Sillalailla, enpä olis uskonut, että joskus vielä netissä ruikutan omaa tilannettani.
Kertokaapa mitä sitä voisi vielä kokeilla.
Tilanne on seuraava, meillä on n. 3 vuotias lapsi ja käytännössä lapsen syntymästä lähtien on ollut pelkkää tuskaa. Lapsen edessä kuitenkin vältetään tappelua.
Vaimo sairastui vakavaan masennukseen synnytyksen jälkeen, uhkasi tappaa kaikki yms. "pientä". Kaikki mahdolliset asiat nyppii vaimoa, kaikki on minun vikaa, mitään en osaa tehdä oikein. Telepaatikon kykyjä olen kovasti kehittänyt, mutta vielä on tekemistä.
Tuntuu, että mikään ei riitä. Kotitöistä saan nykyään tehdä melkein kaikkia muita paitsi pyykinpesua (saattaa mennä harmaat sukat sinisten kanssa samaan pesuun).
Sekin on hieman kummaa, että huudetaan asioista, mihin edellisenä päivänä on kielletty koskemasta, kun niitä ei ole tehty.
Huutoa tulee siis, että en koskaan osallistu kotitöihin. No, sitten kun kysyy, että mitä on vielä tekemättä ja mitä haluat, että teen, niin vastaus on, että ei nyt just mitään. NO VOI helvetti, siis hommat oli kuitenkin tehty. Tuntuu, että jotenkin se riita pitää vaan saada vaikka väkisin aikaan. Tosiasia on, että siivoan laitan ruokaa yms. ihan varmasti vähintään yhtä paljon kuin vaimo.
Mutta kun se riittää, että yksi pieni "moka" jossakin niin tilanne on heti päällä. Sama homma tahtoo olla, jos lapsella sattuu vahinko ja ruokaa menee pitkin, niin huutoa tulee lapsellekin. Olen koittanut tätä sanoa, että vahinkoja sattuu ja että älä lapselle huuda.
Pari kertaa olen koittanut raahata vaimoa väkisin parisuhdeterapiaan, mutta siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä "kun ne vaan arvostelee mua".
Olen koittanut vaimoa potkia johonkin harrastukseen tai ainakin jonnekin, että pääsee hieman muuallekin kuin pelkästään kotona pyörii ja saisi muitakin ajatuksia kuin koti kuviot. No ei kelpaa.
Koko ajan saa käytännössä olla varpaillaan, että missä asennossa sitä kärsii olla ja mitä tehdä, ettei synny riitaa.
Sitten kun koitan asiasta keskustella, niin riidaksihan se menee viimeistään siinä vaiheessa, kun vaimo hoksaa, että hänenkin pitäisi hieman ajatella toisia.
Väittäisin, että "normaalimies" olisi jo käynyt vieraissa tai lähtenyt kokonaan lätkimään.
Ainiin, ja onhan se vaimo pari kertaa muutaman mustelmankin hakannut.....
Itse ei kehtaa lyödä, kun tietää, että voimaa löytyy sen verran, että tulis rumaa jälkeä, jos takaisin antais. Ja kun on opetettu, että naisia ei saa hakata.
Kukatkaan ei auta, kuin sen 2 minuuttia, eikä paljon mikään muukaan huomiointi. Pusuja koitat antaa, niin 90% kerroista päätä käännetään vaan pois, eikä mitään sanota.
Yhteistä aikaa kun järjestät, että tehtäisiin jotain kivaa, niin sekin menee helposti vaan minun sättimiseen, ei oikein niitäkään jaksa enää järjestää, kun sitä haukkumista kuulee ilman järjestelyjen vaivaakin.
"nyt olis hyvät neuvot kalliit".
Kiitoksia kaikille, jotka jaksoivat tuon epämääräisen sepustuksen tänne asti lukea.
Kertokaapa mitä sitä voisi vielä kokeilla.
Tilanne on seuraava, meillä on n. 3 vuotias lapsi ja käytännössä lapsen syntymästä lähtien on ollut pelkkää tuskaa. Lapsen edessä kuitenkin vältetään tappelua.
Vaimo sairastui vakavaan masennukseen synnytyksen jälkeen, uhkasi tappaa kaikki yms. "pientä". Kaikki mahdolliset asiat nyppii vaimoa, kaikki on minun vikaa, mitään en osaa tehdä oikein. Telepaatikon kykyjä olen kovasti kehittänyt, mutta vielä on tekemistä.
Tuntuu, että mikään ei riitä. Kotitöistä saan nykyään tehdä melkein kaikkia muita paitsi pyykinpesua (saattaa mennä harmaat sukat sinisten kanssa samaan pesuun).
Sekin on hieman kummaa, että huudetaan asioista, mihin edellisenä päivänä on kielletty koskemasta, kun niitä ei ole tehty.
Huutoa tulee siis, että en koskaan osallistu kotitöihin. No, sitten kun kysyy, että mitä on vielä tekemättä ja mitä haluat, että teen, niin vastaus on, että ei nyt just mitään. NO VOI helvetti, siis hommat oli kuitenkin tehty. Tuntuu, että jotenkin se riita pitää vaan saada vaikka väkisin aikaan. Tosiasia on, että siivoan laitan ruokaa yms. ihan varmasti vähintään yhtä paljon kuin vaimo.
Mutta kun se riittää, että yksi pieni "moka" jossakin niin tilanne on heti päällä. Sama homma tahtoo olla, jos lapsella sattuu vahinko ja ruokaa menee pitkin, niin huutoa tulee lapsellekin. Olen koittanut tätä sanoa, että vahinkoja sattuu ja että älä lapselle huuda.
Pari kertaa olen koittanut raahata vaimoa väkisin parisuhdeterapiaan, mutta siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä "kun ne vaan arvostelee mua".
Olen koittanut vaimoa potkia johonkin harrastukseen tai ainakin jonnekin, että pääsee hieman muuallekin kuin pelkästään kotona pyörii ja saisi muitakin ajatuksia kuin koti kuviot. No ei kelpaa.
Koko ajan saa käytännössä olla varpaillaan, että missä asennossa sitä kärsii olla ja mitä tehdä, ettei synny riitaa.
Sitten kun koitan asiasta keskustella, niin riidaksihan se menee viimeistään siinä vaiheessa, kun vaimo hoksaa, että hänenkin pitäisi hieman ajatella toisia.
Väittäisin, että "normaalimies" olisi jo käynyt vieraissa tai lähtenyt kokonaan lätkimään.
Ainiin, ja onhan se vaimo pari kertaa muutaman mustelmankin hakannut.....
Itse ei kehtaa lyödä, kun tietää, että voimaa löytyy sen verran, että tulis rumaa jälkeä, jos takaisin antais. Ja kun on opetettu, että naisia ei saa hakata.
Kukatkaan ei auta, kuin sen 2 minuuttia, eikä paljon mikään muukaan huomiointi. Pusuja koitat antaa, niin 90% kerroista päätä käännetään vaan pois, eikä mitään sanota.
Yhteistä aikaa kun järjestät, että tehtäisiin jotain kivaa, niin sekin menee helposti vaan minun sättimiseen, ei oikein niitäkään jaksa enää järjestää, kun sitä haukkumista kuulee ilman järjestelyjen vaivaakin.
"nyt olis hyvät neuvot kalliit".
Kiitoksia kaikille, jotka jaksoivat tuon epämääräisen sepustuksen tänne asti lukea.
Vastaukset 59
Vanhimmat
että vaimosi on todella masentunut.Jos saisit hänet menemään psykiatrin vastaanotolle niin tilanne voisi helpottua! Siellä vaimoasi kuunneltaisiin eikä vaadittaisi mitään.Masentunut ihminen voi olla todella vaikea.Tiedän mistä puhun koska meillä mies on masentunut.Käy psykiatrilla ja syö mielialalääkkeitä.Pikkuhiljaa hyvä tulee!
Kiitoksia vastauksesta.
Ongelmana on se, että ei lähde tuonne psykiatrille. Siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä.
Välillä tuntuu, että ainoana keinona on koittaa saada pakkohoitoon, mutta kun se taas ei ole ihan helppo homma.
Inhottavalta kyllä kuulostaa tuo teidän tilanne. Selvää on, että vaimosi tarvitsee jotain apua tai ainakin hänet on pysäytettävä. Tuollainen käytös ei ole hyväksi kenellekään, lapselle varsinkaan. Jos katsot tilannetta läpi sormien, pahenee tilanne vain entisestään, joten nosta rohkeasti kissa pöydälle ja "herätä" vaimosi tuosta itsekeskeisyyden kierteestä. Ymmärrän toki että masennus on sairaus, mutta silloin on haettava apua eikä olla vain riesana muille! ...nimim. kokemusta on...
Kerran raahasin puoliväkisin terapiaan, mutta lopetti siihen yhteen kertaan. Pari viikkoa vihoitteli sen jälkeen, kun olin sinne raahannut "ihan turhalle reissulle".
Kun sen kissan nostaa pöydälle, vaikkakin miten sievästi, niin sen jälkeen se alkaa se semmonen vihoittelu, jota kestää ja kestää....
Jos koittaa lähestyä asiaa sitä kautta, että miltä esim. minusta tuntuu, niin vastaus, on, että ei kiinnosta sun tunteet.
No hyvä, ymmärrän, että jos ei kiinnosta omatkaan, niin miten muiden tunteet vois kiinnostaa.
Mutta tosiaan tuohon "herättämiseen" pitäisi jotain keinoja keksiä.
Moikka,
Ohjeita ei ole valitettavasti antaa! Itse olin laittamassa samantyyppistä tarinaa, mutta olitpa ehtinyt ensin. Tosin meillä ei vielä ole mennyt väkivaltaiseksi.
Mielenkiinnolla seuraan miten juttu etenee ja löytyykö jostain hyviä neuvoja vaimon saamiseksi parisuhdeterapiaan. Meillä vastaus on se ettei aio kertoa omista asioista vieraille ihmisille kun ne ei kuitenkaan ymmärrä tai sitten tarvitsee kertoa kaikki taustat ja sitä hän ei halua tehdä.
Lisäksi mielläni haluaisin kuulla lisää kokemuksia parisuhdeterapiasta, mitä siellä tapahtuu, onko ollut apua, mistä löytää hyvän auttajan. Aivan kaikki apua on tervetullut.
Anteeksi alkuperäiselle, jos sekoitan hänen aloittamaa keskustelua! Ja tsemmpiä!
Oletko Jutellut Vaimon vanhempien kanssa? Jos jotenkin he voisivat auttaa sinua ja vaimosi.Sinun oltava näyttää hänelle että välität ja lapsesikin välittää äidinsä,eikö hän halua edes yrittää lapsen vuoksi tai edes kaikkien puolesta.Etenkin hänen terveydensä.Terapia on todella hyötyä vaimollesi.Stemppiä sinne!! Ja paljon aurinkoista teillekin.
Ei tarvitse ainakaan minulta anteeksi pyytää, mukava kuulla, että muitakin on samassa tilanteessa. (Tosin en tietenkään tällaista tilannetta kenellekään toivo).
Itse kävin sitten yksin pari kertaa noissa terapioissa ja ihan asiallista oli. Siellä koitetaan löytää se oleellinen ongelma ja sitä purkaa. Harmi vaan, että vaimo ei halunnut olla mukana.
Itse varasin aikaa tuonne kirkon perheasiainneuvottelukeskukseen. Tuo ei ole mitenkään uskonnollinen, vaikka kirkko sen palvelun tarjoaa. Tuonne tuntui vaan olevan aika pitkät jonot. http://www.evl.fi/kkh/to/kpk/pankyhte.htm
Monessa terveyskeskuksessa on myös palvelu, josta saa psykiatrin keskusteluapua yms. Kävin sielläkin kertomassa ja hakemassa vinkkejä. Jäi tosin siellä vähän siihen, että koita saada vaimokin tulemaan tai jos tilanne menee niin, että sekoaa täysin, niin tulevat ambulanssilla hakemaan.
