te miniät haluatte taistella "tuulimyllyjä" vastaan.
Jos miehen omaiset ovat niin kammottavia, kuin te sanotte, miksi edes änkeätte moiseen sukuun.
Onko ikinä tullut mieleen, että tuossa miehessä on samoja geenejä kuin vanhemmissa ja he tuon pojan ovat myös kasvattaneet. Parikymmentä vuotta saman katon alla tekee kyllä tehtävänsä.
Minun pojissani huomaa selvästi minun ja mieheni luonteenpiirteitä, vanhetessa ne vain tulevat vielä paremmin esiin.
Jos kerran vanhemmat ovat niin epämiellyttäviä, kuinka ihmeessä voitte moiseeen poikaan edes rakastua. Se pitäisi jokaisen ymmärtää, ettei ihmistä pysty muuttamaan, ehkä hetkeksi painostuksen avulla, muttei loppuelämäksi.
Seinä siinä tulee lopulta kuitenkin vastaan.
Itse en aikanani olisi edes avioitunut epämiellyttävään perheeseen, sen verran ymmärsin, vaikka nuori olinkin. Myös miehestäni huomaa kuinka hän on hyvin samantyyppinen ihminen kuin vanhempansa, eikä siinä mitään vikaa ole, hyvin olen aina toimeen tullut.
Opetelkaapa ajattelemaan hieman nenäänne pidemmälle.
Jos miehen omaiset ovat niin kammottavia, kuin te sanotte, miksi edes änkeätte moiseen sukuun.
Onko ikinä tullut mieleen, että tuossa miehessä on samoja geenejä kuin vanhemmissa ja he tuon pojan ovat myös kasvattaneet. Parikymmentä vuotta saman katon alla tekee kyllä tehtävänsä.
Minun pojissani huomaa selvästi minun ja mieheni luonteenpiirteitä, vanhetessa ne vain tulevat vielä paremmin esiin.
Jos kerran vanhemmat ovat niin epämiellyttäviä, kuinka ihmeessä voitte moiseeen poikaan edes rakastua. Se pitäisi jokaisen ymmärtää, ettei ihmistä pysty muuttamaan, ehkä hetkeksi painostuksen avulla, muttei loppuelämäksi.
Seinä siinä tulee lopulta kuitenkin vastaan.
Itse en aikanani olisi edes avioitunut epämiellyttävään perheeseen, sen verran ymmärsin, vaikka nuori olinkin. Myös miehestäni huomaa kuinka hän on hyvin samantyyppinen ihminen kuin vanhempansa, eikä siinä mitään vikaa ole, hyvin olen aina toimeen tullut.
Opetelkaapa ajattelemaan hieman nenäänne pidemmälle.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoituksestasi huomaa omahyväisyytesi että kun sinulla kerta menee hyvin sukulaisten kanssa niin muilla ei ole mitään oikeutta valittaa vaikka menisi kuinka huonosti - ja SYYTTÄKÄÄMME ITSEÄMME nyt sitten kun menimme rakastumaan "väärään" mieheen/naiseen.
Tuommoiset kirjoitukset ovat niin täysin turhia.
On ihanaa että palsta on olemassa, on edes joku paikka missä päästellä liikoja höyryjä ulos. Jaksaa sitten taas vähän aikaa.
vanhan ajan ihmiset eivät saaneet ikinä valittaa mistään. Hampaat irvessä oltiin huonossa avioliitossa tai kärsittiin ilkeistä sukulaisista!Ja nyt nämä anopit ovat aivan ihmeissään,kun nykyajan miniät arvostelevat suoraan heitä tai joillakin keskustelupalstoilla! Toivon suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta kaikille osapuolille!
olen samaa mieltä: on hyvä, että edes jossain voi päästellä liikoja höyryjä pois ja voi jopa löytää hyviä neuvoja jaksaa taas eteenpäin.
Ei kukaan änkeä kenenkään sukuun,avioliitto on kahden ihmisen päätös ei suvun.
Ei suvun kanssa naimisiin mennä, eikä tarvitse olla missään tekemisissä jos kemiat eivät toimi.
