Elän suhteessa, mutta en elä kuitenkaan.
Suhdettamme on n. 2 vuotta takana. Olemme vähän alle kolmikymppisiä.
Kaikki mennyt suhteellisen putkeen. Meillä on ollut kivaa, viihdymme toistemme kanssa, seksi pelaa, vietämme lomiamme samaan aikaan, tapaamme tuttaviamme, vietämme illanistujaisia, lojumme sohvalla kasassa suukotellen ja katsellen iltaisin telkkaa, ennen nukkumaan menoa jne.
Eli kaiken puolin suhde näyttäisi päällisin puolin menevän hyvin!
Mutta… mutta.. me emme keskustele. Emme asu yhdessä, emme suunnittele tulevaisuutta, emme haaveile mistään yhteisestä, olemme itsenäisiä, mutta yhdessä melkeenpä joka pv.
Minua eniten stressaa se, että me emme keskustele.. olemme olleet kohta 2 vuotta yhdessä ja en tiedä oikeastaan mitään… Olen yrittänyt, mutta mies ei ala keskustelemaan, jankkauksen avulla saan hänestä jotakin irti. Mutta sekin on työn ja tuskan ja miehen tuhahtelujen jälkeen jo kova homma.. Tuntuu kauheen epätoivoiselle, että toinen on noin kertakaikkisen sulkeutunut, kun itse voisin jutella vaikka mitä ja mistä..
Mitä hittoa mä teen?...tuntuu että olemem jumahtaneet jonnekkin umpioon mistä ei pääse pois.. tai ainakaan minä en pääse pois.
Suhdettamme on n. 2 vuotta takana. Olemme vähän alle kolmikymppisiä.
Kaikki mennyt suhteellisen putkeen. Meillä on ollut kivaa, viihdymme toistemme kanssa, seksi pelaa, vietämme lomiamme samaan aikaan, tapaamme tuttaviamme, vietämme illanistujaisia, lojumme sohvalla kasassa suukotellen ja katsellen iltaisin telkkaa, ennen nukkumaan menoa jne.
Eli kaiken puolin suhde näyttäisi päällisin puolin menevän hyvin!
Mutta… mutta.. me emme keskustele. Emme asu yhdessä, emme suunnittele tulevaisuutta, emme haaveile mistään yhteisestä, olemme itsenäisiä, mutta yhdessä melkeenpä joka pv.
Minua eniten stressaa se, että me emme keskustele.. olemme olleet kohta 2 vuotta yhdessä ja en tiedä oikeastaan mitään… Olen yrittänyt, mutta mies ei ala keskustelemaan, jankkauksen avulla saan hänestä jotakin irti. Mutta sekin on työn ja tuskan ja miehen tuhahtelujen jälkeen jo kova homma.. Tuntuu kauheen epätoivoiselle, että toinen on noin kertakaikkisen sulkeutunut, kun itse voisin jutella vaikka mitä ja mistä..
Mitä hittoa mä teen?...tuntuu että olemem jumahtaneet jonnekkin umpioon mistä ei pääse pois.. tai ainakaan minä en pääse pois.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on vähän sama tilanne ja tunne!
Päällisin puolin menee hyvin... kunnioitetaan toisiamme yms..
Ärsyttävintä on juuri se, että minä haluaisin kekustella asioista ja puhua pölpötellä joutavia. Poikaystäävni taas puhuu ehkä vain silloin kun on jotain asiaa... Useimmiten minä saan kysyä miten töissä meni tai mitäs muuten kuuluu... ei hän kauheasti asioistaan ala oma-aloitteisesti puhumaan..
Toisinaan ajattelen, että eikö hän välitä vai mistä se johtuu? Yleensä päädynkin ajatukseen, että hän LUONTEELTAAN on vain sellainen.. Jos puhuisimme enemmän, välttyisin turhalta murehtimiselta ja miettimällä onko jokin vialla ja luulenko vain.. Se turhauttaa.. En myöskään aina halua olla se, joka utelee ja pölpöttelee, tulee vähän "dominoiva" olo..
Olen asiasta poikaystävälleni puhunut ja hän varmasti ymmärtää mitä tarkoitan, mutta eipä se asiaa ole pahemmin muuttanut.. Eli siis, taitaa vain olla parempi tyytyä tai toisessa tapauksessa etsiä puheliaampi persoona - sitä kuitenkaan en halua.. Onhan siinäkin omat vaikeutensa!
Olemme seurustelleet nelisen vuotta.. aina tämä mussukkani on sellainen ollut, ja tulee ehkä aina olemaan?
seurusteltu kans pian 4v ollaan 20 ja poikakaveri on aikas hiljanen eikä juuri mistään puhu eikä kerro mitä on päivän aikana hommannu..ite selitän jokasen pienenkin tapahtuman lähes tulkoon tai selitän mitä oon ostamassa tai tilaamassa ja kuka soitti ja mitä sanoi..hän ei juuri koskaan kerro kuka soittelee tai mitä aikoo ostaa...ehkä se on vain miesten ja naisten välinen ero? miehet ei jaksa puhua turhanpäiväsiä.
Hei, tytöt, sama juttu täällä! Ollaan seurusteltu 7 kk, molemmat ollaan 3-kymppisiä. Minä puhuapälpätän asioita, kyselen kuulumisia jne. Pidän siitä ja odotan edes joskus vastakaikua. Mutta, eipä mies lörpöttele: ei kysele kuulumisia, kerro tekemisistään tai muutenkaan kysele isommin asioita. Okei, on ihan kiva, ettei mies ole järkyttävän utelias, mutta olen sen ajatuksen kannattaja, että pitää puhua oppiakseen tuntemaan toisen.
Mutta annas olla, kun on kyse jostain jalkapallon tai jääkiekon analysoinnista tai muusta insinööritarkkuutta vaativasta tiedosta. Kuulkaa, silloin sitä juttua riittää. Osaan kyllä itsekin jutella näistä asioista, mutta en tiedä niistä niin paljoa, että voisin keskustella hänen kanssaan niistä fiksusti. Mies on insinööri, joten häntä kiinnostaa myös kaikki muu tekniikkaan liittyvä. Ja niistäkin luonnollisesti riittää juttua ja paljon. Tunnen itseni tyhmäksi kuunnellessani hänen monologia - haluaisin osallistua, mutta kun en tiedä niin paljoa.
Noh, kait se sitten on vaan niin, että tämä on se ero miesten ja naisten välillä. Yritän ymmärtää.