Nainen olen ollut jo yli kolme vuotta, välillä katkolla, välillä yhdessä. Kumpikin olemme tahoillamme naimisissa, minulla ei lapsia, miehellä kolme. Olemme vasta vähän yli 30-vuotaita.
Voi mitä elämän tuhlausta. Mitä valehtelua, piilottelua ja epärehellisyyttä. Nyt se on ohi mutta sydämeni on särkynyt. Vituttaa ja itkettää. Pahinta on etten voi edes surra missään kun suhde oli salainen. Aivan oikein mulle sinänsä, itsehän kaksoiselämäni valitsin. Silti tunnetasolla asia on hyvin vaikea. Tuntuu että elämässäni ei ole enää mitään vaikka virallisesti olenkin naimisissa. En koskaan enää rakastu keneenkään.
Voi mitä elämän tuhlausta. Mitä valehtelua, piilottelua ja epärehellisyyttä. Nyt se on ohi mutta sydämeni on särkynyt. Vituttaa ja itkettää. Pahinta on etten voi edes surra missään kun suhde oli salainen. Aivan oikein mulle sinänsä, itsehän kaksoiselämäni valitsin. Silti tunnetasolla asia on hyvin vaikea. Tuntuu että elämässäni ei ole enää mitään vaikka virallisesti olenkin naimisissa. En koskaan enää rakastu keneenkään.
Vastaukset 50
Vanhimmat
sitä nyt noin voi sanoa että ansaitsit tuon..
Rakkaus on ihmeellinen asia ja se tulee usein täysin väärään aikaan ja paikkaan..sanoi kuka mitä tahansa niin ei asiaa voi noin mustavalkoisesti ajatella. Et sinä ole mitään "rangaistusta" ansainnut..
Olen kokenut täsmäällen saman, paitsi että meidän seurustelua kesti 1½ vuotta. Minäkin poltin näppini, leikin tulella ja särjin sydämeni. Pahimmasta shokista on nyt muutama viikko. Aluksi tunne oli niin ahdistava ettei olisi voinut uskonut kuinka fyysistä tuska oikein voi olla! Rintaa puristaa, masentaa, mikään ei jaksa innostaa... Onneksi nyt on jo vähän siedettävämpi olo. Silti töissä olen tosi hajamielinen ja "poissaoleva". Kotona ei huvita panostaa mihinkään. Ns. "perhe-elämä" on jo vuosia ollut olematonta. Raskainta on nimen omaan se mistä kirjoitit, ettei voi näyttää suruaan, kun mitäänhän ei koskaan ole edes ollut. Olen ekaa kertaa elämässäni löytänyt itseni surffailemasta täältä keskustelupalstoilta, työaikana! Normaalisti olen melko sosiaalinen ja minulla on muutama hyvä ystävä, mutta KUKAAN ei tiennyt tästä suhteesta. Ennen se ei haitannut, kun saatoimme jakaa ihanat onnen hetket toistemme kanssa. Meillä oli yhteinen salaisuus ja paikat toistemme kainalossa. Mutta kenenkään kanssa ei voi jakaa tätä onnettomuutta!
Hän sanoo että pitää minusta yhä tosi paljon, mutta on henkisesti kuluttavaa elää kaksoiselämää. Onhan se, mutta minkäs sille voi kun rakastaa. Totuus on ettei hän rakasta minua enää, ainakaan kuten ennen. On saanut liittonsa taas toimimaan, joten ei tarvitse minua enää. Voihan sitäkin pitää voittona, positiivisen yhtälönä, että edes toinen avioliitto selviää kriisistä, lasten takia ja instituution. En halua häiritä herkkää avio-onnea, se on hänen valintansa. Lisäksi ajatus "roikkumisesta" on nöyryyttävä. Onneksi tunnen itse oman arvoni, ja tiedän minkälaista kohtelua ansaitsen. Sitä samaa toivon sinullekin.
Lisäksi toivon paljon voimia sinulle. Toivottavasti löydät elämällesi uuden suunnan. Olen vakaasti sitä mieltä, että kunhan pohja on ensin tavoitettu, ei ole kuin yksi suuunta, nousta Fenix-lintuna tuhkasta.
Ironista että ilahduin kun löysin kohtalotoverin täältä, eihän tällaista toivoisi kenellekään!
Perkeleitä ;-)
Kiitos viestistäsi! Se olisi voinut olla mun kirjoittamani. Minäkin olen normaalisti sosiaalinen, iloinen ja reipas. Nyt vaan märehdin, surffaan netissä ja nieleskelen kyyneleitäni kun luen kohtalotovereideni (indeed) viestejä. Ja säälin itseäni.
Minäkään en ole kertonut suhteesta kenellekään ystävälleni. Tuo mies on ollut paras ystäväni yli kolme vuotta joten siinäkin mielessä tuntuu aika yksinäiseltä kun ei ole enää "ketään".
Kun kerrot kaipuusta joka tuntuu fyysisenä kipuna joka paikassa, teidän täsmälleen mistä puhut! Suru on kuin musta verho joka laskeutuu jostain mielen sopukoista verhoksi kasvoille. Se on kuin iso käsi joka ottaa sydämen rinnasta ja puristaa rusinaksi. En kuule mitä mulle puhutaan, en jaksa keskittyä, en saa ruokaa alas kurkustani ja alan itkeä vollottaa pienimmästäkin syystä. Aamulla heti herättyä on siedettävä olo mutta tuska iskee silmille heti kun tajunta virkoaa kunnolla.
Mä olen roikkunutkin. Ja tuntenut itseni tyhmäksi ja rasittavaksi. Mutta kiitos sinulle viestisäsi tuntematon ystäväni! Se sai mun paskamaisen päiväni tuntumaan hipun verran vähemmän paskamaiselta.
Itse asiassa olen minäkin roikkunut. Mutta se johtui oikeastaan siitä että mies käyttäytyi ristiriitaisesti ja väläyttelee joskus vieläkin mielenkiintoaan. En tiedä minkälainen eroprosessi sinulla on takanasi, mutta kun vuosia on harrastanut kaksoiselämää, ei kai rakkaus ihan lumivalkoista sentään ole ollut, alkuhuuman jälkeen? Mistä sen tietää, oliko se sittenkään Se Oikea? Jos rakastaa toista yli kaiken, ei kai nykyinen liitto olisi este? Eroahan muutkin ihmiset! Aluksi sovimme että yritetään pysyä liitoissamme ja vietetään yhdessä "laatuaikaa", kerran pari viikossa. Matkusteltiin, ulkoiltiin, käytiin picniceillä, juteltiin...
Eroa on pohjustettu koko kevät. On vain käynyt niin, että kun eroon on yrittänyt sopeutua, toinen osapuoli on ottanut heikolla hetkellä yhteyttä. Tämän viimeisimmän kriisin jälkeen olen tulkinnut hänen käyttäytymisensä niin, että hän yhä alitajuisesti pitää siitä, että rakastan häntä. Onhan ihailun kohteena oleminen varsin imartelevaa! Ja kun huomaa etten enää piiritä, iskee haikeus. Silti, kun minä osoitan kiintymyksen merkkejä (lue roikkumisen) hän sanoo toivovansa, että löytäisin avio-onneni uudestaan ja että voisimme jatkossakin ylläpitää hienoa ystävyyttämme. Tapailemme silloin tällöin... (ihminen on hyvä huijaamaan itseään, keksimme tekosyitä ja uusia nimiä asioille) Käymme yhdessä mm. urheilemassa. Mutta elämäni on muuttunut vain näiden hetkien odotukseksi. Olen ollut kireä kuin vieteri, koko ajan valmiina singahtamaan mihin tahansa. Toiseen ei voi suhtautua pelkkänä ystävänä, jos hän ei oikeesti ole pelkkä ystävä. Ja kun yhteistä aikaa ei toisen perhe-elämältä liikene yhtä usein kuin itse haluaisi, iskee katkeruus ja mustasukkaisuus, tuntee itsensä nöyryytetyksi. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että on parempi ettei nähdä enää ollenkaan :( ja yrittää vain unohtaa niin pian kuin mahdollista, jos se nyt on mahdollista. Tällaisen suhteen ylläpito ei ole tervettä. Ehkä sitten joskus, kun tunnetasolla ollaan tasavertaiset.
Koetetaan pärjätä ilman noita miehiä. Kun kerran eivät huomaa ainutlaatuisuuttamme, annetaan eron olla myös heidän menetyksensä.
kuin olisit sivupersoonani ;) Me olemme eronneet useita kertoja aikaisemminkin, välillä minun ja välillä yhteisestä päätöksestä, eli eihän tämä vierasta minulle toki ole. Aivan samalla tavalla olemme sitten lopulta ottaneet toisiimme yhteyttä ja päätyneet nollapisteeseen. Ja täsmälleen sama tilanne myös sikäli, että aina kun tunnen saavani etäisyyttä, toinen tunkee lähemmäksi ja jos lämpenen, siirtyy äkkiä kauemmaksi. Olemme yrittäneet olla "vain" ystäviä ja viettää aikaa yhdessä aika huonolla menestyksellä. Kerran se onnistuikin pitkän ajanjakson, mutta ainoastaan siksi että omat tuntemukseni viilenivät hetkellisesti ja sain pidettyä hänet käsivarren mitan päässä.
Nyt olen toki ymmärtänyt sen, että minun on aivan turha olla "passissa" hänen takiaan. Voihan olla niinkin, että hänestä on tullut mulle jonkinlainen pakkomielle kun "en voi saada häntä". Kauhistuttaa ajatus siitä, että olisimme rikkoneet molempien nykyisen elämän ja sitten todenneet että "ei hemmetti.." Mutta defenssejähän nämä ovat. Totuus on se, että hän on elämäni rakkaus ja olisin aikoja sitten lähtenyt hänen matkaansa jos hän olisi lähtenyt perheensä luota. Ärsyttävää myöntää mutta näin se on. Aviomieheni on minulle rakas mutta ei niin rakas kuin tuo toinen.
