Postasin kysymykseni eräälle vauvahaaveet-palstalle, mutta aihe ei juuri kiinnosta ketään - kokeilen siis johtuuko tämä huonosti valitusta kohderyhmästä vai siitä että olen asian kanssa yksin. :D Siis; hyvät naiset:
Mietin lapsen hankkimista tai hankkimatta jättämistä, kun ikää alkaa olla sen verran että loputtomiin ei voi jahkailla.
Olen havainnoinut lähipiirin ja etäämmälläkin olevia perheitä suurinpiirtein omassa ikäluokassani, ja todennut että ovat edelleen kovin äitivetoisia. Erotessa nainen saattaa jäädä käytännössä yksinhuoltajaksi, kun isukkia kiinnostaakin uusi teini-ikä. Vaihtoehtoisesti perheessä on saattanut alun alkaenkin olla vain yksi TODELLA motivoitunut vanhempi vaikka lasta olisi yhdessä suunniteltu. (Toisaalta mietin kuinka usein miehet vain myöntyvät naisen tahtoon ja ryhtyvät isäksi, vaikuttanee sekin isyyteen sitoutumiseen jos lisääntymisratkaisu on tehty vauvakuumeilevan puolison "mieliksi").
Eräs tuttu nainen, viisissäkymmenissä, sanoi asiasta puhuessamme että sitten olet valmis kun olet valmis vastuuseen lapsesta vaikka yksin. En ole, sen voin sanoa miettimättä.
Niin paljon kuin rakastankin sisarusteni lapsia, en mielelläni "hoida" edes heitä. Vietän aikaa, leikin, luen, juttelen - lapsen parkuessa tyrkkään sen äidilleen. Isätkin ovat useimmiten tässä vaiheessa paenneet takavasemmalle.
Kaikki miehet eivät tee niin, toiset ovat lastensa kanssa kaiken liikenevän ajan eivätkä jätä vastuullisen "ikävän" vanhemman roolia naiselle. Mutta riski siitä on aika suuri. Miehellä on paljon suurempi mahdollisuus helpompaan rooliin vanhemmuudessa kuin naisella - niin se yksinkertaisuudessaan menee.
Olisin hyvä viikonloppuisä, juuri sen verran jaksaisin lasta kerrallaan. :D Mutta raskaus, synnytys, imetys, lapsessa totaalisesti kiinni oleminen... Ne aiheuttavat lähinnä kauhunväristyksiä.
Eikö kukaan muu mieti näitä ja pelkää että jäisi lapsen kanssa yksin, joko suhteen aikana tai erotessa? Eikö teitä hirvitä se että äitiyden rooli on niin kapea ja nainen suurinpiirtein demonisoidaan jo etä-äitiydestäkin? Oletteko VARMOJA siitä että tämä on sitä mitä haluatte?
Minä en näillä näkymin siis päädy äidiksi ellei mieli muutu kovasti tai se klassinen vauvakuume iske. Geeneissä vauvakuumetta ei ainakaan ole, oma äitini ei kuulemma ole koskaan kuumeillut.
Mutta kuulisin mieluusti mielipiteitänne ja ajatuksianne, voisin peilata kenties omia tuntemuksiani niihin.
Mietin lapsen hankkimista tai hankkimatta jättämistä, kun ikää alkaa olla sen verran että loputtomiin ei voi jahkailla.
Olen havainnoinut lähipiirin ja etäämmälläkin olevia perheitä suurinpiirtein omassa ikäluokassani, ja todennut että ovat edelleen kovin äitivetoisia. Erotessa nainen saattaa jäädä käytännössä yksinhuoltajaksi, kun isukkia kiinnostaakin uusi teini-ikä. Vaihtoehtoisesti perheessä on saattanut alun alkaenkin olla vain yksi TODELLA motivoitunut vanhempi vaikka lasta olisi yhdessä suunniteltu. (Toisaalta mietin kuinka usein miehet vain myöntyvät naisen tahtoon ja ryhtyvät isäksi, vaikuttanee sekin isyyteen sitoutumiseen jos lisääntymisratkaisu on tehty vauvakuumeilevan puolison "mieliksi").
