Olen 23-vuotias nainen, ja olen seurustellut 4,5 vuotta. Mies on minua vuoden vanhempi, meillä on samanlainen huumorintaju ja viihdymme hyvin yhdessä. Voimme puhua lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, rakastan häntä todella paljon, ja sanonkin hänen olevan paras ystäväni.
Ongelma tuleekin tässä: Mistä tietää, milloin rakkaus on muuttunut pelkäksi ystävyydeksi? Pitkän suhteen kuluessa kipinä vähenee joka tapauksessa, mistä voi tietää, milloin se on kuollut kokonaan ja tulisi siirtyä eteenpäin?
Asumme tällä hetkellä töiden ja opiskelun tähden eri paikkakunnilla, ja poden huonoa omaatuntoa siitä, etten voi rehellisesti vastata tuntevani samoin, kun hän sanoo ikävöivänsä minua. Minun viikkoni kuluvat nopeasti ystäviä tavatessa jne, en ehdi ikävöidä. Jälleennäkeminen on tietenkin aina mukavaa, mutta en ole aikoihin itkenyt eron hetkellä. Onko tämä vain turtumusta välimatkaan, vai mistä oikein on kyse?
Yksi ongelma suhteessamme on seksi. Olin neitsyt ryhtyessämme seurustelemaan, enkä siis ole ollut muiden kanssa. En ole saanut orgasmia kertaakaan hänen kanssaan - saan sen kuitenkin yksin. Koska minulla ei ole muita seksikokemuksia, en voi tietää, olisiko se sen kummempaa muiden kanssa. Onko vika minussa vai eivätkä meidän kemiamme vain sovi yhteen? Pelkään, että alan ajan mittaan kaivata liikaa uusia kokemuksia; aina silloin tällöin yksin baarissa kiusaus on melko kova. En haluaisi huomata kymmenen vuoden päästä, että olisi vain kannattanut kokeilla parikymppisenä sinkkuilua.
Hyviä puolia suhteessamme on kuitenkin niin paljon. Mieheni ottaa minut huomioon ja rakastaa minua varauksetta. Pelkään tekeväni ratkaisun vääristä syistä ja menettäväni tällöin elämäni rakkauden. Kuunneltuani sinkkuystävieni kertomuksia miesseikkailuista, tiedän, että minun miehessäni on juuri niitä ominaisuuksia joita niin monesta puuttuu. Miksi en voi olla vain tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Mistä tiedän, mikä olisi se ratkaisu, jota en joudu katumaan?
Ongelma tuleekin tässä: Mistä tietää, milloin rakkaus on muuttunut pelkäksi ystävyydeksi? Pitkän suhteen kuluessa kipinä vähenee joka tapauksessa, mistä voi tietää, milloin se on kuollut kokonaan ja tulisi siirtyä eteenpäin?
Asumme tällä hetkellä töiden ja opiskelun tähden eri paikkakunnilla, ja poden huonoa omaatuntoa siitä, etten voi rehellisesti vastata tuntevani samoin, kun hän sanoo ikävöivänsä minua. Minun viikkoni kuluvat nopeasti ystäviä tavatessa jne, en ehdi ikävöidä. Jälleennäkeminen on tietenkin aina mukavaa, mutta en ole aikoihin itkenyt eron hetkellä. Onko tämä vain turtumusta välimatkaan, vai mistä oikein on kyse?
Yksi ongelma suhteessamme on seksi. Olin neitsyt ryhtyessämme seurustelemaan, enkä siis ole ollut muiden kanssa. En ole saanut orgasmia kertaakaan hänen kanssaan - saan sen kuitenkin yksin. Koska minulla ei ole muita seksikokemuksia, en voi tietää, olisiko se sen kummempaa muiden kanssa. Onko vika minussa vai eivätkä meidän kemiamme vain sovi yhteen? Pelkään, että alan ajan mittaan kaivata liikaa uusia kokemuksia; aina silloin tällöin yksin baarissa kiusaus on melko kova. En haluaisi huomata kymmenen vuoden päästä, että olisi vain kannattanut kokeilla parikymppisenä sinkkuilua.
