Onko täällä muita, joiden päällimmäinen ongelma ei ole se, ettei kelpaa kenellekään, vaan pikemminkin se, ettei kukaan "kelpaa" itselle. Ja nyt ennen kuin joku pillastuu ja syyttää itseriittoiseksi, selvitän hieman aivoituksiani.
Elikäs: Minulla ei ole huimia kriteereitä. Toivoisin kuitenkin lujaa henkistä yhteyttä, tunnetta siitä, että haluan olla tämän ihmisen kanssa enkä kenenkään muun. Haluaisin arvostaa toista ja pitää häntä huipputyyppinä.
Koen lämpimiä tunteita ystäviäni kohtaan. Lapsia osaan jopa rakastaa, joten luulisin, että osaan rakastaa jotakuta miestäkin, mutta kun sielunkumppania ei vain löydy :( Ihastun tosissaan ehkä noin kerran kahdessa vuodessa.
Olen mukava, avoin ja kivannäköinen. Saan kyllä seuraa ja törmään usein siihen tilanteeseen, että mies haluaa enemmän. Mut kun ei kolahda, niin ei!!!
Elikäs: Minulla ei ole huimia kriteereitä. Toivoisin kuitenkin lujaa henkistä yhteyttä, tunnetta siitä, että haluan olla tämän ihmisen kanssa enkä kenenkään muun. Haluaisin arvostaa toista ja pitää häntä huipputyyppinä.
Koen lämpimiä tunteita ystäviäni kohtaan. Lapsia osaan jopa rakastaa, joten luulisin, että osaan rakastaa jotakuta miestäkin, mutta kun sielunkumppania ei vain löydy :( Ihastun tosissaan ehkä noin kerran kahdessa vuodessa.
Olen mukava, avoin ja kivannäköinen. Saan kyllä seuraa ja törmään usein siihen tilanteeseen, että mies haluaa enemmän. Mut kun ei kolahda, niin ei!!!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tuttu tunne.
Haluaisin myös kohdata nimenomaan "sielunkumppanin", mutta sellaista en ole koskaan kohdannut. Vain kerran elämässäni olen ollut todella korviani myöten rakastunut. Olen 32-v.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että mulla alkaa olla tässä iässä 2 vaihtoehtoa:
a) sopeutua sinkkuuteen lopullisena olotilana ja lopettaa aktiivinen potentiaalisen kumppanin katselu
b) hyväksyä se, että jos en halua elää yksin, niin minun on vakiinnuttava jonkun sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa on kivaa ja synkkaa, vaikka mies ei ihan "sielunkumppanilta" tunnukaan...
Tällä hetkellä kallistun enemmän vaihtoehto a:n puoleen...
Täällä on toinen 32 v. neitokainen, jolla on samat fiilikset. Olen kanssa kallistunut vaihtoehto A:n puolelle. Lapsia minulla ei ole, mutta koiria kylläkin. Nämäkin tuntuvat olevan liikaa monille. En mielestäni ole niin kauhean kranttu, mutta etsin kai edelleen sitä oikeaa. En ole valmis hyväksymään ketä tahansa vierelleni.
Sama vika, tosi harva ja harvoin on koskaan kolahtanut (ikää 40v). Vaikka henkisellä tasolla kolahtaisikin, niin ei fyysisellä tai päinvastoin. Koskaan ei vielä ole tapahtunut tähänastisessa elämässä, että molemmilla tasoilla. Näin se vaan on, ja se on hyväksyttävä. Vaihtoehto a on ihan varteenoettava juttu.
Onko tämä 32 vuotta jokin maaginen ikä jolloin aletaan lopullisesti miettiä ettei sitä "oikeaa" löydy jos ei ole vielä tullut vastaan..? ilmeisesti, vaikka itsellä tätä hakuilua on jatkunut jo pari vuotta. Jo pidemmän aikaa olen yrittänyt itselleni tolkuttaa tuon vaihtoehto b):n järkevyyttä, mutta minkä hemmetti teet kun ei sitä voi väkisin toisen kanssa olla! ei halua valehdella itselle saati sille toiselle. Yritetty on.