Välillä tulen niin mustasukkaiseksi että suorastaan kiehun. Tekisi mieli raapia silmät miehen päästä ja ripustautua itse sen jälkeen pihakoivuun. Olen viettänyt katkeria öitä puimassa kostosuunnitelmia, kuvitellen että kirjoitan vaimolle kirjeen ja kerron kaiken vaikken suunnitelmaani aiokaan toteuttaa. Vertaan itseäni hänen vaimoonsa ja mietin mikä hänessä on niin paljon parempaa kun mies "uhraa" elämää suuremman rakkauden vaimonsa takia. Välillä tuntuu että olen seonnut lopullisesti mutta kai mä ihan järjissäni olen siinä määrin kuin se tässä tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.
Välillä olen kauhean katkera siitä että mies on "hokutellut" mut monta kertaa takaisin suhteeseen ja nyt jäin kuin nalli kalliolle. Vaikka tiedänhän minä ettei se niin ole. Itse minä tekemisistäni vastaan ja itse olen joka kerran tukka putkella hänen matkaansa viilettänyt.
Niin. Kai olisi yritettävä elää vanhan savolaisen elämänohjeen mukaan: kun kerran aina näyttää tapahtuvan se, mitä eniten pelkää, niin pelkää sinä pärjääväsi.
Todellakin sivupersoona..! Tuo mustasukkaisuus ja marttyyriksi heittäytyminen tuntuu kovin tutulta. Minäkin olin sitä mieltä, että meidät oli luotu toisillemme. Tapasimme vain väärään aikaan?! Silti meistä ei kumpikaan kai tosissaan ole halunnut avioeroa, paitsi heikkoina hetkinä. Mies halusi alussa, mutta minä en. Kun hän sai minut lankeamaan syvemmälle, järkiintyi hän itse. On turvallista olla heikko, kun toinen on järkevä. Avioero olisi silti valtava muutos ja satuttaisi monia. Ei meidän ollut edes tarkoitus rakastua. Siinä vain kävi niin. Kuulostaa ulkopuolisen korvissa varmaankin huvittavalta, mutta olemme molemmat "perhetyyppiä". Molemmilla takana kymmenisen vuotta uskollista parisuhdetta. Eikä kumpikaan olisi etukäteen voinut kuvitellakaan pystyvänsä tällaiseen. Kummallakaan ei ole ollut muita syrjähyppyjä.
En ole ikinä tavannut rakkaani vaimoa, enkä haluakaan tavata. Hän manipuloi miestään syyllistämällä, "kiltteydellä", takertumisella, jne. Itse olen viimeiseen saakka pyrkinyt välttämään tätä. Heillä ei kuulemma ole (tai ollut?) muuta yhteistä kuin kaksi lasta, joiden kanssa mies viettää aikaa tosi paljon ja rakastaa yli kaiken. Mies on seurallinen ja iloinen, tykkää viettää aikaansa ihmisten kanssa, harrastaa ja osallistuu lastensa harrastuksiin. Tosiasiassa en ymmärrä mitä annettavaa tällä naisella voi miehelleen olla, paitsi ehjä ydinperhe lapsille.
Tunnen huonoa omaatuntoa aviomiestäni kohtaan, mutta tämän toisen miehen vaimoa en sääli. Toisten avioliitot eivät kuulu muille. Ja jos liitto olisi hyvä, ei siihen edes voisi tulla väliin, niin se vaan on. Ei sivuille vilkuilla jos ei ole aihetta. Ja kun rakastuu, ei se kysy aikaa tai paikkaa, se on menoa, vaikka olisi kuinka järkevä ja naimisissa. Ei tähän kumpikaan ilkeyttään tai välinpitämättömyyttään ryhtynyt. Tunteita ei voi itse päättää. Ne vaan on.
En itse pääse enää tällä viikolla netin äärelle, mutta jatkan tätä surffailua heti maanantaina. Hyvää loppuviikkoa, kaikesta huolimatta.
Meilläkin on molemilla yli kymmenen vuoden uskolliset parisuhteet takana. Minä en ole koskaan aikaisemmin pettänyt miestäni vaikka seksielämää parisuhteessani ei juurikaan ole ollut oikeastaan koskaan. Minä ja mieheni olimme vasta parskymppisiä kun aloimme seurustella, samoin tuo toinen mies ja hänen vaimonsa. Olen myöskin aina ollut perhekeskeinen ja viihtynyt hyvin kotona.
Suhteemme alkoi ystävyydestä emmekä todellakaan rynnänneet suinpäin sänkyyn. Minäkään en ole koskaan tavannut vaimoa, kerran suojatiellä koko perhe sattui tulemaan minua vastaan. Arvannet millaisia tunteita se herätti :( En sääli vaimoa, tällä hetkellä itse asiassa vihaan häntä. Koko suhteemme aikana en ole kertaakaan tuntenut huonoa omaatuntoa vaimon vuoksi. Oman mieheni vuoksi olen sen sijaan kärvistellyt helvetillisissä tuskissa.
Se hyvä puoli tässä kaikessa on, että pääni sisäinen ristiriita on helpottanut. Nyt pyrin asennoitumaan siten että yritän kasata virallisen suhteeni rippeitä kokoon ja katsoa tuleeko siitä enää mitään. Epäilys on todella suuri, toisaalta yksin jääminen pelottaa valtavasti. Toisinaan halveksin itseäni tavattomasti siksi etten ole uskaltanut päästää aviomiestäni menemään, vaan olen pitänyt häntä ikään kuin varalla ja turvana jos tulenkin siipirikkona kotiin.
Olen kovasti miettinyt sitä, kuinka tuskallista on ollut rakastaa ihmistä joka ei ole "omani". Ei ole olemassa tarpeeksi mustaa mollia kuvaamaan tunnettani kun ajattelen miehen rakastelemassa vaimonsa kanssa. Uskon että muita lukijoita tämä kauhistuttaa mutta sinä varmaan ymmärrät kun sanon, että olen tuntenut miehen pettävän minua vaimonsa kanssa.
Mies sanoi minulle, että jos meille joskus tulee vielä mahdollisuus olla yhdessä, hän haluaa olla kanssani julkisesti eikä enää koskaan piilotella minua. Toisaalta olen vihainen koska sekavassa mielessäni tuo muuttui varovaiseksi lupaukseksi siitä, että meillä voisi joskus olla yhteinen elämä.
Blääh. Aamulla ennen töihin lähtöä istuin lukemassa lehteä ja juomassa kahvia kun tuska taas iski. Tuntuu kauhelta olla töissä niikuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka elän tällä hetkellä elämäni suurinta tragediaa.
Palataan taas.
lukea viestittelyänne. Olen petetty nainen, miehelläni oli monta vuotta jonkinlainen suhde toiseen naiseen. Hekin olivat luvanneet että eivät riko avioliittoa/avoliittoa mutta jatkoivat tapailuja. Sain lopulta pettämisen selville miehen huolimattomuuden takia ja voitte vain kuvitella mikä shokki se oli.
Viisi päivää meni horteessa. Mies ei kestänyt häpeää vaan häipyi mitään selittämättä ja jätti minut lasten kanssa. Ystävätär oli pelastukseni. En syönyt en nukkunut. Mietin vain miksi? Miksi ei ottanut aikanaan eroa minusta ja antanut minulle mahdollisuutta löytää miestä joka olisi ollut uskollinen, minun arvoiseni. Miksi nainen perusti oman perheen sillävälin, kävi minua ilkkumassa töissä, kuitenkaan minulle ei aikanaan kerrottu totuutta että olisin voinut heittää miehen pellolle.
Siksi että tunne miehen puolelta ei ollut niin vahva. Se salasuhde toi jännitystä joka oli kiva lisä arkeen mutta oikeasti ei se tuonut turvaa. Salasuhteelle saattoi näytellä olevansa jotain hienoa kun oma vaimo tiesi että kotona on laiska kaljaa kittaava mies.
Tämä salasuhde roikkuu miehessäni vielä. Mies on ilmoittanut että ei kiinnosta mutta reppana keksii vaikka mitä syitä ottaa yhteyttä. Mies on kyllästynyt ja ärsyyntynyt naiseen, nainenkin on näyttänyt todellisen luonteensa miehelle valehtelemalla. Ainoa joka on kai tyytyväinen on tämän salasuhteen mies.
Meillä avioliitto toimii, asiat ovat parantuneet. Olen kuitenkin aloittanut rakentamaan itseäni uudestaan siltävaralta että mies taas hakee seikkailua. Silloin lähden mutta tiedän että mies jää kaipaamaan minua ja perhe-elämäämme enemmän kuin minä häntä.
Teidän prinssinne oli oikeasti hienosti puhuvia sammakoita, he valehtelevat lähimmilleen niin miten he kohtelevat teitä?
Minusta on normaalia että on mustasukkainen salarakkaansa vaimolle. Minulla on viime syksyltä vastaavanlainen "suojatie" kokemus. Olimme tulossa "työmatkalta" ja vaimo oli lähettänyt miehelleen tekstarin jossa sanoi tulevansa lentokentälle vastaan. Erosimme siis laukkuhihnalla ja minä porhalsin ensin porttien ohi. Aulassa luulen tunnistaneeni kerran valokuvassa vilahtaneet kasvot. En ole silti varma. En jäänyt katsomaan vaan kiiruhdin kohti bussipysäkkiä, taakseni katsomatta. Silloin rintaa puristi, ja ahdistaa vieläkin kun muistaa. Onneksi kyyneleet tuli vasta kotona. Nuo kasvot kummittelee mielessäni vieläkin kun käristelen itseäni kiirastulessa, jotta pysyisin roikkumattomuus-päätöksessä. Ne olivat "kiltin tytön", kunnon vaimon ja perheenäidin kasvot. Ei mikään varsinainen kaunotar, ihan tavallinen harmaa hiirulainen. (Ei kauheesti lämmitä, että omasta mielestäni voitan hänet ulkonäössä.)
yönä näin pitkän ja raa'an unen miehestä ja hänen vaimostaan. Uni oli täynnä puhdasta vihaa ja raivoa, löin unessa miestä päin kasvoja ja huusin vaimollensa kaikki osaamani kirosanat. Aamulla pikkuisen jopa huvitti se kuinka voimakkaasti tunnen. Viikonloppuna huomasin ajattelevani näitä kirjoituksia enemmän kuin miestä joten luulen että olen ottanut pienen askeleen parempaan suuntaan.
