Tosi väärin. Kaikkien suurien ongelmien selviämisen jälkeen olen tilanteessa, jossa olisi mahdollisuus jatkaa entisen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa, mutta meillä on niin erilaiset näkemykset yhteisestä tulevaisuudesta ettei se varmaan ole mahdollista.
Itse haluaisin mielestäni kovin normaaleja asioita. Oman kodin (ei kerrostaloa keskellä isoa kaupunkia sinkkualueella) ja lapsia. Hän haluaa asua vuokra-asunnossa eikä lapsia. Mies on jo 30 , joten ehkä tämän mielipiteen voisi ottaa vakavasti ja itsekin 30 niin en voi ikuisesti odottaa ajatusmaailman muuttumista, jota ei ehkä tapahdu, biologisista syistä tietysti.
Järkevä sivustakatsoja tietysti kysyy mikset mene eteenpäin. Olen sitä jo pari vuotta tehnyt eli minulla on mahdollisuus aloittaa elämä uuden miehen kanssa, jolla samat tavoitteet. Siis todella ihana mies kaikintavoin, mutta kuin ihmeessä saan selitettyä asian mun tunne-minälle, joka ei suostu päästämään irti. Jos siis luopuisin mun lapsihaaveista niin tietäisin mitä tehdä, mut se tuntuu liian raskaalta vaatimukselta, koska ihan todella paljon lapsia jo haluaisin.
Tosi usein herään öisin uniin ex-poikaystäni ja siihen, että olen taas itkenyt itsekseni samaa asiaa. Ennen kuin tämä liian vahva tunneside ex:ään loppuu, tuntuu kuin en pystyisi antamaan kenellekään toiselle oikeaa mahdollisuutta. Kuin ihmeen kauan mun täytyy taistella itseäni vastaan, että helpottaa. Ei olisi kiva kuulua siihen mummo joukkoon, joka ei koskaan saanut itselleen rakkauden kohdetta vaan perusti perheen jonkun toisen kanssa, josta tykkää ihmisenä. Onko suhteessa tärkeämpää palava rakkaus toista kohtaan vai se, että haluaa isoilta linjoiltaan samoja asioita?
Niin ja miksi havaintojeni mukaan ajatusmaailma - ei lapsia kuuluu pitkälti pääkaupunkiseudulle, miehet pienemmissä kaupungeissa ovat ilmeisesti perhe myönteisempiä.
Itse haluaisin mielestäni kovin normaaleja asioita. Oman kodin (ei kerrostaloa keskellä isoa kaupunkia sinkkualueella) ja lapsia. Hän haluaa asua vuokra-asunnossa eikä lapsia. Mies on jo 30 , joten ehkä tämän mielipiteen voisi ottaa vakavasti ja itsekin 30 niin en voi ikuisesti odottaa ajatusmaailman muuttumista, jota ei ehkä tapahdu, biologisista syistä tietysti.
Järkevä sivustakatsoja tietysti kysyy mikset mene eteenpäin. Olen sitä jo pari vuotta tehnyt eli minulla on mahdollisuus aloittaa elämä uuden miehen kanssa, jolla samat tavoitteet. Siis todella ihana mies kaikintavoin, mutta kuin ihmeessä saan selitettyä asian mun tunne-minälle, joka ei suostu päästämään irti. Jos siis luopuisin mun lapsihaaveista niin tietäisin mitä tehdä, mut se tuntuu liian raskaalta vaatimukselta, koska ihan todella paljon lapsia jo haluaisin.
Tosi usein herään öisin uniin ex-poikaystäni ja siihen, että olen taas itkenyt itsekseni samaa asiaa. Ennen kuin tämä liian vahva tunneside ex:ään loppuu, tuntuu kuin en pystyisi antamaan kenellekään toiselle oikeaa mahdollisuutta. Kuin ihmeen kauan mun täytyy taistella itseäni vastaan, että helpottaa. Ei olisi kiva kuulua siihen mummo joukkoon, joka ei koskaan saanut itselleen rakkauden kohdetta vaan perusti perheen jonkun toisen kanssa, josta tykkää ihmisenä. Onko suhteessa tärkeämpää palava rakkaus toista kohtaan vai se, että haluaa isoilta linjoiltaan samoja asioita?