Tsemppiä ja jaksamista myös sinulle! Ja kiitos viestistä!
Joo, vaimo kertoi itse vanhemmilleen, kun sanoin, että jos et sinä kerro, niin minä.
Mutta ilmeisesti he eivät ihan täysin tilannetta ymmärtäneet mitä se on olla masentunut. He toki auttavat voimiensa mukaan, kun tarvitaan lapsen hoitajaa yms.
Vähitellen on mennyt, että alkaa välittämään lapsesta hieman enemmän, alku oli sitä, että "kuolkoon vaikka pois". Tuollainen kommentti tuntui ainakin itsestäni todella pahalta ja pelko siitä, että jotain tapahtuu oli alussa valtava, mutta se pahin meni onneksi ohi.
Olisin itse vaikka imettänyt, jos olisin voinut, monta kertaa meni sitten kuitenkin tuttipullosta.
Viha kohdistuu onneksi nyt lähinnä vain minuun.
Iloa myös sinnekin suuntaan!
Mitä jos vaimosi vanhemmat lähtisivät mukaan sinne terapeutille. Jos sillä konstin saataisiin selvitettyä vanhemmille kuinka vakava on asian laita. Ja sitä kautta pääsisi eteenpäin.
älä ohjaa vaimoa kanssasi parisuhdeterapiaan vaan ohjaa hänet terapeutille ihan yksinään...siellä vaimo saa pirkaa mieltään niin ettet sinä kuuntele..hän voi rentoutua ja vaikka itkeä jos haluttaa, ilman että tarvitsee esittää vahvaa sinun nähtesi...nopeasti vaan apua..vaimon "mieliksi" voisit vaikka sinäkin mennä, vaikka ymmärränkin että sinusta ei ole kyse..ihan vain vaikka vaimon tueksi, ja näytät hänelle ettet syyllistä häntä kaikesta vaan että molemmat teette asialle jtn.. vointeja hyviä!
Jep, täytyy edelleen rohkaista häntä tuonne yksilöterapiaan.
Kiitän noista vihjeistä.
Hyviä vointeja sinnekin päin!
Aika samantapaista löytyy meidänkin historiasta. Sitä kesti kyllä pitkään mutta sitten se meni ohi ja tuli yllättäen koko yhdessäolomme paras jakso. Mutta muistan nuo ikävät vuodet erittäin hyvin. Silloin ei ollut toivoa paremmasta, joten ajatukset tulevaisuudesta olivat aika synkät.
Muistan myös ajatuksen että "moni mies olisi jo käynyt vieraissa". Itse en myöskään käynyt ja siitä olen tänään iloinen. Houkutus oli suuri, ja tuona aikana opin ymmärtämään ihmisiä, jotka käyvät vieraissa. Se on se hyvä puoli hankalien asioiden läpikäymisestä että ennakkoluuloja karisee ja ehkä sitä jopa viisastuukin.
Ajattelin myös eroa. "Pitäisi erota mutta ei voi". Ajattelin että lapsi tarvitsee äidin ja isän. Ajattelin myös lupausta mitä kirkossa tehtiin. En ole uskovainen mutta lupaus on lupaus. Rakkautta ei ollut, ainoastaan sinnikkyydellä pysyttiin yhdessä mutta kun motivaatiokin oli vähissä niin oli kyllä hankalaa.
Valvoin öisin ja mietin millaista olisi erota ja saada ymmärtävä uusi puoliso. Ehdokkaitakin olisi ollut mielestäni. Sitten menin katsomaan nukkuvaa lasta... tästä ajatuksesta tulee vieläkin kyynelet silmiin. Lapsi on niin viaton aikuisten ongelmiin ja lapsi ansaitsee parempaa. Ero ei ole ratkaisu, eikä varsinkaan nykytilanteessa pysyminen. Pakko tehdä jotain... Opin ymmärtämään niitä, jotka eroavat. Aiemmin niille ei riittänyt minun sympatiaani.
Nyt olisi tietenkin hyvä jos osaisin sanoa miten tuosta tilanteesta päästiin. Mutta en vieläkään sitä täysin tiedä, pikkuhiljaa kaikki vaan meni parempaan suuntaan. Kolme asiaa kuitenkin tulee mieleen:
Ilmoittauduttiin parisuhdeleirille kun tilanne oli huono. Mutta olin jo mielessäni perunut menemisen leirille ilmoittautumisen jälkeen. Ei vaan kiinnosta mennä mihinkään leirille silloin kun elämä on täysin päin p:tä. Homma kuitenkin parani jo ennen leiriä. Leiri tuntui tavallaan turhalta kun kaikki oli paremmin mutta uskon kyllä että sillä saattoi olla ihan ratkaiseva merkitys.
Puolison itsemurha-aikeet ja muut ikävät sanomiset on tosi hankalia asioita käsitellä. Meillä näitä sanomisia oli suunnilleen kuukauden välein. Huomasin itsessäni että nuo jutut ottvat erittäin koville. Niistä toipuminen kesti viikkoja ja ennen kuin asian oli unohtanut puoliso puhuu taas itsensä tappamisesta. Sen otin puheeksi ja sain hänet ymmärtämään miten vaikea asia se on myös minulle. Itse hän unohti asian jos vaikka seuraava päivä oli vähän paremmin mutta minussa oli huoli ja pelko jatkuva. Kun asiasta kerran kunnolla puhuttiin hän ei enää ole kertaakaan puhunut oman elämän päättämisestä. Luulen että tällä on ollut kanssa ratkaiseva vaikutus, koska tällaiset tuhoistat puheet veivät kyllä viimeisetkin toiveen rippeet.
Kolmantena asiana mitä tulee mieleen on kirjojen lukeminen. Parisuhdeasioista löytyy paljon hyviä kirjoja ja itse olen lukenun niitä paljon. Joskus löytyy kohtia, jotka todella kolahtavat.
Kiitoksia tästä viestistä, juuri tällaisia tunteita ja ajatuksia sitä on ollut ja toivottavasti voin vastaavan viestin joku päivä kirjoittaa, että nyt on asiat myös meillä hyvin.
Olenkin koittanut vaimolle sanoa, että joku päivä meillä vielä on onnellista.
Vielä siihen tuhahdellaan vastaukseksi, mutta uskon, että näin väistämättä tulee käymään, kun siihen suuntaan jaksaa vaan ponnistella.
Voisit olla oma mieheni, joka kirjoittaa :-)
Meillä tilanne on juuri sama, lapset vain eri ikäisiä, ja itse olen se "kamala" äiti. Tunnistin/tunnustin tilanteeni, kun mieheni pyysi minua kertomaan siitä neuvolassa esikoisemme ollessa alle vuoden ikäinen. Siitä lähtien olen laukkonut niin perheneuvolassa kuin tk:n psykiatrisellakin, tällä hetkellä käymme pariterapiassa mieheni kanssa. Perheneuvola ei tuonut helpotusta oman pään sisälle, sillä keskittyivät vain siihen, miten arkeani helpotettaisiin, mikä sillä hetkellä ei ollut käytännön syistä mahdollista. Tk:sta sainkin sitten apua, yksilöterapiassa kävin puolitoista vuotta ja pariterapiassa ollaan käyty kohta vuoden päivät. Tosin tilanteeni ei vieläkään ole raiteillaan ja suhteemme on jatkuvaa soutamista ja huopaamista. Edelleen haluan muuttaa pois ja silloin tällöin - onneksi nykyään tosi harvoin - ajattelen edelleen itseni tappamista: kaikilla olisi helpompaa ilman minua :-/
Onko vaimosi kotiäiti vai käykö töissä? Onko hänellä ns. omaa aikaa ilman sinua ja lastanne - ja ennenkaikkea ilman huolta että kämppä olisi kuin pommin jäljiltä kun hän tulee takaisin oman ajan vietosta? Voitko joskus ottaa lapsenne mukaan ja viettää viikonlopun tai yön/pari esim. mummolassa, että vaimosi saisi olla ihan itsekseen ja rauhassa?
Meillä tilanne - ja etenkin oma mielialani - on hieman parantunut sen jälkeen, kun syksyllä aloin opiskella uutta ammattia ja käydä keikkaluontoisesti töissä. Toki tämä aika on ollut miehelleni sitten vastaavasti raskaampaa, koska hän on joutunut hoitamaan lapsia huomattavan paljon ilman minua. Tosin joskus olen enemmän tiellä kuin avuksi lasten kanssa johtuen omista fiiliksistäni.
Minäkään en osaa sanoa mikä suhteessamme mättää, mieheni on kiltti ja huomaavainen (ainakin suurimmaksi osaksi) ja rakastaa minua edelleen (jota kyllä suuresti ihmettelen). Kuitenkin tunnen olevani kotona kuin vankilassa, ahdistaa. Haluaisin kovasti yrittää saada suhteemme taas toimimaan, mutta tietyllä tavalla tahto siihen on hukassa: en jaksa enää välittää. Voisin kuvitella vaimosi tuntevan jokseenkin samoin.
Hankalammaksi tilanteesi/tilanteenne tekee se, että vaimosi ei tunnista/halua tunnistaa tilannettaan. Vinkkejä on todella vaikea antaa, sillä tiedän, että teit niin tai näin teet aina väärinpäin vaimosi mielestä. Onko tilanteenne ollut kauankin jo tuo, olisitko voinut puuttua siihen aiemmin vai oletko jo alusta asti yrittänyt puuttua siihen?
Ainoa mitä voin sinulle - tai oikeastaan hänelle sanoa - on, että yrittäisi lähteä liikkeelle yksilöterapian kautta. Siellä saa tosiaan purkaa omia tuntojaan ja "haukkua" kumppaniaan rauhassa ilman että tuomitaan. Itselläni kävi onni, että sain tk:ssa todella ihanan terapeutin, joka auttoi minua selvimään omia ajatuksiani. Tosin se, että pääsee terapiaan, voi olla todella hankalaa silloin kun ei halua tunnustaa tilannettaan. Itsekin syyllistyin alussa vahvuuteen "eihän mua mikään vaivaa, ukko vaan kuvittelee", jonka vuoksi perheneuvolasta ei ollut apua. Pariterapiaa en teille suorilta suosittelisi, sillä siellä jos missä masentunut voi kokea itsensä syyllistetyksi: niin käy minullekin vielä silloin tällöin vaikka on jo yksilöterapiaakin taustalla. Parasta olisi jos vaimosi suostuisi tunnistamaan tilanteensa ja juttelemaan mieltään painavista asioista, mm. itsetuhoajatuksista, jos hänellä vielä niitä on., terapeutin kanssa ja saisi itseään näin hieman enemmän raiteilleen.
Toivotan sinulle voimia ja haluaisin antaa vaimollesi ison halauksen kohtalotoveriltaan!
P.S. Saiko vaimosi apua tai hoitoa synnytyksen jälkeen tulleeseen vakavaan masennukseensa vai onko sekin hoitamattomana taustalla?
Kiitoksia, mukava kuulla näkökulmaa "toiselta puoleltakin".
Tuohon "ajattelen edelleen itseni tappamista: kaikilla olisi helpompaa ilman minua :-/ "
tuo ei varmasti pidä paikkaansa, että kellään olisi helpompaa ilman äitiä/puolisoa. Tätä en ainakaan itse oikein ymmärrä, kun toinen noin sanoo ja itsestä tuntuu täysin päinvastaiselta, että tärkeähän sinä olet, etkä turha.