Valitettavasti(?!) ehdin kokea sen todellisen rakastumisen tunteen, sen juuri kun sekä henkinen että fyysinen puoli synkkaa suhteessa. Hänellä tosin tämä fyysinen yhteenkuuluvuus oli tosin liian suurta myös toisten naisten kanssa.. Mutta sellaisen kokemuksen jälkeen on hiukan vaikea tyytyä siihen että vain toinen niistä sujuu..:(
Koiraa/kissaa ei ol etullut vielä hankittua mutta eiköhän sekin päivä vielä tule. Sitten viimeistään voi ottaa vastaan "ikuinen vanhapiika" -leiman jonka yhteiskunta on jo otsaani liimannut..
sama homma paitsi että olen mies!! etsin naista jolla on aivot ja järkevät jutut joihin ei kuulu kapakka ja biletys sekä kännääminen joka tuntuu olevan jokaisen prinsessan ajatuksissa.. niin pahasti että sinne on ihan pakko päästä, itse en lihatiskillä viihdy vaan tykkään olla esim. ulkona ja käydä ravintoloissa vaikka syömässä sen juopottelun tilalla. olen tosin jo 26 että silläkin on varmaan merkitystä.. elän terveellisesti ja pidän huolta kunnostani.. olen ihan normaali työssäkäyvä mies. ainut vaan että se fiksu nainen puuttuu viereltä.
MOi!
Mulla on samankaltaisia fiiliksiä, tuntuu tällä hetkellä siltä, et kaverit viihtyy baareissa paremmin kuin minä.. itse haluaisin käydä enemmän jossain ravintoloissa, kahviloissa ja viettää romanttisia iltoja oman rakkaan kainalossa.. baareissa ON tullut käytyä paljon..en tosin oo miehii sielt löytänyt vaik tarjolla olisi ollut monta aina yhdelle kädelle...Olen 22v.
Minä olin juuri tuollainen. Olen viimeisen 10 vuoden ainaka seurustellut kyllä, mutta sitä mieletöntä tunteiden paloa ei ole ollut sitten sen ensimmäisen poikaystävän jälkeen ja luulinkin, että se johtuu ihan vaan siitä että ensimmäinen on aina ensimmäinen.
Olen nyt siis 31v. Kuinkas sitten kävikään.....olin valmis rakastumaan ja kohtasin kuin ihmeen kautta miehen, joka on hyvin samanlainen itseni kanssa ja hänellä myös oli vihreä valo päällä. Nyt sitten olen pikkuhiljaa rakastumassa oikein kunnolla ja saan tälle vastakaikua. No ei tämä ihan niin yksinkertaista ollut, sillä tässä kaiken ohessa olen vaihtanut myös maata ja yrittänyt sopeutua ympäristön vaihdokseen.
Toivosta ei kannata luopua. Minulle kävi myös niin, että tavallaan luovutin ja silloin juuri kohtasin hänet. Näen entisten epäonnistuneiden suhteiden merkityksen, sillä ilman niitä en ehkä olisi osannut tunnistaa häntä väkijoukosta ja nyt osaan arvostaa häntä ehkä sen vuoksi paremmin.
Tsemppiä kaikille, kyllä se ihminen vielä tulee, jos annatte rakkaudelle mahdollisuuden. Huomaan, että minun suhteideni alkuun on usein liittynyt myös joku muu muutos elämässä, ehkä silloin olen ollut helpommin lähestyttävä ja avoimempi ystävällisille ihmisille.
Tapasin tämän miehen netin kautta. Laitoin lyhyen ilmoituksen, joka kuitenkin sisälsi kaiken oleellisen minusta, ihan uudelle sivustolle ja mies valikoitui heti akanoista. Vielä Suomessa asuessani deittailin aika paljon ja tapasin miehissä netin kautta sekä baarissa viimeisin parin vuoden aikana. Jonkun kanssa hieman yritin seurusteluakin, muttei siitä tullut oikein mitään syystä tai toisesta. Ehkä en ollut valmis rakastumaan, kun tiesin että haluan lähteä uudelleen maailmalle.
