samaa tuskaa. Erosimme viime syksynä ja vaimo halusi meidän pysyvän ystävinä. Jouluaaton vietimme luonani, entisen vaimoni ja poikani kanssa. Illalla vaimon lähdettyä tuli hyvin surullinen ja ahdistunut olo.
Nyt taas juhannusaaton vietimme yhdessä saunoen ja grillaillen. Kuvittelin nyt jo puolen vuoden päästä olevani vahvempi. Mutta toisin kävi. Vaimon lähdettyä alkoi koirani itkeä vaimon perään ja sekös sai tunteeni valloilleen ja lopulta itkimme molemmat.
Loppuuko tämä piinallinen kaipaus koskaan???
Nyt taas juhannusaaton vietimme yhdessä saunoen ja grillaillen. Kuvittelin nyt jo puolen vuoden päästä olevani vahvempi. Mutta toisin kävi. Vaimon lähdettyä alkoi koirani itkeä vaimon perään ja sekös sai tunteeni valloilleen ja lopulta itkimme molemmat.
Loppuuko tämä piinallinen kaipaus koskaan???
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kyllä aika parantaa haavat. Jos tunteita on jäljellä niin se kestää kauemmin.
Itselläni vuoden vanha avioliitto on kovaa vauhtia kariutumassa.
Koita jaksaa. HALI.
myötätunnosta:) Niitä tunteitahan on jäljellä ja yhteisiä vuosia takana parikymmentä. Ehkä tästä tekee vielä vaikeampaa se kun en ole oikein varma vaimon todellisista tunteista, varsinkin kun ikäänkuin ulkopuoliset, itsestämme riippumattomat, asiat tulivat väliimme ja vaikuttivat eron syntymiseen.
Jaksamista ja hali myös itsellesi sekä parempaa huomista.
... ei siis poika. Vai onko sulla poika joka ei ole teidän yhteinen?
Kyllä aika parantaa haavat. Ehkä kutsekin olisi paikallaan pitää hieman taukoa toistenne tapaamisessa. Ehkä niin unohtuisi nopeammin.
yhteinen poika on jo 18. Koirahan kiintyy oman laumansa ihmisiin, oli ikionnellinen vaimon tullessa ja hänen lähtiessään jäi uikuttamaan ovelle ja oli selvästi surullinen pitkän aikaa.
Olet varmasti oikeassa tapaamisen suhteen. Ongelma vain on siinä, että joudun viemään koiraa silloin tällöin vaimolle hoitoon.
Minulla on samanlainen tilanne eli tunteita olisi vieläkin jäljellä, vaikka puoliso halusi lähteä noin puoli vuotta sitten. Meillä on myös yhteinen koira, jota mies harvakseltaan ottaa luokseen. Olen huomannut, että aina tapaamisemme jälkeen olen huomattavasti surullisempi ja palaan taas kaikkiin entisiin hyviin muistoihin. Toisaalta miehen nähdessäni olen hetken aikaa melkein onnellinen, mutta olen ajatellut, että kenties nämä koiran tapaamiset voisi järjestää tästä lähtien niin, etten ole paikalla. Olisikohan niin, että sanonta "poissa silmistä, poissa sydämestä" pitäisi silloin paremmin paikkansa?
Ei tämä helppoa ole, mutta onneksi pikku hiljaa tuntuu kuitenkin vähän siedettävämmältä. Haluaisin edes vähän inhota tai vihata exääni, mutta tunnen pelkästään rakkautta häntä kohtaan. Yhteydenotot tulevat kuitenkin aina hänen suunnaltaan, sillä en halua ripustautua. Hän kyllä tietää tunteeni. Suurinta rakkautta kai on, että antaa toisen mennä ja yrittää käyttäytyä senkin jälkeen ystävällisesti... mutta ehkäpä täydellinen välien katkaisu olisi tosiaankin paikallaan?!
tilanteesi vaikuttaa. Kyllähän se "poissa silmistä, poissa sydämestä" ainakin jossain määrin tuntuu paikkansa pitävän. Pitempään aikaan kun emme olleet tavanneet niin tuntuikin jo paremmalta eikä niin voimakkaita tunnetiloja osannut odottaakkaan.