Vaimo tekee kanssa vähän osa-aikaista "keikkaa" tällä hetkellä (ettet vaan ole vaimoni?). No itseasiassa hän ei tällä hetkellä opiskele.
Tätä vaimon omaa aikaa olen koittanut järjestää, varannut kylpylää yms. vain vaimolle viikonlopuksi jne.
Auttaa sen seuraavan päivän, mutta sitten tilanne taas romahtaa.
Aloin puuttumaan tilanteeseen omasta mielestäni heti, kun ensimmäisiä oireita masennuksesta ilmeni.
Vaimo kiisti jyrkästi aluksi olleensa masentunut, mutta kun pikkulapsen hoito alkoi olla sitä, että laitetaan vaan tissi suuhun ja sitten takaisin petiin, eikä mitään muuta, kaikki muu jäi minulle, niin rupesin ottamaan asioita puheeksi.
Joo, vaimo sai lääkkeitä siihen synnytyksen jälkeen olleeseen masennukseen, mutta terapiaan(yksilö tai pari) ei hän suostunut.
Tuota yksilöterapiaa olen koittanut mainostaa ja rohkaista sinne, mutta hän ei oikein näe sen mitään auttavan.
Pariterapiaankin halusin naisterapeutin, ettei tulisi tunteita, että "nyt ne äijät vaan keskenään mua arvostelee".
Kun pääsen kotiin, niin halaan vaimoa sun puolesta (en tosin tässä vaiheessa uskalla sanoa sitä niin, ettei tule väärinkäsityksiä tai jotain muuta riitaa) :)
Täytyy vielä koittaa jotenkin rohkaista, että hän lähtisi tuonne yksilöterapiaan ja sitä kautta kertomaan omista tunteistaan/ajatuksistaan.
Sydämelliset kiitokset sinulle tästä viestistä!
Voimia ja jaksamista myös sinulle!
Muista, että olet tärkeä varmasti yllättävän monelle ihmiselle, joita et välttämättä edes tiedä.
(Esim. minullekin, koska kirjoitit tähän omat tuntemuksesi ja kokemuksesi.) Kiitos.
Kirjoitit että hän sai lääkkeitä masennukseensa. No, minun mielipiteeni on että lääkkeitä saa syödä vaikka tonnikaupalla, mutta lopullista apua niistä yksinään ilman terapian tukea ei ole. (Syökös hän niitä muuten vielä?)
"Tuota yksilöterapiaa olen koittanut mainostaa ja rohkaista sinne, mutta hän ei oikein näe sen mitään auttavan." Voivoi, on kuule niin tuttu tunne että oikein sydänalasta kirpaisee! Itse olin täysin samaa mieltä silloin alussa: mitä sitten vaikka höpöttäisin puutaheinää jollekin kallonkutistajalle ja en kyllä tasan rupea omia asioitani sille levittelemään. Numero yksi, kun lähtee terapiaan, on rohkaistava itsensä puhumaan - vaikka sitten sitä puutaheinää aluksi. Numero kaksi, on oltava rehellinen. Numero kolme (se kaikkein tärkein), ei saa leikkiä vahvaa vaan on tunnustettava ne nöyryyttävimmätkin tunteensa. Siinäpä sitä haastetta kerrakseen...
Tunteeko vaimosi, että kaikki on hyvin vai onko kynnyskysymys vain se miten lähteä aukomaan solmuja? Tarkoitan vain, että tunnistaako hän tilanteensa vai kieltääkö sen ehdottomasti.
Kiitoksia itsellesi tosi positiivishenkisestä viestistä! Ja tsemppiä elämäänne!
Samaa mieltä noista lääkkeistä, ilman terapiaa ne on vähän yhtä tyhjän kanssa. Ei syö enää, reilu vuosi sitten lopetti niiden syömisen.
Mikä oli se piste/ajatus/teko/joku mikä sai sinut kuitenkin lähtemään tuonne terapiaan?
Vaimo välillä sanoo itsekin, että jotain pitäisi tehdä, että ei masennus uusisi (no mielestäni se on edelleen päällä). Mutta sitten kun on se hyvä päivä, niin eihän sitä silloin mitään terapiaa kuulemma tarvitse.....
Tietyssä mielessä siis tunnistaa kyllä tilanteen.
Tsemppiä teillekin ja kiitoksia vielä, että jaksat vastata ja huolehtia toisenkin ongelmista omiesi keskellä!
Jaa-a, mikähän minut sai menemään terapiaan? No, olen aina ollut kai tietyllä tavalla itsetutkiskeluun taipuvainen, joten ajattelin että ei se ota jos ei annakaan. Mutta mulla ne perheneuvolakäynnit ei auttanu toisaalta sen takia, että siellä tosiaan keskityttiin arkipäivään tyyliin miten saadaan järjestettyä mulle pari tuntia vapaata viikossa vaikka vaan kaupungilla kuljeskeluun; toisaalta syynä oli se että naureskelin omalle tilanteelleni "eihän tässä mitään ole". Hyvä esimerkki "vahvuuden viitastani" on se, että perheneuvolan työntekijä kertoi mulle myöhemmin, että muutamat ensimmäiset tapaamiset hän oli ajatellut "mitä tuo täällä käy, sillähän on kaikki ihan järjestyksessä". Oli kuulema järkyttynyt pahemman kerran kun sitten oisko kolmas tai neljäs käynti rupesin itkemään ihan täysillä ja hänelle valkeni tilanteeni oikea laita.
Perheneuvolassa käynnit lopetin itse koska koin että ne eivät olleet vastaus pääni sisäiseen myllerrykseen. Olin sitten jonkin aikaa käymättä missään terapiassa, mutta odottaessani toista lastamme alkoi homma taas ns. keulia ja hakeuduin äitiysneuvolan kautta terveyskeskuksen psykiatriselle.
Itse asiassa kysymyksesi siitä, mikä sai mut lähtemään terapiaan on tosi hankala, sillä (kuten ehkä olet huomannutkin) masentuneen muisti on tosi lyhyt. Kun on hyvä päivä/jakso menossa, masis ja mustat päivät ovat kaukainen haalea muisto vain. No yksi syy "oikeaan" terapiaan hakeutumisessa oli se että aloin pelätä itseäni ja sitä mitä saattaisin pienelle viattomalle esikoisellemme tehdä. Oli aika, jolloin esikoisemme ei tullut syliini milloinkaan vapaaehtoisesti eikä koskaan edes vaikka olisin häntä pyytänyt tulemaan - lapsiressu pelkäsi minua. Tunnustan, olen huutanut lapselle pää punaisena ja kaikkia mahdollisia kirosanoja käyttäen, mikä minua suuresti inhotti ennen kuin itse tähän tilanteeseen ajauduin ja inhottaa edelleen, olen myös käynyt lapseen käsiksi, en niin että mitään näkyvää olisi tullut mutta henkisesti varmaan sitäkin enemmän. :-( Tämä kaikki pelotti minua, koska se oli, jos ei nyt aivan päivittäistä, niin viikoittaista ainakin.
Tottakai myös mieheni huoli tilastani vaikutti siihen, että suostuin aloittamaan terapian. En tiedä onko tätä fiksua sanoa, mutta toisinaan kadun että lähdin terapiaan. En siksi etteikö se olisi auttanut minua vaan siksi että nyt olen iäksi "leimautunut". Ja tietenkin on se suomalainen ylpeys: pitäisi selvitä itse eikä ruikuttaa kun on kerran lapsensa hankkinut. Jossain mainitsitkin, että vaimosi on kertonut tilanteestaan vanhemmilleen, jotka eivät tunnu käsittävän asiaa. No, minä en hurjimmissa kuvitelmissanikaan voisi kertoa omille vanhemmilleni: kerran yritin aloittaa kertomaan äidilleni ja hänen vastauksensa oli heti "tuo on sitä turhanpäiväistä höpötystä" :-(
Kirjoitit "Mutta sitten kun on se hyvä päivä, niin eihän sitä silloin mitään terapiaa kuulemma tarvitse....." Tuo on kanssa niitä riipaisevan tuttuja tunteita. Kun on hyvä päivä, on vahva ja osaava ja kykenevä eikä taivaalla ole pilvenhattaraakaan, ei edes pienintäkään muistoa huonoista hetkistä. Voitko puhua vaimosi kanssa silloin kun hänellä on se huonoista huonoin hetki ja yrittää suostutella häntä silloin kokeilemaan terapiaa? Voisit vaikka kokeilla luvata varata ajan hänelle hänen puolestaan ja lähteä saattamaan hänet vastaanotolle, mutta pidä huoli ettet tyrkytä itseäsi sisälle asti. Ja yritä vannottaa hänet olemaan rehellinen, vaikka huonot ajat tuntuisivatkin vastaanottopäivänä olevan kaukana, kaukana poissa. Pyri saamaan hänet ymmärtämään kuinka tärkeää asioiden kertominen puolueettomalle ja neutraalille osapuolelle on hänen oman hyvinvointinsa kannalta.
En tiedä oletko ajatellut kertoa tästä nettikeskustelusta hänelle koskaan, mutta itse en pitäisi sitä huononakaan vaihtoehtona - kunhan vain ajoitat kertomisen oikein. Itse ainakin tunsin aina olevani maailman ainoa surkea ja epäonnistunut äiti eikä pieneen päähäni millään mahtunut että samanlainen tilanne voisi olla kenelläkään muulla. Ehkä vaimosikin tarvitsee herätyksen, että hän ei ole ainoa laatuaan tunteidensa kanssa.
Oletko/onko vaimosi tutustunut ÄIMÄ ry:hyn? Äidit Irti SynnytysMasennuksesta ry. voisi varmaan tarjota teidän molempien kaipaamaa tietoa. Nettiosoitetta en nyt suorilta muista mutta googleta - varmasti löytyy!
Tulipahan mahdottoman pituinen selostus :-) No, toivottavasti jaksoit lukea ja toivottavasti auttoi sinua/teitä edes hitusen verran!
Voimia!
terv. äiti joka ei soisi kenenkään toisen uppoavan samaan suohon jossa itse on rämpinyt jo kolme vuotta
Kiitoksia, jaksoin lukea, pariinkin kertaan :)
Tämä oli kiinnosta vastaus.
Tutun tuntoisia asioita.
Silloin kun on se huonoin hetki, niin minä olen suurinpiirtein paholaista vastaava ja silloin on ihan sama mitä sanon, kaikki torjutaan.
Meilläkin tosiaan oli vaihe, että lapsi ei niin mielellään mennyt äidin tykö, vaan hakeutui ennemmin minun syliin yms. Tämä oli kanssa hankalaa, koska vaimo syyllisti itseään lisää ja kierre vaan syveni.
Varasin kerran ajan pelkästään hänelle, mutta ei sitten hän lähtenytkään, vaikka ensin lupasikin. Täytyy kokeilla uudestaan, jos sattuisi sellainen päivä kohdalle, että lähtee.
Täytyy varmaan jossain vaiheessa mainita myös tästä keskustelusta, että tosiaan muitakin on ja apua saa, sekä paremmasta on toivoa!
Täytyypä katsoa tuo ÄIMÄ, josko sieltä saisi lisää apua/neuvoja.
Kiitoksia sinulle jälleen erittäin paljon! Ja iso kasa positiivista energiaa!
Itse kärsin samanlaisesta "raivotautisen akan" elämästä lähes 4 vuotta! Pilasin sillä jopa suhteeni ensimmäisen lapseni isään! Mutta, mutta...silloin en ymmärtänyt hakea apua...eikä kukaan uskaltanut mainitakaan että tarvitsisin sitä!!!