Tuli tuossa vaan mieleen, että kun nyt asun suurkaupungissa, jossa näkee paljon hyvännäköisiä miehiä ja tarjontaa on miesten suhteen paljon, niin suhtautuu deittailuunkin ehkä hieman eri tavalla kuin Suomessa, jossa sinkkumarkkinat ovat kohtuullisen pienet ja paineet ovat kovat. Saattaa jo ennakkoon asennoitua, että ei tästä tule taaskaan mitään. Suomalaiset ovat niin homogeenista porukkaa, että seula toisen virheiden suhteen on ehkä vielä tiukempi. Toisaalta nykyisessä kotikaupungissa keskitytään paljon 20-30 välillä uran luomiseen ja ihmissuhteet saattavat jäädä taka-alalle. Suomessa puolestaan, tuntemukseni mukaan, jos ei ole hieman yli kolmekymppisenä ollut pitkässä suhteessa on ikään kuin sekundakamaa. Itsekin taisin tehdä alitajuisesti sitä listaa ihannemiehestä. Nykyinen poikaystäväni täyttää listan ihan sattumalta kaiken muun paitsi pituuden suhteen, josta olen ollut valmis tinkimään hieman. Tärkeintä kuitenkin on, että hän on emotionaalisesti tasapainossa ja ajatusmaailmamme kohtaavat.
Pelkään jo ylipäätään mennä deiteille, kun tiedän niiden lähestulkoon poikkeuksetta päättyvän vihaan ja suuriin loukkaantumisiin, kun en pystykään vastaamaan niihin tunteisiin, jotka vastapuolessa herää.
Tunnen itseni todella surkeaksi tapaukseksi, etenkin kaikkien niiden haukkumaviestien jälkeen, joita kandidaateilta olen saanut.
Eikä minullakaan niin merkittäviä vaatimuksia ole ulkoisille tekijöille - jos ollenkaan. Mutta itse haluaisin myös tuntea tuon mainitsemasi tunteen huipputyypistä. Ja se on puhtaasti henkisiin ominaisuuksiin liittyvä kriteeri.
rupsahtanut niin eiköhän siitten ala kelpaamaan.
Olen 49v eronnut sinkkunainen ja tässä iässä sen kolahduksen kokeminen vasta lujille ottaa. En ole ruma, en vielä edes rupsahtanut, joten seuraa ei ole edes vaikea saada. Treffeillä käydessäni miehet lähes poikkeuksetta haluavat aloittaa suhteen ja minä koen kiusallisia hetkiä, kun koetan hienotunteisesti ilmaista etten tunne samoin. Muutamia kertoja olen yrittänyt seurustella ilman "sitä oikeaa" fiilistä, mutta en pysty antamaan itsestäni miehelle sitä, minkä tiedän kykeneväni antamaan, jos mies herättää minussa muitakin tunteita, kuin vain ystävyyttä.
Ei minulle ole miehelle isoja ulkonäöllisiä kriteerejä, minulle riittää että mies herättää mielenkiintoni ja halun tavata hänet uudelleen. Näin käy ehkä kerran 1-2v aikana. Tunteita ei voi pakottaa, niin se vaan on.
>Ei minulle ole miehelle isoja ulkonäöllisiä kriteerejä, minulle riittää että mies herättää mielenkiintoni ja halun tavata hänet uudelleen. Näin käy ehkä kerran 1-2v aikana.<
kanssa mene jonka kanssa sulla kolahtaa? Miksei hän kelpaa sulle?
ei aina ole niin yksinkertaista.
Kun on kolahtanut, niin on myös alettu tapailla ja sitten seurustella tiiviimmin. Aikaa myöten tulee vastaan sitten niitä arkielämän tosiseikkoja, kuten miehen pienet lapset, pitkä välimatka tai sekin, ettei se alun kiinnostuksen ja ihastumisajan jälkeen muutukaan rakkaudeksi..
Vaikka jonkun kanssa kolahtaakin, ei se automaattisesti ole loppuelämän juttu. Olen omalla kohdallani rohkeasti katsonut ne, jotka ovat tosiaan tuntuneet hyvälle. Tiedossani on siinä vaiheessa ollut jo miehen taustoja, mutta millainen tilanne onkaan sitten tosielämässä, se on useimmiten hankalampaa, kuin luulisi. Täysin erilaiset elämäntilanteet tekevät seurustelusta hankalan, toisella olisi aikaa ja toisella se on hyvinkin rajallista..
Ukkomiehiin en ole koskenut, niitäkin kolahduksia on kohdalle osunut.
antanut miehille tarpeeksi mahdollisuuksia? Liian nopeat johtopäätökset pilaavat kaiken. Kukaan ei ole niin hyvä ihmistuntija, että pystyy lyhyessä ajassa sanomaan mitään toisen todellisesta olemuksesta. Ihan kivaa kannattaa aina katsella pidempäänkin.
Mutta jos et ole nopea tuomitsemaan ja olet antanut miehille aidon mahdollisuuden, niin sitten aika ratkaisee ongelman. Aivan varmasti.
