Lähes 30 vuotta kestänyt avioliittomme on nyt kovalla koetuksella.Miehelläni paljastui puolitoista vuotta kestänyt salasuhde, joka alkoi äijäporukan Lapinreissulla. Ovat tavanneet tuon salarakkaan, naimisissa olevan naisen kanssa neljä kertaa samaisilla reissulla, mutta tekstiviesteily on on ollut lähes tiiviistä.
Asia paljastui, kun mies oli jättänyt puhelimensa auki tekstiviesteineen keittiön pöydälle, kertoi lopullta halunneensakin jäädä kiinni.
Takana on raskaita melko raskaita kokemuksia työasioiden takia, tyhjää pesää, vanhempien sairastumista ja kuolemaa, taloudellisia vaikeuksia. Miehen mukaan vaikeudet ja hänen oma yksinäisyydetunteensa erottivat meidät. Hän on aina ollut hyvin sulkeutunut ja on kokenut erittäin kiusallisena, kun olen yrittänyt keskustella mistään tunteisiin liittyvästä. Olen tiennyt hänellä olevan vaikeaa, mutten ole saanut häntä avautumaan. Hän on pitänyt itsepintaisesti kiinni selviytyjän roolistaan. Hän on aina saanut harrastaa ja osallistua mielin määrin, vaikka lasten ollessa pienempiä usein melko tiukkaankin sävyyn pyysin, että hän olisi enemmän lasten kanssa. Kun lapset olivat lähteneet, ryhdyin minäkin harrastamaan, opiskelemaan tavoitteellisest ja onnistunkin oikein hyvin. Hän muuttui yhä äreämmäksi, eristäytyi minusta vähitellen yhä enemmän, vaikka monta kertaa otin kädestä kiinni ja kysyin, onko kaikki meidän välillä hyvin. Joo-joo, hän tokaisi. No näinhän minä ettei ollut ja kysyin usein, mikä häntä vaivaa. Ei vastausta. Lopulta kaikki räjähähti silmille.
Oli valtavan työn takana saada hänestä irti suhteen laatu ja vakavuus. Kehotin häntä tekemään välittömästi valinnan, koska hän oli toiminut väärin sekä sitä että minua kohtaan. Lopulta tilanne paljastu sellaiseksi, ettei suhteella olisi tulevaisuutta taloudellisista syistä, joten hänen pitäisi saada jäädä yhteiseen kotiimme.
Mies, jota olin aina katsonut ylöspäin, kunnioittanut, rakastanut, näyttäytyi minulle yhtäkkiä täysin voimattomana, heikkona, yksinäisenä, epävarmana.
Yritämme nyt pitää tämän hauraan liittomme koossa, osin pakkosyistä, rakastaammekin yritämme. Välillä päässäni kuitenkin salamoi,on vaikea hyväksyä tilanne tällaisena.
Tuo kakkonen asuu kaukana, tekee hyvin vaatimatonta, pienipalkkaista työtä, elää avioliitossa, josta kuulemma ei ole poispääsyä kuin kuoleman kautta.
Itselläni on pysyvä, melko hyväpalkkainen työ, pärjäisin hyvin yksinkin.
Koetan antaa anteeksi, ymmärtää mieheni elämänhistorian takia tuo hänen "Amokin juoksunsa".
Asia paljastui, kun mies oli jättänyt puhelimensa auki tekstiviesteineen keittiön pöydälle, kertoi lopullta halunneensakin jäädä kiinni.
Takana on raskaita melko raskaita kokemuksia työasioiden takia, tyhjää pesää, vanhempien sairastumista ja kuolemaa, taloudellisia vaikeuksia. Miehen mukaan vaikeudet ja hänen oma yksinäisyydetunteensa erottivat meidät. Hän on aina ollut hyvin sulkeutunut ja on kokenut erittäin kiusallisena, kun olen yrittänyt keskustella mistään tunteisiin liittyvästä. Olen tiennyt hänellä olevan vaikeaa, mutten ole saanut häntä avautumaan. Hän on pitänyt itsepintaisesti kiinni selviytyjän roolistaan. Hän on aina saanut harrastaa ja osallistua mielin määrin, vaikka lasten ollessa pienempiä usein melko tiukkaankin sävyyn pyysin, että hän olisi enemmän lasten kanssa. Kun lapset olivat lähteneet, ryhdyin minäkin harrastamaan, opiskelemaan tavoitteellisest ja onnistunkin oikein hyvin. Hän muuttui yhä äreämmäksi, eristäytyi minusta vähitellen yhä enemmän, vaikka monta kertaa otin kädestä kiinni ja kysyin, onko kaikki meidän välillä hyvin. Joo-joo, hän tokaisi. No näinhän minä ettei ollut ja kysyin usein, mikä häntä vaivaa. Ei vastausta. Lopulta kaikki räjähähti silmille.
Oli valtavan työn takana saada hänestä irti suhteen laatu ja vakavuus. Kehotin häntä tekemään välittömästi valinnan, koska hän oli toiminut väärin sekä sitä että minua kohtaan. Lopulta tilanne paljastu sellaiseksi, ettei suhteella olisi tulevaisuutta taloudellisista syistä, joten hänen pitäisi saada jäädä yhteiseen kotiimme.
