Tapaan miehen. Hän kiinnostuu minusta ja ottaa yhteyttä. Olen onneni kukkuloilla. Hän on mielestäni kiinnostava kaikin puolin, ja vielä hyvännäköinen. Sitten alamme tapailla, mutta en saa sanaa suustani. En keksi mitään sanottavaa, enkä aina osaa vastata pojan kysymiin kysymyksiin. Nekin asiat, mitä sanon, hävettävät yleensä jälkeenpäin. Minun ei tee mieli koskea häneen, mutta pidän kuitenkin siitä kun hän koskee. Alan vihata ja hävetä itseäni koska en osaa puhua tai olla luontevasti. Olen lukossa. Samalla alan nähdä hänessä pieniä vikoja: liikaa finnejä, ruma luomi, typerät hiukset...tms. Ne pinnalliset pikku jutut häiritsevät liikaa. Kukaan, joita olen tapaillut, ei ole ollut tarpeeksi hyvä. Taas olen siinä pisteessä, että luultavasti pitäisi jättää jätkä, sillä olen epävarma haluanko olla tämän kanssa.
Onko kyse huonosta itsetunnosta? Sitoutumiskammosta? Vai enkö ole tavannut sellaista jonka kanssa oikeasti haluaisin seurustella?
Onko kyse huonosta itsetunnosta? Sitoutumiskammosta? Vai enkö ole tavannut sellaista jonka kanssa oikeasti haluaisin seurustella?
Vastaukset 1
Vanhimmat
sitä oikeaa. Ns. oikean kanssa osaa olla luonteva niin huomaamatta, että vasta myöhemmin tajuaa ajatella, miten helppoa tuon ihmisen kanssa onkaan olla. Näin kävi ainakin minulle. Samalla tajusin, miten hassua onkaan ollut edellisissä suhteissa miettiä sellaisia asioita kuin esim. onkohan tämä nyt oikeaa vai ei.. Kun tapasin nykyisen mieheni, mitään tuollaisia ajatuksia ei vain enää päähän pälkähtänyt. Hänen kanssaan oli helppo olla alusta asti. Kuin oltaisiin tunnettu aina. Ja kuitenkin toinen oli uusi ja tuntematon, johon oli mielenkiintoista tutustua.
Koskaan et tiedä millä oksalla se oikea istuu, ja todennäköisesti ihan muualla kuin tanssiravintolassa.