Toisen lapseni syntymän jälkeen kaikki lähes "räjähti" silmille!! Huusin, raivosin isännälle ja lapsille ja aihetta siihen sain vaikka väärässä asennossa olevasta haarukasta pöydällä!!! Itkujen ja ainaisten tappelujen kyllästyttämänä avomieheni otti härkää sarvista ja pisti minut seinää vasten: jotain on tehtävä!!! Ja loppujen lopuksi uskaltauduin tilaamaan ajan naistentautien erikoislääkärille jossa selvisikin että en olekaan HULLU!!!
Tutkimukset kertoivat että kärsin PMS-oireista. Sillä erotuksella vai että lähes kaikki naiset kärsivät niistä vähän ennen kuukautisia...minä AINA!!!! Ja nyt tilanne on huimasti parantunut...enää ei tarvitse raivota lapsillekkaan! Isäntäkin sanoo että onneks se entinen "raivohullu" muutti meiltä pois!... Ja mäkin tosiaan tajusin ne kaikki kauheudet vasta sitten kun aloin käyttään lääkitystä oireisiini...huh, huh...ihme että mies kesti mua!! Joten NEUVOKSI sinulle annan että kerrot vaimollesi hyvin useiden naisten todellakin kärsivän näistä oireista. Ja ne aiheuttaa loppujen lopuksi hormoonitoiminta, joka varsinkin synnytysten jälkeen saattaa "jäädä päälle"!
Ihmettelin vain etten itse tajunnut tilannetta (vaikka olisi pitänyt tajuta!!!) Vain SÄ pystyt nyt auttaan teidän perhettä alkuun!
Voimia...se kannattaa!!
Heps, joo itselläkin kävi jossain vaiheessa mielessä, että voiko nuo PMS-oireet tehdä osansa, mutta tuo on unohtunut muun ohella.
Tosiaan ennen lapsen syntymääkin vaimolla oli muutama päivä kuukaudessa, jolloin sai olla aika lailla varpaillaan (tietty määrä toki varmaan ihan normaaliakin :) ), nyt se on vaan päinvastoin 2-3 hyvää päivää kuukaudessa.
Kiitoksia tästä, täytyy ottaa sopivassa tilanteessa nämä mahdolliset PMS-oireet puheeksi.
elämäsi on niin kurjaa, ettei sekään kohta ole elämisen arvoista eli asioille on todella saatava jokin muutos aikaan. Lapsikin alkaa jo varmasti olla hajulla ja ymmärtää asioita ja ahdistuu tuollaisesta päättömästä naisesta..
Suurenkin riidan uhalla kannattaa yrittää saada vaimo menemään yksin vaikka mielenterveyshoitajalle. Yleensä terpparista sellainen löytyy ja hoitsulle on henkisesti pienempi kynnys ehkä mennä. Hän osaa sitten katsoa jatkoa tarpeen mukaan ja konsultoi lääkäriä jne. Tuon hoitajan voi saada tulemaan kotiin kun selvität tilannetta hänelle, mutta usein jono tovat pitkät ja kesäkin tulee ja lomat.
Niin ja jos ei ole sinulla ja lapsella hyvä olla enää tuolla niin ei ole sillä vaimollakaan. Ilmeisesti kuitenkin toimii ihan normaalisti muualla toisten kanssa jos keikkaakin tekee? Kyse on silloin kuitenkin vielä kohtuullisen pienestä ongelmasta kun ei ole jumittunut pirttiin hirmuilemaan..
Ensin kun saatte vaimon vähän tolkkuunsa paremmin niin ehkä tulee aika tehdä sille parisuhteellekkin jotakin. Jos ei pusut kelpaa niin turkin seksielämäkään kukoistaa ja se jos joku tappaa parisuhteen. Tosin toisen lapsen pelko voi liittyä myös tuohon sinun etäällä pitämiseen jos ensimmäisen jälkeen on olllut itse tietoinen masennuksestaan - menee jo spekuloinnin puolelle..
Kuulosti myös hienolta, että olet osannut hakea itsellesi tukea ja apua jo matkan varrella. Nyt kun vielä saat sen vaimon matkaan..
Luin vielä toistamiseen tuon alkuperäisen kirjoituksesi ja siinä tulee esiin kyllä sekin, että vaimosi pystyy hillitsemään itsensä ja kielensä lapsen aikana. Voihan olla että sinä olet helppo uhri omalle pahalle ololle kun kuuntelet etkä enåää laita vastaan ja välillä vielä pehmität lahjoilla yms. Mitenhän vaikuttaisi jos sanoisit ottavasi lapsen kainaloosi ja muuttavasi muualle jos ei vaimo asioitaan kuntoon halua laittaa? Jos ei nimittäin lahjonta tai uhkailu auta niin sitten kiristys? Konstit kun loppuvat aikalailla siihen kohtaan ulkopuolelta vaikuttaa..
Niin ja netti on ihan hyvä paikka kirjoittaa jos vaan saa asiallisia vastauksia. Kukaan ei vielä ollut laittanut mitään tossukkajuttuja tms, mutta kyllä niitäkin kohta tulee..
Joo, kiristystäkin kokeilin, huonolla menestyksellä.
Vastaus oli, että siitä vaan ei kiinnosta ja sen jälkeen mentiin taas huonompaan, josta oli työ taas kammeta toista ylös, kun puolin ja toisin sanottiin ikäviä asioita, joita en ainakaan itse tarkoittanut.
Tuossa spekuloinnissasi saattaa olla ainakin jotain perää. Vaimo hyvinä päivinä saattaa sanoa, että haluaisi toisen lapsen, mutta samantien sivulauseessa tulee, "mutta kun se on kuitenkin yhtä helvettiä". Ja siitä hän masentuu taas lisää.
ja tuohon saumaan pitää sitten aina keksiä jotain, ettei kovin syvälle masennukseen taas tipahdettaisi.
Tuo on varmaan totta ,että olen ns. "helppo uhri". Kerran sain vastauksen, kun kysyin, että miksi aina minulle pitää huutaa, niin vastaus oli, että "kelle sitten, naapurin miehelle?".
Välillä tuntuu, että sitä joutuu olemaan vaimolle terapeutti, aviomies, isä, ystävä ja kaikki muut mahdolliset roolit.
Heh, joo, tässä kun viikonloppuna on ihmisillä enemmän aikaa kirjoitella, niin varmasti tulee noita tossukka-juttuja.
Itse en koe, että tässä mitään tossukoita ollaan, vaan yritetään nyt auttaa toinen taas kunnolla jaloilleen.
joten et ole yksin. Itse olen kärvistellyt lähes saman kaltaisessa tilanteessa jo muutaman vuoden. Haivaitsin vaimossa masennuksen oireita jo esikoisen syntymän jälkeen ja hän hakikin apua ja tilanne paranikin joksikin aikaa. Toisen lapsen jälkeen tilanne on luisunut huonompaan suuntaan. Tosin nyt on ollut hivenen parannusta havaittavissa. Ainakaan ei enää ole kuulunut muutamaan kuukauteen uhkailuja itsemurhasta ja lasten hengen riistosta.
Vaimo on onneksi "suostunut" käymään terapiassa ja pariterapiassakin on ravattu kohta vuoden verran. Välillä on tuntunut, että täytyy itsekin hakea ammatiauttajan apua, kun joutuu kaikkia sanomisiaan ja tekemisiään miettimään viimeisen päälle, ettei toinen menetä kokonaan hermojaan ja tee jotain harkitsematonta. Niinpä pariterapiasta onkin muodostunut ainakin minulle eräänlainen henkireikä, jossa voi tuoda esille jotain itsestä pahalle tuntuvia asioita. Terapiassa vaimo kun ei ilmeisesti kehtaa räjähtää, kun paikalla on "vieraita" ja terapian päätyttä hän on jo sen verran ilmeisesti rauhoittunut että ei jaksa enää kotona kovin kauaa esille tulleista asioista raivota.
Tilanne on vuoden verran ollut sellainen, että minä olen hoitanut kaikki kotityöt. Vaimo kun ei suostu kotitöitä tekemään ollenkaan, kun minä en tee niitä juuri sillä tavalla ja silloin, kun hän ne haluaisi tehtävän. Tosin hän viime viikolla osallistui siivoamiseen (ensimmäisen kerran vuoteen), kun totesi tuntevansa itsensä tarpeettomaksi, kun ei "saa" enää siivotakaan.
Puoliso itsetunto oli lisäksi 1½ vuotta sitten aivan olematon, mutta terapia sai aikaan ainakin sen, että hän ryhtyi huomioimaan itseään. Tosin suunnan muutos oli ehkä liian raju. Kyky ottaa muita perheen jäseniä huomioon tuntuu kadonneen kokonaan - vain sillä on vaimolle enää merkitystä mitä hän itse ajattelee, tuntee tai haluaa. Muiden toiveita hänen ei kuulemma tarvitse ottaa huomioon ollenkaan (toivottavasti tämä vaihe on osa "paranemisprosessia" ja päättyy aikanaan).
Vaimo etsiskeli puolisen vuotta itsellen omaa asuntoakin, että saisi viettää omaa elämäänsä omassa kodissaan tarvitsematta kärsiä meitä. Asunnon haku tosin loppui siinä vaiheessa, kun minä rupesin lehdestä ympyröimään minun mielestä hänelle sopivia asuntoja ja ehdottelin, että kävisimme yhdessä katsomassa hänelle uutta kotia.
Kaikenlainen seksi on suhteesta puuttunut kohta parin vuoden ajan ja viimeisen 1 - 1½ vuoden aikana myös halaukset ja suukottelut on julistettu pannaan. Tosin yllätykseksini sain viikolla vaimoltani haluaksen ja suukon. Kyseisen kaltaista oma-aloitteista toimintaa ei vaimon puolelta ole yli kahteen vuoteen tapahtunut.
Vanhemmilleen vaimo ei voi ongelmistaan kertoa, etteivät "vanhemmat pety lapseensa" ja heidän vierailut ovatkin vaimolleni oikea painajainen, kun hän joutuu vierailun ajan näyttelemään onnellista. Minun vanhempiani vaimo ei ole kohta vuoteen suostunut tapaamaan, sillä häntä ei haluta tavata heitä tai olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Olen vanhemmilleni kertonut, että vaimoni on väsynyt (aloitti vuosi sitten opiskelun) ja tarvitsee lepoa, mutta kyllähän tilanne heitäkin hieman ihmetyttää.
Jotenkin tässä on vain täytynyt jaksaa. Tosin tuntuu, että rakkaus puolisoa kohtaa alkaa vähitellen hiipua, mutta lasten takia tässä täytynee koettaa vielä pinnistellä. Mikäli tilanne olisi ollut samanlainen ilman lapsia, niin koko suhdetta ei varmaan olisi ollut enää vuoteen olemassakaan.
Yritähän jaksella ehkä asiat ajan oloon paranevat. Ensimmäinen edellytys on kuitenkin se, että saat vaimosi hakeutumaan terapiaan ja ymmärtämään sen, että sitä pahaa oloa voi purkaa siellä terapiassa, (tai vaikkapa lenkillä) eikä aina vain omaan mieheensä. Yhteistä aikaa pitäisi myös pystyä järjestämään ja nimenomaan niin, että kyseessä ei ole mikään "sättimiskilpailu", vaan vaikkapa vain pelkästään hiljaista yhdessäoloa.
Tämä on kyllä just niinkuin meillä. Ihan melkein jokainen lause täsmää.
Kiitoksia, että jaksoit kirjoittaa vastauksen.
Tsemppiä teillekin!
