Olen itse olsaltani aiheuttanut ehkä huolimattomuudellani oman lapseni kuoleman. Kukaan ei voi ymmärtää, mitä taakkaa joudun mukanani kantamaan loppuelämän. Mutta se on minulle oikein.
Miten selvitä lapsen kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä?
pimeää
165728
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
muu kuin uskoa että Jeesus Kristus on kärsinyt sinunkin puolestasi. Hän kantoi ristillä sinun syntisi.. et kykene tapahtunutta itse sovittamaan, et kantamaan. Nöyrry tapahtuneen edessä, usko että Jeesus kuolemallaan sovitti tekosi.
Muutoin sinulla ei ole vaihtoehtoja. Eikä kyllä muillakaan, jokainen on tehnyt jotain minkä kantamiseen ei itse kykene.
Ei siinä jeesukset auta jos ei ole uskovainen. Jos sittenkään.
Kuten eräs isä sanoi olevansa "enkelin isä". Ja kun häntä lohdutettiin että lapsella on hyvä olla taivaan Isän luona niin isä sanoi että lapsi olisi halunnut ollaa täällä maan päällä ihan oman isänsä ja äitinsä ja muiden kanssa.
Ja tää oli uskovaisten lehdestä.
On tutkittu että oman lapsen menettäminen on kaikkein traumatisoivin asia elämässä ja toivon todella että sitä ainakaan minun ei tarvi kokea. Pelkkä ajatuskin tekee ahdistavan olon.
"pimeää" saa myötätuntoni.
kenenkään kirjoituksille, jokainen tuokoon oman näkökantansa, eikä sitä pidä halveksia!-eikö niin. Kyllä se sanattomaksi vetää oman lapsen kuolema ja jos siitä vielä syyllisyyttä kantaa, niin monin verroin vaikeampi sanoa mitään! Auttaneeko aikakaan noin vaikeas tilantees? Ehpä sit aikanaan meille selviää miksi kävi niinkuin kävi, uskon vakaasti ettei elämä pääty kuolemaan. En jaksas olla täällä jos ajattelisin tpoisin, sillä jokaisdenhan on saatava hyvyyden/pahuuden mukainen palkka ja se ei aina elämän aikana toteudu! Muut voi olla mieltä mitä tahansa, mutta tämä oli minun "uskoni" -saa vapaasti pilkata jos se jonkun oloa helpottaa! Jaksamista ja Apua toivon alkuperäiselle kirjoittajalle!
Jos sinulla ei ole muuta turvaa isyydessäsi kuin toivoa,ettei ainakaan sinun tarvitse kokea oman lapsen menetystä, niin mitä turvaa sinulla oikeastaan on?
Aika hataralla pohjalla olet. Ihmetyttää, miten erinomaisena sinä pidät itseäsi, että mahdollisesti omasta toivomuksestasi välttyisit ihmisen traagisimmalta kokemukselta? Mitä poikkeuksellista sinä olet tehnyt, että voit minut haukkuen pitää täysin varmana, ettei jeesukset auta ? Entä ajattelitko omassa erehtymättömyydessäsi,että minä esimerkisi aina olen tiennyt tämän totuudeksi, joka ainakin omalla kohdallani toimii. Oletko aivan varma, etten minä ole menettänyt elämässäni mitään, tehnyt mitään korjaamatonta, jonka edessä olen joutunut toteamaan,etten itse pysty syyllisyyttäni kantamaan, sen kanssa elämään? Kuvitteletko,että kaikki maailman uskovaiset ovat samaa kastia, imeneet äidinmaidossa pelastuksen,eivätkä ole omin toimin ajaneet elämäänsä siihen pisteeseen,ettei ole vaihtoehtoina kuin kuolema oman käden kautta, tai elämä uskossa siihen,ettei niin isoa asiaa olekaan, ettei sitä ole jo annettu anteeksi, ja elää loppuelämänsä NÖYRÄNÄ sen tiedon varassa?
Omasta mielestäni syyllisyyden tunto on se, joka saattaa ajaa ihmisen uskovaiseksi.Ei tietysti välttämättä, voihan sitä tietysti yrittää peittää toisia syyttelemällä, ryyppäämällä tai tekemällä jotain muuta, joka viime kädessä vie silkkaan tuhoon.
Olen ajatellut asioita monelta kantilta. Olin aivan vihainen nistä enkeli jutuista joita minulle höpötettiin kun poikani kuoli. Minulle hän oli se sama poika kuin ennenkin. Ajattelen kans et kyllä se poika olisi halunnut olla täällä äidin isän ja muiden kanssa. En pysty millään kuvittelemaan häntä mihinkään muualle sopivaksi kuin omaan kotiinsa. Näen unta että hän tulee kotiin sanoo ovella että "tulin kotiin ko siellä oli tylsää". Mieheni näki unta että poika soitti ja sanoi tulevansa kotiin kello yksi. On kai se helpotus jos saa avun jeesuksesta on tämä tuska niin kauheaa yksin kokea, mulla ei nyt ymmärrys riitä vielä siihen vaikka en ole syyttänyt jumalaa tästä
Kyllä olen oikein tosi paljon erinomaisempi kuin jeesus tai joku muu satuolento.
