Hei!
Aloitin vasta seurustelusuhteen miehen kanssa. Pakko myöntää, ennen kaikkea itselleni, etten ehkä kuitenkaan ole niin kympillä jutussa mukana. Toisin sanoen ei tunnu sellaista "kipinää".. Kerran päätin et en ala seurusteleen ennen kuin kunnolla kolahtaa mut tässä sitä taas ollaan :) :(...
Ootteko sitä mieltä, että ei ole mieltä jatkaa vai voiko "tykkäämään/rakastamaan" ns. oppia ajan kanssa.. Kokemuksia vastaavasta??
Aloitin vasta seurustelusuhteen miehen kanssa. Pakko myöntää, ennen kaikkea itselleni, etten ehkä kuitenkaan ole niin kympillä jutussa mukana. Toisin sanoen ei tunnu sellaista "kipinää".. Kerran päätin et en ala seurusteleen ennen kuin kunnolla kolahtaa mut tässä sitä taas ollaan :) :(...
Ootteko sitä mieltä, että ei ole mieltä jatkaa vai voiko "tykkäämään/rakastamaan" ns. oppia ajan kanssa.. Kokemuksia vastaavasta??
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos ei sitä kipinää alussa ole, niin ei sitä tulekkaan.
Tietenkin toisesta voi oppia välittämään, mutta luulempa että ne suuret tunteet jäävät saavuttamatta.
Kipinöinti muuttuu ajan kanssa rakkaudeksi, mutta jos sitä ei alussa ole, niin mitä sitten tulee?? Totuttu tapa ja kiintymys?
Mun on pakko kommentoida tohon että olen nyt seurustellut nykyisen kundin kanssa muutaman kuukauden. Ennen sitä olen tuntenut hänet pari vuotta yhteisten puuhien kautta. En muista että olisi ollut mitään hirveen suuria kipinöitä tyypistä aikasempaa, mutta nyt kyllä välillä sinkoilee. Tosin pidän mölyt masussa kun pelottaa ihan sikana ettei toinen opi tykkäämään musta. Tai tykkäähän se ilmeisesti kun mun kanssa kuulemmma tykkää olla, vaikka ei jaksetakaan katella toisiamme joka päivä. Mut nyt rupee musta tuntumaan siltä että voisin katella sitä useemminkin, mut ikävää jos sen tunteet ei kehity. ööh... niin se pointti oli että vaikka ei alussa olisi kipinää, niin ne kipinät voi kyllä pomppaa silmille vähän myöhempää.
Olen kyllä itekki huomannut, että tunteellisena ja "siihen oikeaan" uskovana ihmisenä on parisuhde-elämä huomattavasti vaikeampaa. Vinkkinä sanon, että paras mies löytyy aina unelmista. Sitä unelmaa ei kannata lähteä liikaa tavoittelemaan...voi olla että usean miehenvaihdon jälkeen huomaat, että aina on jokin vialla...se kipinäkään ei riitä, kun myöhemmin paljastuu vaikkapa sairaalloinen mustasukkaisuus tai päihdeongelma, se ettei toinen halua lapsia...mitä vaan. Hyvin usein vika löytyy itsestä, omasta ajattelutavasta ja siitä, ettei edes anna suhteelle mahdollisuutta. Ettei vain omat päiväunelmat tietyllä tavlla alkaneesta ja jatkuvasta suhteesta rikkoutuisi.
Kyllä sitä kummasti oppii rakastamaan. Ite oon vaan kerran ollut rakastunut, eikä siitä tullut koskaan mitään. Se on kyllä vahva tunne, joka vie mukanaan...mutta pitäisi kyetä näkemään ruusunpunaisten lasien läpi.
Olen oppinut arvostamaan miestäni suuresti, vaikka meillä ei mitään superrakastumisia ollutkaan alussa. Vahva seksuaalinen lataus kylläkin...tämän jotkut tulkitsevat kipinäksi :) mulle se kipinä merkkaa ehkä enemmän sellaista sielujen sympatiaa...mut kyllä sitä kasvaa yhteen, ja kaksi erilaista ihmistä oppivat toisistaan paljon jos antavat suhteelle mahdollisuuden kehittyä. Oikeastaan rakastuimme vasta myöhemmin...vaikka se ei ole samanlaista rakastumista kuin rakastuminen ihan alkuvaiheessa.