Hyviä puolia suhteessamme on kuitenkin niin paljon. Mieheni ottaa minut huomioon ja rakastaa minua varauksetta. Pelkään tekeväni ratkaisun vääristä syistä ja menettäväni tällöin elämäni rakkauden. Kuunneltuani sinkkuystävieni kertomuksia miesseikkailuista, tiedän, että minun miehessäni on juuri niitä ominaisuuksia joita niin monesta puuttuu. Miksi en voi olla vain tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Mistä tiedän, mikä olisi se ratkaisu, jota en joudu katumaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja anna ajan kulua. Tiedät kyllä mikä on sinulle oikein kun aika on kypsä. Helposti suhteeseen tottuu ja sitten ei enään erota onko se rakkautta vai ystävyyttä.
Olen itse aikoinani ollut samanlaisessa tilanteessa, oma ratkaisuni oli lopettaa suhde. Minulle se oli hyvä päätös, koska sen jälkeen sain kokea kaksi suurta rakkautta. Ensimmäisen kanssa koin elämäni ensimmäisen orgasmin ja paljon muutakin. Toinen olikin sitten suurin rakkauteni, mieheni.
Olen ollut pitkään naimisissa, ja tottakai, mieheni on paras ystäväni mutta kipinä välillämme elää yhä, se ei ole hiipunut.
Toisin sanoen, minä en olisi tiennyt edes mitä rakkaus on, jos olisin jäänyt ensimmäiseen suhteeseen. Minulta olisi jäänyt puuttumaan niin paljon, myös tuo sinkkuaika, jolloin opin tuntemaan itseni.
ratkaisut elämässä ovat sellaisia, että vaikka mielellään varmasti ihmiset neuvoja antaisivatkin, niin tärkeintä on, että teet sellaisen ratkaisun, jonka kanssa sinun on helppoa elää.
Usein hyvin tyypillistä tuossa iässä on, että etenkin mikäli on kyse ensimmäisestä vakavasta suhteesta, tulee sellainen olo, että ei välttämättä vielä ole ihan valmis vakiintumaan.
On varmasti osittain myös ikäkysymys, ja ehkä sinulla on paljon myös muita asioita elämässäsi suhteen lisäksi, kuten juuri opinnot yms, jotka ovat tärkeä osa elämää myöskin. Niinpä ratkaisu ei välttämättä ole vain siinä suhdeasiassa.
Omista tunteista, olivatpa millaisia tahansa, ei kannata kokea huonoa omaatuntoa. Pääasia, että toimii niin, että se on hyväksi toiselle ja itselleen kanssa. Usein suhteissa saattaa myös olla erilaisia vaiheitakin.
Joka tapauksessa, on hienoa, että arvostat poikaystävääsi, ja niitä asioita, joita teillä yhdessä on. Toisaalta on ihan ymmärrettävää, että mikäli et ole vielä valmis sitoutumaan esim. loppuiäksesi moiset asiat mietityttävät.
Ja erityisesti, mikäli juuri on kyse ensimmäisestä miehestä elämässäsi.
Seksin osalta voisitte ehkä poikaystäväsi kanssa yhdessä kokeilla jotain uutta ja jännittävää? Kerro hänelle, millaisista asioista pidät, ja samoin kysele häneltä, mistä hän pitää. Ei sitä aina tarvitse merta edemmäs lähteä kalaan ;)
Se on kyllä täysin itsestä ja omista valinnoista ym. kiinni väheneekö kipinät vuosien varrella vai ei ja oppiiko "kouluttaan" toisen tekemään juttuja niin, että saa orgasminkin yhdynnässä.
Teillä on kaikki mahdollisuudet pysyä onnellisina kun vaan päivitätte tietojanne ja taitojanne itsenne ja toistennekin suhteen koko ajan, ettekä kuvittele jo olevanne läpikotaisin tutut.
Jatka pohdiskelua, tutkimusmatkoja ja analysointia niin itsesi kuin partnerisikin suhteen niin kyllä ne ongelmatkin siitä selviää.
puuttuisin sen verran, että ei se mihinkään vähene. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta 20 vuotta. Rakastan miestäni aivan yhtä paljon kuin tavatessammekin ellen enemmän jos mahdollista. Hän rakastaa myös minua ja me sanomme sen toisillemme joka päivä tai ainakin joka toinen. Olemme kaiken vapaa-ajan yhdessä, teemme kapakka- ja muutkin reissut yhdessä ja meillä on todella hauskaa. Vieläkin on tunne, että oltas vasta tavattu ja tunne on molemminpuoleinen. Kipinä ei todellakaan katoa vuosien saatossa mihinkään.