Mun muksun eteen teen kaiken sen minkä voin jotta se eläis turvallisesti ja eläis pitkään, jos se sitten vaan auttaa. Mut jos alan johonkin jeesukseen luottaan niin mäkeen menee, ihan alkumetreistä.
Kyllä niitä jälkiviisaita on maailma puolillaan, ja sun jeesukses on ihan samanlainen juttu. Auttais etukäteen.
On muuten mulla sellaistakin elämänkokemusta runsaasti että on tullut ikään kuin perstuntuma siihen miten jeesus auttaa. Sain kyllä ihan itse olla oma jeesukseni.
Kerropa vaan missä se jeesut oli pari vuotta sitten Aasian tsunamin aikana?
Minä en ainakaan selviä,en surusta ja ikävästä,enkä myöskään syyllisyydestä,olisinko voinut tehdä jotain tai ehkä toisin.En osaa sinua auttaa,mutta halusin kertoa ajatukseni.Jeesus ym.asiat minua suututtavat,jos sellainen olisi,miksi lapseni annettiin kuolla nuorena,kun elämä vielä edessä!!??Kuitenkin toivon sinulle voimia ja että joskus saisit elämästä vielä kiinni.Kamalimman olet kokenut,sitä ei ymmärrä kuin toinen saman kokenut.
Kaksi ja puoli vuotta on tapahtuneesta. Ei siitä taida päästä yli koskaan. Tunnen syyllisyyttä kun en ollut lapseni luona, kun hän nukkui yllättäen pois. Sairaalassa. Mietin yhä uudestaan, olisiko hän minulle kertonut, että nyt sattuu johonkin kovasti. Hän oli liian kiltti, ei halunnut vaivata hoitajia. Jos olisin ollut vierellä, olisiko hänet saatu nopeasti teholle ja ehkä pelastettua. Kysymys, jonka kanssa joudun lopun elämäni elämään.
HEI! KUN LUIN SINUN KIRJOITUSTA, TUNTUI KUIN SE OLISI OLLUT OMANI. MEIDÄN PIENI LAPSI KUOLI ONNETTOMUUDESSA, JOKA JOHTUI OMASTA MIELESTÄNI MEIDÄN VANHEMPIEN HUOLIMATTOMUUDESTA. KAIKKI SANOVAT, ETTÄ SE EI OLLUT KENENKÄÄN SYY MUTTA SE EI AUTA TÄTÄ TUSKAA, SURUA JA IKÄVÄÄ JA KAIKEN LISÄKSI SYYLLISYYTTÄ! TAPAHTUMASTA ON NYT REILU 2KK JA OLEN HYVÄKSYNYT SEN TOSIASIAN ETTÄ JOUDUN KANTAMANN LOPUN IKÄÄNI TÄTÄ TAAKKAA. OSA MINUSTA ON SÄRKYNYT, EIKÄ SE KORJAANNU IKINÄ MINUN ELÄMÄNI AIKANA. JOKA PÄIVÄ, JOKA TUNTI JA MELKEIN JOKA MINUUTTI AJATTELEN LASTANI, JOKA VOISI VIELÄ ELÄÄ JOS OLISIMME OLLEET VAROVAISEMPIA... PIENEN SIRUSEN VERRAN LOHDUTTAA TIETO SIITÄ, ETTÄ TOISETKIN OVAT TEHNEET VIRHEITÄ JA TULEVAT AINA TEKEMÄÄN. HALUAISIN KESKUSTELLA SINUN KANSSASI ENEMMÄN, USKON ETTÄ VOISI AUTTAA MEITÄ KUMPAAKIN? KIRJOITTELE!
lohdutitte minua tässä kamalassa syyllisyyden tunnossa ja tuskassa :´( Minut pitää elämässä kiinni toinen lapseni jolle voin vielä olla äiti. Oletko "kahden lapsen äiti" löytänyt sellaisen yhteisön kuin Enkelivauva? Siellä on vertaistukiryhmä lapsensa menettäneille. Joukossa vauvojen, kuin vanhempienkin lasten menettäneitä. Itse olen saanut lohtua hiukan sieltä, mutta tuntuu ettei muilla ole samanlaista kokemusta kuin itsellä joka saan vielä kantaa tätä raskasta syyllisyyden taakkaa mukanani. Kirjoittelisin mielelläni kanssasi, mutta mitään mailiosoitetta en uskalla nyt tähän laittaa. Voimia sinulle toivotan, lapsenne kuolemasta niin vähän aikaa, ja kaikki tuntuu varmasti vielä painajaismaiselta. Kyllä se vähän helpottuu ajan myötä, muttu suru ja ikävä kulkee varmasti koko ajan mukana.
