä syistä, olla vihattu jättäjä ja satuttaa .. koska tiedät ja tunnet, että kaikki on ohi. Ja että lopussa kiitos seisoo.
Arvostan teitä, koska jättäjän rooli on raskas taakka kantaa varsinkin alussa, jolloin vain teille on selvää että eroaminenkin on rakkautta. Kenenkään ei kuuluisi joutua kärsimään huonossa avioliitossa vaikka yhteisiä vuosia ja omaisuutta olisi miten paljon, vaikka olisi lapsia, vaikka tiedätte että olette puolisollenne kaikki kaikessa.
Mieheni jätti minut usean avioliittovuoden jälkeen, rikkoi sydämeni ja hajotti elämäni. Luulin kuolevani. Vihasin ja halusin kostaa, tappaa, lopulta katkeroiduin. Mutta nyt, erosta toipuneena, näen saman minkä mieheni jo silloin: avioliittomme oli tullut tiensä päähän jo aikoja sitten. Nyt kun olen jälleen alkanut elää ja sallinut itselleni tuntea, ymmärrän että mieheni teki vain niinkuin oikein oli. Rakkaudesta minua ja itseään kohtaan. Haluaisinko elää avioliitossa, jossa puolisoni on oikeasti onneton ja kärsii itsekseen, suojellakseen minua? Koska on helpompi pysyä yhdessä kuin erota? EN.
Olen kiitollinen hänelle, ettei hän tuhlannut omaansa eikä minun elämääni enempää, sillä elämme todella vain kerran. Iseämme varten. Eikä avioero ole kenellekään kivuton ja helppo. Olen onnellisempi kuin vuosiin vaikka ero oli musertava. Joskus täytyy tehdä niinkuin toisesta väärin on, tehdäkseen oikein. Se vaatii sisua ja luonnetta sekä viisautta jollaista ei löydy kuin vain niiltä, joilla totisesti on sydän paikallaan. Jotka ymmärtävät ihmisyyden ja ihmiselämän päälle.
Voimia kaikille niille, jotka tunnistivat itsensä tästä. Uskokaa tai älkää, mutta lopussa kiitos seisoo ja se hyvittää kaiken eron tuoman tuskan. Hienoin teko minkä voitte rakkauden nimissä tehdä.
Ja tämä vain minun puolestani.
Arvostan teitä, koska jättäjän rooli on raskas taakka kantaa varsinkin alussa, jolloin vain teille on selvää että eroaminenkin on rakkautta. Kenenkään ei kuuluisi joutua kärsimään huonossa avioliitossa vaikka yhteisiä vuosia ja omaisuutta olisi miten paljon, vaikka olisi lapsia, vaikka tiedätte että olette puolisollenne kaikki kaikessa.
Mieheni jätti minut usean avioliittovuoden jälkeen, rikkoi sydämeni ja hajotti elämäni. Luulin kuolevani. Vihasin ja halusin kostaa, tappaa, lopulta katkeroiduin. Mutta nyt, erosta toipuneena, näen saman minkä mieheni jo silloin: avioliittomme oli tullut tiensä päähän jo aikoja sitten. Nyt kun olen jälleen alkanut elää ja sallinut itselleni tuntea, ymmärrän että mieheni teki vain niinkuin oikein oli. Rakkaudesta minua ja itseään kohtaan. Haluaisinko elää avioliitossa, jossa puolisoni on oikeasti onneton ja kärsii itsekseen, suojellakseen minua? Koska on helpompi pysyä yhdessä kuin erota? EN.
Olen kiitollinen hänelle, ettei hän tuhlannut omaansa eikä minun elämääni enempää, sillä elämme todella vain kerran. Iseämme varten. Eikä avioero ole kenellekään kivuton ja helppo. Olen onnellisempi kuin vuosiin vaikka ero oli musertava. Joskus täytyy tehdä niinkuin toisesta väärin on, tehdäkseen oikein. Se vaatii sisua ja luonnetta sekä viisautta jollaista ei löydy kuin vain niiltä, joilla totisesti on sydän paikallaan. Jotka ymmärtävät ihmisyyden ja ihmiselämän päälle.
Voimia kaikille niille, jotka tunnistivat itsensä tästä. Uskokaa tai älkää, mutta lopussa kiitos seisoo ja se hyvittää kaiken eron tuoman tuskan. Hienoin teko minkä voitte rakkauden nimissä tehdä.
Ja tämä vain minun puolestani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
jätti minut toisen naisen takia yli 30 vuoden avioliiton jälkeen. Minun mielestäni se oli kaikkea muuta kuin rakkautta minua kohtaan. Toivun tästä kyllä, mutta koville ottaa.
hienosti kirjoitettu.
itsekkin eroamassa ja tunteet jyllää sinne tänne eikä oikein mistään saa kiinni .
toivotaan että elämä jatkuu
puolustusmekanismisi, psyykannut itsesi uskomaan tuon, minkä kirjoitit - vakuutatko itseäsi vai muita?