Oletko kokenut koirasta olleen hyötyä henkisen jaksamisesi kannalta? Itse koen, että ilman koiraa viimeiset puoli vuotta olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.
Koirasta on ollut todella paljon hyötyä henkisen jaksamiseni kannalta! Sen kanssa lenkkeilin jo aamulla aikaisin, kun uni ei maistunut ja illalla myöhään se käpertyi kainalooni, kun uni ei taaskaan tullut silmään... Nyt menee jo nukkumisenkin suhteen paremmin, mutta edelleen olen sitä mieltä, että "koiraterapia" vie minua eteenpäin:)
En ymmärrä ihmisiä jotka eroavat ja sitten viettävät kuitenkin yhdessä aikaansa esim.juhlapyhiä!! miksi ihmeessä?! ei edes yhteinen lapsi voi olla siihen syynä. Jos erotaan, silloin erotaan kunnolla ja myös pysytään ja vietetään joulut ja juhannukset erillään!! jos noin hyvinä ystävinä pitää edelleen olla, menkää ihmeessä takaisin yhteen! Me erottiin 20 vuoden avioliitosta ex-miehen kanssa 2 vuotta sitten ja emme todellakaan ole viettäneet sen jälkeen päivääkään yhdessä vaikka meillä on 2 yhteistä,ihanaa lasta. Ei tulisi mieleenkään!! Meillä on täysin omat elämät ja lapset tapaavat isäänsä kylläkin säännöllisesti mutta ei missään nimessä koko perheen voimin, koska olemme eronneet ja ns.entistä perhettä ei enää ole. Jos haluat itkeä vaimosi perään, lopeta yhteinen ajan käyttö hänen kanssaan! muuten et pääse ikinä erosta yli! Ero on ero, se pitää ymmärtää tai muuttaa takaisin yhteen!
Miksi ollenkaan eroaan, jos halutaan olla hyviä ystäviä? Minun erostani 30 vuoden avioliiton jälkeen on reilu vuosi. EN ole tavannut exääni kunnolla kertaakaan puoleentoista vuoteen. Aluksi oli ikävä, mutta olen ihan aktiivisesti pyrkinyt elämään omaa elämääni ja saamaan omia muistoja. Lapset ovat aikuisia ja suhteeni heihin on hyvä. Viime joulun nuoriso halusi viettää kanssani entisessä lapsuudenkodissani. Vuosi sitten olin juhannuksen kaukana kotoa ja nyt olin eilisen yksin ja tänään tulee nuoriso luokseni syömään. Olen huomannut, että ensimmäinen vuosi oli todellakin vaikein. Alkukesän vietosta minulla on jo ihan omia muistoja, joihin exäni ei liity mitenkään. Olen halunnut vihata, surra ja ikävöidä oikein olan takaa. Olen raivonnut...myös välillä puhelimessa ja sähköpostilla exälleni. Hän ei suostu keskustelemaan eroasiasta, valitsi nimittäin toisen naisen ja minä sain lähteä. Tunteiden pitää antaa tulla ja niitä ei pidä paeta: tulta päin! Yli vuoden on "tunteiden mylly" pyörinyt ja tulosta on tullut. Äsken omalla terassillani aurinkoa ottaessa tunsin onnea!
Eroasia on vielä kuin nukkuva koira sisälläni. Saattaa tulla taas jokin pieni asia, joka herättää sen haukkumaan. Olen kuitenkin huomannut, että tällaisia asioia tulee entistä harvemmin.