Seuraa kuitenkin sydäntäsi...mutta tunnista noidankehä. Mullakin oli aikanaan toi päätös, etten ala seurustelemaan ellen kuule jumalien viulunsoittoa taustalla. Mut ei elämä koskaan mene niinku suunnittelee :)
Aikalailla täsmää minun elämääni mitä kirjoitit. Aikaa on mennyt, alan kohta olla jo vanha. Jostain syystä kaikenlaiset tunteet ovat minulla pinnassa ja sitä rakastumista ajattelen. Sitä ainoaa. Enhän minä ole mikään sanomaan, kuinka rakastuneelle, joka saa sen rakastumisensa kohteen omakseen käy elämässä myöhemmin... Omakohtainen kokemus puuttuu, vaikka jonkinlainen rakkaus kumppaniin kehittyykin aikaa myöten myös toisenlaisen valinnan tehtyä. Vanha äitini (yli 80v.) sanoo, että se, mitä hän ihmisille ja lapsilleen elämässä toivoo, on se tärkein: "onnea rakkaudessa". Lapset ovat elämässämme vain hetken. Puolison kanssa eletään yhdessä läpi koko elämän...
Semmonen paradoksaalinen unelma minulle ainakin on jäänyt johonkin sieluni syövereihin, enkä varmasti ole aikeissa tehdä mitään tyhmää tai särkemässä perheenjäsenteni sydämiä. Että jos ei ihan epätoivoinen tilanne ole, minusta kannattaa kuunnella sitä "sydäntään" ja olla tekemättä liian hätiköityjä päätöksiä siihen aikuisen elämän tärkeimpään ihmissuhteeseen liittyen. Tunteet kertovat kuitenkin mielestäni jotain suhteen elinkelpoisuudesta ja järki tulee mukaan vasta myöhemmin. Tunteilla reagoiva ihminen voi olla aika nopea muuten päätöksissään, mutta järki selittää myöhemmin päätösten syyn ja yleensä ne ovat ihan oikeaan osuneita eikä niistä aiheudu hirveästi toisillekaan pahaa. Niitä "oikeita" ei varmaan riitä kaikille, mutta sehän on vasta sen neljääkymmentä lähestyvän perhettä ja lapsia haluavan naisen ongelma päätyä siihen kakkosvaihtoehtoon, jossa avioliiton pohjana ei olekaan rakastuminen...
itsellä sama juttu, aloin seurustelun viime kesänä, koska tuntui että haluan vakavan suhteen loppuelämäkseni ja mies tuntui oikealta siihen.. eli tietoisesti valitsin kiltin, luotettavan ja hellän miehen, ns. 'unelmavävyn'. Alkuun kaikki sujui hyvin, vaikka sitä kipinää ei koskaan ollutkaan.. suhteessa oli mukava olla, kaikki oli uutta ja jännää (ensimmäinen pitempi suhteeni)..
Nyt asumme yhdessä, olemme menneet juuri kihloihin ja lapsi on tulossa (itselläni jo yksi lapsi aiemmasta suhteestani, tällä hetkellä 2 vuotias). Olen oppinut välittämään tästä miehestä, ja hän tarjoaa minulle sellaisen unelma-idyllin perhe-elämästä. Saan toteuttaa unelmiani ja suhde toimii periaatteessa hyvin.
Silti tiedän, suurten kihlajaistemme lähestyessä, että olen astumassa harhaan. Tämä ei ole sitä, mitä oikeasti haluan elämältäni. Tämä on se idylli, jota kaikkien tulee haluta. Siksi kaikki pitävät minua niin onnekkaana kun olen sen löytänyt. Mutta tämä ei ole minua. Välistä tuntuu, että se todellinen minäni kuihtuu tämän idylliä elävän kuoren alle.
Viimeinen asia mitä haluan tehdä, on loukata tätä hyvää miestä, joka todella rakastaa minua. Mutta itse tunnen joka päivä tekeväni suuren virheen, mutta en uskalla sitä korjata. En uskalla sanoa, että tämä ei ole minua varten, että haluan jotain muuta.. Sillä tämä mies on antanut minulle kaikkensa. Miten voisin koskaan sanoa hänelle, että se ei riitä?
Ja hän paitsi todella hyvä isä esikoiselleni, myös tulevan lapseni isä. Ja hän on hyvä isä. Lapseni tuntuu joskus rakastavan häntä enemmän kuin minua (tai ainakin kaipaavan). Esikoiseni on poika, joten ymmärrän kyllä kuinka tärkeää hänelle on isähahmo (biologinen isä ei ole mukana elämässämme).
Eli tahdon sanoa sinulle, että älä jatka suhdettanne pitempään, jos olet siinä vain itse seurustelun vuoksi etkä sen miehen. Kyllä sitä oppii rakastamaan ja välittämään toisesta, mutta se jokin tulee aina puuttumaan suhteestanne. Ja sinä päivänä kun tapaat kadulle sellaisen miehen, jonka kanssa teillä on se kipinä voi olla jo liian myöhäistä (niin kuin itselleni kävi). En voi koskaan saada itselleni kumppania, jonka kanssa tuntisin sen kipinän, sillä en uskalla jättää nykyistä suhdettani. Päivittäin tunnen tukahduttavani todellisen minäni jatkaessani tätä suhdetta. Ja suren sitä, että tulen aina kuulumaan niiden ihmisten joukkoon, jotka tyytyvät siihen idylliin.