Mä olen mustasukkainen vaimolle lähinnä siksi että hänellä on miehen kanssa kolme lasta. Se on mielestäni ainoa asia jossa hän on saavuttanut mua enemmän. Hän on ollut koko ikänsä kotona, minä olen akateemisesti koulutettu, työelämässä hyvin menestynyt, sosiaalinen, paremman näköinen ja ihan satavarmasti paljon älykkäämpi ja syvällisempi kuin vaimo.
Tai niin mä haluaisin asioiden olevan. Ehkä ne todellisuudessa ovatkin täysin päinvastoin. Ehkä olen oikeasti tyhmempi, rumempi, tylsempi ja muutenkin huonompi kuin vaimo. Välillä tuntuu että olen ennennäkemätön henkinen kääpiö kun tällaisia mietin, mutta sallin nämäkin ajatukset itselleni ja anonyyminä oma pienuutensa on helpompi näyttää avoimesti.
En tiedä mitä tehdä. Se mies lähettelee romanttisia tekstareita perheensä lomamatkalta, kuinka on löytänyt kivan paikan "jossa olisi mukava poiketa joskus minun kanssani". Olen juuri ja juuri räpiköinyt kuiville siitä suosta ja se houkuttelee takaisin. Epäreilua! Olen vastaillut melko tylysti, mikä ei varmaan ole tuntunut kivalta siellä päässä ja mä olen ihan rikki.
taas! Onkin pitänyt kysymäni miten sinulla menee mutta ehditkin ensin. Mies haluaa näköjään pitää sut otteessaan mutta ei päästää liian lähelle. Mä toivon että jaksaisit pysyä lujana koska lankeaminen tuottaisi sulle taas surua. Toisaalta tiedän kuinka hemmetin vaikeata se on! Miltä susta tuntuu kun se lähettelee viestejä? Voisin kuvitella että toisaalta kiukuttaa, toisaalta lämmittää sydäntä.
Mulla on ollut samanlainen tilanne joskus. Toisaalta teki mieli raivota ja haistattaa paskat mutta toisaalta pelotti että viestejä ei enää tulisi. Paradoksaalista ja säälittävää.
Kysy mieheltä mitä se haluaa ja miksi lähettelee tuollaisia viestejä jos kerran haluaa elää perheensä kanssa. Mielestäni on kyllä aika munatonta meininkiä roikottaa sinua löysässä hirressä. Toisaalta niin kovin inhimillistä. Ei taida hänelläkään ihan helppoa olla.
Tästä nyt ei ollut sulle varmaan minkäänmaailman apua enkä mä kuopasta sua ylös saa nostettua kun killun saman montun pohjalla itsekin. Voi kun meidän tunteet laimenisivat edes samaa vauhtia kun syksy viilenee. Yritä jaksaa!
Osasitpa taas kuvata tunteeni paremmin kuin itse! Kieltämättä kiukuttaa ja toisaalta lämmittää. Välillä ajattelen että hässiköön nyt vaan vaimoaan kun kerran halusi uskollinen olla. Mutta yksinäisinpinä hetkinä olisin valmis takertumaan mihin tahansa toivonrihmaan ettei hän kokonaan työntäisi minua pois elämästään. Mutta sitä en siis ole hänelle paljastanut, ollut vaan asiallinen ja "järkevä" vaustauksissani. Nöyryytys on vieläkin tuoreessa muistissa.
Toisaalta, olen viime päivinä miettinyt miehen käytöstä, ja suhdettamme pidemmällä aikavälillä. Taisin itse aikanaan särkeä hänen sydämensä ja nyt hän varoo ettei se toistuisi, varsinkin kun on saanut avioliitossaan asiat kuntoon. Ylpeytensä on hänelläkin. Saan siis syyttää itseänikin tästä pidättyvyydestä ja tunteiden hillitsemisestä. Toisaalta, mistä sen tietää miten asiat olisi mennyt jos olisin toiminut toisin, ja toisaalta jossittelu on joka tapauksessa turhaa.
Niin kauan kuin toisella on valta särkeä sydän, niin kauan tietää että rakastaa häntä. Sitä valtaa ei voi tahdonvoimalla muuttaa. Tällä miehellä on yhä valtava vaikutus mielialaani, niin hyvässä kuin pahassakin. Niin se vaan on, vaikka kuinka yrittäisin itselleni muuta uskotella. Juuri nyt tuntuu, että kyllä hänkin minua vielä rakastaa, mutta ei yhtä paljon kuin vaimoaan. Tai eri tavalla kuin vaimoaan. Vittu! Tosi epäreilua, ja tosi vaikeaa... Ei yhtään Fenixlintu-olo, vaikka pahin piti olla jo voitettu! Pikemminkin olo on kuin kuivalle maalle mönkineellä alkueläimellä, joka ensi kertaa yrittää vetää ilmaa keuhkorakkuloihinsa, pyörittyään sitä ennen miljardeja vuosia upottavassa liejussa jonne joutsenen selästä miljardeja vuosia sitten joskus muistaakseni luiskahti. ...Ja on vaarassa pudota takaisin.
Mies palaa loppuviikolla lomilta ja on jo etukäteen kysellyt että voitaisko nähdä. Olin tehnyt päätöksen että en enää tapaisi häntä, että asiat on puhuttu jo loppuun. En ole vastannut hänelle kysymykseen, vielä. Olisiko oman sielunrauhan takia on parempi että kuitenkin vielä puhuttais? Ehkä uskottelen niin itselleni koska haluan saada minkä tahansa tekosyyn päästä vielä hetkeksi hänen lähelleen. Se on kuin heroiinia, edes pieni annos näihin vieroitusoireisiin.
En oikeesti tiedä mitä tehdä!? Olin ohjelmoinut aivoni täydelliseen tunteettomuuteen! Voiko hän muka parilla tekstiviestillä vesittää järkähtämättömän päätöksen?
Mikä sinun tilanteesi muuten on? Onko miehestä kuulunut mitään? Entä oletko itse malttanut pitäytyä ottamasta yhteyttä?
Miten te aikanaan tapasitte? Meillä kyseessä oli työpaikkaromanssi. Tehtiin töitä yhdessä muutama vuosi, mutta viime kesästä lähtien ollaan työskennelty eri paikoissa, onneksi. Muutenhan tästä ei tulis mitään.
Mä näin miestä eilen ja olen itkeä vollottanut koko yön. Höpisin töissä jotain epämääräistä allergiasta ja möngersin tänne huoneeseeni piiloon. Mä tiesin ettei pidä nähdä. Mä tiesin että tulee kauhean paha olo. Silti mä halusin nähdä ja kuvittelin että se jotenkin värittää mun sieluni sävytöntä harmautta ja täyttää sen tyhjyyden joka on asettunut korvieni väliin. Tai ehkä mä vain kuvittelin että se huomaa rakastavansa mua edelleen ja ratsastamme yhdessä auringonlaskuun. Ja vitut. Mä itkin jo silloin kun juteltiin. Ja mua hävetti ja nolotti ja tunsin itseni tosi huonoksi, rasittavaksi ja epäonnistuneeksi. Yöllä mä vaan makasin sängyssä hiestä märkänä ja toivoin että olisin aamulla kuollut. Mutta se lyö, se aivoton, vaikka lyöty on.
Jos haluat kullanarvoisen vinkin, älä tapaa miestä. Sä otat vain harppauksen taaksepäin.
Me tavattiin myös työkuvioissa. Ei onneksi olla samalla työpaikalla mutta samalla alalla olemme. Mies oli pitkään aivan tajuttoman rakastunut minuun mutta itse olin viileämpi. Minun tunteeni syttyivät vähitellen ajan kuluessa ja nyt tuntuu etten saa niitä millään sammumaan. Toisaalta olen jotenkin helpottunut koska huomasin eilen, että en olekaan miehen kanssa niin samalla aaltopituudella kuin luulin olevani. Defenssejähän nämä ovat mutta olkoon.
Mä ajattelin aamulla työmatkalla kaikkea mitä hän eilen sanoi ja musta ihan konkreettisesti tuntui kuin olisin niellyt seivästä. Toisaalta ajattelin että olen kyllä surrut häntä nyt jo yhden elämän tarpeiksi. En vaan voi sille mitään. Välillä mä olen niin sanomattoman surullinen että tuntuu kuin en pystyisi enää hengittämään. Sitten mä muutun vihaiseksi, epätoivoiseksi, masentuneeksi, lamaantuneeksi. Sitten mä taas annan itseni toivoa vähän ja lähden kiertämään koko kuvion alusta vain päätyäkseni tähän samaan pisteeseen. Musta tuntuu että olen menettänyt järkeni.
Kamalaa! Olen tosi pahoillani! Eilinen viestini taisi rohkaista tekoosi... Tuskin kuitenkaan olet järkeäsi menettänyt kun kuitenkin noin järkeviä kirjoittelet. Sinulla on voimakkaat tunteet ja mielestäni siinä ei ole mitään hävettävää. Ei se oikeesti ole sinun syy että sydämesi on revitty riekaleiksi ja luottamustasi väärinkäytetty. Jos tuntisin sinut, ehdottaisin nyt loppupäivän vapaata ja yhdessä terassille suuntaamista, vaikka eihän sekään pidemmän päälle auttaisi.