Pääasia että lapset ovat löytäneet sopivan elämänkumppanin, muulla ei ole väliä.
" Pääasia että lapset ovat löytäneet sopivan elämänkumppanin, muulla ei ole väliä."
Niin kyllä siinä lapsista on kyse.
Aikuiset ihmiset kykenevät asiallisuuteen.
suvun kanssa naimisiin halunnut, vaan ihanan mieheni.
Ei hyvää miestä kannata hylätä, vaikka olisi kuinka kamalat vanhemmat.
Ja hyvin on silti aviossa mennyt! Aina vaan on yhtä ihana mies, vaikka olisi millaiset geenit!
Olet oikeassa, pitäisi oppia katsomaan nenäänsä pidemmälle. Minä olen niin tyhmä, että minulta se on kestänyt pari vuosikymmentä. Kyllä minä nyt osaisin, mutta silloin parikymppisenä en tosiaan osannut. Ei mene edes sokean rakkauden piikkiin, koska seurustelin mieheni kanssa hyvän tovin (6 vuotta) ennen häitä, joten ihan omasta, silkasta tyhmyydestä ja yksinkertaisuudesta on ollut kysymys.
Kunpa olisinkin ollut 20-vuotiaana samalla kokemuksella varustettu kuin nyt 40-vuotiaana. Mutta en ollut ja sen kanssa on elettävä.
Parikymppinen oli silloin miehenikin ja hänen vanhempiaan en tuntenut lainkaan. Kävimme kyllä kylässä, mutta tiedät kai sentään kyläilyt: siellä esitellään itsensä parhaimmillaan. Kuka tahansa pystyy pinnistelemään pari tuntia tai vaikka vuorokauden, kun on vieraita katselemassa. Ja vierashan minä siellä olin.
Luonteenpiirteet tulevat ehkä vanhetessa paremmin esiin, niin on käynyt ainakin miehelleni. Anopista en voi sanoa samaa, sillä hän on jollakin tavalla sairas. Sairaus voi puhjeta kenelle tahansa milloin tahansa, eivät mielenterveysongelmat aina ilmoita etukäteen tulostaan. Voi kun sellaisen voisikin tunnistaa korvien muodosta tai punaisesta korvan takana vilkkuvasta valosta.
Alkoholismi on toinen asia, joka tulee hiipien ja hiljaa. Me otimme joskus kauan sitten yhdessäkin hilpeänä kuppia, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat. Vain yhdelle meistä kävi niin köpelösti, että kupinotosta ei enää tule loppua - ja se yksi on anoppini.
Ihmettelet, miten poikaan voi rakastua, jos vanhemmat ovat epämiellyttäviä. En tiedä miten muilla nämä ensitapaamiset menevät, mutta miehelläni ei ollut vanhempia mukana.
Ihmistä ei pysty muuttamaan, mutta ihminen itse voi muuttua. Ihminen voi tehdä elämässään tekoja, joita ei olisi itsekään koskaan kuvitellut tekevänsä. Tuskinpa esimerkiksi lehdistä luettavat surulliset ihmiskohtalot ovat olleet sellaisia, että ne on voinut lukea tekijöiden vanhempien kasvoista.
Geenikarttaahan me harvemmin esittelemme toisillemme. Itse en edes tiedä omaanikaan, joten saapa nähdä, mitä tulevaisuus vielä tullessaan tuo.
Minun asiani ei ole oikaista sinua, mutta minusta sinä et näe metsää puilta ja olet joko tahallaan tai tahallisesti ilkeä. Puuttuuko geeneistäsi empatia vai säännösteletko sitä?
Minä en onnistunut mieheni valinnassa yhtä hyvin kuin sinä. Pyydän sitä sinulta nöyrimmästi anteeksi, sillä tarkoitukseni ei ainakaan koskaan ollut ärsyttää tyhmyydelläni sinunkaltaisia ihmisiä.
Toivon, että jonain päivänä osaan ennustaa tulevia ja varsinkin katsoa nenääni pidemmälle. Sitä olen opetellut ja toivonut elämäni jokainen päivä jo yli kymmenen vuoden ajan, en sinun, vaan itseni vuoksi.