Luin juuri viestisi ja tunsin syvää myötätuntoa sinua kohtaan. Olen joutunut pohtimaan paniikkiin asti samanlaisia tuntemuksia. Ei mikään saa lastani takaisin vaikka toteaisin syyllisyyteni siihen. Järki välillä sanoo että et voinut mitään, hänen aikansa oli nyt, toiset sanovat, jopa että hän välttyi vielä pahemmalta. Itsesyytöksissäni olen jopa ajatellut ettei minulle tarvitse tapahtua mitään hyvää, ei minun tarvitse nauttia kesästä ja auringosta, ei edes hyvästä ruuasta. Ja kuitenkin tämä kaikki tapahtuu, miksi? Yön pitkinä tunteina piinaan itseäni lapsen viimeisen aamun tapahtumilla, kaikki mitä tein meni väärin, päästin hänet ulos, laitoin juuri sen takin missä oli kiinteä huppu jne. Olinko itsekäs sain hänet hetkeksi ulos että sai olla rauhassa eikä ollu meluamassa, miksi en ollut korjannut vetoketjua siitä toisesta takista missä ei ollut huppua?? Et ehkä haluaisi tietää, mutta voin vakuuttaa että meillä molemmilla on joku joka voi ymmärtää, jotta et näännyttäisi itseäsi anna osa taakastasi muille. Olethan jo lähtenyt sille tielle kirjoittamalla tänne, se on hyvä.
Oma lapseni kuoli 2,5 vuotta sitten ja olen kääntänyt maailman ylösalaisin, jotta ymmärtäisin, miksi kävi niinkuin kävi.
oma syyllisyyttä, muiden syyttelyä, yhteiskunnassakin on ollut montaa vikaa. Luojakin nukkui kun häntä olisi tarvittu.
Kipu ei hellitä ennenkuin tämä työ on tehty.
Nyt teen sitä terapiassa, etten revi miestäni palasiksi. Hänestä kun löytyisi enemmän vikaa kuin minusta. Lpsen kuolema on niin suuri vääryyss, ettei voi mennä, ETTÄ KAIKKI KUOLEVAT JOSKUS.
Mutta voimia ja syvin osanottoni, jos se nyt mitään merkitsee. Lue kirja: Naisen suru,
"Apu tulee minulle Herralta joka on tehnyt taivaan ja maan"
Tämän sanon kokemuksesta koska on 2 lastani ja veljeni ja Isäni ja äitini kuollut.
Ja kun en tuntenut Jumalaa niin se oli aika rankkaa , mutta kun sitten tulin tuntemaan Lohdutuksen Jumalan niin ei voi sanoin kuvata kuinka erillaista se on kun Jumala lohduttaa.
Pitäsi Jeesuksen pilkkaajien hävetä , kun tälläisellä palstalla tulee herjaamaan.
Parhain apu on ainakin minulle tullut Jeesukselta Kristukselta , on se niin ihmeellistä.
Anteeksi jos uskallan epäillä jumalaa... Minä olen myös menettänyt isäni, veljeni ja nyt kaikkein rakkaimman, poikani. Mutta jumalanusko on suhteellisen kaukana minun ajatuksissani. Eihän jumala voi oikeasti olla niin paha että se vie kaikki ihanimmat ihmiset elämästäni??? Juuri sen takia en usko jumalaan enkä juuri muuhunkaan siihen liittyvään. Jossakin vaiheessa, kun poikani kuoli, uskottelin itselleni että hän on nyt jossain hyvässä paikassa (ehkä taivaassa?) ja että tulen hänet vielä näkemään joskus mutta sekin usko on alkanut karista. Kyllä tosiasia on että lapsien, joita rakastetaan enemmän kuin mitään, paikka on kotona äidin, isän ja kaikkien niiden ihmisten luona, joiden tykönä lapsen olisi kaikkein parasta olla. En usko että ajatukseni tästä vielä horjuvat... Mutta jokainen saa uskoa mitä haluaa ja hyvä näin. Olen jälleen kerran itkenyt koko päivän ja minun suru,tuska ja ikävä ei tunnu hellittävän yhtään, päinvastoin. Päälle kun vielä lastaa syyllisyyden, elämällä ei juuri tunnu olevan pohjaa...
Tekaisin tähän sähköpostiosoitteen, kirjoita kun jaksat ja siltä tuntuu! [email protected]
Vanha ketju, mutta hyvin koskettava. Melkein sanattomaksi menee. Olen itse seurannut läheltä äitini ja isäni surua veljeni kuolemasta. Ja surrut myös itse. Alussa suru oli tuskainen, mutta ajan myötä se on lievittynyt ja mukaan on tullut pehmeämpää surua ja haikeutta. Vanhempani ovat varmasti kokeneet surun voimakkaampana, ja he kantavat yhä syyllisyyttä tapahtumasta. Olen koettanut helpottaa heidän syyllisyyttään sanomalla, että tapahtunut ei ollut kenenkään vika, vaan huonoa onnea. Hieman lohduttaa myös se, että uskon veljeni olevan nyt paremmassa paikassa. Hän tuli uniini kertomaan, että hänellä on nyt kaikki hyvin.