Taidan tosiaan jättää treffit väliin, jos pystyn, mutta helppoa se ei tule olemaan...
Mutta miksi menisin!? On turha edes kysyä minkä takia lähettelee viestejä. Tiedän sen jo kokemuksesta. - Ne on niitä heikkoja hetkiä. Onhan niitä itsellänikin! mutta olen viimeisen kuukauden ajan pyrkinyt olla siirtämättä pahaa oloani hänelle. Kumpikaan ei tässä vaikeassa tilanteessa saisi käyttää valtaansa väärin ja houkutella toista umpikujan tielle, vaikka siihen pystyisikin, kun päämäärä kuitenkin on ennallaan. Molempien pitäisi minimoida toiselle tuottaman tuskan määrää. Kokonaanhan se ei ole mahdollista - ei niin kauan kuin rakastaa, mutta ei saa haluamaansa. Jos mieli kokonaan muuttuu, se on sitten eri asia.
Meillä taitaa olla hieman erilainen tilanne näissä ex-suhteissamme, kun tämä minun miekkoseni on taas vaihteeksi tunteikkaalla päällä, mutta sinun miehesi näyttäisi "järkiintyneen" pysyvämmän sorttisesti? Tosin meidän suhde on kestänyt puolet lyhyemmän ajan ...mutta en millään haluaisi roikkua tällä keskustelupalstalla enää 1½ vuoden kuluttua!
lohdullisesta viestistäsi! Tosiaankin on varmasti erilainen tilanne, me olemme tehneet tätä eroa jo viime syksystä asti, välillä puolin tai toisin toisiamme houkutellen. Mies oli paljon tunteikkaampi vielä vähän aikaa sitten mutta tilanne päättyi siihen että sain turhautuneena älyttömät kilarit ja karjuin hänelle kaikki synkimmätkin ajatukseni ja sekös poikaparan säikäytti :)
Omaa tyhmyyttäni mä sinne menin enkä sun kirjoitusen rohkaisemana. En kaikessa tunnesekamelskassani ymmärrä miestä koska hän antaa jatkuvasti todella ristiriitaista signaalia siitä mitä elämältään haluaa. Vetää lähemmäksi, työntää kauemmaksi jne. Laitoin hänet lopulta seinää vasten ja nyt en osaa olla tyytyväinen koska olin kai mielessäni varma että tiukan paikan tullen hän valitsee minut. Kiva huomata ettei niin käynyt.
Kai mä itken nyt ennen kaikkea sitä vuosien varrella kertynyttä syyllisyyttä, epätietoisuutta, epätoivoa ja ristiriitoja joita kaksoiselämä minulle on aiheuttanut. Olen aika pitkän ajan elämästäni käyttänyt kahden vaiheilla roikkumiseen joten ei kai tämän ole tarkoituskaan olla helppoa. En kyllä panisi yhtään pahakseni vaikka pikkuisen vähemmän sattuisi.
Terassille voisin mennä asumaan loppukesäksi :) Mä olen koittanut välillä hukuttaa murhettani ottamalla kunnon perskännitkin mutta eipä tuokaan ole auttanut. Kai aika nämä haavat parantaa. Se mokoma kuluu vain tällä hetkellä niin pirun hitaasti.
Kuulin tämän aamuyöllä radiosta ja kolahti. Vaihteeksi tunnen olevani paremmin sujut elämäntilanteeni kanssa. "Only a Fool Breaks His Own Heart" - suomenkieliset sanat Juha Vainio:
Päivä kaunein sammuva on,
kukka kuolee korvaamaton.
Kun päättyy tää, muisto vain jää.
Kun sä lähdet tänään pois,
huomiseen en uskoa vois.
Kun päättyy tää, muisto vain jää.
Kuiske vain nyt tuulen
mua saa muistuttaa.
Sun nimes kuulen
kuin kutsun jostain kauempaa.
En viestiin vastata mä voi,
kutsu tuuleen turhaan soi.
Kun päättyy tää, muisto vain jää
olen lohduttautunut tällä Stellan Piste- biisillä.
Päätin eilen että olen surrut tarpeeksi.
Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen
Se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan jäädään
kiinni ikuisuuteen
Eikä eletä ollenkaan
Kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan
Rohkeempaa on luovuttaa
Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee
Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee
Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen
Anna jo olla
Anna mun olla ja unohtaa
Kun nyt jutellaan voidaan
hyvin katsoa silmiin
On nähty nämä seinät ennenkin
Mutta ei saa koskettaa
ne aamut meidät imee vain kuiviin
Ei tästä tule näin valmiimpaa
Ehkä on jo aika irrottaa
Kai saa nyt luovuttaa…?
Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee
Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee
Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen
Anna jo olla Anna mun olla ja unohtaa
Kyllä minä tiedän kuinka kehomme kietoutuu
Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu
Jos tulevatkin vuodet käsiimme vain rikkoutuu
En jaksaisi olla
Anna mun olla ja unohtaa…
Kohtalotoverini!
Minä lähden kesälomalle enkä aio avatakaan nettiä sinä aikana. Toivotan sinulle parempaa kesänjatkoa ja auringonpaistetta!
Mun tuskani on helpottunut. Päätettyäni että olen surrut tarpeeksi, olen joka kerta pahan mielen hiipiessä muistuttanut itseäni päätöksestäni ja olo on helpottunut ainakin vähän.
Kirjoittele joskus kuulumisisasi!
on nyt vietetty. Olen tavannut salamiestä pari kertaa. Olen mennyt vailla suuria odotuksia, mutta silti hänestä huokuva ystävällisyys, myötätunto ja tasapainoisuus ja tyytyväisyys nykyiseen elämäntilanteeseen on tuntunut pahalta. Hänhän oli heikkoina hetkinään lähetellyt romanttisia kaipausviestejä, joten salaa kai toivoin jotain... :( Hävettää ja harmittaa! Mutta toisaalta olen jo tiedostanut hänen valtansa ja en siksi ole kovin ankara itselleni. Huvittaa silti, kuinka hienoista päätöksistäni huolimatta olen aina paikalla kuin ohjus, kun hän vain suvaitsee pyytää. Oikea kyykyttäjä...! Tapaamisten jälkeen on ollut idiootti olo. Pyysin häntä jatkossa lähettelemään vähemmän ristiriitaisia signaaleja, että voisin tuntea itseni vähemmän typeräksi... Sillä jos vastailen hänelle vain torjuvasti ja viileän analyyttisesti, on olo vielä paskempi. Ei saa houkutella, kumpikaan! Olen kuitenkin mielestäni ottanut jonkinlaisen askelee eteenpäin tässä eroprosessissa ja odotan innolla päivää, jolloin hänen yhteydenottonsa ei enää aiheuta sydämentykytyksiä.
On loman aikana onneksi ollut sellaisiakin hetkiä, jolloin nämä miesmurheeni ovat tuntuneet vähemmän tärkeiltä. Silti avioliittoni on yhä käymistilassa. Kun lähetit tuon piste-biisin sanat, ensimmäinen ajatukseni oli, että se sopii paremminkin avioliittooni kuin tähän toiseen suhteeseen, mutta nyt ajattelen jo vähän valoisammin. Mieheni on kuitenkin aika ainutlaatuinen harvinaisuus. Minulle sanottiin tässä loman aikana, että mieheltä vaaditaan poikkeuksellista itsetuntoa ja varmuutta, jotta voisi olla onnellinen niinkin itsenäisen naisen rinnalla kuin minä olen. Kuulemma yleensä miehen täytyy saada tuntea olevansa tarpeellinen (ellei jopa välttämätön) naisensa elämässä, jotta kokee olevansa rakastettu. Olen pohtinut tätä väittämää paljon, sillä mielestäni se on minun kohdallani väärä, minähän tarvitsen puolisoa! Mieheni ei ole kauheasti läsnä ja jotenkin olemme päässeet kasvamaan erilleen. Lisäksi tuo väite pätee mielestäni toisinkinpäin: Moni nainenkin haluaa pitää puolisoaan löyhässä hirttosilmukassa (ja sättiä sitten kun tämä passivoituu). Meistä ei kumpikaan ole syyllistynyt moiseen, mutta mitä siitä taas on seurannut... En tosin usko että miehelläni on ollut vastaavaa salasuhdetta, vaikka mistä sitäkään ikinä tietää. Hävettää... Ehkä meidän kuitenkin pitäisi pitää toisiamme vähän lyhyemmän nuoran päässä.
Tervehdys sulle kohtalotoverini! Koen ottaneeni suuren harppauksen matkallani pois entisestä. Mun tekisi mieleni kiljua riemusta mutta en uskalla koska takapakkia saattaa tulla milloin tahansa. Lomalla mies oli mun mielessäni liian paljon mutta kipua hänen ajattelemisensa ei enää paljonkaan aiheuta. Sitä paitsi totaalinen radiohiljaisuus välillämme on aikaansaanut sen, ettei hän enää entiseen malliin ole ajatuksissani.
Lomalla otin kunnon vanhanaikaiset perskännit ja tilitin sisarelleni koko kaamean tarinan. Se helpotti ja asetti asian uusiin mittasuhteisiin. Sisko oli kauhuissaan ja ihmetteli miten olen saattanut pitää sisälläni moisen asian vuosia. En tiedä itsekään.
Sen päätöksen olen tehnyt, että ikinä koskaan never ever en ala mihinkään salasuhteeseen kenenkään kanssa! Vaan vannomatta paras kai tässäkin suhteessa mutta nyt ainakin tuntuu siltä. Olen pyrkinyt olemaan itselleni mahdollisimman lempeä ja tekemään asioita joista pidän. Olen lukenut pitkästä aikaa useita kirjoja ja nukkunut ainakin vuoden tarpeiksi.