Niin ja miksi havaintojeni mukaan ajatusmaailma - ei lapsia kuuluu pitkälti pääkaupunkiseudulle, miehet pienemmissä kaupungeissa ovat ilmeisesti perhe myönteisempiä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
onko miehellä jokin syy ettei suostu tekemään lapsia? mitä hän oikein elämältä haluaa..?
Olemme aiheesta keskustelleet ja vaikka hän todella paljon pitää lapsista hän sanoo ettei halua itselleen ja ettei halua ottaa vastuuta. Muutenkin hän tuntuu päättäneen ettei vaan halua lapsia ja on sitä mieltä, että miksi kaikkien pitäisi haluta. Itseasiassa tunnen itsekin pariskuntia (yli 40 vuotiaita), jotka tietoisesti ovat halunneet viettää elämän kaksistaan. Eikä siinä mitään kritisoitavaa, jos se on yhteinen päätös.
Keskustelimme aiheesta vasta 5vuoden yhdessä olon jälkeen, koska kuvittelin, että ilman muuta oltaisiin asiasta yhtä mieltä. Mies vaan sanoi ettei koskaan joutunut aiemmin tosissaan miettimään asiaa vaikka onkin ollut parissa pitkässä suhteessa aiemmin.
En usko, että hän on todella pohtinut mitä elämältä haluaa, koska ei elä muutenkaan niin suunnitelmallisesti. Kaikinpuolin kunnollinen ja kiltti hän siis muuten on ettei tule väärinkäsityksiä.
Uskoisin, että monella miehellä kyllä on halu saada lapsia joskus, mutta kun sitä nyt voi lykätä jopa tuonne toiselle puoliskolle vuosisataa, niin sitten vielä 30-kymppisenäkin saatetaan selitellä, ettei haluta lapsia. Tuo miehesi "suunnitelmattomuus" hieman viittaisi tuohon, "ei vielä"-asenteeseen.
Toisaalta, on se perheen perustaminen niin iso juttu, että miehelläsi on täysi oikeus olla haluamatta sitä. Mutta, hänen tulisi kuitenkin ajatella asiaa sinun kannaltasi ja miettiä, haluaako hän perheen sinun kanssasi. Se siis tulisi perustaa nyt.
En halua teitä tuomita mistään, mutta ihmettelöen kyllä suuresti, miksei tällaisista suurista asioista keskustella jo alkuvaiheessa...tiedän jo monia suhteita, jotka ovat rikkoutuneet vuosien päästä sen takia, että toinen haluaa perheen ja toinen ei. Mieli voi tietenkin muuttua ajan myötä, mutta yhdessäkin tapauksessa mies oli aina tiennyt ettei halunnut lapsia...uutta asuntoa kun ostivat, ni nainen suunnitteli lastenhuonetta ja mies atk-huonetta "ylijäämä"-huoneeseen... :)
Todella moni on nykyään sitä mieltä, ettei lapset kuulu omiin tulevaisuudensuunnitemiin. Kai syytä voi hakea yhteiskunnan yleisestä kehityksestä, ihmisten lisääntyneestä hedonismista ja itsekkyydestä. Tai ei välttämättä itsekkyydestä...mut oma vapaus ja se, ettei ole riippuvainen kenestäkään...voi tehdä mitä haluaa..ne ovat nykyään monelle ykkösprioriteetteja. Ennen vanhaan olisi varmasti ollut ok ajatella, että ilman muuta niitä lapsia jossain vaiheessa siunaantuu. Aiankin sitten suvun jatkuvuuden ja tatuksen vuoksi jollei muuten.
Et voi muuttaa miestäsi, hänen tapaansa ajatella. Kyllä noin "vanhalla" on jo todennäköisesti aika selkiytyneet mielipiteet oman elämänsä suhteen (vaikka sanoitkin ettei ole pohtinut jne..). On sääli jättä muuten toimiva parisuhde, mutta jos lapset ovat todella tärkeitä sinulle, satutat vain itseäsi jatkossa...vaikka voihan olla, ettet edes saa lapsia. Sekin on nykyään enemmän mahdollista kuin ennen.
