GRRRR!!!!

päin, että liikaa kuulemma tuppaannun auttamaan, sanovat aina, että kyllä sitten pyydetään kun tarvitaan..yrtän nyt sitten opetella olemaan kylmempi.

... että monelle anopille tytär on miniää läheisempi. Meilläkin äiti tulisi kyllä ensin hoitamaan minun lapsia (joita ei ole) kuin veljeni perheen. Se vain menee niin. Sitä en kyllä ymmärrä, jos lapsien sairastellessa apua ei saa.

Kun nyt aatellaan, että sinun lapset ovat hänen pojan lapsia myös..

Ainakin kaksi asiaa voit pitää varmana: Tiedät mistä ET saa apua, joten joku toinen turvaverkko olis hyvä. Ei aina mahdollinen, ei mullakaan ollut.
Toinen on se, että kun anoppi aikanaan tarvii apua, mitä vaan, et ole mitenkään velvollinen mihinkään!

Tämä on mielestäni anopiltas selvä kannanotto, toimi sen mukaan.
Sotimaan ei tarvi alkaa, mutta anna ajan kulua ja kun aika tulee, voit esittää oman kannanottosi.

Eihän anopilla tietenkään olekaan mitään velvollisuuksia kenenkään lapsia hoidella jos oikeen pitkälle ajatellaan, mutta tuo sairaan lapsen tapaus kyllä särähti korvaan.

Terv. Yks anoppi joka hoitais enemmänkin jos terveys kestäis. Toivottavasti saat muita tukia lähellesi, aina joskus niitä kuitenkin tarvitaan.

Mietipä jos; anoppisi kokee sinun ajattelevan häntä vain lastenhoitajana.

Minulla yksi pojan poika ½ vuotias, Juniori käy luonani vierailulla melkein viikkotain (nyt oli 16 kerta, kirjoitan Juniorille päiväkirjaa) 3-5 tuntia kerrallaan.

Hoitajana olen ollut Juniorille vain kaksi kertaa, silloin Heidän kodissaan, muut ovat vierailuja mummolassa.
Juniorilla on todettu kaikki mahdolliset allergiat, saan täsmällisen ohjeistuksen vierailun ajaksi. Kerron mitä tulemme tekemään, sekä kotiin noudettaessa mitä teimme; syönnit nukkumaajan ja vaippojen vaihdon syyn ja kerrat, sekä ulkoilun keston.
Meillä ei ole mistään Junioria koskevaa erimielisyyttä.

Jos tämä asia pitäisi hoitaa OMAN poikani kanssa, tuskin saisin Junioria näin usein vierailulle. Poikani on todella mustasukkainen lapsestaan, mutta Miniä on viisas ja kaukokatseinen ja haluaa Juniorilla olevan suhteen Mummuun.
Asun 250 metrin päässä, toinen isoäiti ja isoisä asuvat 200km päässä.

..parempi kun antaa olla hänen sellaisessa seurassa missä hänestä pidetään. =)

Ja muista että oman tyhmyytensä hän vain käytöksellään osoittaa!

Sinuna pitäisin suurta etäisyyttä häneen ja lakkaisin käymästä hänen luonaan.(hox! Älä kuitenkaan kiellä miestäsi ja lapsiasi käymästä siellä jollei hän kohtele lapsiasi epäoikuidenmukaisesti).

Ja tosiaan..rakenna se turvaverkko ympärillesi muista ihmisistä ja näytä hänelle ettet tarvitse häntä!

Vaikka en osaa ajatuksia lukea, niin sinun olisi varmaankin pitänyt noudattaa anoppisi ohjeita lapsiesi suhteen jottei hän olisi "suuttunut" sinulle. Meillä anoppi sanoi mikä pojallemme olisi pitänyt tulla nimeksi, mutta eihän se minulle sopinut ja sen jälkeen hän oli jonkin aikaa hieman happama. =)

Ja lopuksi mietelause:

"Anoppi on rangaistus, jonka joutuu kärsimään, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa."
PÅL 7 V.

Ensimmäiseksi tulee mieleen että ne toiset lapset ovat paljon mukavampia hoitaa. Tai sitten anoppi vain suosii tytärtään poikansa kustannuksella.

