olen olennaisesti tullut siihen johtopäätökseen, että se edustaa defeatismia eli tappiomielialaa.
Olen tulkinnut rokin olemuksen aikaisemmin depressiivisenä ja pessimistisenä ongelmissa kieriskelemisenä, mutta voisin sanoa paremmin, etenkin luettuani psykoanalyyttisen teorian itsenäisen sisäisen minän käsitteestä, että nykyrokin olemus onkin reaktiota sisäisen minän kyvyttömyyteen itsenäistyä ja tämän aiheuttaman pettymyksen ilmaisemista, joka kohdistetaan sitä aiheuttaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten epäoikeudenmukaisuuteen, epämoraalisuuteen ja ihmisen yleisiin luonteenheikkouksiin.
Muistan kuitenkin, kuinka vielä 80-luvulla hard rock oli kylläkin ironista yhteiskuntaa kohtaan, mutta se myös edusti taiteilijoiden itsenäistymistä ja henkilökohtaista selviytymistapaa. Nykyaikana ihmiset eivät enää yksilöllisty tai itsenäisty vaan joutuvat alistumaan yhteiskunnan dogmille, kuten palkkatyölle ja johtavan luokan autoritaarisyydelle, mutta sen lisäksi sosiaaliseen paineeseen olla tavallinen yhteiskunnan dogmille alistunut yksilö.
Olen tulkinnut rokin olemuksen aikaisemmin depressiivisenä ja pessimistisenä ongelmissa kieriskelemisenä, mutta voisin sanoa paremmin, etenkin luettuani psykoanalyyttisen teorian itsenäisen sisäisen minän käsitteestä, että nykyrokin olemus onkin reaktiota sisäisen minän kyvyttömyyteen itsenäistyä ja tämän aiheuttaman pettymyksen ilmaisemista, joka kohdistetaan sitä aiheuttaviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten epäoikeudenmukaisuuteen, epämoraalisuuteen ja ihmisen yleisiin luonteenheikkouksiin.
Muistan kuitenkin, kuinka vielä 80-luvulla hard rock oli kylläkin ironista yhteiskuntaa kohtaan, mutta se myös edusti taiteilijoiden itsenäistymistä ja henkilökohtaista selviytymistapaa. Nykyaikana ihmiset eivät enää yksilöllisty tai itsenäisty vaan joutuvat alistumaan yhteiskunnan dogmille, kuten palkkatyölle ja johtavan luokan autoritaarisyydelle, mutta sen lisäksi sosiaaliseen paineeseen olla tavallinen yhteiskunnan dogmille alistunut yksilö.
Vastaukset 16
Vanhimmat
se on kuitenkin pohjimmiltaan soittamisen iloa ja ajanviettoa kanssamuusikoiden kera. Näin olen itse asian sisäistänyt ja sen henkilökohtaisesti kokenut.
Muista Occamin partaveitsi.
Occam's razor:
" the explanation of any phenomenon should make as few assumptions as possible, eliminating those that make no difference in the observable predictions of the explanatory hypothesis or theory"
http://en.wikipedia.org/wiki/Occam's_Razor
Kaikki muusikot soittavat omaksi ilokseen. Mutta tässä on kyse siitä tavasta, jolla me soitamme. Soittaminen on subjektiivista, eikä kukaan voi jakaa sitä taiteilijan kanssa. Soittamisen tapa ja sen tuotos taas on objektiivista, joka on kaikkien jaettavana. Minä en hyväksy nykyrokin sanomaa ja tarkoitusta, koska se on defeatistinen. Muusikot myös hakevat innoitusta väärästä paikasta, kun he voisivat ilmaista sellaista iloa, josta on iloa myös muille. On turhan essentialistista kuitata tätä tietoa vetoamalla sosiaaliseen tapaan tai hyökätä arvostelijoita vastaan vetomalla johonkin filosofian perinteeseen.
Se lopputulos ei siinä mielessä ole objektiivista että kuulija kokee aina ne ilman värähtelyt omalla tavallaan.
Lisäksi minusta tuollainen tunneilmaisun rajoittaminen musiikissa tai muutenkaan ei olisi kovin loogista. Eikö sinua enää ahdista tai sureta jos et sitä kenellekkään ilmaise?
Ja muutenkin, onko se rock nyt loppujenlopuksi sen surullisempaa kuin iskelmä tai tango esimerkiksi. Tai vaikkapa klassinen musiikki?
Joo mutta lopputulos on objektiivista siten, että toisten pitäisi nähdä taiteilijan subjektiivinen ilmaus niin kuin se on tarkoitettu. Taide on kommunikaatioväline, joka viestittää totuuden taiteilijan tunteista. Nykyrock laittaa meidät katsomaan defeatistisia tunteita. Ei sitä täydy rajoittaa vaan antaa taiteilijalle sellaista palautetta, että hän objektivoi tunteensa ja kehittyy ihmisenä. Rock erityisesti on defeatistista. Aiheensa on aina sama mainitsemani pettymys elämää kohtaan, joka ei näe omaa heikkouttaan.