...kuka lie sitten se oikea...
omalla kohalla en puhuis niinkään kelpaamisesta vaan erilaisista elämäntilanteista..liian usein törmää siihen ettei yksinkertasesti aika riitä kaikkeen..ennnekuin on päästy edes asteelle vakava niin homma on kuivunut kasaan..näillä virityksillä on ollu se yhteinen piirre että kauhia kiirus tuntuu olevan..mie (junttura ?)en oo pikazydeemi ollenkaan..toisella käellä hoideltavaksi ei miusta myöskää ole;-)
niin,ja tietennii juniorilla on oikeestaan tässä vaiheessa se suurin merkitys,puoltuttuja mahdollisia tulevia miesystäviä en tois ikiuna hälle näytille..no joo,en tainnukkaan olla se muu,mut vastasin kuitennii:-))
Minä tosin en pidä sitä ettei kukaan kolahda, kovin suurena ongelmana. Minusta sinkkuelämässä ei ole mitään väärää.
Sitä lujaa henkistä yhteyttä ei voi olla heti vaan se kasvaa vuosien yhteistyön tuloksena.
Olin juuri samaa kirjoittamassa, mutta olihan se täällä sanottu. Sielunkumppanuus syntyy oikeasti vasta ajan kanssa. Eikä edes ensimmäisen vuoden aikana oleellisesti.
Toki yhteys voi tuntua syvältä heti alkuun, mutta ei se sitä ole kuin korkeintaan osittain. Itse uskottelee itselleen, että kyllähän tuo ymmärtää kaiken juuri oikein.
Toisilleen valmiita paketteja ei ole olemassa. Itse täytyy hyvä suhde rakentaa, ja se on pitkä tie jossa molempien täytyy muuttua. Oli toinen sitten vaikka millainen ulkonäöltään, persoonaltaan, sängyssä..
Se alun täydellinen synkkaus on vain ensivaikutelmaa, johon on helppo rakastua ensimmäiseksi vuodeksi. Rakastua kuvitelmaan. Ja kun siitä tulee värittynyt muisto, mikään ei sille vedä vertoja.
Mutta siis tietysti pitää olla kipinää yms. mielenkiintoa, mutta todellista ymmärrystä on turha hakea valmiina
Ymmärrän, mitä tarkoitat.
Mutta olen todennut, että jonkun samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa tuntuu joskus aivan heti, että ymmärretään toisiamme ja ollaan samalla aaltopituudella. Ja sellaisesta natsaamisesta alkanut ystävyys kestää yleensä vuosia läpi pitkienkin erojen.
Olen ihmetellyt, miksei samalla tavalla ikinä kolahda miehen kanssa.... En missään tapauksessa ole lesbo kuitenkaan, sillä fyysistä vetovoimaa tunnen vain miehiin.
Tuon nyt vielä jotenkin kestäisi, jos ei ois koskaan kohdannu sellaista miestä, joka tuntuu juuri siltä puuttuvalta palaselta ja ns. sielunkumppanilta. Silloin ois autuaan tietämätön siitä, mitä tarkoittaa se, että henkisellä puolella kolahtaa täysin ja toinen saa sukat pyörimään jalassa ja ajatukset sekaisin. Sillon sellaista ei kai osais ees kaivatakkaan. Mutta aivan hirveä tilanne on se, jos on kerran tai pari löytänyt em. kaltaisen miehen, mutta varattuna. Mulle on meinaan käyny niin... Siitä ylitsepääseminen on todella vaikeaa, kun pitää tukahduttaa tunteensa ja unohtaa, vaikka toinen pyörii mielessä aamuin illoin. Vaikea kiinnostua kenestäkään muusta siinä tilanteessa, mutta kun tietää, ettei toista voi saada niin aivan turha rakentaa varatun varaan mitään. Siitäkään huolimatta, vaikka mieskin tuntis ainakin hetkellisesti samoin mua kohtaan ja puhuis vaikka mitä kauniita sanoja... Siinä vaan satuttaa ittensä jos lähtee leikkiin mukaan. Että nyt jos saisin jälkeenpäin valita, niin mielummin se, etten koskaan ois kohdannu sielunkumppanilta tuntuvaa miestä kun se, että kohtaan sellaisen ja sitten en voi saada häntä.
Tuttu juttu, ja tätähän tämä elo on. Elämä oliskin niin helppoa kun vaan järjen kanssa saisi pelata.