Mies, jota olin aina katsonut ylöspäin, kunnioittanut, rakastanut, näyttäytyi minulle yhtäkkiä täysin voimattomana, heikkona, yksinäisenä, epävarmana.
Yritämme nyt pitää tämän hauraan liittomme koossa, osin pakkosyistä, rakastaammekin yritämme. Välillä päässäni kuitenkin salamoi,on vaikea hyväksyä tilanne tällaisena.
Tuo kakkonen asuu kaukana, tekee hyvin vaatimatonta, pienipalkkaista työtä, elää avioliitossa, josta kuulemma ei ole poispääsyä kuin kuoleman kautta.
Itselläni on pysyvä, melko hyväpalkkainen työ, pärjäisin hyvin yksinkin.
Koetan antaa anteeksi, ymmärtää mieheni elämänhistorian takia tuo hänen "Amokin juoksunsa".
Vastaukset 5
Vanhimmat
sitä tarvitsette. Ja teillä on kuitenkin 30 vuoden liitto takana. tuskin sitä ihan noin pieni suhde saa kokonaan kaadettua. 30 vuodessa kerkeää kasvaa (toivottavasti) "juuret" toiseen.
Meillä on vasta nuori liitto teihin verrattuna, ja jo nyt mieheni oli baarissa nuollut ystävääni. en tiedä mihin meillä johtaa, mutta haluan tosiaan nähdä onko mies jatkossa uskollinen, vai meneekö vielä päissään jotain toilailemaan. Kerran annan anteeksi, toivottavasti otti opikseen.
Tukena olen miehelleni ollut, meilläkin juuri aika raskasta aikaa, muissa asioissa. seksi elämä ja rakkaus on kunnossa kyllä.
Nyt pitää mennä, rakkaani odottaa.voimia teille kaikille petetyille... elkää huoliko se pettäminen kostautuu kyllä kaikille takasin, myös niille kakkosille!!!! Siitä olen sata varma. t:kokemusta on vaikka nuori vaimo olenkin!!
Humalassa toilailu joskus on vielä ymmärrettävää vaikkakin ärsyttävää. Ei kannata suurennella satunnaista hölmöilyä. Avioiitto tarvitsee jatkuvasti rakennuspuita. Vasta kun uskottomuus on toistuvaa ja nuoleskelua vakavampaa, on syytä tarttua syihin ja seurauksiin. Toivotan onnea nuorelle liitollenne. Opetelkaa heti alussa puhumaan avoimesti ja sammuttakaa siten heti alkavat pikkupalot!
Meilläkin on avioliittoa takana 36v ja olen myös pitänyt miestäni yläpuolella,kunnes vuosi sitten
hän paljasti,että hänellä on ollut suhde työkaveriinsa vuosina 78-79.En ole ikinä kuvitellut,että mekin törmäisimme tämmöiseen asiaan,mutta näin vain kävi.Vuosi on ollut rankka,sillä onhan suhteesta jo aikaa,mutta kun satun tuntemaan tuon naisen ja hänen miehensä ei tiedä tästä suhteesta mitään,niin asia on aika vaikea.Päivä kerralla on menty eneenpäin välillä takapakkia ottaen.Vieläkään en ole ihan toipunut tuosta asiasta,mutta kuitenkin on jo parempia jaksoja.Ei tule sinullakaan olemaan helppoa.Toivon kuitenkin voimia ja hyviä ystäviä.jotka jaksavat kuunnella.Minä en valitettavasti ole voinut kertoa asiasta,sillä aikaa on liikaa välissä,joten olen joutunut käymään tätä tapahtumaa yksin läpi.
Tämä tapaukseni on tämän ja viime vuoden juttu, niin tuore, että sikäli vielä olen aivan vereslihalla. Voisin kuvitella, että parikymmentä vuotta vanhan uskottomuuden ehkä kykenisin antamaan anteeksi, jos se ei ole sen koommin toistunut. Pahintahan uskottomuudessa on se luottamuksen menetys; miten jaksaa luottaa jatkossa, vaikka mies sanoo ettei sellainen ei enää toistu.
Minä olen ollut nuo samat 30 vuotta avioliitossa ja nyt se taitaa muuttua "kulissiavioliitoksi". Sinulla on noita samoja avioliiton alkuajan elämäntapoja kuin minulla ja siinä minä olen tehnyt väärin, kun en ole vaatinut tasavertaiseksi "kotiaskareissa" tässä liitossa. En jaksaisi sinuna jatkaa suhdettasi kun siinä on vielä "pettäjä" seläntakana. Lähde elämään loppuelämäsi niin ettet tarvitse katua 80 vuotiaana, että elin elämättömän elämän väärän valinnan takia ja anna vapaus puolisollekin onnellisuuteen. Tuntuu pahalle sanoa noin, mutta on vain yksi elämä teillä molemmilla ja se on teidän oma.