Istun kotona ja mietin elämän raadollisuutta ja kylmyyttä. Ihmisiä vain tulee ja menee. Olen tässä lähiaikoina koittanut miettiä, mitä tarkoitusta eri ihmisten tapaamisella on, koska omalla kohdallani, näin pettymysten jälkeen, olen tullut siihen tulokseen, että voisin unohtaa pari viimeisintä suhdettani kokonaan. Mitään eivät antaneet, mutta paljon ovat ottaneet. Tulivat ja menivät ja aiheuttivat suuren surun. Jäljellä on itsesyyttely ja aina vaikeampi uskoa suhteen kestävyyteen. Haluaisin pyyhkiä nämä tapahtumat pois kokonaan. Molempien tapausten kohdalla olisin toivonut, että voimme olla ystäviä, koska ajatusten kohtaaminen oli jotakin uskomatonta, mutta ei. En kuule mitään kummastakaan. Toisen mukana meni vielä pari muutakin ystävää. Eli, mikä ihme näiden ihmisten tarkoitus on? Nytkin, olen niin surullinen ja itken. Edellisestä erosta yli vuosi ja toisesta pari kuukautta. Mitä pitää tajuta, mitä pitää oppia? Toivon, etten muistaisi heitä ja toivon, etteivät hekään muistaisi minua. Sattuu liikaa. Eli kertokaa lohdutuksena ja ajatusten auttamiseksi, mitä oivalluksia omat suhteet, kommellukset tai ihmisten tapaaminen on teissä saanut aikaiseksi?
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen syvällä kuoressani. En jaksa uskoa rakkauteen. En saa sitä kenet haluan ja sitten minut haluaa, joka jota en halua. En ymmärrä! Mitä minä en tajua?
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen syvällä kuoressani. En jaksa uskoa rakkauteen. En saa sitä kenet haluan ja sitten minut haluaa, joka jota en halua. En ymmärrä! Mitä minä en tajua?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elämä on raadollista...ainakin välillä. Mikäpä minä olen toista neuvomaan, kun itsellä on aivan sama tilanne.
oon tässä kolme kuukautta ruman eron jälkeen tullut siihen tulokseen että ensimmäistä kertaa elämässäni toivon etten olisi ikinä koko ihmistä tavannutkaan. Ei se kipu, ei ne arvet vaan se ettei suhteesta oppinut mitään uutta. Turhaa.
mitä sitten niiltä ihmisiltä odotit?
Mitäkö odotin, noh. Kumpaankin menin ja ihastuin totaalisesti. Vakuuttivat rehellisyyttään ja puhuttiin MUKA asioista avoimina. Sitten kaikki loppuu kuin seinään (eroa ei kuitenkaan osattu sanoa millään tavalla). Minä olisin halunnut jotain kestävää. Jakaa elämäni, antaa ja saada :) Olisin halunnut kunnioitusta ja ehkä eniten jotain todisteita niille sanoille, joita sanottiin. Mutta kaikki olikin tyhjää. Niin, eli paljon otti. Eli, mitä opimme tästä? -tullaan ja mennään????
Ehtikö teillä sitten olemaan jotain suhteen tapaista ilmassa, vai jäikö se sinne jonnekin kaveri/ihastumis asteelle? Onkos ollut huonoja kokemuksia noita ennenkin? Ehkeivät he vaan oikeasti halunneet sitä mitä sä olisit halunnut.
Sellasta se on välillä, tai melkein koko ajan. Omalla kohdalla suhteet ja suurin osa ihmisistä joita olen tavannut, eivät ole saaneet aikaiseksi muita oivalluksia, kuin että maailma on kylmä ja turhan monimutkainen paikka, jossa on parempi olla innostumatta mistään liikaa ja pidettävä aina pieni muuri ympärillä. Näin tänään...
Opin, että tunteilla ei ole järjenhiventäkään eikä tunteita kiinnosta tuottaa hyvinvointia.
Opin myös, että enää ei tarvitse kuunnella tunteidensa ääntä. Ei ole tarvetta, ne ovat vain aivoissa lymyävä muinaisjäänne, apinanaivojen osa, vaisto.
Opin myös, tosin hyvin myöhään, että olemassaololleen ei tarvitse hakea oikeutusta muiden ihmisten kautta. Minä en ole pyytänyt syntyä, joten minun ei myöskään tarvitse pyydellä lupaa olla olemassa tai sietää armollisia tunnemurusia ihmiseltä, joka pitää itseään muita parempana. En myöskään tarvitse isä jumalaa enkä äiti ammania kertomaan, miten pitää elää. Siitä voin päättää tai olla päättämättä ihan itse. Jumalat rakastavat niitä, jotka osaavat "rakastaa" itseään. Terve itsekkyys on puolensa pitämistä.
Opin myös, että leikkiminen on hyvin tarkoituksenhakuista puuhaa ja tuottaa enemmän iloa ja hyvinvointia kuin nämä rakkaustunteet.
Joo, eli minä-minä-minä-minä :)