Onnea kuitenkin...lapseton elämä voi myös olla onnellista, mutta jos sinusta päivittäin tuntuu pahalta eikä muutosta synny suuntaan eikä toiseen, tiedät varmasti mitä tehdä.
Itselläni oli 3 useamman vuoden suhdetta siinä 20-30 vuotiaana. Jokainen näistä miehistä olisi halunnut lapsia, mutta itsestäni tuntui etten vielä halua. Pitäisi olla vakituinen työ yms asiat kunnossa.
Sitten tapasin elämäni miehen. Jalat lähti alta kerrasta. Tajusin etten koskaan aiemmin ollut rakastunut. Yllättäin tämä mies alkoi puhua kuinka tykkää lapsista ja joskus haluaisi.. huomasin itse ajattelevani ihan samoin. Tässä on se mies jonka kanssa haluan lapsia. Eli kun kohde on oikea mieli näköjään muuttuu kerrasta. Siinä ei tarvitse enää mitään selittelyjä vakituisesta työstä jne.
No, saimmekin 2 lasta, mutta miestä ja isää lapsilla ei enää ole. Sattuikin olemaan tälläinen patologinen naistennaurattaja joka aina etsii uuden uhrin.
Jossakin vaiheessa kadut, mikäli ette miehen yksipuolisella päätöksellä hanki lapsia. Sinulla biologinen kello päättää aikataulun, mutta mies saattaakin muuttaa mieltänsä vielä viiskymppisenä.
Perhe-elämä on todella antoisaa, varsinkin jos isäkin on lapsirakas, eikä "väkisin" isäksi tullut.
Mieti nyt tarkkaan, jos suhteesi tähän mieheen päättyisikin, ei sinulla ole enää mahdollisuutta tehdä lapsia.
Minä ottaisin lapsirakkaan miehen ja perustaisin perheen (tai niin olen tehnytkin)...
Minusta on kertakaikkisen käsittämätöntä, ettei tällaisista suurista asioista puhuta jo viimeistään kun ollaan yhteen muuttamassa.
Suolaa ei pitäisi haavoihin hieroa, mutta kyllä se vähän naisen homma olisi, koska, kuten totesitte, miehellä on kyllä aikaa maailman tappiin. Ei ole mitään niin surullista ja naivia kuin biologisen kellon vedellessä viimeisiään kuulla naisen suusta: "Minä luulin, että kyllä se mies muuttaa mielensä." Oletteko te itse niin painostettavissa?
Ette ilmeisestikään, koska muuten asettaisitte miehen lapsihaaveidenne edelle.
Joskus tuntuu, että puhuttaessa miehistä tai naisista, he iso massa markkinatavaraa, joista aika moneen voi jotenkin tykästyä ja siksi viettää elämän yhdessä.
Ja jos joku ei miellytä vaihdetaan sopivampaan pakkaukseen. Se, että on aivan täydellisen rakastunut vain yhteen ihmiseen, jolla on moniakin puutteita, on sitten kai liian vaaleanpunaista.
En aloittanut suhdetta noin 25vuotiaana löytääkseni isän mahdollisille lapsilleni, koska en nuorempana asiaa edes paljoa ajatellut. Itseasiassa en koskaan aiemmissa suhteissani ollut valmis siihen. Tavattuani ihmisen johon rakastuin aivan liikaa (tunne oli/on molemmin puolinen) ajatus yhteisestä lapsesta vaan kehittyi (siis minulla). Minusta lapsen saaminen liittyy tosi voimakkaasti juuri siihen yhteen ihmiseen ja nyt tuntuu, ettei millään ole niin väliä jollen sitä juuri hänen kanssaan voisi saada. Tiedän haluavani kovasti lapsia ja siksi yritänkin päästä irti ihmisestä, jota rakastan.
Irtipääsyä tunnetasolla olen yrittänyt mm. asumalla yli vuoden ihan eri kulttuurissa, tutustumalla uuteen ihmiseen jne. Silti tunteeni häntä kohtaan ovat yhtä vahvat kuin aina ennenkin.
