Lapin mänty ja avioliitto

ketju purkaa omaa pahaa oloaan ja vielä vähätellä hienoa kirjoitusta.

Niin, mieshän se aina huono on ja nainen täydellinen.

toinen lukija kirjoitti:

ketju purkaa omaa pahaa oloaan ja vielä vähätellä hienoa kirjoitusta.

Niin, mieshän se aina huono on ja nainen täydellinen.

Sananvapaus. Kuka päättää mikä on väärää, mikä ei. Jokainen kirjoittaa omaansa,kai aivan sama kumpi sukupuoli on kyseessä. Väärä on väärää on kyse kummasta vaan. Miehet tai naiset ei ole aina huonoja tai täydellisiä. Yksilöitä kaikki tyynni.

Silti ymmärrän "vääränlaista" kirjoitustasikin.

Avioliittoa käsittelevä kirjoitus hyvä, vaikken kaikkea kukenut. Joistakin asioista eri mieltä.

valinta tämäkin kirjoitti:

Sananvapaus. Kuka päättää mikä on väärää, mikä ei. Jokainen kirjoittaa omaansa,kai aivan sama kumpi sukupuoli on kyseessä. Väärä on väärää on kyse kummasta vaan. Miehet tai naiset ei ole aina huonoja tai täydellisiä. Yksilöitä kaikki tyynni.

Silti ymmärrän "vääränlaista" kirjoitustasikin.

Avioliittoa käsittelevä kirjoitus hyvä, vaikken kaikkea kukenut. Joistakin asioista eri mieltä.

hyvät tavat päättää.
Sukupuoli ei liittynyt siihen vaan edellisen kirjoittajan yleistämiseen, että miesten kanssa ei voi onnistua. Usein juuri tuollaiset toista syyttelevät yleistäjät eivät näe vikoja itsessään.

UPDATE_7881381 kirjoitti:

Koet, että miehesi ei välitä sinusta, tuskin huomaakaan. Toisaalta hän arvostelee, syyttelee, käyttäytyy uhkailevasti ja jopa väkivaltaisesti. Tämä kaikki on aiheuttanut sinussa turhaumaa. Olet yrittänyt joustaa, mutta et enää keksi, mitä voisi tehdä.

Toteat lopuksi, että "suomalainen mies on liian arka ja pelokas, jotta avioliitto voisi onnistua". Tarkoitatko tällä myös omaa miestäsi? Jos näin on, voisiko miehesi käytös kummuta heikosta itsetunnosta. Kaipaisiko hän sinulta rohkaisua ja arvostusta miehenä?

Ymmärrän, että arvostuksen osoittaminen on vaikeaa noista lähtökohdista, mutta kannattaisi yrittää.

Olen samaa mieltä, kaikki me tarvitsemme arvostusta. Tämä palsta ei aikaisemman kirjoittajan mukaan ole tarkoitettu näihin asioihin, mutta kirjoitan silti. Tämän saa kyllä poistaakin.

Mietin sitä, miten olen tai en ole arvostanut. Kunnioitan ja arvostan häntä tiettyjen asioiden johdosta, toisten asioiden vuoksi en kunnioita vaan pelkään. Olen aina suhtautunut häneen ymmärtäen, tukien ja kuullut hänen kantansa asiassa kuin asiassa. Paljolti hänen tahtonsa mukaan elämämme isot asiat on tapahtuneet. Ne on olleet hänelle tärkeitä, olen ymmärtänyt sen, joustanut ja asiat on toteutettu kuten hän on halunnut.

Hän on kovin kriittinen omiin suorituksiinsa, vaatii erinomaista työn jälkeä ja usein olen sanonut kuinka hänen tekemänsä on oikein hyvä, kun hän itse on siitä löytänyt puutteita. Sukuni ja hänen oma sukunsa arvostaa häntä myös.

