Rohkaisuksi niille, jotka painivat eron kanssa parhaillaan kerron oman kokemukseni.
Erosin 2004. Helmikuussa silloinen vaimo ilmoitti, että näin tulee käymään. Oli siinä toinen mieskin kuulemma kuvioissa mutta se taisi olla enemmänkin oire kuin sairaus sinäänsä. Maaliskuussa X ja kaksi tyttöäni muuttivat pois. Tietysti tuntui siltä, että maailma romahtaa ja kaikki mihin oli uskonut ja minkä varaan elämänsä rakentaa hajoaa.
Enemmän ja vähemmän villiä uusiopoikamiesaikaa kesti kolmisen kuukautta. Onneksi oli ystäviä, joille pystyin purkamaan pahaa oloani. Se tuntui myös pahalta kun niinä viikonloppuina milloin lapset olivat luonani "kaupungin valot" polttelivat koko ajan enkä oikein osannut nauttia lapsien kanssa yhdessäolosta. Surua ei todellakaan saanut pyyhittyä pois juomalla. Jäi vaan paska maku suuhun vanhasta viinasta ja satunnaissuhteista.
Onneksi täältä Suomi24 löysin kiinnostavan, myös eron kokeneen naisen kesällä -04. Asiat etenivät melko nopeasti ja muutimme yhteen seuraavana talvena. Tasan vuoden päästä tapaamisestamme menimme naimisiin. En itsekään aiemmin uskonut sellaiseen sielunkumppanuuteen, jota nyt olen saanut kokea.
Nyt kesällä 2006 - vain 2 vuotta erostani voin sanoa, että elamani on paremmalla mallilla kuin ikinä ennen. Lapset ovat sopeutuneet uuteen tilanteeseen ja näkevät aiemman riitelyn ja tiuskimisen sijaan vanhempansa suhteissa (myös X:ni), joissa rakkauden annetaan näkyä myös ulospäin. Työelämassä uudet haasteet odottavat ja talouskin on saatu uudelleen tasapainoon.
Tosiaan 2 vuotta ei ainoastaan voi parantaa haavoja vaan se voi muuttaa elämän paremmaksi kuin ikinä uskottekaan. Minun mielestäni se vaatii voimaa, hyviä ystäviä ja uskallusta edelleen heittäytyä uuteen suhteeseen.
Tsemppiä ja aurinkoista kesää kaikille !

Vastaukset 10
Vanhimmat
kerro täällä muutaman vuoden päästä, meneekö vielä yhtä hyvin,sitten vasta uskon mitä kirjoitit..
Miksi ihmeessä pitäisi yleensä elää pohtien, mitä on muutaman tai kymmenen vuoden päästä? Kestääkö tämä tai tuo nyt kuinka kauan? Sitähän voi olla silloin vaikka jo kuollut. ELÄKÄÄ ja nauttikaa elämästä ja juuri tästä hetkestä.
Ja alkuperäiselle kirjoittajalle onnea ja nauti juuri nyt elämästäsi. On hienoa lukea myös positiivisia viestejä täällä kun suurin osa kuitenkin on täällä sitä surun, tuskan ja vihan purkamista. =)Tsemppiä.
..., että kaikki on välttämättä ikuista. Nyt näen ensimmäisen avioliittonikin tärkeänä aikana elämässäni (yli 10v), josta on jäljellä hienoja lapsia ja hyviäkin muistoja. Uuden avioliittoni tietysti toivon ja uskon olevan se ainoa, oikea ja lopullinen. Jos jotain kuitenkin "manauksesi" mukaisesti tapahtuu niin sama parantumisriitti pätee silloinkin.
Ihmisen turhimmat ja hatallisimmat tunteet ovat: muutoksen pelko, mustasukkaisuus ja kateus. Niillä ei ole koskaan rakennettu mitään uutta ja hyvää !
ja sinä olet vielä sittenkin edelleen yksin koska et uskalla elää ;)
olkoon. kerran etsin jotakin sinun juttuasi ja nimeäsi täältä. En jaksa muistaa enää mitä asia koski. Saattoi liittyä varmaan johonkin uskottomuus-juttuun. Sinusta jäi silloin jotenkin mukava kuva mieleen, Onnea sinulle :)
Kiitos hienosta kertomuksestasi.
Minulla voisi asiat olla melkein yhtä hyvin. Myös minä tapasin treffit palstalla miehen, mutta meillä oli aviomiehen kanssa vasta asumusero. Olin ollut yksin vasta puoli vuotta, joten en ollut vielä päässyt irti perheestäni.
Kuvittelin olevani lapsilleni enemmän kuin mitä olinkaan.
Suhde treffit palstalla tapaamaani mieheen oli hieno, meillä oli sama huumori, puhumista meillä riitti emmekä saaneet toisistamme tarpeeksemme koskaan, vaan aina oli ikävä. Soittelimme jopa 5 tuntia päivittäin silloin kun emme tavanneet.
Lapseni eivät vain sietäneet uutta miestä. He häipyivät salaa kun tämä oli käymässä ja yötä ei saanut olla. He olivat vihaisia kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa. He eivät suostuneet tulemaan mihinkään missä oli tämä uusi mies.
Minulla oli todella raskasta.
Ikävöin lapsiani, ikävöin uutta miestä. En koskaan saanut olla yhdessä kaikkien kanssa. Minun aikani ei riittänyt molemmille, lapseni jäivät vähemmälle ja oli huono omatunto.