Haluaisin itse asiassa tarkennusta pariin käsitteeseen:
1. Määrittele "nykyrokki".
2. Millä tavoin "nykyrokin" defeatismi tulee mielestäsi esiin? Onko se näkyvillä esiintymisessä, sanoituksissa, sävellyksissä? Anna muutama esimerkki.
Ja vielä tuohon taiteeseen kommunikaatiovälineenä. Olkoonkin, että taiteilija haluaa viestittää omia tunteitaan ei vastaanottaja voi saada teoksesta samaa kokemusta. Tunnetta ei voi jakaa, eikä ole olemassa absoluuttista "tunnetotuutta".
Taide on itse asiassa kuin usko - kokemus yritetään mahduttaa johonkin yleispätevään teesiin, mutta loppujen lopuksi jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Perinteisesti rock nuorisokulttuurina on kyllä edustanut kapinaa ja itsenäistymistä, mutta nykyisin väittäisin että se on siinä määrin sulautunut yhteiskuntaan että sillä ei enää ihan samaa funktiota ole, vaan siihen tarvitaan joku vähemmän hyväksytty genre.
Musiikkina se taas edustaa niitä tunnetiloja mitä se kuvaa. Ja tuota depressiota tai surua kuvataan paljon säännönmukaisemmin iskelmäradion biiseissä kylläkin. Se on perisuomalaista, rock ei niinkään.
Juuri koska se on institutionalisoitunut ja tullut osaksi kulttuuria, se ei enää edusta yksilöllistä selviytymistä. Sen sijaan sen vastakkainasettelu yhteiskunnan epäkohtia kohtaan on säilynyt, ja rockista on tullut samalla tavanomainen ja kulttimainen surun rutiini. Samalla se on hävittänyt taiteellisen luovuutensa, jonka kuuluu toimia terapeuttisena itseilmaisuna, joka auttaa taiteilijaa irtautumaan tunteistaan ja löytämään objektiivisia uusia lähestystapoja elämäänsä. Siksi rock taiteena on nykyään defeatistista.
Luin läpi kaikki kirjoituksesi ja ei voi kuin ihmetellä. Jos pohtii noin "syvällistä" sontaa ja liittää sen harmittomaan musiikkiin, on täytynyt jäädä jostain elämässään paitsi. Jos nykyrokki on reaktiota sisäisen minän kyvyttömyyteen itsenäistyä, niin mitähän mahtaa olla politiikka? Musiikki on osaavien ihmisten työtä ja joskus myös hauskanpitoa, johon ei psykoanalyysejä kaivata.
Jos musiikki ja sen tekstillinen sanoma kuulostaa jostain ihmisestä tappiomielialaaan viittaavalta, on siihen useimmiten hyvä syy: vitutus. Vitutus, joka on lähtöisin poliitikoista ja muista kädettömistä, kuten esim. hienostuneen puheenparren omaavista ja teeskentelevistä paskanjauhajista. Musiikillinen vitutus ei kuitenkaan välttämättä merkitse tappiomielialaa tai edes oikeaa vitutusta, vaan usein se on laulunsanoiksi puettua, terävällä mielellä tuotettua kannanottoa em. surkimuksia ja heidän tuottamaa yleistä pahoinvointia kohtaan. Tekstin tekijä on vahvoilla, ei kohde.
Musiikkia ja tekstejä on aivan turha lähteä vakavasti analysoimaan, jos ei sitä itse päätyökseen tai edes osa-aikaisesti tee. Moni analyysi on mennyt täysin perseelleen, kun sitä on näytetty tekstin tekijälle. Analyytikko on ollut täysin hakoteillä analyysinsä suhteen! Tästä taas tulee mieleen poliitikko, joka ei osaa työtään.
Parempi olisi, jos kaiken maailman turhamulkut jättäisivät musiikin ja sen analysoinnin meille, jotka teemme musiikkia enemmän tai vähemän täyspäiväisesti. Ettei tulisi taas tarvetta tehdä tekstejä "valtavan tappiomielialan ja pettymyksen siivittämänä". Saattapi vielä iskeä depressiivnen pessimismi päälle! :D
Nykyrokki ei ole reaktiota sisäisen minän kyvyttömyyteen itsenäistyä vaan kyvyttömyydestä seuraavaan... donc... defeatistiseen tunnetilaan.
Taiteentekotilanne on taas vähän eri asia kuin taiteen sanoma. Siellä saakin ilakoida. Mutta millainen muusikko tekee itselleen epäaitoa musiikkia? Jos hänen musiikkinsa on aitoa, niin onko hänen ilonsa sen tekemisessä epäaitoa, vai eikö hän osaa jakaa tuskaansa toisten kanssa?