Eräs tuttu nainen, viisissäkymmenissä, sanoi asiasta puhuessamme että sitten olet valmis kun olet valmis vastuuseen lapsesta vaikka yksin. En ole, sen voin sanoa miettimättä.
Niin paljon kuin rakastankin sisarusteni lapsia, en mielelläni "hoida" edes heitä. Vietän aikaa, leikin, luen, juttelen - lapsen parkuessa tyrkkään sen äidilleen. Isätkin ovat useimmiten tässä vaiheessa paenneet takavasemmalle.
Kaikki miehet eivät tee niin, toiset ovat lastensa kanssa kaiken liikenevän ajan eivätkä jätä vastuullisen "ikävän" vanhemman roolia naiselle. Mutta riski siitä on aika suuri. Miehellä on paljon suurempi mahdollisuus helpompaan rooliin vanhemmuudessa kuin naisella - niin se yksinkertaisuudessaan menee.
Olisin hyvä viikonloppuisä, juuri sen verran jaksaisin lasta kerrallaan. :D Mutta raskaus, synnytys, imetys, lapsessa totaalisesti kiinni oleminen... Ne aiheuttavat lähinnä kauhunväristyksiä.
Eikö kukaan muu mieti näitä ja pelkää että jäisi lapsen kanssa yksin, joko suhteen aikana tai erotessa? Eikö teitä hirvitä se että äitiyden rooli on niin kapea ja nainen suurinpiirtein demonisoidaan jo etä-äitiydestäkin? Oletteko VARMOJA siitä että tämä on sitä mitä haluatte?
Minä en näillä näkymin siis päädy äidiksi ellei mieli muutu kovasti tai se klassinen vauvakuume iske. Geeneissä vauvakuumetta ei ainakaan ole, oma äitini ei kuulemma ole koskaan kuumeillut.
Mutta kuulisin mieluusti mielipiteitänne ja ajatuksianne, voisin peilata kenties omia tuntemuksiani niihin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siis, "erotessa nainen saattaa jäädä käytännössä yksinhuoltajaksi vaikka lapsesta olisi tehty yhteishuoltajuussopimuskin".
Minä olen tällä hetkellä etä-äiti, siis yhtä kuin "huono äiti". Äidinhän kuuluu pitää lapsestaan kiinni kynsin hampain tyyliin; "vain kuolleen ruumiini yli"...Minä katsoin että lapsen etu oli olla siellä, missä hän oli kasvanut siihen astisen elämänsä.
Itse olen lapseni saanut vain vähän vanhempana kuin sinä. Mitään vauvakuumeita ei ollut, ei minulla eikä puolisollani.
Olenkin kuullut että ns. vauvakuume on maailman huonoin syy alkaa vanhemmaksi.
En ole koskaan ollut mikään lasten perään hössöttäjä. Olen pyrkinyt aina suhtautumaan kaikkeen, myös lapsiin ja lisääntymiseen varsin järkiperäisesti. Oma lapsi on kuitenkin oma ja vaikka kuinka yrität välillä ottaa tunteet vallan...
Älä sorru vanhemmuuteen, jos itsekin tiedät, ettei se ole sun juttusi...
Olen hyvin samoilla linjoilla asian suhteen kuin sinäkin.