Jos todella on kyse avioerosta, se pitää tehdä rohkeasti ja täysillä. Nykyään en halua tavata exääni. Minulla ei ole häneltä mitään kysyttävää eikä mitään puhuttavaa. Se vaihe elämässäni, jolloin meillä oli jotain yhteistä on nyt peruuttamattomasti ohi. Muistot mennestä säilyvät ja mennyt liitto tulee olemaan arpeutunut haava, jonka kanssa on vaan opittava elämään.
kun ei sittenkään ole niin yksinkertaista. Ihmisen saattaa olla vaikea ymmärtää asioita, joista ei ole omaa kokemusta.
Siinä tilanteessa ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Emme kyenneet edes siihen ystävyyteen. Eron myötä kummaltakin poistui normaalit avioliiton velvoitteet ja odotukset ja normaali ystävyys oli oikeastaan luonnollinen seuraus, emmehän halunneet emmekä tunteneet tarvetta riidoissakaan olla.
Jälkiviisaus on tietysti aina helppoa mutta ero, ainakin omasta mielestäni, olisi ollut vältettävissäkin mutta meillä ei siihen vain kykyä riittänyt.
Itselleni ainakin tämä koko prosessi on ollut hyvin opettavainen, että meni tämä elämä tästä mihin suuntaan tahansa niin näistä kokemuksista on suurta hyötyä. Uskon, että omasta puolestani yhteen palaaminenkin onnistuisi.
"koska olemme eronneet ja ns.entistä perhettä ei enää ole."
Minulle perhe on ikuinen ja avioeroa ei ole olemassakaan.
En kaihoa exäni perään. Jos hän haluaa pitää yhteyttä, hän on aina tervetullut kotiin.
Tytär laittaa nyt ruokaa ja minä surfailen netissä. Jos miehellä ei ole muuta tekemistä ja on nälkä, tervetuloa kotiin päivälliselle.
Jos ei tänään, niin sitten joku toinen päivä.
Katsoimme eilen uusintana Sinkun elämää tv-sarjaa.
Sain liikutuskohtauksen Mancinin Moon River biibin kohdalla. Lauloin tuota laulua vuosia sitten. Tyttäreni innostui takavuosien naisnäyttelijästä ja teki hänestä esitelmän koulussa äidinkielentunnilla. Audreyn kuva on seinällä olevassa kellossa.
Näköjään vain musiikki enää saa minut herkäksi.
Miehet eivät siihen enää kykene.
Koirista pidän paljon, mutta olen niille allerginen.
Koirat ovat maailman parhaita terapeutteja.
Niilläkin on mielenterveysongelmia ja tarvitsevat koiraterapeuttia. Luin lehdestä, että Suomeessa on maailman ensimmäinen eläinambulanssi.
Ap:lle suosittelisin, että myös koiran sielunelämästä kannattaa olla huolissaan.
Koira on kahden tulen välissä ja molemmille osapuolisille lojaali ja rakas. Kyllä koiralla on rautainen ammattitaito terapeuttina.
Ärsytän tahallani näillä ihmissuhdepalstoille avioerostaan muka reippaasti selvinneitä.
Ei avioerosta ikinä selviä. En edes halua sellaista.
Yksineläminen on ihan mukavaa. Miehellä on nykyään erittäin hyvät oltavat. Uuden naisen eläkkeellä oleva äiti pitää miehestä erittäin hyvää huolta.
Ihan turhaa minun on mistään huolehtia. Nyt käyn viemässä roskat ulos ja sitten syömme.
Hyvää ruokahaulua palstalaisille. Kyllä elämä kantaa. Nämä juhlapyhät ovat vihonviimeisiä.
Katsoin almanakastani, että toisen tyttäreni nykyinen olinmaa ei vietä juhannusta. Siellä pyörii tavallinen arki. Me suomalaiset vietämme näitä jo aikansa eläneitä höpöhöpäjuhlia.
että ota asia puheeksi exäsi kanssa. Jos kummallakaan ei ole uusia suhteita niin varmasti erossa olo on avannut silmiä huomaamaan sen, että se, mitä piti itsestään selvyytenä, onkin elämässä sitä kaikkein arvokkainta.
nyt onkin todellisuutta niin ikuisena minäkin sen perheen koen. Tapahtui elämässä mitä tahansa niin se perhe on aina olemassa.