Vitutus on sama asia kuin kyvyttömyys asian korjaamiseen. Vihasta ei ole pitkä matka epätoivoon. Teoksen tekijä on vahvoilla vain jos hän hyötyy taiteestaan, eikä kieriskele ongelmissaan.
Minäkin olen tehnyt trakkerimusaa ja harrastanut pianolla improvisointia. En säveltäessäni pystyisi miettimään samoja asioita kuin nykyrokin tekijät, koska vaikutteisiini kuuluu myös aina ulospääsy tai ratkaisu ongelmista.
Taiteilijan täytyy pystyä ajattelemaan kriittisesti itseään kohtaan, jotta hänen tuotantonsa ei jämähdä paikoilleen. Kriittisen katsojan on mahdollista nähdä, miten tällainen taide ei enää autakaan ketään.
"Less isn't more -less is less"
Yksilö on vapaa silloin kun hän tuottaa itselleen onnistumisen kokemuksia, eikä alati suurenevaa hedonistista mielihyvää, jonka vähyys uhkaa tehdä hänestä kyvyttömän, tai peräti siihen ennakko-oletukseen perustuvaa defeatistista rokkia, jonka mukaan koko maailma on hedonistinen.
Vanha rokki oli aikaansa nähden defeatistista, mutta nykyrokkiin nähden rakentavaa.
Missä on kuulutettu, että muusikon täytyy jakaa tuskaansa muiden kanssa? Eikö hän voi jakaa myös euforiaa? Aggressioitaan? Aggressio on eri tasolla kuin tuska tai edes vitutus - sillä voi olla myös positiivinen suunta.
Vertaamalla itseäsi "nykyrokin" tekijöihin teet itsesi naurettavaksi. Puhut niin laaja-alaisesta ja sirpaloituneesta musiikin kentästä, että voisit saman tien verrata tomintaasi kaikkiin populäärikulttuurin edustajiin!
minulle.
Niin, sinä uskot, että hard rockissa on kysymys taiteilijoiden ilosta, joka syntyy siitä, että saa ilmaista ggressioitaan. Jäsentääkseni pohdintaa ilmaisen, että tämä lienee hyvä sijoittaa "musiikintekotilaisuuteen". Erikseen on sitten tilaisuuden tuote, joka kuuluu taiteilijan omalle tunnolle. Nykyrockissa ei ainakaan aggressiolla ole positiivista suuntaa. Se on lähinnä niin sanotusti pop, että ollaan aggressiivisia. Entä aggression lähde, tappiomieliala maailman ja sisäisen minän ristiriitojen suhteen? Kysynkin siis, että miten nykymuusikko ilmaisee tämän musiikissaan? Jos sitä ei ilmaista, sitä ei osata ratkaista, vaan sen sijaan pyöritetään sen aiheuttamaa kriisiä koko ajan samalla raidalla.
Mitä enemmän näitä juttuja lukee, sitä enemmän naurattaa. Miten ihmeessä löydät nykymusiikista kriisiä, tappiomielialaa, sisäisiä ristiriitoja maailman ja minän välillä, ym. hölynpölyä? Ei musiikkia ja sanoituksia tehdä siksi, että niitä suurennuslasilla syynättäisiin.
Muusikot ja sanottajat tekevät sitä mitä sillä hetkellä tuntuu ja siirtyvät sitten eteenpäin. Musiikki on koko ajan uusiutuva luonnonvara ja aina tulee jotain uutta. Ei siitä kannata vetää mitään analyyttisiä johtopäätöksiä.
Lähde hyvä ihminen lomalle ja tuuleta pääkoppasi oikein kunnolla. Pääset noista henkistä minääsi vaivaavista turhista ajatuksista. Hyvää kesää!
ja tämän sanoen minä en halua arvostella sinun ja muiden muusikkojen taiteellista vapautta, vaan auttaa sinua ja maailmaa. Defeatismi ei ole taiteellista vapautta vaan taiteellista köyhyyttä, ja sen lisäksi vielä kiusallisen väärämielistä.
mitään huuda.
Määrittele nyt hyvä mies meille "nykyrokki", niin päästään jatkamaan harjoituksia. En ole suotta käyttänyt tekstissäni sanaa heittomerkeissä, if you get my point.
on lähinnä hard rockia. Et voi erehtyä lajista, jos määrittelet sen sanoituksiltaan, tyyliltään ja sävyltään negatiivisia tunteita käsittäväksi.
Tarkoitat esimerkiksi negatiivista energiaa riehakkaasti esiin tuovaa Van Halenia, legendaarista Twisted Sisteriä, Kissiä, David Lee Rothia... Tai miten olisi melankolinen AC/DC? Onhan niitä meilläkin. Leningrad Cowboys. Tai Lordi!
Vakavasti puhuen, jos jostain Lordista, joka on ainakin minun mielestäni sitä itseään, löytyy _aidosti_ defaitistinen pohjavire kaiken sen ylivetämisen ja itseironian alta, niin minä lupaan näyttää sinulle Jari Sillanpään tyttöystävän.