En minäkään aikanaan ollut ajatellut tehdä lasta vielä.. Lapset oli kivoja, mutta en tuntenut mitään tarvetta omalle lapselle. Mutta tokihan sitten sen tein. Ja tiedätkös mitä, elämäni suurin retkahdus tapahtui kun sain sen lapsen :) En ikipäivänä ollut osannut kuvitella sellaisia tunteita ja sitä miten ihana se vauva oli. Hyvin meni, lapsi on jo aikuinen, välimme ovat erittäin hyvät. Ensimmäisen syntymästä kului vuosia, ei huvittanut ajatus toisesta lapsesta. Mutta niin vain tuli tehtyä. Suorastaan pelkäsin odotusajan, mitä jos en pidäkään siitä. Ja taas sama juttu :)
Minulla on kaksi poikaa, ja ihan aidosti voin sanoa, että onneksi tein ne. Tämä ei ole mitään äitiyshurskastelua. Minä en ole mikään passaaja, eniten taidan pitää huolta lasten psyykkisestä voinnista. No ovathan he ruokaakin saaneet ja muutakin :)
Joten ota huomioon se, että kun lapsi on oma, se on tosiaan vähän eri juttu. Aika paljonkin..
äitiys on meissä piilossa, kaikkien ei tarvitse olla emoja, silti voi olla hyvä ja rakastava äiti.
Kirjoittamasi oli tosi hyvä näkökanta. Näitä naisiahan on pilvinpimein, jotka eivät voi erota sen vuoksi, että on lapsia. Se on aika surullista, sillä kyllä lapset huomaavat jos isä ja äiti eivät rakasta toisiaan. Ja minkälaisen mallin he siitä sitten saavat..
Mutta itselleni oli selvää ennen raskauttakin, että lapsen/lasten kanssa pärjäisin yksinkin jos olisi pakko, esim. jos mies pettäisi, niin ei tarvitsisi jäädä roikkumaan suhteeseen sen takia ettei yksin pärjää. Olen tosin aina pitänytkin tärkeänä sitä, että on valmiudet selvitä elämästä itsenäisesti.
Vietin mieheni kanssa useita rillumarei nuoruus- ja aikuisuusvuosia. Käytiin töissä, juhlitiin, vietettiin laatuaikaa yhdessä ja ystävien kanssa, matkusteltiin ja mukavaa oli..aikansa. Sitten tuli vauvakuume eli halusin oikeaa sisältöä elämääni ja halusin olla äiti, vanhempi ja perustaa perheen. Onneksi halusin! Teimme kaksi lasta peräjälkeen ja yhden 10 vuoden kuluttua. Elämäni onnellisin aika alkoi siitä kun ensimmäinen lapsi syntyi. Hänet tehtiin rakkaudesta toisiimme ja rakkaudesta lapsiin. Nyt vanhimmat ovat jo aikuisia ja nuorin reilut 10. Kaikki ovat tasapainoisia, upeita ihmisiä ja yksi syy on varmasti se, että oikeasti halusimme lapsia, oikeasti koimme heidät lahjoina meille ja oikeasti halusimme paneutua ja panostaa rooliimme vanhempina. Mielestäni jokaisella lapsella on oikeus em. asioihin. Jos sinä et ole valmis vastuuseen ja "vaivannäköön" eli siihen kaikkeen, mitä lapsi tuo tullessaan, älä rupea äidiksi. Minulle lapset ovat olleet se juttu elämässäni ja yhä edelleen ovat. Odotan innolla isovanhemmuutta ja kaikkea uutta, mitä nyt lähes 5-kymppisenä voin kokea parisuhteen, aikuisten lasten sekä kuopuksen osalta. Joillekin elämän mielekkyys on muuta kuin suvunjatkaminen, perhe-elämä jne. Jos kuulut tuohon joukkoon, pysy lapsettomana.
Puhut pelosta, että jäät lapsen kanssa yksin .. hmmm.. mietipä sitä pelkoasi, mitä se oikeastaan on.
Ja mitä kaikkea jätät tekemättä sen pelon vuoksi..
äitiys ei ole mitään kauhean kapeaa, päinvastoin se antaa uuden ulottuvuuden ja sävyn elämään. Ehkä siitä ei tiedä ennenkuin sen kokee. Mutta on tietysti ihmisiä, jotka eivät nauti äitiydestä. Jos olet varma, että niin on, toki kannattaa miettiä.
Mietin vaan, että kun tänne kirjoitat, oletko sittenkään varma..