Vaikka omaa kokemusta onkin vasta puolisen vuotta mutta olen kuitenkin taipuvainen olemaan samaa mieltä, ettei erosta selviä täysin ikinä.
Jos selviää niin pitää olla aika tunneköyhä ihminen.
Musiikin lisäksi ne herkät tunnetilat laukaisee myös hyvät elokuvat. Eilisen päätteeksi, saadakseni ikävät asiat mielestä, katsoin elokuvan nimeltä "American Beauty". Ihmissuhdedraamaa mutta ei mikään normaali rakkaustarina. Yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista, herätti voimakkaita tunteita laidasta laitaan.
Koirasta terapeuttina kirjoitinkin tänne keväällä aloituksen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000016028855
Olen kyllä ajatellut koirankin mielenterveyttä ja siksi onkin mietityttänyt, että olisiko sen kannalta parempi mitä vähempi olisi exän kanssa tekemisissä vai päinvastoin.
Hmmm, se on monimutkainen asia, tuo yhteydenpito eron jälkeen. Jättäjällehän se on kiva ikäänkuin "pehmentää" sitä syyllisyyden taakkaa. Jos tilanne on se, että vaimosi lähti ja oli hänen ideansa nämä yhetiset joulut ja juhannukset, niin sinunan ystävällisesti ehdottaisin muuta. Huomaa, että se on mukava tapa vähän kontrolloida ex-siipan elämää viettämällä aina silloin tällöin juhlapyhiä yhdessä.
Lapset (ja ilmeisesti koirakin!) aina toivovat vanhempiensa vielä muuttavan yhteen. Se on väärin lapsiakin kohtaan antaa turhien toiveiden elää. Lapset ovat sopeutuvaisia ja hyvin lojaaleja molempia vanhempiaan kohtaan. Heille selkeä ero ei maailman loppu, mikäli vanhemmat pidättäytyvät morkkaamasta toisiaan.
Olet exäsi talutusnuorassa niin kauan kun päästät hänet parantamaan huonoa omaatuntoaan luoksesi.
Luopuminen on tuskaa. Rakkaasta ihmisestä luopuminen on kaikkein tuskallisinta. Niin täytyy kuitenkin tehdä, jos haluaa ehjänä ihmisenä ottaa vastaan tämän yhden mahtavan ja hienon elämn seuraavan päivän. Ja sen päivän mukanaan tuomat mahdollisuudet.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi.
Ex ja osa ympäristöstäni on ihmeissään, miksi en halua olla "ystävä" ex:n kanssa, joka 23 vuoden yhdessäolon jälkeen, 1,5 vuotta sitten, löysi uuden. Meillä 2 ala-asteikäistä lasta, joten tein kaikkeni pelastaakseni liiton. Mutta se oli liian myöhäistä. Olin tehnyt virheitä liikaa, sen myönnän. Ex ei myönnä mitään, on itse täydellisyys.
No, hän valitsi tiensä ja minulla ei ole mitään mielihaluja tietää hänen asioistaan yhtään mitään. Olen yrittänyt sopia kaikki lasten asiat niin "tappiin asti", että ei tarvitse kuulla, nähdä, haistaa tai maistaa ex:ää muutamaan vuoteen. Se on AINOA keino minulle päästä tästä, välillä helvetistä, kuiville.
Minulle ei myöskään sovi niin monen ehdottama "uusi mies". Se on toinen asia, mitä en ymmärrä. Nainen ei voi olla onnellinen ilman miestä? Tähän henkiseen pyörremyrskyyn ei sovi nyt ketään muuta kuin minä ja oma pääni. Se ensin selväksi ja sitten katsotaan asioita, uusia miehiä, ex:n ystävyyttä, ex:n sukulaisia yms uudestaan. muutama vuosi, ehkä....
ja sain ihan vatsanväänteitä kun yritin olla ystävä ex-ni kanssa joka jätti minut toisen takia.