Tajusin lomani aikana myös sen, että tuo salasuhteessa roikkuminen on haitannut ja häirinnyt töihini keskittymistä niin, etten pitkään aikaan ole ollut työminäänikään tyytyväinen. Aviomiehen kanssa välit ovat parantuneet ja tunnen pitkästä aikaa ainakin jonkinasteista läheisyyttä ja kumppanuutta hänen kanssaan. Toisaalta mitä läheisemmäksi mieheni minulle tulee, sitä paskempi fiilis ja huonompi omatunto minulle tulee kaikesta mitä olen viime vuosien aikana puuhastellut. Mies sanoi yhtenä iltana nukkumaan mennessä että "sä olet ollut aika pitkään pois tästä avioliitosta" Mun teki mieli tappaa itseni.
En tunne enää vihaa ketään tämän draaman osapuolia kohtaan. En mustasukkaisuutta, en epävarmuutta enkä jatkuvaa epätoivonsekaista epätietoisuutta. Se on vapauttavaa ja helpottavaa.
No inhorealisti kun olen, tiedän että turha taputella vielä pieniä karvaisia käsiäni. Mitä tahansa voi tietysti tapahtua mutta toistaiseksi uskallan olla pienesti iloinen mielenrauhasta jonka koen saavuttaneeni.
Tämän alaotsikon alle ei mahtunut lisää vastauksia joten päädyin kirjoittamaan aloitusviestisi alle.
Täynnä defensejä joita on ollut pakko kehitellä, jotta elämää ylpäätään voi jatkaa.
Pidit salasuhdetta ja olet vielä naimisissa? Nyt sitten itket särkynyttä sydäntäsi. Entä se sun miehesi jos saisi tietää? Mikä teitä ihmisiä nykyään vaivaa, kun ette voi puhua toistenne kanssa jos on tarpeita tai menee muuten huonosti?! Toivottavasti kukaan ei rakastu enää SUHUN! Varsinainen pettäjä lutka.
Odotinkin jotain tämän tapaista kommenttia... Voit uskoa, että omatunto ei ole puhdas :(
Toivottavasti otit opiksesi. Sun salarakas loukkasi sua ja sa loukkasit vuorostasi omaa miestäsi. Että sellainen tapaus. Sä olit särkijänä ja säryit itsekin..hmm. Kai aiot kertoa miehelle, että pääset siitä taakasta? Tästälähtien puhut jos ongelmia on.
Siis...
tuomiopäivän enkeli se sinä kuvittelet olevasi?Tajusin kyllä että viestisi oli osoittettu myös minulle, eli sikäli turhaa tuo rautalangasta taivuttelusi.
Hienoa jos olet omassa elämässäsi kyennyt perustamaan ja ylläpitämään pitkän, toimivan ja uskollisen parisuhteen. Se on minunkin suurin haaveeni ja sellainen minulla olikin kahdeksan vuotta. Elämä ei vain aina mene niinkuin Me Naisissa opetetaan.
Mä olen saanut aika kivan rangaistuksen tekemisistäni jos sitä penäät. Ja rangaistuksella en nyt tarkoita tämänhetkistä sydänsuruani joka kyllä aikaa myöten helpottaa. Paha saa palkkansa, panee rahat taskuun ja hymyilee.
Miehelleni en aio koskaan kertoa tekemisistäni, koska siirtäisin sillä tavalla vain oman kipuni hänelle. Kohdallani ei suinkaan ole kysymys siitä, ettenkö puhuisi tai ajattelisi. Teen molempia paljon mutta pääkoppaani olen joutunut hakkaamaan seinään siitä huolimatta.
Olen aika mielelläni pettäjälutka jos vaihtoehtona on kaltaisesi, mustavalkoisesti ajatteleva perunanuija, jonka maalimankuva on kuin kepulaisen isännän; mahtuu sontaluukusta paistavaan näkymään.
Kas paha ei ole kukaan ihminen, toinen vain on heikompi toista.
Olen mies, jonka salasuhde päättyi muutama kuukausi sitten toisen osapuolen "järkiintymiseen". Olen lukenut noiden kahden naisen tekstiä ja pakko sanoa, että ymmärrän...siis YMMÄRRÄN, miltä heistä tuntuu. Ihan samalta on tuntunut musta. Pääkopassa onliikkunut vaikka mitä kaummituksia. Ei rakkaus katso aikaa eikä paikkaa. Se iskee. Herra jestas, että mekin keskustelimme vaikka kuinka paljon siitä, ette emme saisi, että se ei ole viisasta, mutta jokin kumma veti meitä toistemme syliin. Hetkiin, jotka olivat taivasta. Jos joku nyt kuvittelee, että puhun (vain) seksistä, on väärässä. Käsittämätön läheisyytemme johti käsittämättömään seksiin. Toista ei ollut ilman toista. Sehän se olikin...
Tämän paheksujan maailmankuva tulikin tuolla kepulaiskommentilla kuitattua, joten ei siitä sen enempää kuin, että toivottavasti olet onnellinen mustavalkoisuudessasi. Me, jotka olemme kokeneet jotakin muuta, tiedämme, mitä elämä oikeasti on.
Voimia teille salarakkauden "uhrit". Jos se yhtään lohduttaa, niin tiedoksi vaan, ettei se helppoa ole miehilläkään, jotka samassa liemessä ovat.
Kerro mulle sitten miksi teit sen. Etkö saanut tarpeeksi hellyyttä ja munaa? Liian paljon riitoja? Mies ryyppäsi ja oli välinpitämätön? Ajattelitko, että täytyy nyt olla yhdessä kerran on näitä lapsiakin? Mutta halusit siinä sivussa ottaa ilon irti miehen kanssa joka antaa sulle enemmän? Eikö keskustelu oman miehen kanssa auttanut, vai oletko koskaan edes yrittänyt?
Jos toista rakastaa, niin ei siinä tarvita mitään salarakkaita? Miehillähän se on valitettavsti muotia nykypäivänä pitää niitä salarakkaita. Näkeehän noita ilmoituksia tv-chateissä ja muualla, missä mies etsii salarakasta. Varsinkin 30-50 vuotiaat. No kaipa sulla oli syysi ja oma akkasi oli aika narttu.
Syy olin/olen minä. Vaimoni EI ole narttu. Elämä vaan on.
..kukaan ei ole paha, toinen vain heikompi toista.. miten hyvin ja osuvasti sanottu.. samanlaisessa elämäntilanteessä täälläkin.. ollako vai eikö olla? Siinä mietintää tuleviksi päiviksi, kuukausiksi, vuosiksi..mutta hetkeäkään en kadu..
mä osaa sitä sulle ainakaan tyhjentävästi kertoa. Mun miehessäni ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mä arvostan häntä suuresti ja tiedän, että hän olisi aikamoinen löytö kenelle tahansa naiselle. Oma mieheni on komeampi, älykkäämpi, hauskempi ja sosiaalisempi kuin tuo salamieheni. Salamies on puolestaan paljon lämpimämpi ihminen kuin aviomieheni.
Mä itse asiassa kerroin miehelleni suhteesta heti silloin kun se alkoi, koska luulin silloin tekeväni oikein. Mieheni murtui täydellisesti ja sairastui masennukseen josta ei ole vieläkään kunnolla päässyt yli. Lisäksi hän petti minua kostoksi mikä oli minulle aivan oikein. Mieheni luulee että suhde loppui silloin kuin siitä kerroin ja niinhän se vähäksi aikaa tekikin, mutta alkoi uudelleen.
Jos olet lukenut viestejäni, huomannet että minulla ei ole lapsia, eli lapsen takia en ole liittooni jäänyt. Pitkään pysyin miehen kanssa vain huonon omatuntoni vuoksi ja pelosta, että jos lähtisin, hän tekisi itselleen jotain. Nykyään en osaa sanoa syytä siihen miksi olen jäänyt. Kai mä ajattelen, että parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas. Vaikka ei mun elämä helvettiä ole, kaukana siitä. Minulla olisi kaikki ulkoiset edellytykset ja syyt olla onnellinen, mutta kun sielu ei ole tyytyväinen niin minkäs teet.
Kuten kirjoitin, olen keskustellut mieheni kanssa paljon ja molemmat olemme viisaampia sen suhteen, mikä aikoinaan sivusuhteeseeni johti. En ala niitä syitä tässä sen enempää ruotia. Minä luulen, että sinä, armas MDX ainoastaan pelkäät sitä, että oma kumppanisi pettää sinua tai vaihtoehtoisesti pelkäät että itse petät häntä. Ihmiset kun yleensä suhtautuvat vihamielisesti asioihin, jotka tavalla tai toisella pelottavat itsessä tai omassa lähipiirissä.
Minun salasuhteessa seksi ei ollut etusijalla, vaikka olikin taivaallista. Se tuli mukaan kuvioihin vasta kun suhde oli kestänyt lähes vuoden. Tilaisuuksia ei puuttunut, mutta tuntui aluksi vaan liian suurelta rikokselta. Itse asiassa kummallakaan ei avioliitoissa ollut ongelmia niinkään tämän asian suhteen, tyhjiö ilmeni enemmänkin henkisellä tasolla. Tai ilmeisesti miehellä ongema ei enää ole ajankohtainen. Ehkä minunkin olisi korkea aika koettaa tehdä asialle jotakin. Aviomieheni kanssa molemmat olemme melko sosiaalisia, etenkin mieheni. Silti yhteistä keskustelua ei enää tunnu syntyvän luontevasti, ja silloinkin kun tosissaan yritetään, joutuu jompikumpi aina olemaan toisen mieliksi kiinnostunut sellaisesta mistä ei ole, tai sitten tehdään kompromissina jotakin sellaista, mikä ei varsinaisesti kiinnosta kumpaakaan. Joskus tuntuu että avioliitossani ainoa yhteinen tekeminen on seksi ja asuntolainan maksu. Eikä siinä ole valittamista jos saa elämänsisältönsä muualta.
