äidin suhde

itselläni on jo taysi-ikäiset tyttö ja poika. Suhde heihin on erilainen. Paha kuitenkin mennä sanomaan, johtuuko se lapsen sukupuolesta vai luonteesta tai meidän luonneyhdistelmästämme. He ovat aivan erilaisia, joten en ole voinut kohdella heitä samalla tavalla. Kumpikaan ei ole toistaan tärkeämpi tai rakkaampi, molemmat ovat minulle korvaamattomia ja ainutlaatuisia. Molemmat ovat myös omalla tavallaan ärsyttäviä ja raivostuttavia. Luonteista johtuen toisen kanssa on ollut helpompaa. En ole myöskään koskaan erityisesti toivonut tyttöä tai poikaa, vaan lasta.

Kysymyksesi on mielenkiintoinen ja minä myös jään odottamaan muiden vastauksia.

Mutta selvä ero on isä-tytär-poikasuhteessa. Meidän perheessä isä on selvästi kiinnostuneempi suhteestaan poikiinsa kuin tyttäreensä. Ja varsinkin se esikoinen on rakkain, ja itse saan taistella siitä että kaikkia tulee hänen puoleltaan kohdeltua tasa-arvoisesti. Itse olen oikeasti tasapuolinen sekä poikiani että tytärtäni kohtaan.

Se riippuu ehkä millainen on äidin suhde omaan mieheensä.Itse huomasin asuessani äidin kanssa jonkin aikaa isän kuoleman jälkeen että meiilä alkoi olla kohta samat ongelmat kuin heillä isäin kanssa oli. Äitini jatkoi avioliittoa minun kanssa joka jäi kesken ja alkoi 'kostaa' minulle niitä asioita joita hänellä hampaankolossa oli ollut isääni kohtaan, heillä elämä oli valtataistelua,joten äitini päätti ottaa vallan itselleen minusta, joten riidat vaan jatkuivat samalla tapaa.Äitini totesi 'olet yhtä vittumainen kuin isäsikin oli ', se kuvaa hyvin äiti-poika suhdetta meidän perheessä, eli jouduin kyllä aika aika hankalaan tilanteeseen. Jouduin laittamaan äidin menemään omaan asuntoonsa, enkä tule antamaan hänelle missään enkä mitään apua enää. Onkohan samanlaista muualla??

Ei ehkä päde kaikkiin, mutta ainakin minun ja mieheni suvussa tietyt poikalapset saavat käyttäytyä tietyllä tavalla, ja siitä ei heitä moitita. Isoveljeni on - vanhaa fraasia käyttääkseni - saanut kaiken periksi, hän ei koskaan tee väärin, hän ei korota ääntään äidilleni, ei tietenkään, kun äitini kokkaa, pesee näiden aikuisten ihmisten ikkunat ja vahtii näiden lapsia. Äitini saa tehdä mitä haluaa, ei tässä mitään, mutta miten eläkeikäinen nainen jaksaa tehdä sen, mitä vähän alle 40-v. ei tunnu jaksavan, varsinkin kun heillä olisi varaa käyttää kotitalousvähennystä siivoojan palkkaukseen. Muutama vuosi sitten veljeni lapsi oli sairaalassa leikkauksessa ja tippaletkuissa, vaimo itki vuoteen vieressä, ja samalla veljeni vain seikkaili poikaporukan kanssa, selitteli myöhemmin, ettei päässyt tulemaan, kun ei löytynyt kyytiä.Sairaalasoitosta kesti kolme päivää, ennen kuin tämä minun rakas veljeni saapui paikalle.

Mieheni veli taasen asustaa halvalla vanhempiensa omistamassa kerrostalokolmiossa, ja ei maksa kuin yhtiövastikkeen, mikä ei todellakaan ole paljon. Mieheni asui samassa osoitteessa aikanaan ja maksoi täyden vuokran ja kaikki normaalit, asiaankuuluvat laskut, ja auttoi vielä vanhempiaan omien töidensä jälkeen. Vanhemmat maksavat suurimman osan mieheni veljen laskuista, kun tämä vaan ruinaa tarpeeksi. Mies on vähän alle 40-v, eikä ole koskaan seurustellut, saatikka edes asunut jonkun muun naisen kanssa, kuin oman äitinsä. Joulut ja muut pitkät pyhät tämä viettää, arvatkaa missä, aivan, isin ja äidin luona.

Mitä mieheni veli tekee siinä tilanteessa, kun vanhemmistaan aika jättää? Ei ainakaan voi asua pelkällä yhtiövastikkeella omistusasunnossa enää sen jälkeen. Kyllä hänen pitäisi aikuistua. Ei tämä hänen asumisensa tuossa halvassa kolmiossa ole minulta pois, vaan hänen vanhemmiltaan. Saisivat aika hyvät vuokratulot, mutta saavat nyt vain muutaman sata euroa, ja paikka on sentään ydinkeskustassa. Taso mieheni maksaman vuokran ja tämän yhtiövastikkeen välillä on sentään aika iso. Mielestäni anopin ja apen on ihan turha surkutella rahapulaansa, jos on omistuskolmio oman talon lisäksi ja he eivät uskalla hyödyntää tätä kapasiteettia. Kun pelkäävät, mitä tälle veljelle sitten tapahtuu. Rahasta ei ainakaan ole kiinni.

Tämä poikalapsien paapominen kostautuu ennenpitkää, ja sen näkee omassa veljessäni ja mieheni veljessä. Heille ei äiti uskalla sanoa vastaan, mutta äiti ja isä menettävät tosin siinä oman vapautensa, vapaa-aikansa, ja osin rahansakin. Onko tällainen käytös reilua toisia sisaruksia kohtaan? Kun mieheni oli sairaalassa, vanhempansa eivät tulleet katsomaan kuin muutaman kerran. Koiran vuoteen vierellä he valvoivat monta yötä.

No, ainakin olen huomannut, että ei se oma sukuni ole mitenkään kummoinen, samanlaista filunkia se on muuallakin. Kun vanhemmat eivät osaa kasvattaa kuin osan lapsistaan kunnolla.

No meillä ainakin äiti yritti kaikkensa siirtääkseen omat itsetunto-ongelmansa tyttäriinsä. Itseviha projisoitiin samaa sukupuolta oleviin lapsiin aika tehokkaasti. Veljiä meillä ei onneksi ollut, mutta päätellen äidin suhtautumisesta veljiinsä ja siskoihinsa, heitä olisi varmasti kohdeltu hellemmin. Äidin kotona oli sama meininki, äiti kritisoi tyttäriään jatkuvasti, pojat nostettiin jalustalle. Ja sama kaava jatkui sitten lasten perheissä.

Kaiketi päinvastainenkin olisi mahdollista: jostain syystä miehiä vihaava äiti näkisi kaiken miehisen pahuuden pojassaan. Mutta pointti on siis se, että sukupuolensa takia lapsi joutuu ottamaan vastaan paljon tuntemuksia, jotka eivät oikeastaan liity häneen mutta projisoituvat kuitenkin.

Sen sijaan itsetunto-ongelmaton äiti varmaan osaisi suhtautua lapsiinsa terveesti. Rakkaus voi olla erilaista (johtuen varmaan enemmän persoonaeroista kuin sukupuolesta sinänsä) mutta lapsiin ei heijasteta omaan tai vastakkaiseen sukupuoleen liittyviä negatiivisia tunteita.