Mutta en ole kaivannut enää kun laitoin viestin hänelle suoraan:en olisi uskonut sinusta että olet noin hölmö!Vaihdoit minut ja kotimme uuteen elämääsi jota järjestelit vuosia meiltä salaa!
Eivät kaikki suhteet ole samanlaisia, lisäksi toiset ovat vielä erilaisempia kuin toiset :D. "Jos erotaan, silloin erotaan kunnolla" lienee tavallisin tapa ajatella ja toimia.
Itse olen tavannut ex-poikakaveriani yli 20 vuoden ajan. Hän on mieheni ja minun vanhimman lapsen kummisetäkin. Olemme viettäneet juhannuksia yhdessä myös hänen,nykyisin myös entisen, vaimonsa ja perheensä kanssa.
Ystäväni äiti on eronnut eksästään jo ajat sitten, mutta huolehtii ja hoitaa myös entisen miehensä ja tämän vaimon, lapsesta hyvinkin tarkkaan. Ystäväni äidillä on pitkäaikainen miestuttava, jonka luona lapsi myös viettää useitakin päiviä putkeen. Isänsä sekä lapsen äiti käyvät heillä säännöllisesti kahvilla. Niinikään ystäväni ex-mies vie lasta säännöllisesti sukulaistensa luokse, kuten oli tehnyt ennen eroaankin. Heille eikä siis minullekaan ole ollenkaan selvää, että kun erotaan, niin ei enää tavata...
Jos itkee, niin tuntee; kaipausta, rakkautta. Se ei välttämättä ole kamalan paha asia...
Ihmisen koko menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen. Monesti he, jotka eivät enää koskaan suostu näkemään entistä kumppaniaan eron jälkeen, pakenevat tunteitaan. Siirtyvät toiselle puolelle katua, jos huomaavat exänsä kävelevän vastaan, vaikka koirat alkaisivat vain heiluttaa häntäänsä ;).
Musiikki on erinomainen terapiakeino. Silti itse itken "muuten vaan" joillekin kappaleille vuodesta toiseen, niin koskettavia ne ovat... Yksi tällainen koskettava biisi on Maaritin "lainaa vain". Siinä kerrotaan lapsesta, mutta mikäpä tässä elämässä ei olisi "lainaa vain"?
Tuskinpa ne kaipauspuuskat olisivat sen vähäisempiä vaikka olisimme eronneet "normaalisti" emmekä olisi missään tekemisissä keskenämme, saattaisivat olla vielä voimakkaampiakin. Tuollaisina perinteisinä perhejuhlapäivinä sitä kaipaisi jokatapauksessa.
"Jos itkee, niin tuntee; kaipausta, rakkautta. Se ei välttämättä ole kamalan paha asia..."
Jos ei tunne mitään, se on ennemminkin paha asia.
tuo
"Monesti he, jotka eivät enää koskaan suostu näkemään entistä kumppaniaan eron jälkeen, pakenevat tunteitaan."
.... exän perään ja kiduttaa itseään viettämällä yhdessä juhlpyhät, joihin liittyy tunteita ja muistoja herättäviä tuntemuksia, kiduttaa itseään turhaa. Keskustelkaapa nyt entisen vaimosi kanssa yhdessä, mitä hän ajattelee mahdollisesta yhteenpalaamisestanne.Sen jälkeen voit sinäkin ajatella elämääsi eteenpäin etkä odotella mahdollisia turhia.Yhteinen koira pitää vielä tunteet tuoreina ja toivoasi pinnalla eikö vaan? Onhan mahdollista olla yhteydessä exääxi koiran varjollakin.
Joopa joo. Jos tässä maassa ihmiset olisivat vähän avoimempia niin ei tarttisi vanhojen perään itkeä.
Parempi olis saada uutta kehiin, vai mitä se vanha sanonta olikaa: tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee.
