Miehen ja naisen symbioosi

Jaakobin proto-evankeliumi paljastaa mikä oli naimaikä Israelilaisten keskuudessa vielä Jeesuksen syntymän aikoihin:

Jaak.Proto-Evankelimi 8

"Ja kun hän (Maria) oli kaksitoista vuotta vanha, papit kokoontuivat sanoen: ?Katso, Mariasta on tullut kaksitoista vuotta vanha Herran temppelissä. Mitä me siis teemme hänelle, ettei hän saastuta Herran pyhäkköä??"


Joosef, joka oli vanha mies ja jolla oli omia lapsia, otti Marian vaimokseen vastahakoisesti pappien pyynnöstä. Joosef ei koskenut Mariaan ennen tämän tultua raskaaksi 16 vuotiaana.


Mutta tuohon aikaan siis naiset naitettiin jo 12 vuotiaina.

Jos (vähintään) kaksi henkilöä haluaa välttämättä viettää runsaasti aikaa keskenään, he tuskin tarvitsevat papilta virpomista. Jos taas eivät halua keskenänsä kuksia tms., eivät halunne hiluja kinttuihinsa, tai liioin sormiinsa.

Miksi siis kukaan menisi naimisiin?

Tapasin avomieheni, kun olin 14-vuotias. Symbioosi lienee hyvä sana kuvaamaan suhdettamme nyt, kuusi vuotta myöhemmin. Joskus itsellänikin on pyörähtänyt päässäni ajatus, että mitä jos syystä tai toisesta jään joskus ilman häntä, mitä teen? Mitä minulla on? Miten selviän?

Olen ajatellut, ehkä naiivisti mutta kuitenkin, että on hienompaa elää tässä olotilassa nyt ja tänään, kuin jättää tämä kokematta menetyksen pelossa. Huomisesta ei koskaan tiedä. Mieluummin 20, 10 tai vain vuosi tällaista arkea, kuin vuosikymmeniä uusia suhteita, jatkuvaa pientä varovaista etäisyyttä, menetyksen kammoa, varpaillaan oloa, pirujen maalailua seinille.

Kuvitellaan tilanne, että puolisoni kuolisi. On aika todennäköistä, että näin nuorena vielä löytäisin itselleni uuden miehen jossain vaiheessa. Mutta vaikka en löytäisikään, en usko, että jäisin yksin. Meillä on jotain niin jaettua, että se ei katoa, vaikka toinen meistä katoaisi. Kuulostaa ehkä lapselliselta, yltiöromanttiselta ja jopa naurettavalta, mutta kyllä mies kulkisi rinnallani kaikesta huolimatta. Kunnes kuolema meidät erottaa... mitä jos ei erotakaan?

jotka ovat nuorena itsensä ns."sitoneet" toiseen,olin 14v kun tapasin mieheni,nyt olemme olleet yli 20v yhdessä joista 17v aviossa ja ei ole ollut valittamista :) kaikkea hyvää sinulle elämääsi.

Ihmismieli on sen verran sitkeää lajia, että yleensä jos kyseessä terve ihminen, pystyy erilaisten tilanteitten edessä sopeutumaan. Tuosta symbioosista, että välttämättä ei ole kovin tervehenkistä olla liian paita ja peppu puolisonsa kanssa..Omaakin tilaa tarvitaan. Mutta jotkut voivat kokea sen hyvinkin ihanaksi olotilaksi...Kyllähän se niin on että jos nuorena alkaa sitoutumaan ja kasvaa yhdessä aikuisuuteen puolisonsa kanssa, siinä käy yleensä niin että joko suhteesta tulee erittäin vahva tai sitten aletaan huomata että on kasvettu erilaisiksi. Ensirakkaus on ihana kokemus, mutta varmasti sinkut vielä jossain vaiheessa löytävät uusiakin kohteita tunteilleen : )