Hyvä, että sinä olet pysynyt vielä tolkuissasi. Masennuksesta tuo vaimosi käytös kertoo. Itse asiassa minä olen käyttäytynyt samaan tyyliin kotona, mutta nyt kaikki tuntuu menevän parempaan päin meillä, kun olen löytänyt työtä (ja muutenkin vähän miettinyt elämää). Oli erittäin hyvä saada lukea, miltä tuollainen käytös (nalkuttaminen, sättiminen, mikään ei kelpaa) tuntuu puolisosta. En halua enää koskaan käyttäytyä noin... Mitä jos kirjoittaisit kirjeen puolisollesi ja kertoisit parisuhteenne tilasta? Tai näyttäisit tämän keskusteluketjun? Minä ainakin heräsin ja tunnistin entisen itseni.
Hei!
Synnytyksen jälkeinen masennus saattaa johtua
aivojen rasvahappotasapainon häiriöstä, sikiö ottaa ravinteet vaikka väkisin...!
http://www.biovita.fi/suomi/index.html
klikkaa artikkelit: masennus
tämä ei ole mikään mainos, ajattelin, että tästä saattaisi olla hyötyä. äitini on paljon paremmassa kunnossa kun alkoi käyttämään ravintolisiä. ravintolisien kanssa täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, pari kuukautta ainakin täytyy käyttää ennen kuin mitään vaikutusta tulee. ja näistä ei ole mitään haittaa elimistölle. ja yksilöterapia on hyvä juttu myös.
Siinä se on kinttaalla, että vielä itse on tolkuissaan. Onneksi.
Täytyy sopivassa vaiheessa varmaan näyttää tämä viestiketju ja katsoa, että minkälaisen säväyksen se tekee. Voi olla, että en kuitenkaan ihan nyt lähipäivinä. Tai sitten tuo kirje.
Tuo on tärkeää, että saa vähän muutakin kuin pelkästään kotiympyrät.
Kiitoksia viestistä, antaa toivoa, että ehkäpä jonain päivänä vaimonikin on taas se ihminen, joka osaa ottaa toiset huomioon.
Periaatteessa olen valmis kokeilemaan jo vaikka mitä, vaikka manaajista noihin ravintolisiin. :)
Olet saanut paljon hyviä vastauksia, laitanpa minäkin vielä omia ajatuksiani. Luettuani alkuperäisen kirjoituksesi, oli ensimmäinen ajatukseni, että NÄYTÄ TÄMÄ VIESTIKETJU VAIMOLLESI! Jotain hänen täytyy ymmärtää luettuaan ajatuksesi!
Jotain tuttua oli vaimosi käytöksessä. Ajoittain olen käyttäytynyt pitkälti samoin. En kuitenkaan ihan noin graavisti ja kaiken aikaa olen tajunnut käyttäytyväni väärin. Koskaan en ole ajatellut esim. eroa miehestä tai lapsille tekeväni pahaa. Suurimman vihanikin hetkellä olen tiennyt, että rakastan heitä aina. Omien oireideni takaa löytyi kilpirauhassairaus. Lääkityksen sekä parisuhdeterapian avulla tilanteemme on nyt ns. normaali (huono sana, en keksinyt muuta).
Yksi asia on ollut melko tärkeä minun jaksamisessani: päivittäiset kävelylenkit yksin. ½ tuntia - tunti vain omien ajatusten kera raittiissa ilmassa tekee oikeasti ihmeitä!
Terapian hyöty on ollut se, että siellä olemme voineet puhua niistä asioista rauhalliseen sävyyn ja asiallisesti, mistä kotona huusin ja raivosin. Muutamia tärkeitä oivalluksiakin sieltä on tullut vaikka mitään valmista vastaustahan sieltä on turha hakea.
Mielestäni "masis äidin" kirjoittamat "neuvot" terapiaan lähtevälle olivat todella osuvat!! Ilman näitä ei terapiasta saa varmasti irti sitä mitä sen avulla voisi muutoin saavuttaa! Laitan ne lainauksena vielä tähän: "Numero yksi, kun lähtee terapiaan, on rohkaistava itsensä puhumaan - vaikka sitten sitä puutaheinää aluksi. Numero kaksi, on oltava rehellinen. Numero kolme (se kaikkein tärkein), ei saa leikkiä vahvaa vaan on tunnustettava ne nöyryyttävimmätkin tunteensa." NIIN totta!
Vielä lisäisin, että koska terapia on usein myös hyvin uuvuttavaa, kannattaa antaa itselle lupa selvittää näitä vaikeita asioita vain terapiassa! Ei tarvitse kotona alkaa työstämään ongelmia kun niiden työstämiseen on oma aika ja paikka, se riittää. Eihän tämä mikään ehdottomuus ole, mutta meille se oli helpotus kun ei tarvinnut vatvoa asioita yötä päivää kotona.
Jos päädytte parisuhdeterapiaan on tärkeää, että et millään muotoa hauku tai syyttele vaimoasi siellä (tuskin olisitkaan..). Kun vaimo saa pikku hiljaa ja omin sanoin purkaa oloaan ollaan paljon lähempänä parempaa suuntaa. Toki et voi valehdellakaan ja sinulla on oikeus puhua asioista omalta kantiltasi, mutta syyttely ja tuomitseminen johtavat varmasti siihen ettei vaimosi halua enää terapiassa jatkaa. Voisit kertoa sen hänelle jo ennen terapiaan menoa, jotta hänen ei tarvitse pelätä syyllisen leimaa. Sitähän terapiassa ei pitäisi koskaan saada. (Myös yksilöterapia olisi varmasti hyvä paikka, siitä minulla vaan ei ole kokemusta.)
Masis äidin tavoin minä en koe saaneeni minkäänlaista leimaa vaikka olemme käyneet terapiassa. Itse asiassa olen vain hyvin ylpeä, että me molemmat sinne lähdimme puhumaan asioistamme. Minulle on ollut helpotus, jopa nautinto, puhua asioista. Joskus luin jostain lehdestä, että parisuhdeterapia mielletään liiaksi pahasti ongelmaisten paikaksi. Kirjoituksen asiantuntijan mukaan jokaisen parin pitäisi käydä parisuhdeterapiassa joskus! Jokaisella on kompastuskivensä, toisilla kivi on ehkä sorahippunen, toisilla vastassa on kallio. Mutta molempien yli pääsee jos haluaa.
Moni kirjoittaja puhui lapsista. 3-vuotiaallekin voi jo selittää, että äidillä on sairaus (masennus), ja siksi äiti käyttäytyy välillä huonosti/on väsynyt/tms. Helpottaa suuresti lapsen taakkaa kun tietää miksi äiti on ajoittain väsynyt, pelottava tms. Yhdyn myös mielipiteeseen, että lapsen vuoksi kissa on pöydälle nostettava! Mielestäni tämän ketjun näyttäminen vaimolle olisi hyvä aloitus.
Pitkää kirjoitusta pahoitellen ja rohkeutta toivotellen!
Kiitoksia viestistä. Täytyy ottaa tuo kilpirauhanenkin puheeksi, joskos kannattaisi se tarkistaa.
Jep, noille kävelylenkeille olen kanssa vaimoa koittanut "patistella", mutta toistaiseksi vaimolta aina jotain tekosyitä löytyy miksei nyt just oikein voi lähteä. argh.
Joo, tuolla syyllistämisellä ei päästä mihinkään.
Pitkä kirjoitus ei haittaa, päinvastoin. Kiitoksia!
Meni näemmä edellisessä otsikko ja nimimerkki sekaisin. ?
Kysyisin tuosta kilpirauhasesta: voiko se yksistään aiheuttaa vihaa ja raivoisuutta?
Kävin psykiatrilla, eikä hän suostunut määräämään kilpirauhaskokeita, vaan antoi pelkästään masennuslääkereseptin - siitä huolimatta, että suvussa on kilpirauhasongelmia! Eli varmaan minunkin kannattaisi pyytää kilpirauhaskokeita?
kilpirauhanen vaikuttaa todella vahvasti ihmisen mielialaan varsinkin jos on vajaalla niin masentaa ja tekee saamattomaksi ja sitä kautta ärtyisäksi. Liikatoiminnalla ei ehkä niinkään ympäristöä terrorisoivia vaikutuksia kun potilas itse menee kuin tuulispää paikasta ja hommasta toiseen..
Varsinaisten kilpirauhasarvojen lisäksi pitäisi ottaa kahden kilpirauhashormoonin arvotkin koska niiden väärä toiminta vaikuttaa kuten varsinainen kilpirauhanenkin.
Kilpparikokeen saat ihan terpparissa kun menet valittamaan väsymystä, hiusten lähtöä yms hitaalla toimivia asioita ja painokin nousee.. On ihan halpa peruskoe joten ei pitäisi vaikeuksia olla sen määräämisessä. Sairautenakin aika helppo hoitaa ja halpa!
Anteeksi viivästynyt vastaukseni, en ole käynyt netissä vähään aikaan.
Itselläni oli kilpirauhasen liikatoimintaa, jonka oireista sanotaan: Syystä riippumatta liikatoiminnan oireet ovat samat. Oireita ilmenee yhtä aikaa monen eri elinjärjestelmän taholta, mutta potilaasta toiseen oirekokonaisuus vaihtelee huomattavasti. Yleisoireina ilmenee väsymystä, hikoilua, painonlaskua, janontunnetta, vapinaa ja alentunutta lämmön sietoa. Iho on kostea, nihkeä ja monesti punakka. Hiukset irtoavat helposti ja ne ovat jäykkiä sekä elottomia. Sydämen tykytys ja rytmihäiriötaipumus ovat yleisiä. Sepelvaltimotaudin oireet saattavat pahentua. Potilaat ovat hermostuneita, ärtyneitä ja kärsivät unettomuudesta. Hengenahdistus on yleistä. Basedowin tautiin liittyy tyypillisesti nilkkojen ja silmäluomien turvotusta. Samoin siihen saattaa liittyä silmien valonarkuutta, kirvelyä, kyynelvuotoa ja kaksoiskuvataipumusta.
Kilpirauhasen vajaa- ja liikatoiminna oireet voivat toisinaan olla päällekkäisiäkin ja vaihtelevat paljonkin eri ihmisillä! Itselläni tuo ärtymys oli hyvin korostunutta, lähes kaikki muutkin oireet olivat näkyvissä selkeästi. Arvoni olivatkin aluksi huikeat..
Ilman muuta verikokeisiin jos suvussakin sairautta esiintyy!!
Rakastat vaimoasi selvästi hyvinkin paljon ja vaikutat aika harvinaiselta "saaliilta" nykypäivänä. Siinä olet oikeassa että terapiaan vaimosi pitäisi saada, niin hänen itsensä kuin koko perheen takia. Tiedät varmasti että kyse ei ole mistään kotitöistä tai muista pikkujutuista vaan taustalla on jotain muuta vähän suurempaa. Raskaus ja lapsi on monelle naiselle(kuin miehellekin) niin iso juttu ettei siitä tunne selviävänsä yksin, mutta toisaalta ei myöskään halua kenenkään apua koska halu selvitä on niin suuri, eikä voi myöntää avun tarvetta. Vaimosikaan ei varmasti tahallaan sinua loukkaa, ei vaan osaa yhdistää äidin roolia ja vaimon roolia (tätä minäkään en vielä osaa). Koita vakuuttaa vaimollesi ettei sielä terapiassa kukaan häntä arvostele vaan on häntä varten ja auttamassa. Jollain tavalla tilanne pitäisi saada laukeamaan vielä ennen kuin toinen teistä ei jaksa enää. Koita ymmärtää parhaasi mukaan vaimoasi, hänellä on todella paha olla, ota kainaloon ja silitä hiuksia,katso syvälle silmiin kysy mikä hätänä. Ei mitään kukkia ja suukkoja vaan oikeata läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta. Enempää en osaa neuvoa, toivottavasti toimii tai oli edes jotain apua. Jaksamista sulle, alä luovuta.