Nyt on neljän päivän excursio takana. Puuhaa riitti aamusta iltaan ja kaunis ilma lämmitti. Silti tämä salamies pyöri mielessä joka paikassa! Lähetti tekstarinkin keskiviikkoiltana, mutta onneksi en edes voinut tavata, eikä hänkään ehkä olisi halunnut. Kunhan kyseli kuulumisia. Kaipaan silti valtavasti!!! :-( Niin ehkä hänkin, mutta pysytään nyt päätöksessä, kun niin kerran haluaa.
Ei enää vuoristorataan :-(
Olin utelias tietämään sun motiivisi. Siis sen takia kun miehesi ei ole tarpeeksi "lämmin", mutta muuten aika ihanteellinen? Kaikuiko sun toivomukset ja puheet sitten kuuroille korville, vai missä mättää? Hän ainakin näytti rakastavan tai ainakin kovasti noin muuten välittävän susta, jos tuon uutisen jälkeen meni ihan maahan ja masentui. Eikö yhtään kaduta, kun nyt sitten huomasit että mies oikeasti välittää? Tokihan se helvettiä nyt ainakin on kun pahat teot on tehty ja ne kummittelee taustalla niin kauan kuin yhdessä olette. Kulissin takiako sä yhdessä sitten olet ja mikä miestä vaivaa kun ei ole sua vielä jättänyt? Edelleenkö sä jatkat sitä sivusuhdetta ja olet nykyään miehesi kanssa enemmänkin kuin kämppikset? Aika ankeeta jos multa kysytään. Luottamus mennyt ja kaikki mennyt. Ehkäpä sun sittenkin kannattaisi valita se tuntematon taivas, niin pääsette kummatkin omillenne ja aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä.
En mä kulisseja kumaretele, en omia enkä muiden joten ei se ole syy. Jos mä sanon näin, että meillä ei ole ollut kauheasti seksielämää koskaan ja olen siihen joutunut monesti pettymään, sen jälkeen lakannut kokonaan haluamasta ja yhtäkkiä tavannut ihmisen jonka kanssa kaikki naksahtaakin paikoilleen, niin selittäneeköhän se yhtään enempää sulle.
Tiedän että mies rakastaa minua paljon ja minäkin rakastan häntä. Me ollaan oltu vuosia paljolti niinkuin kämppikset (siis jo ennen kuin toinen ukkeli tuli kuvioihin) joten ehkä mun rakkauteni on jotain muuta kuin naisen rakkautta miestä kohtaan. Sivusuhdetta mulla ei enää ole. Tällä hetkellä suurin päänvaivani on se, jatkaako mieheni kanssa vai ei. Meillä on niin paljon hyvää että kai mä pelkään etten koskaan löydä vastaavaa kuitenkaan.
Tottakai mua kaduttaa välillä ihan hirveästi. Toisinaan tekisi mieli tappaa itseni pelkästä vitutuksesta ja häpeästä mutta kun en kerran ole sille tielle lähtenyt niin en mä viitsi. Mutta en mä suikaan välinpitämättömästi tekemisiini suhtaudu ja olen aidosti sitä mieltä että mieheni on minulle liian hyvä.
Mutta haluaisitkos sä kertoa omasta elämästäsi? Oletko sinkku vai parisuhteessa elävä? Jos olet jälkimmäistä, millainen suhde sinulla on?
Eli seksistä ja sen puutteesta kaikki sai siis alkunsa. Luulis että puolison kanssa niihin saloihin olisi voinut tutustua ja innostua, mutta eipä kai sitten tässä tapauksessa. Itse olen tällä hetkellä sinkkuna. Kuvioissa on mukana parikin ihastunutta neitosta, mutta mä haluan tutustua ihan rauhassa ja katsella.
Otsikko, jonka alle kirjoittelimme oli hierarkiaketjultaan edennyt niin syväksi, että piti aloitta uusi.
Tosi kiva kuulla susta jälleen! Hienoa että loma on tehnyt tehtävänsä. On varmasti auttanut, että olet pystynyt puhumaan asiasta ja että siskosi on ollut ymmärtäväinen. Kuten aiemmin todettiin, asia oli helppo pitää omana tietona niin kauan kun oli onnellinen ja jakoi salaisuuden miehen kanssa, mutta erotuskissa häneen ei voi tukeutua.
Minullakin on pikkuhiljaa alkaneet silmät avautua. Tuntuu helpottavalta huomata että alan nähdä asiat oikeassa valossa, ilman ruusunpunaisia laseja. Tuntuu että viimeinkin saan olla oman itseni herra, eikä jokin käsittämätön voima aja järjettömyyksiin. Voin jo oikeasti ja "puolueettomasti" arvioida miestä muiden ihmisten rinnalla. Ja yllätys yllätys, eihän hän mikään niin poikkeuksellinen ihminen ole, ei sellainen jonka vuoksi kannattaa elämäänsä tuhlata odottelulla ja salailulla! Huonot puolet on hänelläkin, vaikka hyvä tyyppi onkin. Tuntuu että olen ollut kuin riivattu viimeisen vuoden ajan. Sen on pakko olla jotenkin hormonaalista, kun tunteet vei voiton.
Minäkin tunnen syyllisyyttä teoistani, mutta toisaalta...
- Ajattelen että se olkoon rangaistukseni
- En kuitenkaan haluaisi vaihtaa kokemusta pois. Se kaikesta huolimatta oli elämäni suurin
rakkaus. Juttu ei vaan ollut tarkoitettu tämän pidemmäksi.
- Lohduttaudun sillä että ehkäpä jos mieheni olisi ollut samanlaisten tunteiden kourissa, tuskin hänkään olisi voinut vastustaa kiusausta, niin suuri se oli.
- Loppu hyvin, kaikki hyvin. Menneisiin ei kannata jäädä piehtaroimaan. Sitäpaitsi... pidänhän salamieheni vaimoakin ns. "voittajana" Miksi oma mieheni olisi huonommassa asemassa?
Jotkut asiat on hyvä pitää omana tietonaan. Tänne synnytään ja täältä lähdetään omillaan. Jokainen on loppujen lopuksi itse vastuussa onnestaan. Kuullostaa itsekkäältä, mutta pohjimmiltani olen ollut liiankin kiltti ja uhrautuvainen. Välillä on tosiaankin hyvä helliä itseään, julma maailma pitää kyllä huolen ettei tule hemmotelluksi piloille ;-) Toivon sinulle voimia aloittaa uudella puhdilla niin työ- kuin ihmissuhdeasioissa. Minäkään en ole antanut töissä parasta panostani enää aikoihin. Olen junnannut paikoillani eikä intoa ainakaan työn tai itsensä kehittämiselle ole ollut. Ehkäpä kohta jaksaa panostaa siihenkin. Mutta ei jaksa stressata. Kyllä asiat sujuu omalla painollaan, nyt kun kaikki se energiamäärä jonka on tuhlannut salasuhteeseen vapautuu parempaan käyttöön.
Kirjoitellaanhan vielä joskus...
Jari Sillanpäätä siteeraten:
"Tahdoin taikka en
oon ollut vanki tunteen hyökyaaltojen
nään niiden voimaan kallioiden uupuneen
Niinkö mullekin käy tän jälleen?"
Moi kohtalotoveri ja kiitos taas vastauksestasi!
Minä olen myös alkanut miettiä miestä toisella tavalla kuin ennen. Tavallinen taapertaja hän on, ei yhtään sen ihmeellisempi kuin kukan muukaan. Taisi vain tarjota minulle jotain sellaista mistä olin jäänyt paitsi ja siksi nostin hänet ikäänkuin jalustalle.
Tällä hetkellä mä olen itse asiassa vihainen hänelle. Suru ja ikävä ovat muuttuneet vitutukseksi siitä että olen joutunut käymään moisen helvetin läpi. En ala tässä vatvoa sitä että koko ihmissuhde oli oma valintani enkä suinkaan oikeasti näe asioita ollenkaan mustavalkoisina mutta annan itseni olla rauhassa myös vihainen. Olen sitä paitsi huomannut että elämää on helpompi kestää kun hyväksyy kaikenlaiset, siis alhaiset ja säälittävätkin tunteensa.
Viime yönä näin hänestä unta, mutta unessa ei ollut enää muuta kuin jonkinlaista hämmennystä ja -yllätys yllätys- vihaa. Aamulla en ollut yhtään surullinen kuten tavallisesti silloin kun olen hänestä uneksinut.
Olen aika varma että jossain vaiheessa mies yrittää taas luikertaa takaisin. Hän oli kirjoittanut mulle sähköpostia nyt kun on huomannut etten enää roiku hänen perässään. Helpottavaa oli huomata että olin pelkästään ärsyyntynyt hänen yhteydenotostaan. "Tulen aina rakastamaan sinua jollain tavalla". Paskat. tunkekoon rakkautensa poikittain perseeseensä ;-))))
Minussa on siis herännyt terve kiukku siitä, että hän on oikeatsaan viimeisen vuoden jojotellut tunteitani edestakaisin omien mielenliikkeidensä mukaan. Kyllä tiedän ettei varmasti tahallaan mutta veemäistä ja musertavaa se on ollut joka tapauksessa ja olen ollut henkisesti niin vereslihalla että on aikakin nousta vastarintaan.
Toivon elämääsi valoa ja iloa. Tästä kurjuudesta on ollut se hyöty että olemme löytäneet toisemme täällä särkydeiden sydänten hautausmaalla. Kirjoittele taas!