Miksei tunteita voi kontrolloida.
Minun havaintojeni mukaan vauvakuume menee miehen rakastamisen ohi. Muuten nainen ei kyselisi, pitäisikö jättää mies, joka ei halua lapsia.
Toisekseen olen tavannut useamman naisen, jotka ovat eronneet saatuaan pari muksua ja todenneet, etteivät oikeastaan koskaan rakastaneetkaan miestä. Aika ja elämäntilanne oli oikea lapsille, isäksi kelpasi ensimmäinen halukas. Nimittävät sitä erottuaan 30:n kriisiksi.
Tämä kaikki ei rohkaise isäksi ryhtymistä.
Kuulostaa kyllä tosi laskelmoidulta, olen samaa mieltä. Tekee nyt minkä päätöksen tahansa niin siihen pitäisi voida sitoutua muutenkin kuin vaan lapsen hankinnan kannalta.
Ja ehkä olet oikeassa tuossa, että vauvakuume (vaikkei mulla sellaista varsinaisesti ole, halu vaan perustaa perhe yhden tietyn ihmisen kanssa, joka ei onnistu) menee vielä ohi rakkauden tunteiden. Ehkä. Olen juuri tuossa risteyskohdassa, jossa pitäisi tietää mille polulle sitä astelee. Kaksi voimaa vetää eri suuntiin, yritä siinä sitten ajatella järkevästi, toiset huomioonottavasti ja tulla vielä onnelliseksi.
Ja vielä jos saa jupista luontoa vastaan, niin miksi miehet voivatkaan tulla isäksi niin vanhoina ettei biologisista kelloista tarvitse sinänsä puhua..
Ai niin ja lohdutuksena, ei kannata koskaan yleistää. Naiset ovat kaikki erilaisia ja varmasti huomattavasti suurin osa on niitä, jotka eivät näe kumppaniaan vaan lapsien tarjoajana.
Yritä ymmärtää ettei kaikki vaan halua lapsia. Mitä sitä väkisin tekemään ja levittelemään paskoja geenejä, jos ei vaan yksinkertaisesti halua. Ei se ikää katso. Mäkin olen 32 vee, enkä lapsia halua.
Jotenkin tuntuu oudolta, että suhde on todella toimiva, jos halutaan elämältä eri asioita. Tässä on kyseessä elämän peruskysymyksiä, ei siis kyse siitä tykkääkö mansikka- vai vaniljajäätelöstä.
Miksi olet niin rakastunut tähän ihmiseen? Mitä sinun tarpeitasi hän tyydyttää?
En voi kontrolloida tunteitani, toimin ainoastaan niiden vastaisesti. Eli olen lähes päättänyt olla aloittamatta uudestaan yhteistä elämää miehen kanssa, jota rakastan, koska toiveet perheen suhteen eivät kohtaa. Ei se silti tarkoita, että irtipääseminen olisi helppoa. Suhde ei varmaan voisi olla toimiva ts. minä kärsisin tilanteesta.
Miksi olen rakastunut - olisi mukava tietää itsekin, kuvittelin aina, ettei maailmassa ole yhtä ainoaa oikeaa. Ehkä se on joku 'henkinen yhteys' jollaista tunnen hänen kanssaan ja vatsassa oleva voimakas tunne hänen lähellään. Jollen ole hänen kanssaan tuntuu kuin jotain ehdottomasti puuttuu.
Mitä tarpeita tyydyttää.
Koko yhdessäolon aikana minulla oli aina hyvä olla hänen kanssaan ja esim pitkän huonon päívän jälkeen kotiin saapuessa alkoi hymyilyttää pelkästään toisen näkeminen. Halaaminen ja läheisyys olivat olennainen osa suhdetta. Jne. Tietysti jotain pieniä huonojakin piirteitä (minun mielestäni, persoonallisuus eroja lähinnä), joita löytyy kaikissa ihmisissä.
Eli yritän elää nyt järjen mukaan. Kovasti vaan pohdituttaa, että kuin kauan toisesta irtautuminen tunnetasolla voi kestää.