Itse en vaimoni perään ole parkunut, eikä siihen ole ollut tarvetta. Olin onnellinen kun pääsin siitä ja sen suvusta eroon. Lapset onkin eri juttu heitä kyllä ikävöin.
jos ihmisellä ei ole tunteita, onko silti mahdoton edes yrittää ymmärtää niitä, joilla on.
Toisille ihmissuhde on muutakin kuin pelkkää panemista, mitä se monille miehille vaan tuntuu olevan. Ei sitä tärkeää menetettyä ihmissuhdetta korvata tuosta vaan uudella. Vie aikansa, että siitä menetyksestä selviää.
Tuntuu monille olevan mahdoton ymmärtää, että eron jälkeen voi pysyä ystävinä, ei se tarkoita toisen takaisin haikailua, ero mikä ero.
... olet kertonu haikailevas exän perään ja toivot et sun puoleltasi ainaki yhteenmeno taas onnistuis. Eikö se ole haikailua?
entistä puolisoa pitkän avioliiton päättymisen jälkeen, ei se tarkoita sitä, että haikailen hänen peräänsä saadakseni hänet takaisin.
Ja totesin vain tämän eron opettaneen niin paljon, että yhteenpalaaminenkin omasta puolestani voisi onnistua. En sanonut haluavani palata yhteen.
niin, että elämässä tapahtuu se, minkä on määrä tapahtua. Tärkeintä on käydä kaikki tunteet läpi, viha ja katkeruus siinä kun kaipauskin. Kukaan ei selviä erosta kuivin silmin, silloin pitää itkeä kun itkettää. Eka vuosi on pahin, sitten helpottaa. Pahinta on jämähtää katkeruuteen, siinä myrkyttää oman ja toisten elämän.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Vihaa en onneksi tunne, katkeruutta ja kaipuuta nyt kuitenkin on mutta eiköhän nekin ajan kanssa vähene. Eikä täällä nyt sentään joka päivä itketä, se koiran itkeminen exän perään juhannuksena vain nosti ne omatkin tunteet taas pintaan.
"että yhteenpalaaminenkin omasta puolestani voisi onnistua. En sanonut haluavani palata yhteen."
No minusta tuo kertoo että haluaisit :-).Miten yhteenpalaaminen voi onnistua, jos ei halua.
on kai se myönnettävä, että vähän haluaisinkin. Tarkoitin tuolla kuitenkin sanoa lähinnä sitä, että itse olen ymmärtänyt ja oppinut asioita kantapään kautta niin, että jos palattaisiin vaikka viisi vuotta ajassa taaksepäin niin ainakin oma osuuteni eron tielle olisi vähäisempi, ellei peräti olematon.
sama ukko kyseessä, tuli vain tuo aloitus tehtyä ilman kirjautumista.
Tuntuu jotenkin väärältä tuo teidän eronne. Vaikka itsehän sen tiedät paremmin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että teillä molemmilla on vahvoja tunteita toisianne kohtaan.
Koiran tunteista sen verran, että hyvä tuttavani kuoli toissa yönä. Hänen koiransa ei enää hypellyt entiseen tapaan, vaikka kuka olisi tullut taloon.
en ala tässä enään setvimään, ei kukaan kuitenkaan ilman syytä eroa.
Kyllähän koiralla tunteet on ja se kiintyy vahvasti oman laumansa jäseniin ja varsinkin sen läheisimmän kuolema voi olla koiralle hyvin rankkaa. Oikeastaan ihmeempi olisi ollut, jos olisi hypellyt.
mä päätin, etten enää vietä juhlia... joulu, juhannus, pääsiäinen, vappu tai mikälie.. ei ne tunnu enää samalta näinkin pitkän suhteen jälkeen. tietty ymmärrän jos on lapsi, että ei voi muuta kuin pitää niitä juhlia, muuten lapsi kokee todella isoja pettymyksiä. minä vaan tiedän, etten kestäisi "juhlia" niitä...
juhlittu, kulutettava se aika on jokatapauksessa, oli arki tai juhlapäivä.