Se, mikä satuttaa eniten on vaikeneminen. Se, että puhun hänelle kaikenlaista ja hän ei lainkaan kuule, kommentoi, vastaa. Se, että hän ei kotiin tullessaan sano mitään, ei myöskään lähtiessään. Se, että hän ei koskaan ole sanonut anteeksi eikä kiitos minulle, muille vieraille henkilöille kylläkin. Se, ettei hän koskaan muista minua merkkipäivinä, jouluna, äitienpäivänä. Minä muistan häntä. Sekin sattuu, etten koskaan ole kuullut hänen suustaan mitään itseäni koskevaa positiivista, negatiivista sensijaan kyllä.

Uhkauksien alla on hankala elää päivästä toiseen. Ne ei unohdu. En jaksa myöskään kuulla kuinka persoonani, luonteeni on vääränlainen ja kuinka monet lapsiin liittyvät asiat on minun syytäni. Sitäkään en jaksa, että lapset, ei tytöt, ei pojat koskaan kuule kehuja, hyväksyviä kommentteja isänsä suusta.

Tiedän ns. reilun riitelyn pelisäännöt. Itse niitä olen yrittänyt käyttää, hänen mielestään ne on puppua. Keskusteleminen on sitä, että hän kertoo minun vioistani ja kuinka olen tehnyt väärin ja kuinka kamala ihminen olen. Emme riitele juuri koskaan sillä siitä ei tule mitään, kuulen silloin vain haukkuja ja uhkauksia. Vältän riitelyä,en nalkuta, nipota hänelle mistään. Ilmeisesti hänen vaihdevuosioireilujensa takia läheisyyttäkään ei välillämme enää ole. Jos lähestyn hän menee kauemmas.

Olen ymmärtäväinen ihminen, mutta sitä en ymmärrä miksi monet miehet eivät lähde avioliittoleireille tai parisuhdeterapiaan. Tiedän, että omalla miehelläni pelko estää sen. Pelko on hallitsevampi asia kuin oma, vaimon, lasten ja koko perheen hyvinvointi ja koko elämä.

Pelko estää miestä myös olemasta avioliitossa avoin ja rehellinen. Pelko estää kertomasta, puhumasta vaikeista asioista. Pelko estää luottamasta omaan vaimoon omassa avioliitossa. Pelko pistää epäilemään ja syyttämäään herkästi sitä lähellä olevaa omaa vaimoa. Vaikka vaimo on montakymmentä vuotta ollut uskollisesti vierellä häneen ei voi luottaa, pelko estää sen. Toiseen ihmiseen ei voi luottaa.

Tämä oli yksipuolinen kertomus. Tietenkin minussa on monia vikoja, puutteita, kehittymistarpeita jne. Tässä iässä kuitenkin antaa paljon sekä toisille että itselle anteeksi. Annan anteeksi paljon asioita, silti arki ja varsinkin pyhät on liian raskaita.

lukija vielä kirjoitti:

Olen samaa mieltä, kaikki me tarvitsemme arvostusta. Tämä palsta ei aikaisemman kirjoittajan mukaan ole tarkoitettu näihin asioihin, mutta kirjoitan silti. Tämän saa kyllä poistaakin.

Mietin sitä, miten olen tai en ole arvostanut. Kunnioitan ja arvostan häntä tiettyjen asioiden johdosta, toisten asioiden vuoksi en kunnioita vaan pelkään. Olen aina suhtautunut häneen ymmärtäen, tukien ja kuullut hänen kantansa asiassa kuin asiassa. Paljolti hänen tahtonsa mukaan elämämme isot asiat on tapahtuneet. Ne on olleet hänelle tärkeitä, olen ymmärtänyt sen, joustanut ja asiat on toteutettu kuten hän on halunnut.

Hän on kovin kriittinen omiin suorituksiinsa, vaatii erinomaista työn jälkeä ja usein olen sanonut kuinka hänen tekemänsä on oikein hyvä, kun hän itse on siitä löytänyt puutteita. Sukuni ja hänen oma sukunsa arvostaa häntä myös.

Se, mikä satuttaa eniten on vaikeneminen. Se, että puhun hänelle kaikenlaista ja hän ei lainkaan kuule, kommentoi, vastaa. Se, että hän ei kotiin tullessaan sano mitään, ei myöskään lähtiessään. Se, että hän ei koskaan ole sanonut anteeksi eikä kiitos minulle, muille vieraille henkilöille kylläkin. Se, ettei hän koskaan muista minua merkkipäivinä, jouluna, äitienpäivänä. Minä muistan häntä. Sekin sattuu, etten koskaan ole kuullut hänen suustaan mitään itseäni koskevaa positiivista, negatiivista sensijaan kyllä.

