Olen ollut nyt Saksassa vahan yli kolme viikkoa, ja yli kuukausi olisi viela jaljella. Yritan kylla lahtea jo noin kolmen viikon paasta, koska hienakuussa olisi kahden viikon loma jolla en oikeastaan tee mitaan, jo viikon on ollut tunne, etta haluan vain takaisin kotiin.
En tieda mista tama olo johtuu, silla perhe on kaikin puolin mukava. Toita on vain kahtena paivana viikossa mutta ne ovatkin sitten pitkia paivia. Ensimmaisena kahtena viikkona kaikki sujui hyvin eika ollut minkaanlaisia ongelmia. Mutta nyt jo viikon on koko ajan voimistunut tunne, etta en halua olla taalla enaa. Perheen kaksi edellista au pairia ovat lahteneet kesken, ja jotenkin en vain haluaisi olle pettymys perheelle. Tuntuu, etta minua verrataan perheen ensimmaiseen au pairiin, joka on ilm. ollut kaikn puolin mahtava. Ja en mitenkaan voi yltaa hanen tasolleen, minulle ei ole sanottu tasta mitaan, mutta tunnen sen kylla.
En edes osaa tarkentaa mika aiheuttaa minulle taman olon, mutta en vain kykene enaa nauttimaan tasta ja olemaan onnellinen. Mielessa pyorii myos olisiko asiat sujuneet paremmin toisessa perheessa, jonka kanssa olin yhteydessa. Valitsin nykyisen perheen koska tuntuivat rennommilta ja toinen perhe ehka vahan etaiselta.
Asiasta on hankala puhua omalle perheelle Suomessa seka myos talle perheelle, koska en ole luovuttaja. Minulla on ehka vahan pahakin tapa ajtelaa, etta kun olen jotain aloittanut niin myos vien sen loppuun asti. Onko kellaan samanlaisia kokemuksia, tai voiko kukaan antaa neuvoja tahan tilanteeseen?
En tieda mista tama olo johtuu, silla perhe on kaikin puolin mukava. Toita on vain kahtena paivana viikossa mutta ne ovatkin sitten pitkia paivia. Ensimmaisena kahtena viikkona kaikki sujui hyvin eika ollut minkaanlaisia ongelmia. Mutta nyt jo viikon on koko ajan voimistunut tunne, etta en halua olla taalla enaa. Perheen kaksi edellista au pairia ovat lahteneet kesken, ja jotenkin en vain haluaisi olle pettymys perheelle. Tuntuu, etta minua verrataan perheen ensimmaiseen au pairiin, joka on ilm. ollut kaikn puolin mahtava. Ja en mitenkaan voi yltaa hanen tasolleen, minulle ei ole sanottu tasta mitaan, mutta tunnen sen kylla.
En edes osaa tarkentaa mika aiheuttaa minulle taman olon, mutta en vain kykene enaa nauttimaan tasta ja olemaan onnellinen. Mielessa pyorii myos olisiko asiat sujuneet paremmin toisessa perheessa, jonka kanssa olin yhteydessa. Valitsin nykyisen perheen koska tuntuivat rennommilta ja toinen perhe ehka vahan etaiselta.
Asiasta on hankala puhua omalle perheelle Suomessa seka myos talle perheelle, koska en ole luovuttaja. Minulla on ehka vahan pahakin tapa ajtelaa, etta kun olen jotain aloittanut niin myos vien sen loppuun asti. Onko kellaan samanlaisia kokemuksia, tai voiko kukaan antaa neuvoja tahan tilanteeseen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
etta jos teet vain 2/7 toita, mita teet muuna aikana... Minua ainakin laiskottaisi todella paljon, tylsistyisin, olisin murheellinen... Vaikka sita ei nyt huomaa, mutta muutama kk elamassa on lyhyt aika, ota irti se mita saat... Jos et ole luovuttaja, ala luovuta. Ota kartta kateen ja lahde seikkaileen, vaikka vain kortteli ympari...Tai voit tehda perheen vuoksi toita vapaaehtoisesti vaikka sinun ei taydy...On tekemista ja perhe varmasti kiitollinen! Tsemppia
on niin vähän tuota aiikaa tuolla jäljellä, että meneehän se taistelemallakin loppuun!