Nostan tämän ikivanhan keskustelun kun en löytänyt uudempaa :) Onnittelut jos joku jaksaa lukea tämän loppuun asti :D

Anoppi. Siinä vasta kirosana. En olisi ikinä uskonut että joskus koittaa se aika, jolloin ihan aidosti halveksin anoppiani.

Anoppini on aina ollut lempeä, rakastava ja välittävä persoona. Hänellä on kaksi aikuista lasta; tytär sekä mieheni.

Pieni ihmetys anopin käytöstä kohtaan alkoi viime vuonna kun menimme naimisiin. Meidän häät eivät voineet häntä kiinnostaa pätkääkään! Ainoa asia, mitä hän teki, oli se että hän halusi hankkia meille hääauton. Olimme oikein innoissamme ja kiitollisia, sillä onhan hääauton hankinta kallista. Hän kertoi auton olevan sen ja sen värinen, vuosimallia se ja se. No, kuitenkin 24h ennen vihkimistä kun kyselin että joko olisi aikaa kertoa että millaista autoa me odotellaan kirkon edessä, hän sanoo että:" Ääähh en minä sitä ikinä hankkinut. Ottakaa tuo minun Opel ja laittakaa rusetti ikkunaan." Kiva. Häämme olivat suht pienet, ja hääauto oli ainoa asia joka oli miehelleni todellä tärkeä. Isäni ja enoni sitten järkkäsivät meille häälahjaksi limusiinin jolla päästiin kirkolta juhlapaikalle, se oli aivan ihanaa.
Seuraavana päivänä, väsyneinä ja onnellisina naureskeltiin vieraiden antamia hääkortteja joissa oli selvästi ajateltu meitä ja häidemme teemaa. Korttipinon loppuessa huomasin,että anoppi ei ollut antanut edes onnittelukorttia. Emme todella odottaneet lahjarahaa, mutta melkein jokaisessa kuoressa sellainen oli. Miehelleni olisi merkannut onnittelukortti äidiltä enemmän kuin mikään määrä seteleitä.

Nyt tilanteemme on se, että minä olen viimeisilläni raskaana. Kuinka kauan oikein kuunneltiinkaan sitä " Noo, jokos te niitä vauvoja tekisitte "- vihjailua... Mieheni siskolla on poikalapsia, ja kaikki ovatkin sanoneet että " joskus kun lapsen teette, poika se on vaikka olisihan tyttö ihanaa vaihtelua! ". Meillä ei sen kummempaa toivetta sukupuolesta ollut, mutta tytöksihän tuo paljastui. Mieheni on aivan onnensa kukkuloilla; toinen tyttölapsi isän puolelta sataan vuoteen! Olemme saaneet anopilta yhden laimean "onnea sitten"-kommentin ja that's it.

Nyt kun olemme onnellisesti naimisissa, tyttö tuloillaan parin viikon sisällä niin yhteydenpito mieheeni loppui kuin seinään. Ei mitään. Anoppi vieraili meille ennen todella usein, soitteli miehelle sekä minulle viikoittain. Kävin usein yksinänikin hänen luonaan kahvittelemassa ja vaihtamassa kuulumisia. Olimme oikeasti tosi hyvät ystävät.

Nyt tilanne on jo siinä pisteessä että anoppi ei vastaa mieheni puheluihin tai viesteihin. Mieheni sisko viettää siellä aikaa lastensa kanssa paljon, mutta me emme ole kovinkaan tervetulleita. Viimeksi eilen illalla nukkumaan mennessä mieheni sanoi,että on taas kuukauden tavoitellut äitiään - tuloksetta. Siihen perään vielä liuta kysymyksiä että miksi minun elämä, minun lapsi ja minun kuulumiset eivät kelpaa. Mieheni kertoo päivittäin, miten onnellinen on että lapsemme saa maailman parhaat isovanhemmat - minun vanhempani. Tekee pahaa nähdä kuinka kovin se häneen sattuu.

Aina silloin tällöin, hyvin hyvin harvoin kun mies äitinsä tavoittaa, alkaa hirveä vähättely asiasta. Viimeksi häntä ei tavoittanut kuukauteen koska hän oli poimimassa vadelmia...