Kiitos, tuo pisti hymyilyttämään tuo "saalis" termi :)
Tuota läheisyyttä koitan tarjota, vaikka vastareaktio on monesti hyvinkin vihamielinen. Vaimo varmaan pelkää, että jos vähänkin päästää lähelle, niin heti pitää ruveta seksiä harrastamaan (no eipä se kyllä haittaisi). Ja kyllä se miehestäkin on välillä mukava vaan olla ja silittää toista.
Tunnen kuitenkin, että jossain sisimmässään vaimo on kuitenkin kiitollinen siitä rakkaudesta mitä koitan hänelle osoittaa. Jospa sitä joskus vielä itsekin saisi taas ainakin edes vähän vastaraukkautta.
Kiitos, että muistutit vielä tämän asian tärkeydestä!
Mä olen aika nuori, eikä mulla ole lapsia (parin kuukauden päästä on:) ), mutta jokin tuossa kirjoituksessasi jotenkin kolahti. Meidän suhteessa oli muutaman vuoden vaihe, jossa halusin olla miehelleni mahdollisimman ilkeä. Jälkeenpäin kun asiaa ajattelen ja muistelen, tulen todella surulliseksi. Halusin, että hänestä tuntuu mahdollisimman pahalta ja melkein toivoin, että hän olisi jättänyt mut tai tehnyt mulle jotain pahaa, kun oikeen häntä haukuin ja pilkkasin. Mutta ei tehnyt, eikä jättänyt.
Kuitenkin huonoimpinakin hetkinäni tunsin suurta rakkautta miestäni kohtaan ja kiitollisuutta, että hän jaksoi minua. Mutta ikinä silloin en sitä pystynyt sanomaan.
En oikeen osaa nytkään tätä asiaa ilmaista niinkuin haluaisin, enkä oikeen itsekään tiedä mikä pointtini on, mutta kaikista suurin apu vaimollesi on varmasti se, että pysyt hänen vierellään uskollisesti, niinkuin olet luvannutkin. Juuri tuon takia olen ihan varma, että te selviätte tästä ja sen jälkeen suhteenne tulee olemaan todella vahva. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin tietää, että vierellä on mies, joka on ihan aina tukena ja turvana, oli tilanne mikä tahansa.
Onneksi olkoon tulevasta perheenlisäyksestä! Toivottavasti kaikki menee hyvin!
Vaimolla on kanssa ollut samantyylisiä ajatuksia, varsinkin muutaman kerran kun hän on hieman nyrkkejä minun suuntaan heilutellut, niin samalla on sanonut, että lyö takas, hakkaa minut vaikka tajuttomaksi. En kuitenkaan ole tuollaista halunnut tehdä, kun siinä ei mitään tolkkua olisi ollut toista vahingoittaa, kun muutenkin on vaikeaa.
Kiitoksia, kirjoituksesi antaa voimia jatkaa, kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu ennenpitkää.
oletko koskaan pistänyt vaimoasi ns. seinää vasten ja todella yrittänyt paiskata asiat päin naamaa hänelle?en tarkoita väkivaltaa missään mielessä vaan että oletko koskaan näyttänyt kunnolla suuttumusta ja turhautuneisuuttasi hänelle?
jotenkin toi hakkaa minut-kommetti toi mieleen että oletko vähän liian hyvä hänelle?
masentunutkin ihminen voi yrittää saada huomiota juuri tuolla..että saisi aimo annoksen sääliä.
oletko uhkaillut lähtemisellä tai jollain joka voisi pysäyttää vaimosi?
itselläni oli masennus aikoinaan ja välillä rämmin niin pohjalla itsesäälissä että olisin juuri halunnut tuota että hakataan tunnottomaksi.
sitten kun mies tosissaan kyllästyi kun mikään hempeily ei auttanut niin sanoi kiukkupäissään asiat päin naamaa ja huusikin.silloin pelästyin niin että heräsin.toki masennus jatkui mutta tuntui jotenkin erilaiselta.tuntui kuin vasta sen jälkeen olisin pystynyt ottamaan asian itsekkin tosissani.
Joo, olen ns. "nostanut seinälle" ja huutanutkin päin naamaa, mutta ei hirveästi ollut vaikutusta. Vaikutus suurinpiirtein sama kuin kaikilla muillakin konsteilla "ei kiinnosta, aivan sama".
Välillä se turhauttaa itseäkin, kun toinen ei välitä pätkääkään teki suurinpiirtein mitä tahansa. Käämit on meinannut palaa oikein kunnolla pari kertaa, kun sinne jakeluun ei mene kuin ne vaimon omat näkemykset.
voi kurjuus...
tilanne on sitten tosi paha mutta ihmettelen kyllä jaksamistasi...
olet voimakas persoona,voimia teille toivottavasti vielä jonain päivänä huomaatte tuon elämäntilanteen olevan takanapäin..
Kiitoksia.
Välillä sitä ihmettelee vähän itsekin, mutta siihen pitää uskoa, että noin se on kuten kirjoitit. Joku päivä tämä on takana ja tilanne on parempi. Eihän mikään suhde ole pelkästään ruusuilla tanssimista. Välillä voi olla vähän alamäkeäkin, ei sitä kuitenkaan parane heti heittää kirvestä kaivoon jos "vähän" vastustaa....
vaimoltasi? Millainen hän on ollut? Millainen hän on? Millainen hänen pitäisi olla?
TÄssä minun elämästäni:
Mieheni valittaa minulle joskus, että olen äkäinen tai huonolla tuulella, vaikka en vain yksinkertaisesti jaksa juuri sillä hetkellä puhua tai kuunnella mitään/ ketään.
Teen vuorotyötä ja sen vastapainoksi kaipaan joskus vartin/ puolen tunnin latautumishetkiä lenkkipolulla, tietokoneen ääressä, kirjaan uppoutuneena, lasten kanssa löhöillen ja jutellen tms. En koe silloin olevani äkäinen, vain latausta vailla.
Mies tulkitsee tilanteen joka kerta niin, että tiuskin hänelle tahallani ja ilkeyttäni jos sanon, että en nyt jaksa kuunnella, juteltaisko myöhemmin. Minä taas tunnen itseni ja tiedän, että jos väsyneenä alan jostain lasten hoitoon liittyvästä, laskun maksamisesta tai kauppalapusta keskustelemaan, hermostun takuulla pikku asioista. SIksi valitsen ko. asioihin sopivamman hetken tai hoidan ne yksin. Takuulla hermostun jos en saa olla rauhassa silloin kun olen aivan kuitti!!! Lapset nyt pyörivät aina jossain lähellä, se on selvää, mutta aikuinen ihminen osaa kyllä olla hetken muualla jos toinen niin toivoo.
Mieheni äiti on sellainen muumimamma tyyppi. Ei tiuski ikinä kenellekään ja tekee kaiken heti (nousee vaikka paskahuussista kesken pökäleen) mitä appi, lapset tai lasten lapset pyytävät. Tai jos hän jotain tekee itse, tarvitsee hän kaikkeen aina jonkun toisen "siunauksen".
Mieheni itsekin on tosi kiltti eikä osaa sanoa lapsille ikinä ei. Tekee kaiken mitä lapset pyytävät. Ja he tietenkin ovat aina isänsä helmoissa kun tylsä äiti kieltää "aina kaiken"...
Jotenkin minusta tuntuu että mieheni pitää äitiään mallina, jollainen minunkin pitäisi olla meidän lapsille ja vähän hänellekin... hän ei ole vielä tottunut siihen, että naisella voi olla oma tahto, työ, aivot... Tämä piirre ärsyttää minua joskus niin paljon että kiehun raivosta.
Ja tämän päälle mies välillä tulee neuvomaan että pitäisköhän sun (siis minun) hakea apua jostain tohon tiuskimiseesi, niin voe helvettiläinen ei muuten sen jälkeen kiinnosta senkään vertaa hänen kanssaan keskustelut. Että vika on minussa kun en ole täydellinen kopio hänen äidistään??
Olen ollut väsynyt ja meillä käy mun kanssani (minun pyynnöstäni) juttelemassa välillä perhetyöntekijä. Hänen mielestään en ole masentunut, vaan työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on saanut minut väsyneeksi. Myös lapsemme voivat hyvin.
Perhetyöntekijän mielestä meillä on ongelmia parisuhteessa. Mieheni mielestä vain minulla on ongelmia...
Että aika kirjavia on nämä parisuhteet...
Kimurantteja on suhteet, kiitoksia, että jaksoit kirjoittaa tuon vastauksen.
Olen yrittänyt vaimoa pukata noille "lataushetkille", mutta 95%:sti niille hän ei halua lähteä "ei ehdi", "nyt ei pysty, kun on sitä ja tätä". Pelkää, että koti menee sekaisin, mutta kun sekään ei käy, että minä voisin samalla lähteä lapsen kanssa myös lenkille, ettei kotona vaan tule sotkua ja lisää häiritseviä tekijöitä. (siis eri lenkille yms. että vaimo saa olla rauhassa).
Oletko selittänyt miehellesi tuon, että et ole äkäinen (tai tarkoita olla vihainen), vaan haluat vaan sen hetken hengähtää.
Pari vinkkiä mitä voisitte ehkä kokeilla, jos yhdessä niin sovitte.
Mies antaa sun olla rauhassa ainakin sen puolituntia, kun tulet töistä (tai milloin se hetki nyt onkaan). Ja kun haluat sen rauhallisen hetken, niin kerrot sen miehelle rauhallisella äänensävyllä/painolla jottei mies koe, että hänelle tiuskitaan. Ehkä lauseessa voi esiintyä sanat kulta ja rakaskin :)
Vaikka voin olla vähän huono neuvomaan, kun itselläkin on parisuhteessa noita ongelmia, niin veikkaisin, että tuollaisella "sopimuksella" voisi ainakin tuota ko. tilannetta parantaa.
Onko mies muuten maininnut jotain siihen malliin, että sun pitäis ottaa oppia hänen äidistään yms.?
Aika usein sanoo, että anoppi on oikeassa siinä, että minun pitäisi olla enemmän lasten kanssa eikä aina töissä (minkä minä työajoilleni mahdan..!)
On kurjaa kun joku koko ajan muistuttaa asiasta, kun on muutenkin rankkaa perheen ja työn yhteen sovittaminen. Kaikki vapaani olen ja haluan olla lasten kanssa.
Olen jäämässä osittaiselle hoitovapaalle piakkoin, koska esikoiseni lähtee kouluun. Anoppini oli keväällä sitä mieltä, etten saa ottaa saamaani vakituista työpaikkaa vastaan (otinpahan kuitenkin).
Hänkin on hoitanut aikoinaan kaikki lapsensa kotona ja siksi jankuttaa miehelleni että minunkin pitäisi pysyä kotona.
Lähdin töihin kun kuopus oli 1,5 vuotias. Olisin hoitanut häntä vielä, jos ei mieheni olisi silloin jäänyt työttömäksi. Mies oli silloin yli puoli vuotta kotona lasten kanssa ennenkuin löysi töitä.