En tiedä, kumpi meistä on normaali vai onko normaalin raja todella häilyvä, mutta kaukaa haetulta tuntuu (ainakin minusta) "ymmärtää" ja "kunnioittaa" jättäjän ratkaisua, joka yleensä lähtee hyvinkin itsekkäästä näkökannasta eikä suinkaan puolison hyvinvoinnin ja tulevaisuuden huomioonottamisesta. Se, että nyt näet (tai olet näkevinäsi) asian hyvänä juttuna, on osaksi ihmisen mielen itsehoitoa. Onhan paljon helpompi kestää pahakin vastoinkäyminen, jos sen pystyy itselleen järkeistämään.
Toki erosta ja jätetyksi tulemisesta selviää (kun ei ole vaihtoehtoja), päivät seuraavat toisiaan ja elämä hakee uudet uomansa, mutta että kunnioittaisin exän tekoa tai ajattelelisin häntä kiitollisena? Ehei. En tosin takaisinkaan ottaisi, mutta fiksumpiakin ratkaisuja aikuinen ihminen kykenee kyllä tekemään (oletan, kuvittelen ja toivon näin olevan). Toisen ihmisen voisi ottaa huomioon jo aikaisemmin...
enkä suinkaan niille, joilla on katkera ero takana. Ja puhuin omasta puolestani. Minä koen eromme psyykkauksesta viis palveluksena, koska itse olisin tuudittautunut turvallisuuden ja tuttuuden tunteeseen vaikka iäti..katsomatta totuutta silmiin: avioliittomme oli kuollut pystyyn. Mieheni oli minua järkevämpi ja onneksi oli.
Minun ei tarvitse sinulle vakuuttaa yhtään mitään, mutta yksinkertaistan yhden asian: miksi tuntea vihaa ja katkeruutta lopun elämänsä kun voi kääntää tilanteen ajan myötä edukseen? Katkera ihminen voi huonosti, näyttää huonolta ja laahaa painolastia mukanaan seuraavaan suhteeseen. Mistä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Mielummin nousen tilanteen yläpuolelle ja kiittelen että elämä jatkuu tuoden jotain parempaa tilalle. Miksi kaipailisin ihmistä, joka ei halua elää kanssani?
Saat olla mitä mieltä tahansa joten anna minunkin. Turhaan koitat pahoittaa mieleni kitkerillä sanoillasi. Olen eroni tehnyt ja sen surrut, voimia sinulle samaan.
olet ihan oikeassa. Tuskin moni ero kuitenkaan on tehty rakkaudesta toista kohtaan, mutta tavallaan jos tajuaa että molempien elämä menee hukkaan yhdessä, niin kyllä siinä suuri hyvä teko tehdään jos asia tajutaan ja sen takia erotaan. Niin monta liittoa on jossa ei olla onellisia ja ei osata päästää irti. Hulluinta että taloudelliset seikat painaa monella vaakakupissa enemmän kuin onnellinen elämä joko yksin tai myöh. parisuhteessa.
Onnea sinulle.
Kerrotko, kuinka paljon aikaa vaadittiin, että pääsit sinuiksi eron kanssa? Missä vaiheessa tunnelin päässä alkoi näkyä valoa?
Onko jättäjä 'rohkea' jättäessään. Olen itse ollut kaksi kertaa jättäjän roolissa; olen kyllä luonteeltani itsenäinen, mutta en ole kokenut olevani mitenkään erityisen rohkea teossani. Kyllä tässä maailmassa on rohkeutta, mutta minusta aivan jossain muualla kuin avioliittojen eroprosesseissa. Itse ihalilen vaikkapa Nelson Mandelan kaltaisia ihmisiä...
Minä ymmärsin mitä sanoit ja melkein samoilla sanoilla, ei kovin kauaa sitten, ex-mieheni minua kiitti ja sanoi nostavansa hattua, kun minulla (hänen sanojensa mukaan) oli niinpaljon rohkeutta ja selkärankaa lähteä. Yhtä helvettiä se oli ja lisäpaineita lisäsi myös ihmiset, jotka ei tienneet elämästämme mitään, vaan heti tuomitsivat. Syyhän on lähtijässä...voin vain sanoa, että vieläkin välitän omalla lailla ex-miehestä (en siis vihaa häntä, enkä ole katkera mistään siitä mitä hän teki liittomme aikana ja kunnioitan sitä, kuinka hän huolehtii lapsistamme olivatpa ne hänellä taikka minulla), mutta yhdessä olisimme tuhonneet toisemme ja myöskin lastemme elämän..Tämän on myös ex-mieheni tajunnut ja huomannut ja tuntuu olevan onnellinen uuden onnensa kanssa. Hän on löytänyt ihanan vaimon (myös minunkin mielestä) ja he sopivat mielestäni toisille paljon paremmin, kuin me aikanaan ja itsekkin olen tasapainoisempi, nauravampi, onnellisempi ja sisällä on hyvä olla. Enään ei ahdista!!!
Lämmintä ja auringoista kesää!!