En usko että lapsemme menettää mitään kun yksi mummi puuttuu, omat vanhempani odottavat vauvan syntymää kuin kuuta nousevaa ja ovat tehneet hellyyttäviä tarvikehankintoja tahoilleen. Emme halua että isovanhemmat ovat osana lapsen elämää vain ostamalla asioita, vaan oikeasti olemalla läsnä. Itselleni isovanhemmat ovat olleet kultaakin kalliimpia, vain koska he viettivät kanssani aikaa ja arvostivat sitä.

Vaikka minä tai pian syntyvä vauvamme emme asiassa mitään menetäkään, niin mieheni menettää. Mistä tämä johtuu?!

Mitenkäs nämä teidän miehienne siskot, joiden lapset siis on siellä äidinäidillään hoidossa, niin eikös heilläkin ole olemassa ne toiset isovanhemmat miehensä puolelta?

Hoitavatko nämä heidän miestensä vanhemmat näitä lapsia, vaan ainoastaan äidin vanhemmat?

Siellähän voi olla samanlaista kahnausta sielläkin, joten hekin ovat turvautuneet vain äidinpuoleiseen isoäitiin.

Oman elämänkokemukseni mukaan ne vain ovat yleensä niitä äidinpuoleisia isovanhempia, jotka niitä lapsia enemmän hoitavat. Jostakin kummallisesta syystä ne vain ne tyttären lapset ovat yleensä läheisempiä. Voisiko joku alitajuntainen syy olla sekin, että tyttären lapsesta ei niin helposti tarvitse tuntea pelkoa, että siitä joutuu luopumaan. Kun avioero tulee, ei tytär hylkää äitiään, mutta anoppinsa kyllä. Ja miniä vie lapset mennessään. Isän vanhemmat ei ole sitten enää niin tiiviisti mukana lasten elämässä. Varsinkin jos ero on ollut riitainen ja lasten huoltajuudestakin tulee riitaa, niin siihen ei enää miehen vanhempien toivota sekaantuvan. Tiedän monia isovanhempia, joiden suhde pojan lapsiin on jäänyt etäiseksi tämän avioeron myötä.

Tämä on vaan siis yksi teoria, mutta on joku muukin minulle todennut, että tyttären lapsi koetaan enemmän omaksi, miniän lapsen kanssa joutuu jännittämään ja olemaan kuin framilla, että teenkö oikein ja onko miniä tyytyväinen. Tyttären kanssa ei pieni erimielisyyskään jostain seikasta ole kohtalokas, miniä taas voi ottaa nokkiin pienestäkin. Täälläkin yksi kirjoittajaminiä luetteli, miten hän toimii oikein ja miehen sisar väärin ja kuitenkin anoppi "suosii" tyttärensä lapsia. En usko alkuunkaan, että kyse on mistään tuollaisista asioista. Tytär on oma lapsi. Miniää anoppi ei voi pitää samalla tavalla omanaan. Tietenkin poikakin on oma lapsi, mutta poika on jo mennyt pois äidiltään, perustanut oman perheen ja siinä on miniä hyvin keskeinen tekijä. Vanha sanontahan on, että kun tytär menee naimisiin, saat pojan. Mutta kun poika menee naimisiin, menetät pojan. Siinä on jotain viisautta.

Kun tytär menee naimisiin, hän ei kaikkoa pois äitinsä luota, jos välit ovat edes kutakuinkin normaalit. Lasten syntymän myötä tyttären ja äidin suhde vain vahvistuu. Niin se menee.

Ei äiti poikaansa hylkää, vaan poika itse tavallaan hylkää äitinsä eli vahtaa tämän toiseen naiseen. Eli naiset tässä jollain selittämättömällä tavalla ovat niitä tekijöitä. Ei tietenkään aina kaikki mene juuri kaavojen mukaan, mutta kutakuinkin näin nämä suhteet pyörii, lähes kaikissa kulttuureissa. Eli on olemassa elämänalue, jossa miehet ovat väistyvämpi osapuoli ja naiset vahvoja. Eikä kyse ole mistään fyysisestä eikä henkisestäkään vahvuudesta, vaan jostain, mikä on vain ihmisten pään sisällä.