ei ole mitään järkeä lähteä tuossa vaiheessa kotiin, jos olisi enää kuukauden päivät jäljellä.. nopeasti se aika menee ja myöhemmin voitkin huomata että kannatti todellakin jäädä!
jos kaikki kuitenkin sujuu edes kohtuu hyvin, yritä vain ajatella positiivisesti ja jaksaa loppuun asti luovuttamatta!
Kuukausi enaa jaljella, kylla sa nyt sen kestat!!:D
Olen tullut au pairiksi vajaa kuukausi sitten ja jouluun asti oli tarkoitus olla. Ensimmainen viikko meni hyvin ja oli mukavaa mutta nyt on juuri sellainen samanlainen tunne kuin sinulla, etta kotiin olisi paastava. Minunkin perhe on todella mukava ja muutenkin olen ihan hyvin viihtynyt, joten en tieda mista tama johtuu. Kuitenkin koko ajan on haikea olo ja olen surullinen ja vasynyt. En jaksa tehda enaa oikeestaan toita ja kaiken eteen on taisteltava jotta jaksaa seuraavaan paivaan. En kuitenkaan tahtoisi tuottaa pettymysta tai kehtaa lahtea kotiin. Jospa tama olisi ohimenevaa ja parin kuukauden paasta kaikki sujuisi hyvin.
Ei kannata viikon tai parinkaan takia antaa periksi. Nuo väsymys- jne. oireet ja koti-ikäväntunteet kuuluvat siihen normaaliin ihan tieteellisestikin tutkittuun ihmisen sopeutumiskaavaan kun elinympäristö vaihtuu.
Alussa on ns. honeymoon, kun kaikki uusi on vain kivaa ja ihanaa. Alun ihastelun jälkeen tulee vaihe, jossa **tuttaa ja raskaasti, kaikki on uudessa paikassa väärin. Jonkin ajan synkistelyn jälkeen tulee tilanteen normalisoituminen eli nämä alun heittelehdinnät tasoittuvat kun uuteen kulttuuriin tottuu. Kun oppii toimimaan toisessa kultuurissa ja kieliongelmat vähenevät jne. ei energiaa mene enää niin paljon jokapäiväisestä elämästä selviämiseen eivätkä tunteet ole enää niin pinnassa.
Jokainen ympäristöä vaihtava kokee nämä vaiheet, toiset vahvemmin ja toiset oikeastaan itse mitään oireita edes huomaamatta.
Eli odotelkaa vaan vielä vähän aikaa. En tarkoita, että loputtomiin pitäisi pahaa oloa sietää. Mutta asiasta paljon lukeneena ja itsekin jo "konkarina" (olen ollut sekä au pairina että opiskelemassa ulkomailla) uskallan sanoa, että suurin osa näistä "alku meni hyvin, mutta nyt ottaa päähän" -tapauksista liittyy ihan tähän normaaliin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuun tunnekaavaan ja mene kyllä ohi. Asettakaa vaikka itsellenne jokin aikaraja, pari viikkoa ainakin! Kalenteriin voi merkitä päivän, jolloin antaa itselleen luvan varata lentoliput, jos silloin vielä tahtoo kotiin.
Perheen kannalta sen verran, että tämä sanojesi mukaan "kaikin puolin mukava perhe" on ottanut au pairin johonkin tarpeeseen ja nyt tässäkin ketjussa on monta tyttöä, jotka on lähdössä pois ennen aikojaan.