Sekin oli anopille kuin myrkkyä. Että mies hoitaa lapsia kotona. Silloinkin minä olisin äitinä voinut vähän ajatella miestäni, miten rankkaa hänellä on ja pysyä kotona... Mies kuitenkin pärjäsi ihan hyvin ja toisaalta ... jonkunhan oli maksettava laskut!! Sydämeni oli särkyä, ikävöin pikkuisiani ja olin katkera siitä että mies vei meillä äidin paikan :(
Joopa joo.. ja mies vain on tottunut että kun hän jotain pyytää tai kysyy, naisen pitää heti olla valmis kuuntelemaan, vastaamaan, ymmärtämään, tekemään. Joskus menee perille kun rauhallisesti esitän asian, mutta useimmiten hän pahoittaa mielensä jos ei heti tule kuulluksi :D
Jos kerron miltä minusta tuntuu, hän ei välttämättä usko sitä. Jos kerron, että minulla on ollut kurja työpäivä ja kamala ikävä lapsia, hän saattaa sanoa että lopettaisit ne työt niin ei tarviis ikävöidä (onpa mahdollista ja auttaapa hirveesti sillä hetkellä). Tai sitten en kuulemma voi tosissani kaivata yhteisiä perheiltoja kun työt ajavat hänen (=anopin...)mukaansa minun elämässäni edelle.
Aivan kuin olisin taas tahallani halunnut olla juhannuksen, pääsiäisen ja joulun töissä...
Kyllä on ihanaa elää parisuhteessa.
Parempi tehdä niinkuin oma sydän ja järki sanoo. Uskon olevani hyvä äiti lapsilleni silloin kun olen läsnä. Miehelleni minun ei kai tarvitse olla äiti, vaikka hän sitä odottaakin. Aivan kuin hänen äitinsä on passannut häntä ja appiukkoa...
Ehkä vähän hukassa on meiltä se yhteinen.. miksi olemme yhdessä. Teen mieheni onnettomaksi ja päin vastoin. EN haluaisi tällaista. Perhetyöntekijän kanssa pähkäilen mitä voisin tehdä parisuhteemme pelastamiseksi.
Tämä on kauhean negatiivinen teksti. On mieheni näinä vuosina paljon kasvanut ja ottaa paljon vastuuta lapsista ja yhteisistä asioista. Ja hänkin käy töissä!! Ei kai minun töissä käymisestä muuten mitään tulisikaan, jos ei mies tekisi paljon.. Mutta anoppi ja appi vaikuttavat tosi paljon hänen elämässään ja neuvovat. Mies kertoo kaiken äidilleen, jopa viime syksynä minun gynekologilla käymisistä ja väsymyksen takia hakemastani viikon sairaslomasta (en ollut nukkunut 6 vuorokauteen silmäystäkään ja kärsin siksi jumalattomasta päänsärystä).
Anoppi tunki itsensä meille joka päivä sen sairasloman aikana ja valitti kun vein lapset kolmena päivänä päiväkotiin että sain itse nukuttua väsymystäni pois! Hänen mielestään lapset olisivat voineet olla kotona (hän olisi hoitanut).
Tuli vain mieleen, että ehkä vaimosikaan ei tykkää jos ehdotellaan ja "komennellaan" jatkuvasti. Hedelmällisempää on, jos halu levätä/ lähteä lenkille/ käydä ostoksilla tms. lähtee vaimosta itsestään. Ja sinähän voit mennä lasten kanssa ulos/ uimaan/ harrastuksiin milloin vain. Ei vain silloin kun vaimokin menee.
Aika kypsää tuo appi-vanhempien sotkeutuminen. Itsellä varmaan siinä vaiheessa poksahtaisi, jos tähän nykytilanteeseen anoppi tulis neuvomaan, onneksi näin ei ole.
Itse olen vaimolle luvannut, että en kerro sukulaisille yms. ilman hänen lupaansa tuosta masennuksesta tai yleensäkään mistään hänen asioistaan.
Varmaan hyvin olisit saanut kotona levättyä, kun anoppi ja lapset heiluu saman katon alla :)
Itse en kyllä haluaisi, että vaimo olisi minulle äitikin. Kyllä äiti on äiti ja vaimo on vaimo, ihan eri "roolit".
Meillä meinasi alussa olla, että minun äitini oli se joka antoi neuvoja yms. Ilmoitin, että neuvoja kyllä pyydetään, jos nähdään aiheelliseksi, muuten ns. "turpa tukkoon" :)
Tulipa mieleen jostain koulun uskonnontunnilta, että taitaa Raamatussa olla jotenkin siihen suuntaan, että "miehen tulee irtaantua äidistään ja liittyä vaimoonsa". Joku enemmän uskonnollinen varmaan voisi auttaa mistä tuo teksti löytyy ja miten se meni. Mutta kokeile heittää tuo kommentti miehellesi :) jos ei täysin ateisti ole?
Tuotakin on kokeiltu, että lähdetään harrastamaan ja vaimo jää kotiin, mutta siitäkin tulee sanomista, että nyt sinä viet lapset ja että minun seura ei kelpaa, syytöksiä vihoittelusta yms. Koita siinä sitten tasapainoilla, että no mitä hittoa sitä pitäis tehdä. Ja nämä syytökset saattaa napsahtaa ihan yhtäkkiä, ilman, että kukaan (minun mielestäni) on ns. provosoinut yhtään mitään. Kunhan vaan jostakin saa pahaa oloaan minuun purettua.
Jaksamista, voin kuvitella, että tuo on äärimmäisen rassaavaa tuo anopin tunkeminen ja jos mies ei uskalla sanoa äidilleen ikinä vastaan. ARGH.
Tsemppiä sulle!
heh, tuo raamatun oppi vois tosiaan upota, on anoppi kovasti uskonnollinen ihminen myös... olen kyllä tuosta napanuoran katkaisusta joskus vähän vihjaissut suutuspäissäni mutta mikäpä minä sitä olen poikki jyrsimään...
Hei koita kestää. Aloita joku uusi harrastus itse. Hommaa vaikka vene ja vie muksut ja vaimo soutelemaan, tai jos ei kiinnosta ni hommatkaa semmonen jättitrampoliini ja "heitä" vaimokin siihen pomppimaan, on meinaan vapauttavaa ja vakavampaakin alkaa se meno naurattaa.
Ite muistan kun menin kerran vesiliukumäkeen jossa kiisin tosi lujaa niin nauroin koko laskun ajn kun oli niin holtiton olo. EN ollut silloin nauranut pitkään aikaan niin että mahaan koski.
Ihan tavallinen keinu leikkipuistossa on myös aika veikeä... Kumoa vaimo siihen yllättäen ja anna vauhtia. Tee itse kärrynpyörä ostoskeskuksen pihalla, kiipeä puuhun kuin apina, pyllistä paljaalla pyllyllä nurkan takaa ja iske silmää kun anoppi istuu suu muikeana kahvipöydässä tms. tms., niin vaimolta menee hetkeksi pakka sekaisin... ...ehkä se on helpompi sitten järjestellä uudelleen parempaan järjestykseen ???
Hulluja ideoita, mutta jotain tällaista joskus itse mieheltäni odotan ja toivon. Jotain hassua, yllättävää, pientä, inside-juttua...
:D
Tuossapa googletin eri hakusanoilla tuota raamatunkohtaa ja löysin tämmösen:
Efe. 5:25-33
25 Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta 26 pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla 27 voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. 28 Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. 29 Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, 30 omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. 31 Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." 32 Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. 33 Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.
Tuo 31. säe/jae.
Haha, hyviä vinkkejä, jotain noista olen testannutkin ja hetken ne vaimoa piristääkin. Sitä on mukava katsella, kun toisella on hauskaa :)
Muutamia noista vinkeistä täytyy kokeilla :)
Heh hee....
Kiitoksia piristävästä viestistä!
No nyt nauroin minä vedet silmissä! Aivan loistavia keinoja saada "norsun vitut" hymyyn! Jättitrampoliini: oon kokeillut ja aivan mahtava vempain, olisipa pihaa johon laittaa..
Vesiliukumäki: en oo uskaltanut kylpylöissä sellaisiin, pitäisiköhän..?
Leikkipuiston keinu: vähän turhan kapeita ainakin ne rengaskeinut, vaikka oonkin suht normaalipeppuinen. Mutta voi olla hyväkin kun ei pääse karkuun sinne kerran jämähdettyään, sitten vaan lisää vauhtia!!
Paras oli kyllä tämä, että pyllistetään paljaalla pepulla ja isketään silmää kun anoppi on kahvipöydässä! Et tainnut kyllä tarkoittaa tuota paljasta pyllyä anopin aikana..? Mutta vielä parempaa!
Tälläisiä kaipaisi ihan varmasti jokainen ihminen elämäänsä silloin tällöin!
tarkotin just sitä ;)
ja tosiaan... silloin tällöin, jos useesti ni menee mauttomuuden puolelle.
Aikuisetkin haluavat joskus leikkiä. Parisuhteessa se on varmaan yksi tärkeimmistä jutuista... kahdenkeskiset hupailut arjen keskellä.
Mihin ne ovat niin monilta kadonneet??
Meillä samankaltainen tilanne kuin teilläkin. Olen äitinä ja vaimona alkanut väsyä mieheni jatkuvaan pahaan oloon, jonka hän purkaa minuun ja lapseen. Kiukuttelua,jatkuvaa sättimistä ja kaikki maailman murheet ja epäkohdat ovat minun aikaan saannosta. Mieheni on yrittäjä ja tekee pitkää päivää, joten minulle on jäänyt kaikki kodinhoito, ruohonleikkuusta autonpesuun. Siitä en valita,itsehän olen osani valinnut. Käyn kokopäivätyössäkin, joten omaa aikaa ei jää, enkä kaipaakaan. Nykyisin miehellä enää muutama hyvä päivä viikossa. Olen alkanut epäillä mieheni masennusta. Mies ei ole koskaan ollut erityisen tunteellinen,mutta viimeisen kolmen vuoden aikana ei kauniita sanoja kuulunut,ei halimista saati suukkoja. Peiton alla on elämää ehkä kerran kk,ssa,silloin kun hänelle sopii. Lapsikin huomaa jo isänsä pahan olon. Mutta mies on niin vanhanaikainen,että ongelmista ei puhuta, ei muille ainakaan. Itse alkaa vain väsyä tilanteeseen ihan tosissaan. Haluaisin jatkaa yhdessä, mutta en näin. Elämä menee ihan hukkaan,kun ei ole itsellä eikä muillakaan hyvä olla. Itse olen eroperheen lapsi, enkä halua omalleni samaa kohtaloa. Yritän kyllä viimeiseen asti. Silti aion maanantaina hakea eropaperit, jotta saan miehen puhumaan tai tekemään tilanteelle edes jotain. Haluaisin myös lisää lapsia, mutta tässä tilanteessa eivoi haaveillakaan.
Aika radikaalikeino nuo eropaperit, ilmeisesti olet jo kaikkea muuta yrittänyt?
Jos miehen käytös johtuu stressistä, niin siihen on vaan se keino, että mies itse tiedostaa sen, että ei ole ns. "korvaamaton" töissä ja alkaa panostamaan myös parisuhteeseenne.
Mainitsit, että itsekin käyt kokopäivätöissä (n. 8h / päivä?). Ja mies tekee sitten minkälaisia päiviä? 12h ?
Itse passitin aikoinani kavereita kotiin, jos alkoi olla, että pitempään tuli tuollaisia pitkiä päiviä. Kerroin, että eläkeikään on vielä matkaa ja tarkoitus olisi, että muutamankin vuoden päästä olisitte edelleen työkuntoisia ja että stressaantuneilla työntekijöillä ei käytännössä tee mitään.
Työntuottavuus parani selvästi, vaikka ylityötuntien määrä ei kasvanut (joissain tapauksissa laskikin). Kaikki voittivat, työnantaja säästi ylityökustannuksia ja sai saman/paremman tuottavuuden vähemmillä työtunneilla. Työntekijät olivat tyytyväisempiä, kun ei tarvinnut olla ns. yli-ihminen, mitä nykyään tunnutaan joka paikassa vaadittavan.
Jos miehesi omistaa itse yrityksen (onko monta työntekijää) ja tekee itse kaikki.Niin kysy haluaako hän tuhota sen yrityksen? Jos hän ajaa itsensä piippuun, eikä kohta enää jaksa, niin mitäs sitten.