Ei minusta kannata kiukutella siitä, hoitaako anoppi lapsenlapsiaan vai ei. Läheisyys anopin kanssa ei ole vain syntynyt eikä siihen ole olemassa syyllistä osapuolta. Jotkut neuvoo oman turvaverkon rakentamista, ihan niin kuin anopin olisi luonnostaan kuulunut olla se turvaverkko. Eihän se nyt niin mene. Ei isovanhemmat ole mikään pakollinen kuvio lapsen elämässä. Voisi tuossa ajatella niinkin, että se miehen sisar on alusta asti tuonut lapsensa äidilleen hoitoon sen kummemmin kyselemättä ja ohjeistelematta ja äiti - eli anoppi - on joutunut tilanteeseen, missä lapsia hoidatetaan hänellä jo ihan taakaksi asti. Ei ole enää voimia ottaa pojan lapsia siihen lisäksi, on sitä omaa aikaakin saatava olla. Anoppi saattaa hyvinkin ajatella, että hoitakoot sen miniän vanhemmat tyttärensä lapsia niin kuin hänkin tekee oman tyttärensä kohdalla.

Vai pitääkö nyt sitten vain yksinkertaisesti päättää, että anoppi on paha, sydämetön ja julma ihminen? No, jos niin on, niin ei niitä lapsia sinne pidä laittaakaan tällaisen ihmisen huomaan.

olen vähän samoilla linjoilla Rakas.mummu kirjoittajan kanssa.
Itse olen hoitanut 3 lasta aikuiseksi, yhteen aikaan oli todella vaikeaa yksinhuoltajana huolehtia kaikesta ja tehdä samalla vaativaa työtä. Tuntui että se aika vei kaikki voimat loppuelämäksi.

En enää jaksaisi edes leikkiä lastenlasten kanssa vaikka ns. velvollisuudesta yritän. Kyse ei ole siitä, ettenkö välittäisi lastenlapsistani, tietysti välitän ja rakastan, mutta en jaksaisi enää yhtään sitä hösäämistä mitä pikkulasten kanssa aina on.

Jos saisin pelkästään lukea satuja ääneen ja muksut olisivat paikoillaan ja hiljaa, s eolisi oko mutta harva lapsi jaksaa 5 minuuttia pidempään kuunnella. Mutta kaikki se juokseminen, sotkut syödessä jne jne. ei vaan jaksaisi oikeasti enää puuhastella sellaisia.

Juuri näin. Olen itsekin kahden lapsen mummo ja hoidin lapsenlapsia todella paljon silloin kun he oli pieniä. En ollut vielä neljääkymmentä, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Kävin töissä ja pitkään jaksoin ihan hyvin. Vaikka myönnänkin, että kyllä ne vapaat viikonloput olisivat minullekin olleet aika tärkeät. Miniä kun halusi tuoda ne lapset minulle vähän väliä viikonlopuksi, että saisi heistä "vapaata." Vapaata omista lapsistaan.

Sitä ei ajateltu, että minä kävin töissä myös ja mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän olisin tarvinnut vapaa-aikaa palautumiseen, mutta tätä asiaa ei siinä päässä kai sitten ajateltu ollenkaan. Tykkäsin lapsista kyllä valtavasti niin kuin edelleenkin, ja hyvä puoli oli vielä se, että lapset oli erittäin rauhallisia, ei mitään kiljukauloja eikä riehujia.

Nyt olen päässyt eläkkeelle ja olen onnellinen, että ei ole pieniä lapsia, joita minun pitäisi hoitaa. Lapsenlapset on jo aikuisiässä. En todellakaan jaksaisi yhtään pikkulasten kanssa. Ihan säälittää katsella isovanhempia, jotka vielä selvästi yli seitsemänkymppisinäkin on valjastettu pikkulasten hoitoon. Minä en jaksaisi edes kymmenen vuotta nuorempana.

Kyllä jossain vaiheessa elämää ihmisen pitäisi saada olla ja elää jo ihan levollisesti, ilman että lapset roikkuu helmassa koko ajan. Jaksaminen tässä iässä on ihan eri luokkaa kuin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta nuorempana. Vaikka ei tarvitsekaan lähteä aamulla töihin, silti kunnon yöunet on tarpeelliset, ihan terveydenkin kannalta.

Pitäisi ajatella tätäkin puolta.

Mikäli näiltä palstoilta voi johtopäätöksiä vetää, niin saamme kohta kimppuumme pikkulasten äidit, jotka julistavat meidät itsekkäiksi, omaa elämäänsä eläviksi, rakkaudettomiksi naisiksi, joilla ei ole oikeutta mummun titteliin.