Kuinka elämä on jatkunut sitten viime kuuleman...? Itse olen pysynyt erossa tuosta miehestä, vaikka totuuden nimissä on pakko tunnustaa että osittain se johtuu siitä, ettei hän ole mihinkään edes houkutellut. Olemme tosin muutamia kertoja tavanneet yhteisen urheiluharrastuksen merkeissä ja ollaan siinä samalla vaihdettu vähän kuulumisiakin, mikä on ollut ihan kiva, oikeesti. Yleensä läsnä on ollut muitakin, jotka eivät tienneet suhteestamme, mikä on pitänyt keskustelun sopivan pinnallisena, ja hyvä niin. Täydelliseen tunteettomuuteen on vielä pitkä matka, mutta edistystä on silti tapahtunut hurjasti. Joka tapauksessa olo ei ole enää yhtä kurja kuin ennen. Olen siis tosiaankin pääsemässä yli tästä! Todellinen koetinkivi oli se, kun mies eräänä päivänä kertoi suunnittelevansa perheen yhteistä lomamatkaa paikkaan, jonne me olimme aiemmin suunnitelleet lähtevämme yhdessä. Vielä kuukausi sitten uutinen olisi satuttanut todella syvältä, mutta nyt ajattelin lähinnä että toivottavasti siellä räjähtää pommi tai jotain... Välillä toivon että hän tuntisi edes hipaisun tuskasta, jonka itse olen joutunut läpikäymään. Muutenhan suhteemme ei koskaan ole merkinnyt hänelle samaa kuin minulle. En enää haikaile hänen vaimonsa asemaan. Epäluotettava mies ja hölmö vaimo, siinäpä soma pari, ainakin kulissit on kunnossa.
Heippa Kohtalotoveri!
Kiirettä on pitänyt ja hyvä niin. Sydänsuru on helpottanut paljonkin mutta ei kokonaan. Tilalle on tullut paljon muuta ajateltavaa. Käyn tällä hetkellä erittäin ahdistavaa prosessia sikäli että yritän kerätä rohkeutta muuttaa yksin asumaan. En tiedä miten onnistuu vai onnistuuko mitenkään mutta olen pitkästä aikaa surrut tätä oikeaa liittoani ja miettinyt miksi asiat ovat menneet niin pieleen.
Salamies on kai onnellinen perheensä kanssa uudessa kodissaan. Harmittaa että olen ollut itse niin tosissani häneen rakastunut ja tuntuu että hänelle olenkin ehkä ollut vain joku lohduke ahdistuksessa. En tiedä enkä kauheasti välitä tietääkään. Itsetunto on jokseenkin riekaleina ja tekisi mieli lähinnä istua sohvalla mättämässä suklaata tai litkimässä punaviiniä. Kauhean yksinäinen olo mulla on ja koko maailma tuntuu kylmältä mutta varsinaisesti en ole surullinen enkä piinaa itseäni enää mieheen liittyvillä ajatuksilla mikä on kai jonkunlainen voitto.
Tänään on vähän tällainen sinisempi päivä.
Kiitos vastauksestasi. Ikävä kuulla että avio-onni ei olekaan pääsyt vauhtiin... :( No eipä silti, tuskainen on minunkin liittoni. Olen itsekin pohtinut samaa ratkaisua, mutta siihen tarvittaisi jokin lopullinen sysäys. Tasapaksua elämää on toistaiseksi jaksanut, vaikka se ei tyydytä. Olemme oikein tosissamme ja tietoisesti yritäneet viettää aikaa yhdessä, mutta yhteiset mieltymykset näyttävät jäävän vähäisiksi. Molemmat joutuvat tekämään kompromisseja, tuloksena että kumpikaan ei käytä vapaa-aikaansa mihin oikeasti haluaisi. Tuntuu että elämä, tai ainakin kauniit syyspäivät valuvat hukkaan. Onneksi töissä on nyt ollut mielenkiintoisempaa. Mitä ex-salamieheeni tulee, en ole päässyt hänestä vieläkään kokonaan yli. Ajattelen häntä ja ihanaa viime syksyämme usein. Silti en ottaisi häntä takaisin. Tuska oli, ja on vieläkin liian suuri. Viime syksyn elin ihanassa, naivissa rakkauden illuusiossa, en voinut kuvitellakaan että hän hylkäisi minut. Sellaista ei voi saada takaisin. Olen tyytyväinen etten lähtenyt hänen matkaansa silloin. Minäkin tosiaan taisin olla hänelle pelkkä lohduke ahdistuksessa. Tai kai hän minuun ihan oikeastikin rakastui, kunnes huuma katosi ja todellinen luonto paljastui. Enpä haluaisi sellaista miestä rinnalleni.
Täytyy vaan pysyä uskollisena itselle ja omille tunteille. Tsemppiä sullekin... Koetetaan silti pitää kiinni myös pehmeistä puolistamme, ettei nämä ikävät mieskokemukset kivetä sydäntä.
Eilen illalla kotona yksin ollessani paha olo purkautui pitkästä aikaa itkuna. Luulin jo ylittäneeni sen vaiheen, mutta ei se näköjään niin nopeasti mene ohi. Elämä tuntuu niin tyhjältä ja päämäärättömältä, tarkoituksettomalta. Tuntuu ettei millään ole merkitystä, mikään nykyisessä elämässäni ei jaksa kiinnostaa. Olosuhteet joiden keskellä elän, tuntuu täydellisesti "ei mun jutulta". Oikein ihmetyttää, kuinka olen tällaiseen elämäntilanteeseen edes joutunut! Pitäisköhän laatia oikein joku hieno oman elämän visio ja missio toteuttamisstrategioneen ;-) jotta osaisi ryhdistäytyä.
Mut on pakko vielä lisätä, että aamulla herätessäni oli jotenkin seesteisempi ja vahvempi olo. Ehkä tämä tästä... Ehkä tällaiset takapakit kuuluvat prosessiin, tai sen jälkimainkeihin. Sinulla lienee vastaavia kokemuksia?
hevon**** Kirjoitin sulle pitkän vastauksen mutta onnistuin ryssimään sen jonnekin. AAARRGGGHHHHHHH. Huomaa että on maanantai ja mulla on uusi hiiri jossa on kummia namiskuukkeleita joita en osaa käyttää. Naps vain ja viesti katosi.
Mrrrh. Referoin sen verran että minulla on samanlaisia tuntemuksia. Välillä kaipaus ja suru iskevät lähes yhtä tylyinä kuin aikaisemminkin. Todella veemäistä että ainoa lohtu on silloin tieto siitä että tunne menee ohi.
Olen nähnyt paljon unia miehestä ja hänen vaimostaan. Unissa yritän yleensä jotenkin tavoittaa miestä (hän on jokaisessa unessa vaimonsa seurassa) mutta en onnistu. No eipä haittaa. Pääasia etten näe enää niitä "kaikki onkin ollut pahaa unta, tässä minä olen, tule rakas syliin" - unia joista herätessä ainoa looginen toimintamalli tuntuu olevan se, että soutaa järvenselälle ja hyppää veneestä myllynkivi kaulassa.
Sitäkin kirjoitin että olet ollut mun ajatuksissani ja olen miettinyt miten jakselet. Olet yksi hyvistä asioista joita tästä tragediasta on seurannut.
Nyt lähetän tämän etten taas tee jotain jolla saan kirjoitukseni häviämään.
"Rakastuminenkin on jonkin sorttinen psykoosi", sanoi sivulauseessaan muutosjohtamisen luennoitsija työpaikallamme. Järjen vastainen toiminta muuttuu pakonomaiseksi, vaikka näkisikin sen järjettömyyden. Mutta rakastuneena se on kuitenkin tietyllä tavalla normaalia, koska se takaa sukumme jatkumisen. (Tämä liittyi siihen kuinka ihmiset luontaisesti vastustavat muutoksia ennenkuin itse saavat muokata ne osaksi omaa ajattelumaailmaansa, ja että se on terveen itsetunnon merkki ja eri asia kuin psykoottinen vastustaminen. Fanatismi on kuulemma sitä, että kaksinkertaistaa ponnistelunsa kun on unohtanut päämääränsä.) Työorganisaation muutokset eivät minua vaivaa, mutta yksityiselämässäni huomaan huolestuttavasti jonkinlaisia fanaattisen vastarinnan piirteitä, taistelenko alitajuisesti vieläkin tuulimyllyjä vastaan, kun suhde on ollut ohi jo kuukausia?! Miksi en sopeudu? En tiedä miksi tämä salasuhdekuvio ei jätä minua rauhaan, mutta toisinaan, kuten viime viikonloppuna, yhä vieläkin pohdin pääni sairaaksi eri syitä ja seurauksia. En osaa sanoa kuka lähti ja koska, enkä edes sitä mikä lopulta olisi edes minun kannaltani toivottava lopputulos. Minun kohdallani suhde loppui ikäänkuin kesken ja selvittämättömiä asioita jäi roikkumaan. Olin kai pikkuhiljaa mielessäni sopeutumassa salamiehen esittämälle toiveelle yhteisestä elämästä :-( Kuulemma ennen kuin lakkaa jossittelemasta, ei voi sanoa että jokin asia olisi loppuun käsitelty. No tämä asia ei ainakaan minun pääkopassani ole loppuunkäsitelty enkä enää edes yritä väittää itselleni niin. On kai parempi antaa itsellensä lupa surra ja jossitella vielä vähän aikaa, ja siinä samalla yrittää rakentaa muita elämän tukipilareita. Menneisyyteen kun ei missään nimessä saisi jäädä piehtaroimaan. Mutta kun näitä asioita pohtii yksikseen, on oikeasti vaarassa menettää järkensä. Mutta eiköhän tästä selviä omin avuin. Kuten kirjoitit, toiset päivät ovat vaan vaikeampia kuin toiset, ja ainoa lohtu on tieto että seuraavana päivänä ei ehkä tunnu niin pahalta. Vaikkakin se on laiha lohtu, se on silti totta.
