Mä olen niin loppu nyt...Nuorena menty naimisiin ja yhtä pidettu 15 v. ja teini-ikäiset lapset. Ollaan oltu alusta asti miehen kanssa aika erilaisia tyyppejä, nuorena se ei niin tuntunut, mutta kun ikää tullut ja itse kukin tässä matkan varrella vielä muutettu, niin nyt meidän erilaisuus tuntuu vain korostuvan.
Mieheni edustaa tätä jollain tavoin tyypillistä suomalaisesta mököttäjää, joka ei paljoakaan puhele tai pukahda. Sosiaalinen elämä = Viihtyy mieluummin telkun ja tietokoneen ääressä kuin muiden ihmisten kanssa. Kun ottaa jostain asiasta nokkiinsa, niin sitten aletaan mykkäkoulua. Enkä todellakaan edes tiedä aina mistä on kysymys, pitäisi olla kristallipallo. Kun ei suostu yleensä sanomaan mitään. Mykkäkoulua voi sitten jatkua vaikka pari viikkoa. Sitten aletaan pikku hiljaa vain käyttäytytä normaalisti; ihan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan eikä asiasta voida puhua. Olen lukuisat kerrat yrittänyt, mutta en enää vaan jaksa, ihan yksi lysti.
Itse olen erittäin sosiaalinen ja pidän siitä, että on ihmisiä ympärillä. Kiva olisi istua iltaa tai mennä yhdessä johonkin kaveriporukalla, mutta miestäni ei juuri koskaan saa mihinkään. Vierastaa kaikkea tämmöistä. Ja aina kun mulla on jotain menoa ulos, niin sitten ollaan yleensä pitkää namaa ennen ja jälkeen. On tosi harmillista katsoa kun muilla frendeillä on yhteisiä juttuja ja me kökitään kotona.
Miehelläni on ollut aika rankka lapsuus ja tiedän että moni käyttäytymiseen liittyvä asia tulee sieltä. Mutta hitto vie, kyllä jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on itsekin tajuttuva missä mennään ja miten hänen käyttäytyminen vaikuttaa koko perheeseen. Suuttuessaan jostain (omasta mielestäni täysin mitättömästä asiasta) hänen käyttäytymisensä muistuttaa 4 vuotiaan lapsen suuttumista kun ei ole saanut tikkaria. Olen monta kertaa saanut hävetä silmät päästäni mieheni käyttäytymistä muiden läsnäollessa.
Ja en ymmärrä sitä ollenkaan, että jos asiallisesti yritetään keskustella jostain tai kysytään, niin miksi aina tiuskitaan takaisin. Mieheni kanssa harvemmiten voi mistään keskustella niin, että lähdetään tiuskimislinjalle.
toinen asia on meidän ammattillinen eroavaisuus. Olen huomattavasti häntä ylempänä työn puolesta. Ikinä en tästä ole numeroa tehnyt. En ole mikään älyttömän kunniahimoinen, riittää kun olen mieluisessa duunissa. Olen joutunut sen eteen tekemään paljon ja opiskelemaan. Mutta mieheni ei tätä ymmärrä. Kitisee vaan aina omasta duunistaan, mutta mitään ei tee sen eteen että voisi pyrkiä eteenpäin. Enkä kyllä yhtään ihmettele ettei hän ole omassa työssään edennyt, sen verran hänen sosiaaliset taidot ovat heikot vaikka fiksu mies muuten olisikin.
Tämä nyt varmaan kuulostaa pateeettiselta valittamiselta, mutta nyt vain mitta on tullut täyteen. Itse en todellakaan ole mikään puhdas pulmunen, kyllähän ongelmiin tarvitaan aina kaksi ihmistä. Mun heikkous on se, että olen ehkä liian kiltti. Nielen vaan kaikki paskat, enkä uskalla tarpeeksi sanoa takaisin. Ja kun yrittää puhua, niin asiat kääntyy aina siihen, että häntä tässä syytetään vaikka kuinka rakentavasti yrittää aloitta keskustelun.
Mieheni edustaa tätä jollain tavoin tyypillistä suomalaisesta mököttäjää, joka ei paljoakaan puhele tai pukahda. Sosiaalinen elämä = Viihtyy mieluummin telkun ja tietokoneen ääressä kuin muiden ihmisten kanssa. Kun ottaa jostain asiasta nokkiinsa, niin sitten aletaan mykkäkoulua. Enkä todellakaan edes tiedä aina mistä on kysymys, pitäisi olla kristallipallo. Kun ei suostu yleensä sanomaan mitään. Mykkäkoulua voi sitten jatkua vaikka pari viikkoa. Sitten aletaan pikku hiljaa vain käyttäytytä normaalisti; ihan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan eikä asiasta voida puhua. Olen lukuisat kerrat yrittänyt, mutta en enää vaan jaksa, ihan yksi lysti.