Kuvittelin siis olevani lapsilleni enemmän.
Siis mitä tein? Jätin uuden miehen!!!
Muutin takaisin aviomieheni luokse lasten takia. En heitä juurikaan näe. Miestäni en rakasta, välitän vain kuten veljestä välitetään. Läheisyyttä meillä ei ole.
Kestäisin tämän mutta minulla on ääretön ikävä miestä, jonka jätin. Elämäni on aivan tyhjä. Aikaa tuosta on kulunut 8 kk ja edelleen kaipaan joka tunti häntä. En tiedä jaksanko, jos en unohda.
Sinä teit ratkaisusi ja menitte naimisiin. Onnea teille!
Mekin suunnittelimme tulevia häitä mutta lapseni pilasivat kaiken.
Asioilla on taipumus järjestyä. Ehkä, jos jumala suo, me vielä olemme yhdessä.
Sielunkumppanuus ei päättynyt, vaikka tiemme erosivat. Tiedän että uusi mieskin miettii minua hyvin usein. Olimme toisillemme kuin lottovoitto.
Pääpotti jäi leijumaan.
No mutta kerranhan täällä vaan eletään, ja lapsillekin olisi parempi onnellinen äiti...
Minkälaisia pikku tyranneja lapsenne ovat? Anteeksi vain jos loukkaannut, mutta sitä mieltä olen. Eihän sinun olisi aviomiehesi luo tarvinnut muuttaa? Miksi annatte lapsille esikuvan valheellisesta maailmasta, valheellisesta ihmissuhteesta? Älä hermostu, en halua sinua syytellä, sillä ymmärrän hyvin ettei ero ole useinkaan helppo. Lapset eivät erityisemmin sinusta / teistä välitä jos haluavat vain että miellytätte heitä aina ja kaikessa.
Sitten toinen asia. On toki helpompaa erota kun on toinen ihminen rinnalla joka ymmärtää ja tukee. Mutta, sinun kannattaisikin ehkä miettiä haluatko eroon miehestäsi, vai haluatko paremman (hyvän) suhteen. Jos haluat eroon miehestäsi, sinun ei tarvitse etsiä itsellesi toista miestä. Voi olla parempikin 'rakentaa' oma koti itselleen ja lapsille, tai yht.huoltolapsille. Joskus voi olla parempi että ensin koko perhe selviää erosta ennen kuin uusia kumppaneita tuodaan mukaan. Kun lapset ovat sisäistäneet eronne syyt, heidän pitäisi ymmärtää että äidillä ja isällä on myös oikeus onneen. Elleivät ymmärrä, opettakaa heille se. Jos taas haluat elää suhteessa ja etsit nykyiselle korviketta, sitten olen hiljaa. Mutta toivon että löydät sisäisen mielenrauhasi ja että onni löytyy muualtakin kuin miehestä rinnalla.
Sain mielenrauhani takaisin muuttaessani kotiin, jossa lapseni asuvat. Vaikeinta on hyväksyä se , että minulla ja miehelläni ei ole minkäänlaista läheisyyttä. Näin on ollut aina, enkä sitä edes ymmärtänyt, ennenkuin vasta silloin, kun lapset kasvoivat murrosikään ja jäin yksin. Lapseni ovat olleet koko elämäni, kun minulla ei sitä miestä ole ollut. Mies on, mutta hänelle on kaikki muu tärkeämpää kuin perhe.
Olen ollut kotona töissä, ensin hoidin lapsia ja sitten maatilalla, jossa ei ulkopuolista elämää näe.
Olisin ollut aivan onnellinen, jos tynnyrissä asuminen olisi jatkunut.
Seli seli, joku voisi sanoa, mutta todellakin en ole nähnyt vanhempienikaan toisiaan taputtelevan, joten en osannut sitä itsekään odottaa.
Nyt näytän samaa esimerkkiä lapsilleni, mikä tuntuu todella pahalta.
Toivottavasti he ovat äitiään viisaampia. Uskon siihen, koska nykyisin katsotaan maailmaa eri lailla kuin ennen.
Minun vanhempani eivät suvainnet yhdenkään kaksilahkeisen tulevan kotiin, edes ystävänä.
Nuorena piti pyytää poikakaveri autolla salaa odottamaan tienhaarassa, ettei vaan vanhemmat saisi tietää. Pihalta ei saanut hakea.
En ole koskaan seurustellut julkisesti muiden kuin aviomieheni kanssa. Sekin alkoi vieraalla paikkakunnalla opiskellessa.
Nyt sanon lapsilleni että naimisiin kannattaa mennä vasta kun löytää ihmisen, jonka kanssa haluaa olla vapaa-aikanaankin.
Minun mieheni ei ole koskaan halunnut vapaa-aikaansa minuun tuhlata.
Mutta tärkeintä nyt kuitenkin on että minun mielenrauhani on nyt kunnossa. Elämä ei maistu millekään, mutta rauha on sydämessä.
mitä monet muutkin kokevat. Kiitos! Tunnen ihan samoin.
Taitaa olla niin, että monet meistä äideistä loppumetreillä toimivat kuten sinä, sydän on laaja, eikä itsekäs, sinne on mahduttava muutakin kuin oma onni.
Mutta eihän elämä ole vielä eletty, joskus ne lapset lähtevät maailmalle, ehkä silloin on omien ratkaisujen aika.