Tulipa pitkä kirjoitus, mutta onhan tässä ehtinyt vierähtää jo aikaakin. Kirjoittelumme oli kesällä intensiivistä, nykyään kirjoitellaan harvakseltaan. Toisinaan asiat rullaavat eikä murheissa piehtarointi enää vaadi aikaa, toisinaan taas pitää harjoittaa itsetutkiskelua että tietäisi edes itse mitä ajattelee. Vaikka kirjoituksemme jäisi kokonaan, ajattelen niitä usein. Kriisiaikoina toisten tuki on erityisen tärkeää. Kiitos siis kaikista viisaista sanoistasi ja vertaistuesta jonka avulla olen voinut peilata tuntojani ja huomata että tällainenkin voi kuulua ns "normaaliin" elämään, tai etten aikanaa ole ainoa toivoton tapaus. Tämä ei sit ollut mikään loppukaneetti näille kirjoitteluillemme, ainakaan mun osalta. On ihana lukea kuulumisiasi!
Miten menee kohtalotoverillani? Mulla on ollut hieman seesteisempää, mutta edelleen alakulo vaivaa. Kaipaan välillä salamiestä todella kovasti mutta en enää niin kipeästi kuin vielä kesällä.
Eilen puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Piti kuunnella vastaajaan jättetty viesti viidesti (voi hävetys) ja äänen kuuleminen nosti jokikisen ihokarvani pystyyn. Hänen elämänsä on kai raiteillaan. Tai sanoin etten halua kuulla onko vai ei. Puhuttiin siis vain työasioista ym. yleisistä jutuista.
Huokaus. Välillä tuntuu että suhde kaikkine syyllisyystuskineen ja mustasukkaisuuksineenkin oli parempaa elämää kuin tämä pystyynkuoleminen. Siltä musta nimittäin juuri nyt tuntuu. En tunne olevani edes seksuaalinen olento, ainoastaan joku epämääräinen, sukupuoleton möykyrä. En ole vieläkään uskaltanut erota vaikka koko ajan tuntuu ettei elämästä näinkään tule mitään. Jos jään tähän suhteeseen, saan varautua elämään voittopuoleisesti seksitöntä elämää. Mulla on mieheni kanssa muuten hyvä suhde. Siksi kai tässä vielä kärvistelenkin.
Kuten ehkä huomaat, fiilikset on aika sekavat ja teksti on sen mukaista. Lopetan siis tältä erää tähän.
Olisi kiva kuulla miten sinulla menee.
Halauksin,
virtuaalinen ystäväsi
pari viikkoa siten kahvilareissun merkeissä. Hän toi tuliaisia aasian työmatkalta. Oli ostanut mulle kesäiseen urheiluharrastukseemme sopivan puseron. Se oli tosi ystävällinen ele, ja jäi tunne, että hän oli ihan vilpittömästi sen nähdessään ajatellut minua. Pitkillä työmatkoillahan on aika yksinäistä, varsinkin iltaisin, jolloin on aikaa ajatella kaikenlaista. Hän eli heikot hetkensä siellä. Sen kuuleminen toi toisaalta lohtua, etten ole ihan yksin näiden tunteideni kanssa. Toisaalta se nosti jonkinlaista uhmaa, että pitäisikö tässä NYT tuntea jotain sympatiaa tai jotain...?! Taisin oivaltaa, että vaikka hän nyt kääntäisi kelkkansa (mistä ei ole kyse) tuntisin kiusausta "kostaa" hylkäämisen ja kokemani tuskan, ja ehkäpä pääsisin vihdoin eroon hänestä. Tai sitten juoksisin tukka putkella takaisin samaan suohon... Sitä tuskin saan tietää, joten parempi keskittyä siihen mikä on todellista. Todellisuudessa olen yrittänyt panostaa omaan mieheeni, kotiin, työhön, jne ja selviytynytkin niistä ihan kunniakkaasti. Mutta tuntuu etten tee sitä itseäni varten, vaan suorittamisen pakosta. Olen palaamassa takaisin "kiltin ja uhrautuvaisen" rooliin. Mikään ei oikeastaan kiinnosta ja olen välillä tosi masentunut. Olen huomaamatta lihonnutkin neljä kiloa. Mieheni on yhtä vähän kotona kuin ennenkin, ja harrastuksemme eroavat kuin yö ja päivä. Ollaan kyllä ihan tietoisesti vietetty aikaa yhdessäkin ja pidän miehestäni. Hän on minulle aina ystävällinen ja meillä seksikään ei ole ongelma. Se kuuluu itseasiassa niihin harvoihin asioihin, jotka kannattelee. Silti elämä tuntuu jotenkin kulissien kannattelulta. Yritystä kyllä löytyy, mutta värit puuttuu, ja polte. En tiedä mitä pitäisi tehdä mutta päivä kerrallaan tässä elellään. Avioeroa en halua.
Kuten huomaat, melko samoissa tunnelmissa siis elellään. Sekavaa ja masentavaa, mutta onneksi väliin mahtuu "ihan OK"-päiviäkin. Silti ymmärrän hyvin, että välillä kaksoiselämäkin tuntuu paremmalta kuin tämä tunneköyhyys. Tsemppiä vaan sinne sinunkin arkeen - ja kiitos viestistäsi. Oli tosi ihanaa kuulla susta!
ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ja yllätys yllätys, musta ei tuntunut miltään. Tai tuntui kyllä, viiden minsan jälkeen olin kyllästynyt ja valmis lähtemään kotiin :-)
Illalla mietin kuinka ihmeellinen on ihmisen mieli. Mies joka sai kuukausia mun maailmani päälaelleen, vei kaikki värit elämästäni ja ajoi mut lähes itsetuhoisuuden partaalle tuntui nyt yhdentekevältä.
Hänen juttunsa olivat samat. "En tiedä tuleeko tästä (avioliitosta) mitään" ja blaa blaa blablati blaa. Halusi halata mua kolme kertaa eikä olisi päästänyt irti. En tuntenut minkäänlaista voitonriemua tai kostonhalua. En oikeastaan tuntenut yhtään mitään paitsi pientä surua siitä, että olen pilannut pitkän ajan elämästäni hänen vuokseen. Minä en haluaisi olla tuollaisen nynnerön vaimo.
Nyt mulla on sellainen olo, että olen jättänyt hänet lopullisesti taakseni. Silti olen masentunut minäkin ja käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua siitä mitä loppuelämälläni tekisin.
Hups, mentävä palaveriin. Palataan!
Siis jos yhä tunnet noin varmasti. Ei tarvitse enää pohtia mitä tapahtuisi jos salamies yrittäisi aloittaa jojotusleikin alusta. Minä en voi varmasti tietää, mutta luulen, etten olisi narutettavissa enää minäkään. Salaa toivonkin että minunkin salamieheni avio-onni alkaisi rakoilemaan, ja että hänkin alkaisi vihjailemaan kadotetun onnemme haikailusta. Tiedän, tosi itsekästä... mutta vasta silloin voisin tietää, että ero todella on myös minun valinta. Olen varma, että irti päästäminen olisi helpompaa, jos se tapahtuisi olosuhteissa jossa on vaihtoehtoja, ei olisi pakko vain sopeutua. Meidän salamiehillämme on monta kuukautta ollut nuo olosuhteet puolellaan, ja siksi he ovat voineet varmemmin seisoa valintansa takana!
...tai ehkäpä peräti heidän avio-onni ei ole kukkinut tähänkään asti, mutta ovat voineet tukeutua (tiedostamattaan tosin) ajatukseen, että meillä menee vielä huonommin ja olemme tavoitettavissa jos "tästä ei tule mitään"
Tällaisia ajatuksia viestisi herätti tänään. Kuulostaa ehkä kaukaa haetulta, mut onneksi ahdistus alkaa helpottaa! Toivon paljon ahdistamattomia hetkiä ja päiviä sinullekin!
Ihmismieli tosiaan ON kummallinen! ;-)
tämä meidän kirjoitusketjumme katoaa. Toisaalta haikeaa, mutta toisaalta sen tärkeä tehtäväkin on loppusuoralla. Ehkä onkin jo aika unohtaa tämä märehtiminen ja kääntää uusi lehti elämässä. Viime kirjoitusten jälkeen olen ottanut jättiharppauksen ja tunnen nyt kuten sinäkin viime kirjeessä :-) Mies ei aiheuta enää minkäänlaisia värähtelyjä. Ei olla nähty, enkä ole edes toivonut sitä. Ajatuksissa on ollut aika usein, mutta eri tavalla kuin ennen. Olen pohtinut mitä oikeastaan näin hänessä, oliko se kaikki niin hyvää? Sainko juuri sitä mitä halusin? Sanoinko aina mitä ajattelin? Olinko sellainen kun todellisuudessa olen? En! Ei se ollut täydellistä edes parhaimpina hetkinä! Liitin vain omassa pääkopassani tuohon mieheen kaikki toteuttamatomat toiveeni. Hän oli sopivasti tyrkyllä kun kriisini oli otollisessa vaiheessa. Tarvitsin kipeästi läheisyyttä (vaiken silloin ajatellut sitä niin) mutta todennäköisesti se olisi voinut olla joku muukin. Olin tyytymätön elämääni ja hän tarjosi kiinnostavaa vaihtelua. Se ei ollut sen arvoista ja maksoin opetuksesta kirvelevän hinnan. Mutta ilman tätä kokemusta en olisi sitä, mitä tänään olen. Nyt tiedän että selviän, ja tästä jää vain muisto muistojen joukkoon.
Toivottavasti tunnet samoin. Kiitos muutenkin kaikesta vertaistuesta ja yhteydenpidosta, rakas virtuaalinen ystäväni, ja onnellista jatkoa!