Kuinka moni teistä tytöistä ajattelee sitä arkea ulkomailla ennen kuin lupautuu perheeseen. Ottakaa huomioon, että perhe tekee esim. kesäsuunnitelmansa teidän mukaanne ja ne saattaa mennä piloille aikaisemman lähdön takia.
En ole aikeissa lahtea perheesta aiemmin kuin on sovittu. Kuten yksi edellisista kirjoitti, jokaisella ottaa oman aikansa ennen kuin sopeutuu tahan hommaan, ja mielestani se on myos jokaisen oikeus. Itseani ainakin helpottaa kun tanne voi kirjoitella mietteittaan ja saa neuvoja ja kannustusta, ja niista iso kiitos kaikille!!
Naita mietteitaini joita tanne olen kirjoitellut olen kirjoitellut vain myos paivakirjaani, perhe ei tieda niista mitaan. dotan etta josko tama menisi ohi, ja askeinen puhelu kotiin kylla jo helpotti jonkin verran. Eli perheen, jossa olen ei tarvitse miettia minun murheitani, vaan hoidan tyoni niin kuin on sovittu. Ja sain myos soiton oiselta au pairilta joka on talla alueella ja menemme yhdessa Hampuriin, ja luulen etta sekin tuo taas piristysta!
Hei ja hienoa kun olet tutustumassa saksaan :)
olen itse ollut siellä au pairina ja nyttemmin jään maahan töiden merkeissä. Koin ehkä 1kk, 3kk ja 6kk kriisit.. jolloin tunteet oli kuin vuoristoradalla, väliin itketti ja väliin väsytti kamalasti. Mutta se helpottaa kun tietää että se on todellakin se kulttuurishokki ja täysin normaalia. Kannattaa myös etsiä muita suomalaisia alueella, olethan tutustunut saksansuomalaisten omiin sivuihin? Itse asun nrw:ssä. Tunnen sieltä erään nuoren rennon englantilaisen perheen joka tarvis au pairia - samassa kaupungissa asuu muitakin suomalaisia. Kiinnostuneet voivat kirjoitella..
...ja nuo edellisen kirjoittajan mainitsemat saksansuomalaisten sivut löytyvät osoitteesta www.suomalaiset.de. Siellä on myös au paireille oma keskusteluosio, jonka kautta varmasti löytyy juttuseuraa ja kohtalotovereita:).
suomalaiset.de sivujen aupparipalsta on aikas hiljainen, mutta hei laittakaa vaa rohkeesti sinne juttua...sitä kyllä lueskellaan ja vastaillaan ihan taatusti.
Isoimmille kaupungeille on siellä omat osionsa myös ja toimintaa on kyllä joka paikassa.
Minulla oli samanlaisia tuntemuksia, kun olin ollut taalla englannissa noin kolme kuukautta. Perheessa ei ollut mitaan rakentavaa isoa asiaa hassusti, toita oli paljon, mutta ne menetteli, paikka oli kivga jne.... Mutta usein mietin, olisinko saanut elamasta enemman irti jos olisin viela suomessa.
Onko sinulla ystavia siella? tai pystytko puhumaan kellekkaan? Minulla ei ollut ystavia enka puhunut kellekkaan. Mieli oli musta. Mita pidempaan panttasin puhumista, sita vaikeampaa oli aloittaa. Olen myos sellainen ei luovuttaja ja selviytyja ihminen, minua pidetaan vahvana ja sisukkaana ja rohkeana. En osannut edes itkea, se tuntui taysin typeralta ja nottomalta.
Kun sitten aloin puhua hankalista asioista, monesti vain repeamiseni nauruun pelasti sen, etten puhjennut itkuun. Mutta nyt kun olen saanut puhuttua (vaikka kenelle: vahan omalle perheelle, au pair perheelle, merimieskirkon tyontekijoille, kirkolla tapaamilleni au paireille, college opelle jne..), tuntuu ihan erilaiselta. Onnelliselta ja tasapainoiselta ja mukavalta.
