eikö

Näkyipä peilissä mitä tahansa, niin puhumiseen tarvitaan kaksi.

Yritin puhua anoppini kanssa pariin kertaan parin vuoden välein. Anoppi suuttui ja kielsi kaiken tapahtuneen. Mitenpä sitten puhut toisen loukkaavasta puhetavasta, kun toinen ei "muista" sanoneensa koskaa mitään sellaista. Väliin tuli appiukkokin, joka sanoi, että "nyt on täytynyt tapahtua väärinkäsitys, en mitenkään usko, että vaimoni olisi voinut puhua jotain tuollaista."

Sama vika on kumma kyllä miehelläni. Yrititpä puhua mistä tahansa, aina miehellä on ne äidiltä perityt selitykset "en muista sanoneeni, mitään tuollaista", "olet käsittänyt väärin", "en ole ainakaan tarkoittanut tuollaista", "kukaan - ei kukaan - ole koskaan aikaisemmin syyttänyt minua tuollaisesta".

Yleissääntönä sanoisin, että jos anopin kanssa (tai kenen tahansa ihmisen kanssa) voi puhumalla selvittää asiat, niin eipä niitä selvitettäviä asioita edes tule. Jotenkin se puhekyky käy käsikädessä hyvän käytöksen kanssa.

Ärsytän anoppiani joka tavalla. Olen anoppini mielestä huono vaimo, huono äiti, laiska, saamaton, huonoa seuraa miehelleni ja lapsilleni, aina väärässä, hirveän itsekäs ja pikkusielu, valehtelen ja huijaan anoppiani. olen aivopessyt mieheni naimisiin kanssani ja aivopessyt mieheni hankkimaan lapsia kanssani ja mitä kaikkea sitä onkaan kuullut.

Muutaman kerran ilkeilyt ja nälvimiset, piikittelyt eivät ole riittäneet, vaan anoppini on julkituonut ajatuksiaan minusta vähän suuremmallakin äänellä mieheni, lasteni ja appiukon kuullen. Puoli vuotta myöhemmin tuli anteeksipyyntökirje, jossa anoppini ehdotti, että tekisimme sovinnon siten, että saan mennä haukkumaan hänet pohjia myöten. Hän kyllä kestäisi kritiikin.

En kuule suostunut. Minusta toisen haukkuminen ei ole minkään ihmissuhteen hyvä alku eikä loppu. Se oli kylläkin anoppini käsitys ilman puhdistamisesta.

Ja oli vielä toinenkin syy, miksi en mennyt edes keskustelemaan anoppini kanssa tuollaisessa hengessä. Jotta olisin voinut oikoa hänen omat kuvitteelliset käsityksensä elämästämme, minun olisi pitänyt tietenkin selittää, miten asiamme - yksityiskohtia myöten - oikeasti ovat. Ei kiitos.

Peiliin katsominen ei aina auta yhtään mitään. Kokeiltu on. Esimerkiksi minun anoppini käyttää hyväkseen juuri sellaisia ihmisiä, jotka sinne peiliin katselevat. Eihän se ilkeys muuten onnistuisikaan.

Jos suhteet yksinkertaisesti puhumalla selviää, niin eihän tänne kukaan tulisi valittamaankaan. Et ole tainnut itse joutua ilkeän ihmisen piikittelyn ja kontrollin kohteeksi? Vai oletko itse se osapuoli, joka harrastaa piikittelyä ja kontrollia? Semmoiset yleensä omaavat myös ns. "valikoivan muistin" - heissä itsessään ei ikunas ole yhtään mitään vikaa, mutta kun se toinen osapuoli vain on niin ylettömän "herkkä"... joopa.

Et ole tainnu kokea mitä on anopin "rakkaus"!!
Mulle ainakin tehtiin selväksi heti alussa että rakkaus ex:äni ja anopin välillä on niin vahva, etten mahdu sinne väliin. Mä oli nuori ja ajattelin, että sehän on vaan hyvä jos on läheiset välit, mutta sit vasta myöhemmin tajusin ettei asia ole todellakaan niin. Anoppi tuli MUN kotiin järjestelee ja ostelee kaikkee kamaa niinku on hänen omassa kodissaan, mutta mä en SAANU ikinä sanoa asiasta mitään ettei anoppi loukkaannu ja sit se ei olis tullu ikinä enää käymään.. SE on mun mielestä henkistä väkivaltaa ja sellaseen ei auta vaikka tuijottais itteensä kuinka paljon tahansa peilistä. Miehen tehtävä on rajata parisuhde ja äitisuhde ja jos se ei sitä pysty tekee niin se on vellihousu..En nimittäin ikinä menis enää takaisin tollaseen.. ONNEKSI pääsin pois..

Ja miten sä olet niin ettet ole tekemisissä jos se kerran miehelle on nii tärkeä henkilö ettei ilman sitä voi elää ja olla..jatkuvasti pidetään yhteyttä vaikka kuinka sanois ettei halua. Me selviteltiin näitä asioita terapiassa ja siellä työtekijä sano että anoppia ei saa päästää liian lähelle ja se voi pilata parisuhteen..KOHdisti tän asian suoraan mun miehelle kun kuuli mitä sen äiti oli tehny mulle..