Anteeksi! Kun on todellisia ongelmia, ei vain enää jaksa mitään muuta.
Jee, jee! Onpa helppoa, analysoit vain tarkkaan, mihin perheeseen olet pääsi pistämässä! Tuliko koskaan mieleesi, että kaikki rakastuneet eivät tapaa appivanhempiansa kertaa kahta enempää (esim. välimatkasta johtuen) ennen naimisiin menoa? Meillä ihmisillä on sitäpaitsi erilaisia vammoja, jotka estävät näkemästä esimerkiksi hylkäämiseen erikoistuneen perheen piirteet etukäteen.
Tulen loistavasti toimeen appivanhempieni kanssa senkin jälkeen, kun anoppi on haukkunut minut pataluhdaksi ja savolaiseksi. Huonot välit eivät ole välttämättömyys síllekään joka on valinnut "väärin". Anteeksianto on avain kaikkeen.
Revi siitä!
Niin, voi kun olisin "jaksanut" odottaa...
Kun rakastuimme nykyisen mieheni kanssa, kesti lähemmäs vuoden, ennen kuin mieheni suostui esittelemään vanhempansa minulle. Siinä vaiheessa olimme jo muuttaneet yhteen, eikä rakkauden määrälle löytynyt rajaa - kuten ei vieläkään. Ensitapaaminen meni hyvin anopin kanssa, pidimme molemmat toisistamme, siihen asti kunnes meille syntyi ensimmäinen lapsi. Esim. ristiäisjuhlan vieraslistan kirjoitti anoppi ja mukana oli sitten perhejuhlaksi tarkoitetun tilaisuuden lisäksi muutama miehellenikin outo(?) sukulainen...
Muistan ihmetelleeni miehellenikin suhteemme alussa, missä hänen vanhempansa oikein ovat ja ovatko he missään tekemisissä, kun heitä ei näy, heistä ei puhuta jne. Mies vastasi aina, että "no kun mutsi on niin vitun urpo". Nyt, kun minulle on kerrottu perheen menneisyys ja anopin oikea luonne on paljastunut sen ikitekohymyn takaa, niin kyllä, sen mutsi on ihan vitun urpo.
Mutta, tuosta urposta on päästy pikkuhiljaa eroon - onneksi. Viimeksi, kun noin kuukausi sitten anoppi taas kerran puukotti miestään, oli anoppi meihin päin yhteydessä ja kertoi, kuinka hänen auton tuulilasi pitäisi varmaan kohta vaihtaa. Mutta ei maininnut, kun mieheni kysyi isänsä kuulumisia, että tämä on päivystyksessä paikattavana, vaan että "ei ole kotona". Tällainen "mielipuoli" minulla anoppina.
Mieheni ei ole ollenkaan samanlainen kuin anoppi. Mieheni on itse sanonut monesti kuinka ei todellakaan halua olla samanlainen epäluotettava, teeskentelevä ihminen kuin äitinsä. Mieheni on ihana ihminen. appiukkoonkaan ei ole tullut kuin ulkonäöllisesti. Joistain virheistä voi ottaa opiksi ja välttää itse olemasta samanlainen. Voi johtua myös siitä, ettei anopilla ole koskaan ollut aikaa pojallee. Lähes vieraita ihmisiä toisilleen.
en aiemmin tullut anoppini kanssa toimeen, mut nykyään jo paremmin. Minä kun itsekin olen aivan oma itseni, en siis teeskentele.Myös hän saa olla omanlaisensa. Ehkä toinen toisemme hyväksyntä antaa tilaa sovulle. MUTTA mieheni ajattelee JÄRKEVÄSTI. Ei hän ole KOPIO äidistään!Mieheni seisoo rinnallani ja puolustaa minua, vaikkapa omaa äitiään vastaan. JÄRKI ja RAKKAUS voittaa! Voi miten ihanasti eräs anoppi sanoikaan: PARAS MINIÄ rakastaa poikaani!Juuri niin minäkin ajattelen!