Kirjoitan tänne etten kuolisi. Onko kukaan itsessään kokenut tai käynyt läpi sellaista tilannetta, jossa monen monen vuoden on-off suhteen lopulta parannuttua toisen avauduttua vihdoinkin, ja elämäntilanteiden paremmin sopiessa, saan sanottua mielestäni rakentavasti ja ei-syyttävään sävyyn erään asian joka on tuonut ihan mielettömästi tuskaa koko tuntemisajan, ja toinen pyytää anteeksi ja sanoo ettei ole tajunnut mutta nyt ymmärtää, ja ehdottaa tapaamista. Mutta sitten ei kuulukaan mitään ja viesteihin ei vastata (juuri se tuskaa aiheuttanut kyttäytyminen!). ??
Ei tällaista kestä eikä voi ymmärtää, miten kukaan voi tehdä tällaista ja mitä siitä saa, kun ihminen on itse aina uudestaan ja uudestaan halunnut kanssani tekemisiin??
Ei tällaista kestä eikä voi ymmärtää, miten kukaan voi tehdä tällaista ja mitä siitä saa, kun ihminen on itse aina uudestaan ja uudestaan halunnut kanssani tekemisiin??
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vanha totuus,että alkoholisti sairastuttaa kymmenen ihmistä ympäriltään,sama pätee moniin muihinkin marginaaliryhmiin..Vapauta itsesi!
(Syitä käyttäytymisen epäjohdonmukaisuuksiin tuskin löydät..selityksiä sitäkin enemmän)
että hankkiudutte eroon?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=3500000000000010&posting=22000000017319943
En kuitenkaan usko.Tekstissä oli kohtia,jotka kertoivat asioiden nyt järjestyneen kontra mahdollinen yhteinen seurustelu,seurustelun jatkaminen tms...
mutta vastaan silti: että mikäli seurustelet, ja huomaat että toinen tekee olosi sellaiseksi, että et viihdy itsesi kanssa, tai että kulut paljon, kannattaa miettiä on suhde hyväksi sinulle tai hänellekään sitä myöten.
Toivottavasti olo helpottaa :)
Kiitos kommenteistanne, tuo on se omakin kanta tässä ollut että eroon on päästävä, mutta sehän tässä niin pimeetä onkin, kun mies ei päästä!
Tuo vertaus alkoholistin vaimoon on sama mikä itsellä on koko ajan mielessä. Sitä ei vaan voi uskoa että toinen tahallaan tunkee takaisin satuttamansa ihmisen elämään, vain jatkaakseen samaa käytöstä.
Aina vaan hän jatkaa muistuttelua itsestään. Ja olen siksi niin havoittuvainen ja altis lopulta vastaamaan, koska tiedän kuinka olennaista meidän olisi selvittää tätä juttua edes hiukan. Nyt tästä on tullut tällainen sisäinen monsteri, olen todellakin koettanut ihankaikki mahdolliset keinot parantuakseni, mutta aina kun olen tuntunut saavani itseni jotenkin ehjemmäksi, hän palaa jostain ihmeestä elämääni häiriköimään, ja yleensä juuri silloin kun hellyydentarpeeni on valtava ja olen äärimmäisen haavoittuva.
Tällaista en kyllä kenellekään toivo, olkoon tämä esimerkkinä siitä kuinka tärkeää on keskustella tai ainakin antaa toiselle mahdollisuus puhua kipeistäkin asioista. Se on ainoa tie eheyteen. Minä olen aina jäänyt yksin tuskieni kanssa, ei mies niistä edes tiedä kun ei häneen saa yhteyttä tai saa ainakin olla äärimmäisen varovainen puheissaan, koska sieltä tuleva loukkaus on yleensä vielä suurempi kuin omat kauhukuvat. Joten aina päädyn itsekseni selvittelemään asiat, ja löydän jonkunlaisen rauhan, kunnes taas... Tämä on ihan oikeasti kuin eläisi ikuisessa helvetissä, tietäen että kaikki hyvä on olemassa vain sen tähden että se otetaan melkein heti pois ja sitä seuraava painajainen on sitäkin karmeampi. Ja olen tosissani. Minä olen tiedättekö ihan murusina, vammautunut. En onnistu luomaan mitään suhteita, enkä kiinnostu kenestäkään, kun nuoruus on mennyt tuskissa ja kaikkea epäillessä. Ja kuitenkin olen ulkoisesti erittäin hyvin pärjännyt, teoriassa fiksu ja terve. Paitsi että olen kroonisesti alakuloinen enkä nauti ihmisistä tai oikein mistään, pelkään kaikkea. Nyt olen siinä iässä että olen vakavien päätösten ja suhteiden edessä, mutta tíedän liian hyvin kuinka paljon on jäänyt kokematta eikä itsetuntoni ole päässyt kehittymään. Sitä kasvaa toisen sisälle kun tarpeeksi kauan on ajatuksissa. Näin meille on käynyt. Eikä me "oikeasti" olla koskaan seurusteltu. Aina on tullut tauko ennen sitä.