Paha kierre kieltämättä, toivottavasti saatte selvitettyä nuo solmut ja elämä taas hymyilee (minkä se vääjäämättä jossain vaiheessa tekee, vaikka välillä hankalaa onkin).
Voimia sinulle jaksaa!
On se kumma kun tuntuu että joka nykyajan perheessä käydään samaa tilannetta läpi.
Tuleekin kysyttyä usein että kannattaako lapsia enää kenenkään saada kun nykyään perheet on niin onnettomia ja sitten erotaan ym.
Itse odotan esikoistani ja nytkin on hermot kireällä, ihan ilman syytäkin.
Monesti siihen on myös syynsä.
Olen onnellinen että saan esikoiseni,
mutta monesti käy mielessä että olisikohan sittenkään pitänyt kun tuntuu ettei se ero
kaukana meidänkään ovesta ole.
Nyt mies juomassa, enkä tiedä milloin kotiin tulee ja huolissani olen myös kun on puhelin kiinni.
Hermot on tosiaan riekaleina.
Vaikutat hienolta mieheltä tekstisi perusteella.
Koitahan jaksella!
Sepä se. Jotenkin tuntuu, että nykyään välitetään vaan itsestään ja kaikki muu on sitten ns. ihan haista paskaa.... "mulle mulle kaikki heti tänne nyt".
Se on sääli, että ei voi nauttia siitä onnesta mitä lapsen syntymä tuo. Itsestä tuntuu, että minulta varastettiin tuo ilo nauttia uudesta ihmisestä, kun jatkuvasti vaan huudettiin ja syytettiin kaikesta (ja sama jatkuu edelleen).
Tuo se on täysin käsittämätöntä, että lähdetään ryyppäämään ja lyödään luuri kiinni, eikä tietoa paluuajasta. Täysin vastuutonta, muuta ei voi sanoa.
Kiitos viestistäsi! Jaksamista myös sinulle!
Kertokaapa ja antakaa vinkkejä miten olisin tuosta seuraavasta selvinnyt kunnialla?
Alkuviikosta oli puhetta, että vaimon vanhemmat tulevat loppuviikosta käymään lapsenlikkana, että saadaan vähän yhteistä aikaa. (Vaimon vanhemmat ovat kesän poissa paikkakunnalta, mutta nyt välillä kävivät mutkan kotonaan).
No anyway, itse oletin. Olettaa oli pakko, koska viikolla taas riitaa miten täytän tiskikoneen yms. muita erittäin järkeviä aiheita riideltäväksi. Oletin siis, koska puhumiset em. riidoista johtuen meidän kesken hieman vähissä, että tulevat joku iltapäivä (torstai tai perjantai), että päästään syömään, leffaan yms. jotain pientä kivaa tekemään vain me kaksi.
No torstai ja perjantai tuli ja meni, taas oletin, että vaimo vihoittelee ja ei halua minun kanssani mihinkään. Parina päivänä kun vaimo kävi kuitenkin iltaisin omilla asioillaan (vihainen kun oli) ja silloin oli rauha maassa ja saatiin pojan kanssa tehtyä kotona vaikka mitä. Olin viikolla ehdotellut, että lähdetään lauantaina huvipuistoon, perjantaihin asti ehdotus oli OK, mutta sitten se ei enää ollutkaan. Ei kiinnostanut. Fine, tämä siis meni mönkään.
No nyt sitten tänä aamuna (lauantai), vaimo on lähdössä kaupungille ostamaan lapselle kenkiä ja itse ehdotin, että jos jään kotiin ja siivoan nuo viikon sotkut pois (normaalit imuroinnit pölyt yms.). No hyvä, tämä kävi.
Sitten justiinsa ovella vaimo heittää, että eipä sitten tullut meille viikonloppureissua mihinkään.
WTF?!?! Hetkinen, nyt putosin kärryiltä.
Niin, että et järjestänyt, että hänen vanhempansa olisivat tulleet yö-kylään ja olleet lapsenlikkana lauantain ja sunnuntain, että oltaisiin päästy johonkin kahdestaan.
ARGH, siis mitä. Oliko meillä mahdollisuus tällaiseen, kysyin (äänensävy oli varmasti hieman pettynyt/katkeran kuuloinen).
Vastaus: Joo joo, minähän sanoin, että ne on loppuviikosta käymässä täällä.
No toinen argh! Totta hemmetissä olisin järjestänyt, jos olisin tiennyt, että tällainen mahdollisuus on.
Ymmärsin siis itse (ja tämän myös sanoin vaimolle), oletin(taas), että tuo tarkoitti iltasyömisiä yms. Joku arki-ilta siis vapaana.
No ei kuulemma, joskus alkukeväällä on asiasta mulle kanssa sanottu, että viikonloppureissua voitais tehdä?!?!
Täytyy tunnustaa, että enpä perskutti muistanut tuollaista joskus tammi-, helmikuussa ohimennen heitettyä kommenttia joka koskisi juuri tätä viikonloppua. (Ja tuo ei mitenkään loogisestikaan ajateltuna voi olla mahdollista ottaen huomioon vaimon vanhempien kesämenot, että oltaisiin voitu tuota noin kauan aikaa sitten sopia. Tätä en kuitenkaan nyt lähtenyt kiistämään).
Itse olen tällaista tasaisen väliajoin ehdotellut ja koittanut ajaa, mutta koskaan se ole sopinut, nyt sitten tämä viikonloppu olisi näemmä ollut se silmien väriin sopiva.
Vaimo heittää sitten vielä jotain rapaa silmille, että etpä se sinäkään tuommosia halua. Jaa vai en, mitähän sitä on tässä koitettu pitkät tovit.
Siinä vaiheessa alkoi keittää ja oli kieltämättä lähellä etten olisi vedellyt pitkin korvia.
Totesin, että tottakai olisin priorisoinut tuon ykköseksi, kun olisit vaan suuta aukassut, että tällainen vaihtoehto rouvalle nyt passaa.
Voi helvetti, etten sanois. Nyt sitten on vaimolla herne nenässä ja niin se on varmaan itsellänikin. Tunnen tästä kyllä suurta pettymystä ja katkeruutta.
(Joo ja ei enää aamulla olisi onnistunut lähteminen, kun siihen pitää hyvissä ajoin valmistautua, että on kaikki varmasti mukana yms. Itse voisin kyllä lähteä ihan ex tempore matkaan, vaimo ei.)
Itse löysin muutaman kohdan missä meni munilleen:
1) olisi pitänyt jaksaa pumpata vaimolta tietoa hänen vanhempien menoista ja tuloista tarkemmin, että olisi ollut pienikin mahdollisuus aavistaa tuo yö-lapsenlikan mahdollisuus.
2) ei olisi pitänyt olettaa mitään, vaan kysyä, vaikka tiedän, että suurinpiirtein kaikkiin kysymyksiinä vastataan syyttämällä tai jotenkin muuten välinpitämättömästi.
3) Aamulla olisi pitänyt pyytää anteeksi, etten osaa ajatustenlukua niin hyvin kuin pitäisi, eikä hermostua tipan tippaa, vaikka kuinka sapettaisi.
Mitä muuta, mitä ihmettä sitä voi tehdä. Teet ihan miten päin tahansa, niin jokaisesta asiasta saadaan jotain negatiivista valitusta.
Ei ole kivaa, ei todellakaan.
Sekin oli mahtavaa, kun olin tässä joku aikaa sitten oksennustaudissa päivän (meinasin pari kertaa pyörtyä, kun otti sen verran koville).
No hyvä, vaimo sitten siivoilee ja laittelee paikkoja, kun itse koitan toipua tuosta taudista.
Sitten kun on paikat siivottu, niin tulee kommenttia, että minä se joudun täällä aina kaikki tekemään! ARGH! No et varmasti ja mitään mahdollisuutta ei silloin itselläni olisi juuri sillä hetkellä ollut osallistua kotitöihin.
Eikä ole ensimmäinen kerta, kun syyllistetään sitä, että on sairaana.
Ei ole tämäkään kivaa, ei todellakaan.
Ja silti sitä vaan jaksaa yrittää ja toivoa, että jospa vielä joskus se vaimo vielä minuakin rakastais.
Tulipa pitkä valitus, kiitos jos jaksoit tänne asti lukea.
Aiemmin kirjoittelinkin aikasta paljon enkä nyt jaksa kovin pitkästi jutustaa, mutta jaan kuitenkin omat ajatukseni täältä "vastapuolen" perspektiivistä.
Ok, asiasta olitte siis puhuneet alkuviikosta, mutta päivää ei ollut vielä silloin tiedossa. Jos itsellä olisi vastaava tilanne ja vaikka olisi kuinka riitaisa viikko, niin jos toinen ei koko viikolla kertaakaan kysäise että "jokos on päivä tiedossa" tai "mitäs tehtäisiin sitten" niin kyllä mulle ainakin tulee olo että toista ei voisi vähempää kiinnostaa. Tunnustan että saattaisin juuri vaimosi tavoin sitten nakata ovelta, että eipä sitten taaskaan tullut hommasta mitään. En nyt tarkoita, että toisen pitäisi olla jatkuvasti kyselemässä ja utelemassa, mutta esim. pari-kolme kertaa voisi viikon aikana tuoda asian esille tekemättä siitä sen suurempaa numeroa ja osoittaakseen, että suunnitelma on yhä voimassa kunhan vain päivä tiedetään.
Eipä nyt tämän ihmeempiä. Toivottavasti et loukkaantunut entisestään vastauksestani!
Voimia sulle! Olet kyllä tosi erikoinen mies, kun jaksat pysytellä vaimosi rinnalla, vaikka onkin erityisen rasittava ihminen - kuten minäkin ;-)
Kiitoksia viestistä (ja ajasta jonka jaksoit jakaa, vaikka varmasti tekemistä riittää).
En missään nimessä loukkaantunut, iloinen vaan, että joku vastaa. Ja jos löydän omasta toiminnasta parannettavaa, niin hyvä. Kritiikkiä pitää kestää, kun sitä kerran pyytääkin :)
Itseasiassa tuota koitin kysellä viikolla (ja varmaan joka päivä), että oisko se huvipuisto, uintireissu vai mitä hän haluaisi tehdä. Tuota meidän keskinäistä yöreissua en osannut kyllä esittää, koska en tiennyt, että moinen olisi mahdollinen, joten siitä sain sitten kuulla. Alkuviikosta siis puhuttiin, että lapsen likka on saapuvilla, mutta ymmärrys oli, että se kohdistuu jollekin arki-illalle. Lauantaiaamuna sitten selvis, että muunlainenkin aktiviteetti olisi ollut OK.
Ehkäpä juuri tuon takia vaimo suhtautui nuivasti noihin muihin ehdotuksiin, missä oli koko perhe mukana, koska odotti, että ehdotan tuollaista yöreissua.
Itse tuntuu, että olisihan hänkin voinut sen suunsa aukaista ja sanoa, että tommonen yö olis kiva. Samantien olisin sen järkännyt.
No näin tällä kertaa. Tästä pitää vaan koittaa ottaa opiksi.
Tässä ollaan ens viikolla kesälomareissulle lähdössä, toivottavasti menee hyvin.
Voimia ja jaksamista myös sinulle! Itse ainakin uskon, että joku päivä se tilanne on parempi ja onni taas kukoistaa. Pakkohan se on :)
ps. Heh, tuo viimeinen lauseesi todistaa kyllä tietyssä mielessä ihan päinvastaista, sinä mikään rasittava ole, huumoria/itseironiaa kun löytyy :)
"Hymyillään, kun tavataan" :)