Ei meilla naa tilanteet oo varmaan ihan samoja, mutta jos tasta jotain apua olisi. Millaisissa valeissa olet host perheesi kanssa? mina olin ekat 4kk tosi etaisissa, silloin talloin ehka sana vaihettiin muusta kuin tyostani. Mutta nyt kun olen heidan kanssaan lahentynyt, on taalla oleminen helpottunut.
Eli yrita puhua. On hankalaa ja voi tulla ryoppuja: (saatoin joskus puhua jopa puoli tuntia kuulijajoukolleni yhteen menoon ja taysin hallitsemattomasti ja ajasta mitaan tajuamatta) mutta jalkeenpain tuntuu paremmalle. tsemppia!
SAATANA JA VOI VITUT
^taas yksi elämäänsä kyllästynyt.......
Moikka!
Itse olin kanssa au pairina perheessä, jossa viihdyin, mutta loppujen lopuksi kärsin kokoajan... Töitä oli 5päivää viikossa 7-18, joskus jopa pidempään, jos vanhemmat olivat matkoilla, mutta lopulta tein päivän aikana oikeasti ehkä max.2h töitä, välillä saattoi olla viikko, jonka aikana tein 4-5h töitä viiden päivän aikana, mutta jouduin kuitenkin olla kotona klo.7-18. Työt oli jaoteltu päivälle niin huonosti, etten päässyt päivän aikana lähtemäänkään mihinkään. Tein kellon ympäri töitä, jotka olisin voinut hoitaa kahdessa tunnissa. Lapset olivat niin vanhoja, etteivät edes tarvinneet minua kuin heittämään autolla kouluun ja harrastuksiin, ja olemaan kotona, kun vanhemmat oli töissä.
Tunsin itseni kokoajan turhaksi perheessäni. Sopimukseni oli vuoden mittainen, mutta jo heti ekan kuukauden aikana mietin lähteväni pois. Lopulta n.8kuukauden kohdalla sovimme host-äidin kanssa, että lähden jo ennen sopimuksen päättymistä, koska oikeasti voin niin huonosti. Minulla ei missään vaiheessa ollut koti-ikävä toisin kuin kavereillani. Perheessä ei ollut mitään vikaa, minulla oli paljon kavereita ja muutenkin viihdyin, mutta voin huonosti. Lopulta melkein sairastuin syömishäiriöön..
Olisin lähtenyt jo aikaisemmin, mutta minulla ei ollut mitään toista työtä tai opiskelupaikkaa, enkä halunnut lähteä pois tyhjän päälle. Nyt olen kokopäivätöissä ja illat ja viikonloput ravaan harrastuksissa, joten en ehdi tylsistymään. En ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä ennenaikojani, eikä perhekään ole siitä minulle vihainen. Se oli molemmille paras ratkaisu. Olen nyt kesällä menossa viikoksi ex host-perheeni luokse kylään.
Huono oloni au pairina johtui vain ja ainoastaan siitä, ettei minulla ollut tarpeeksi aktiviteetteja, joten tylsistyin, enkä lopulta jaksanut tehdä' mitään. Olisin au pair aikanani jatkanut pitkäaikaista harrastutstani, mutta työajat meni treeniaikojen päälle, joten en voinut harrastaa mitään, mikä minua olisi kiinnostanut..
Ymmärrän hyvin, mikset viihdy perheessäsi, sinulla ei ole tarpeeksi tekemistä siellä. Itse ainakin aktiivisena ihmisenä olisin jo lähtenyt pois. Mielestäni se ei ole luovuttamista, ja host-perheesikin on varmasti tyytyväinen, jos kerrot, miltä sinusta tuntuu. Voit tietysti pyytää host-perhettä esittelemään paikallisia urheiluseuroja, opiskelumahdollisuuksia, lukupiirejä tai mistä ikinä oletkaan kiinnostunut. Jos löydät sieltä jotakin tekemistä, mistä olet itse kiinnostunut, varmasti viihtyisit paremmin!