Uhkauksien alla on hankala elää päivästä toiseen. Ne ei unohdu. En jaksa myöskään kuulla kuinka persoonani, luonteeni on vääränlainen ja kuinka monet lapsiin liittyvät asiat on minun syytäni. Sitäkään en jaksa, että lapset, ei tytöt, ei pojat koskaan kuule kehuja, hyväksyviä kommentteja isänsä suusta.

Tiedän ns. reilun riitelyn pelisäännöt. Itse niitä olen yrittänyt käyttää, hänen mielestään ne on puppua. Keskusteleminen on sitä, että hän kertoo minun vioistani ja kuinka olen tehnyt väärin ja kuinka kamala ihminen olen. Emme riitele juuri koskaan sillä siitä ei tule mitään, kuulen silloin vain haukkuja ja uhkauksia. Vältän riitelyä,en nalkuta, nipota hänelle mistään. Ilmeisesti hänen vaihdevuosioireilujensa takia läheisyyttäkään ei välillämme enää ole. Jos lähestyn hän menee kauemmas.

Olen ymmärtäväinen ihminen, mutta sitä en ymmärrä miksi monet miehet eivät lähde avioliittoleireille tai parisuhdeterapiaan. Tiedän, että omalla miehelläni pelko estää sen. Pelko on hallitsevampi asia kuin oma, vaimon, lasten ja koko perheen hyvinvointi ja koko elämä.

Pelko estää miestä myös olemasta avioliitossa avoin ja rehellinen. Pelko estää kertomasta, puhumasta vaikeista asioista. Pelko estää luottamasta omaan vaimoon omassa avioliitossa. Pelko pistää epäilemään ja syyttämäään herkästi sitä lähellä olevaa omaa vaimoa. Vaikka vaimo on montakymmentä vuotta ollut uskollisesti vierellä häneen ei voi luottaa, pelko estää sen. Toiseen ihmiseen ei voi luottaa.

Tämä oli yksipuolinen kertomus. Tietenkin minussa on monia vikoja, puutteita, kehittymistarpeita jne. Tässä iässä kuitenkin antaa paljon sekä toisille että itselle anteeksi. Annan anteeksi paljon asioita, silti arki ja varsinkin pyhät on liian raskaita.

Ymmärrän hyvin miltä sinusta liitossasi tuntuu.
Itse aikoinaan lähdin parisuhdeterapiaan enkä hetkeäkään katunut sinne lähtöä. Meillä siitä ei ikävä kyllä kovin pitkäaikaista hyötyä ollut.

Suosittelisin, jos voisin, miehellesi parisuhdeterapiaan lähtöä, ei se niin kamalaa ole. Hän varmaan tarvisisi jonkinlaisen herätyksen todellisuuteen ymmärtääkseen, että jotain olisi tehtävä, että kaikki ei olekkaan niin itsestäänselvää.

Olen siis itsekkin mies.

Siis hei, enhän suinkaan sitä tarkoittanut, ettei kirjoituksesi olisi kuulunut tälle palstalle. Kun olin lukenut sen Dr. Benin hienon kirjoituksen, koin viestisi alun hieman sitä loukkaavana vähättelynä. Jos kirjoituksesi olisi ollut toisessa ketjussa missä jo aloituksessa olisi ollut kyse samasta asiasta tai ihan omana aloituksenasi niin eihän siinä sitten mitään.
Anteeksipyyntöni siitä.

se toinen lukija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin miltä sinusta liitossasi tuntuu.
Itse aikoinaan lähdin parisuhdeterapiaan enkä hetkeäkään katunut sinne lähtöä. Meillä siitä ei ikävä kyllä kovin pitkäaikaista hyötyä ollut.

Suosittelisin, jos voisin, miehellesi parisuhdeterapiaan lähtöä, ei se niin kamalaa ole. Hän varmaan tarvisisi jonkinlaisen herätyksen todellisuuteen ymmärtääkseen, että jotain olisi tehtävä, että kaikki ei olekkaan niin itsestäänselvää.