Itse olen erittäin sosiaalinen ja pidän siitä, että on ihmisiä ympärillä. Kiva olisi istua iltaa tai mennä yhdessä johonkin kaveriporukalla, mutta miestäni ei juuri koskaan saa mihinkään. Vierastaa kaikkea tämmöistä. Ja aina kun mulla on jotain menoa ulos, niin sitten ollaan yleensä pitkää namaa ennen ja jälkeen. On tosi harmillista katsoa kun muilla frendeillä on yhteisiä juttuja ja me kökitään kotona.
Miehelläni on ollut aika rankka lapsuus ja tiedän että moni käyttäytymiseen liittyvä asia tulee sieltä. Mutta hitto vie, kyllä jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on itsekin tajuttuva missä mennään ja miten hänen käyttäytyminen vaikuttaa koko perheeseen. Suuttuessaan jostain (omasta mielestäni täysin mitättömästä asiasta) hänen käyttäytymisensä muistuttaa 4 vuotiaan lapsen suuttumista kun ei ole saanut tikkaria. Olen monta kertaa saanut hävetä silmät päästäni mieheni käyttäytymistä muiden läsnäollessa.
Ja en ymmärrä sitä ollenkaan, että jos asiallisesti yritetään keskustella jostain tai kysytään, niin miksi aina tiuskitaan takaisin. Mieheni kanssa harvemmiten voi mistään keskustella niin, että lähdetään tiuskimislinjalle.
toinen asia on meidän ammattillinen eroavaisuus. Olen huomattavasti häntä ylempänä työn puolesta. Ikinä en tästä ole numeroa tehnyt. En ole mikään älyttömän kunniahimoinen, riittää kun olen mieluisessa duunissa. Olen joutunut sen eteen tekemään paljon ja opiskelemaan. Mutta mieheni ei tätä ymmärrä. Kitisee vaan aina omasta duunistaan, mutta mitään ei tee sen eteen että voisi pyrkiä eteenpäin. Enkä kyllä yhtään ihmettele ettei hän ole omassa työssään edennyt, sen verran hänen sosiaaliset taidot ovat heikot vaikka fiksu mies muuten olisikin.
Tämä nyt varmaan kuulostaa pateeettiselta valittamiselta, mutta nyt vain mitta on tullut täyteen. Itse en todellakaan ole mikään puhdas pulmunen, kyllähän ongelmiin tarvitaan aina kaksi ihmistä. Mun heikkous on se, että olen ehkä liian kiltti. Nielen vaan kaikki paskat, enkä uskalla tarpeeksi sanoa takaisin. Ja kun yrittää puhua, niin asiat kääntyy aina siihen, että häntä tässä syytetään vaikka kuinka rakentavasti yrittää aloitta keskustelun.
Vastaukset 2
Vanhimmat
jos rehellinen puhuminen ei auta, niin et voi jäädä ihan yksin tuollaisen ihmisen kanssa. minulla oli myös vaikea lapsuus, mutta en voi syyttää nykyisiä ongelmiani siitä, itse olen kuoppani kaivanut ja siihen tippunut (tai siis eihän asiani huonosti ole, mutta jos olisi, niin itseäni saisin syyttää).
en voi kiukutella ja syytellä muita. jos niin teen, niin pyydän anteeksi.
kyllä miehesi pitäisi oppia hiukan oikeaa elämää, sisällä omassa kotona nyhjöttäminen ei edistä.
Mulle pomppas tekstistäsi kaksi asiaa ja alko ärsyttämään...Sanoit olet jotenkin huipumpi työsaralla kuin miehesi,mutta koti on toinen juttu ja parisuhde et työlläsi saa/voi päteä sillä asialla ei toimi muuten.Ei tuttavanikaan vaikka työkseen opettavat,opeta kotona.
Toinen.sanoit,että häpeät miestäsi joisskin tilanteissa.Ei toisen takia saa hävetä olette kaksi eri yksilöä ja hyväksytte toisenne sellaisena.On sulla aika huono itsetunto jos pitää hävetä toisten puolestakin,pidä vain oma palstasi.
Kolmas.Toiset menee ja menee.Järjestä ensin omat asiat kuntoon,mieti rakastatko tuota miestäsi ihan oikeasti vai haluatko vain että sinä muuttaisit hänet niin ihanaksi kuin toistenkin miehet ovat.Paljon on sulla vielä itselläsi muuttumista!