Muistan jonkun sanoneen, että elämässä voi haluta joko kaiken ja hintana on koko elämäsi. Tai sitten voit tyytyä vähempään ja silti hintana on koko elämäsi. Joten, jos hinta on kerran sama, niin miksi et haluaisi saada itsellesi kaikkea?
epätoivoisina vain haluatte jonkun (ei tarvi rakastaa tai tykätä, mikä vain kelpaa) kun ette osaa olla yksinkään...
Opetelkaa ihmiset olemaan itsenne kanssa hyvänen aika!!!
Ajatelkaa sitä toista osapuolta miten vedätätte sitä, epäreilua mun mielestä...
jos nyt jo tuntuu tuolta, sen kun nostat kytkintä. Särjet vaan toisenkin sydämen. Tunteita pitää alussa olla kosolti, koska ne taatusti laimenevat ajan kanssa ja vastoinkäymisten (mm. huolet ja yöherämiset lapsista) eteen tullessa.
Joo kyllä se niin on ettei ne tunteet tule jos jo alusta alkaen on ollut miehestä nuiva fiilis!Itselleni on käynyt näin joitain kertoja.Miehessä ei ollut sitä jotain mutta jatkoin tapailua.Loppujen lopuksi olin vain ja ainoastaan tottunut kyseistä tyyppiä tapaamaan.Suhteilla ei tulevaisuutta!thats it.
Samansuuntaisia kokemuksia.. On tuskallista huomata oma pinnallisuuteni. Aloin seurustella miehen kanssa, joka oli mallia "kaupungin tavoitelluin poikamies". Hänen ihastumisensa oli nopeaa ja kiihkeää ja naisena tottakai nautin siitä. Jo alussa mietin, että kipinä puuttuu, mutta niin moni sanoi, että olemme sopiva pari toisillemme. Ihastuin kuitenkin miehen sosiaaliseen piiriin ja siihen että juuri minä olin valittu. Seurustelimme n. vuoden verran mutta koko ajan mietin, onko tämä oikein, koska moni asia alkoi tökkimään arvomaailmojemme törmäillessä.
Oma epävarma asenteeni vaikutti sitoutumisen tasoon ja siksipä lykkäsin yhteenmuuttoa pidemmälle ja pidemmälle. Kunnes seinä tuli vastaan vähän aikaa sitten ja mies halusi taukoa. Minun päätökselläni siitä tuli kuitenkin ero ilman taukoa ja nyt olen miettinyt mitä sitten.. Eron jälkeen on ollut vaikeaa, kaipaan suurta sosiaalista piiriä ja tiettyä statusta mutta myös miestä.
Mutta mitä pidempään asiaa mietin, niin ero oli oikein ja nyt meillä molemmilla on mahdollisuus löytää suhde, jossa molemmat rakastavat toisiaan ja oikeasti haluavat olla yhdessä vain sen toisen takia, ei sen takia mitä hän edustaa ulospäin.
Heips..
Juu, niin se tosiaan alkoi tuntuun et ei, ei.. Sinkkuna siis jussia juhlimaan...
Kaameita narttuja täällä.
Ei kyllä joo kannata lähteä suhteeseen jos ei kertakaikkiaan ole MITÄÄN tunteita toista kohtaan. Mulla on kai sitten ollut nykyistä tapaustani kohtaan mutta silmät vissiin aukes asialle vasta oikeen hetken tullen. On niitä "salamarakastumisiakin" kokenut mutta ne on ollut ihan perseestä ja pelkkiä kuplia. Ei mitään todellista. Eka pitkä ja tähänkin mennessä pisin ja onnistunein suhteeni alkoi myös sillä että ihmeteltiin toisiamme jonkin aikaa. Kundi ehkä enemmän innostunut musta kun mä siitä, mutta loppujen lopuksi oltiin monta vuotta kun paita ja peppu...juu. Kandee sitten varmaan teidänki miettiä että osaatteko olla ollenkaan yksin? Jos ette osaa, niin parempi varoa semmosia suhteita missä ei alussa mitään tunnu. Se on sillon vaan olemista olemisen vuoksi. Jos taas on samantekevää ootteko yksin tai ei, niin sillon täytyy olla jokin syy miksi toisen kanssa olette ruvenneet hengaamaan ja kun asialle antaa hieman aikaa, voi tapahtua se "pikkuhiljaarakastuminen" joka perustuukin jo oikeemmille asioille. Ja on mielenkiintosempi taival...