Olen siis itsekkin mies.

Siis hei, enhän suinkaan sitä tarkoittanut, ettei kirjoituksesi olisi kuulunut tälle palstalle. Kun olin lukenut sen Dr. Benin hienon kirjoituksen, koin viestisi alun hieman sitä loukkaavana vähättelynä. Jos kirjoituksesi olisi ollut toisessa ketjussa missä jo aloituksessa olisi ollut kyse samasta asiasta tai ihan omana aloituksenasi niin eihän siinä sitten mitään.
Anteeksipyyntöni siitä.

Joskus heikkona hetkenä saatan sortua yleistykseen, vaikka muutoin en niitä lainkaan hyväksy. Niin vain käy. Ymmärrän jos kuohahdit, niin teen minäkin monesti ja kiitos anteeksipyynnöstä.

Olen suositellut miehelleni parisuhdeterapiaan lähtöä, mutta hän ei ole siihen suostunut. Hän ilmeisesti ajattelee, että siellä haetaan syyllistä ja että siellä paljastuu hänestä jotakin. Vielä vieraan, epäluotettavan henkilön edessä. Olen meistä kahdesta se osapuoli, joka hänen mielestään pärjää paremmin sellaisissa tilanteissa. Puhuminen ei ole hänelle helppoa, tunteiden näyttämisestä puhumattakaan. Mieheni ei myöskään sanojensa mukaan usko ns. asiantuntijoihin. Mielestäni on kyse vain pelosta, jota hän ei halua/pysty ylittämään.

Yritän pärjätä omin avuin. Välillä on hankalaa, yksinäistä kun kukaan ei tue. Välillä taas jaksan pienen matkan. Yritän elää päivän kerrallaan, koska eihän kukaan tiedä mitä huominen tuo tullessaaan. Joskus olen katkera siitä, että hän ei edes yritä ylittää pelkojaan, ehkä ei edes tiedosta niitä. Itse olen joutunut monesti ylittämään itseni ja pelkoni, on ollut pakko.

lukija vielä kirjoitti:

Joskus heikkona hetkenä saatan sortua yleistykseen, vaikka muutoin en niitä lainkaan hyväksy. Niin vain käy. Ymmärrän jos kuohahdit, niin teen minäkin monesti ja kiitos anteeksipyynnöstä.

Olen suositellut miehelleni parisuhdeterapiaan lähtöä, mutta hän ei ole siihen suostunut. Hän ilmeisesti ajattelee, että siellä haetaan syyllistä ja että siellä paljastuu hänestä jotakin. Vielä vieraan, epäluotettavan henkilön edessä. Olen meistä kahdesta se osapuoli, joka hänen mielestään pärjää paremmin sellaisissa tilanteissa. Puhuminen ei ole hänelle helppoa, tunteiden näyttämisestä puhumattakaan. Mieheni ei myöskään sanojensa mukaan usko ns. asiantuntijoihin. Mielestäni on kyse vain pelosta, jota hän ei halua/pysty ylittämään.

Yritän pärjätä omin avuin. Välillä on hankalaa, yksinäistä kun kukaan ei tue. Välillä taas jaksan pienen matkan. Yritän elää päivän kerrallaan, koska eihän kukaan tiedä mitä huominen tuo tullessaaan. Joskus olen katkera siitä, että hän ei edes yritä ylittää pelkojaan, ehkä ei edes tiedosta niitä. Itse olen joutunut monesti ylittämään itseni ja pelkoni, on ollut pakko.

miehesi suhtautuminen. Eihän se näin aroista asioista puhuminen itsellenikään niin helppoa ole mutta siellä ammatti-ihmisen johdolla se oli kuitenkin helpompaa kuin uskoinkaan.
Voi yhden kerran, jos tuo on miehesi ajatus, että sinä pärjäät sellaisissa tilanteissa paremmin. Eihän siinä mistään kilpailusta ole kysymys, että kumpi pärjää paremmin, vaan yritetään hakea ongelmiin ratkaisua.

Mutta voimia ja jaksamista sekä parempaa huomista sinulle.